perjantaina, huhtikuuta 20, 2018

Mies, joka loi antologiabuumin: KauhuCon-kunniavierasesitelmäni

Olin kaksi viikkoa sitten Helsingissä KauhuConissa kunniavieraana. Olin todella otettu, kun minut paikalle kutsuttiin, vaikka en ehtinytkään coniin kuin sunnuntaina. Tilaisuus oli mukava ja pienimuotoinen, ja liityin myös Lovecraft-seuran jäseneksi.

Pidin kunniavierasesitelmän otsikolla "Mies joka loi antologiabuumin". Otsikon suurellisuudessa on lievää itseironiaa, mutta asia itsessään on nähdäkseni tosi: kukaan ei ollut tehnyt yli kymmeneen vuoteen antologioita eivätkä ne oikeastaan koskaan ole olleet Suomessa merkittäviä julkaisualustoja genrekirjallisuudessa (työväenopisto- ja muissa harrastuspiireissä ne ovat toki olleet tärkeitä, samoin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, jolloin esimerkiksi Nuori Suomi oli merkittävä antologiasarja). Tässä puhe siinä muodossa kuin sen kirjoitin, bussissa matkatessani muokkasin sitä jonkin verran, mutta vain paperilla, enkä enää muista, mitä kaikkea lisäilin tai muutin.

 Mies joka loi antologiabuumin

Hyvät KauhuCon-vieraat, hyvät ystävät,

ei aina käy niin kuin haaveillaan.
Minusta piti tulla runoilija. Olen julkaissut saamiani roskaposteja runokokoelmana, lisäksi olen toimittanut yhden kertovan runouden antologian.
Minusta piti tulla elokuvakriitikko. Nyt kokoan kirjaa Tapani Maskulan vanhoista elokuvakritiikeistä.
Minusta piti tulla kirjallisuudentutkija. Graduni on edelleen ostettavissa parin euron hinnalla sähkökirjana.
Minusta piti tulla romaanikirjailija. Olen toimittanut 23 novelliantologiaa.
Jos nyt laskin oikein.

Jotta saataisiin selvyys siihen, miksi näin kävi, pitää mennä ajassa taaksepäin. Ainakin vuoteen 2004, sillä silloin perustin lehden nimeltä Isku. Olin aiemmin tutkinut vanhaa kioskikirjallisuutta, niin sanottua pulpia, ja kirjoittanutkin aiheesta pari kirjaa. Olin löytänyt iskelmänikkari Reino Helismaan 1930- ja 1940-luvun vaihteessa kirjoittamat seikkailu- ja rikosnovellit, joita olin koonnut vuonna 2001 kirjaan. Olin myös törmännyt netissä seikkaillessani fanzineihin, joissa harrastajakirjoittajat ja jotkut vähän vakiintuneemmatkin kirjailijat julkaisivat rikosnovelleja. Fanzineissa saattoi olla mukana joitain vanhempiakin novelleja uudelleenjulkaisuna.
Konsepti kuulosti jostain syystä kiehtovalta. Olin totta kai tiennyt suomalaiset scifi-fanzinet jo 80-luvulta, jolloin isoveljeni niitä tilasi: Tähtivaeltaja, Spin, Portti... Suomessa ei kukaan julkaissut vastaavaa rikoslehteä, joten päätin täyttää aukon.
Kovin suuri se aukko ei ollut, sillä jos oikein muistan Iskun levikki oli parhaimmillaan noin 80. Jaksoin kuitenkin lehteä tehdä kaksi kertaa vuodessa - muiden töiden päälle siis! - vuoteen 2011, jolloin sen lakkautin. Iskussa ilmestyi kotimaisten kirjoittajien uusia novelleja plus jokin käännösnovelli sekä vanha kotimainen novelli, vuosikertatarina. Kyllä se työstä kävi, vaikka varmasti menetin hommassa enemmän rahaa kuin sitä tuli.
Kun lehti oli ilmestynyt parin vuoden ajan, sain sähköpostia Harri Kumpulainen -nimiseltä tyypiltä, jota en aiemmin tuntenut. Olin hänen eksentriseen hahmoonsa kyllä kiinnittänyt huomiota esimerkiksi kirjamessuilla. Kumpulainen väitti kirjoittaneensa erilaisia novelleja lehtiin jo 60-luvun lopulla - ihmettelin vain, miksi en ollut koskaan kuullut hänestä mitään. Kumpulainen sanoi olevansa lehtibisneksessä ja kiinnostuneensa Iskun konseptista. Sovimme tapaamisen, ja kuunneltuani Kumpulaisen ihmeellisiä juttuja 60-, 70- ja 80-luvun kioskilehtiskenestä - hän väitti toimittaneensa ja julkaisseensa muun muassa lehteä nimeltä Isojen poikien kuvaristikot - päätin, että hän pistelee omiaan.
Lopulta kuitenkin paljastui, että Kumpulainen puhui totta, ainakin suurelta osin. Olen jopa pitänyt käsissäni Isojen poikien kuvaristikoiden numeroita.
No, oli miten oli, Kumpulainen oli jostain syystä innostunut Iskun ilmestymisestä niin paljon, että ryhtyi suunnittelemaan erilaisten lajityyppinovellien uudelleenjulkaisuihin keskittynyttä kustantamoa. Kuulostaa vetävältä bisnesidealta, vai mitä?
Luonteelleni tyypillisesti sanoin, että voin toimittaa kirjoja, jos hän sellaisia tosiaan aikoo julkaista. Kumpulainen tunsi muun muassa Boris Hurtan ja muita alan kirjoittajia, joten hänellä oli varmasti jo mietittynä erinäisiä kirjoja, ja oma Isku-lehteni toimi vain katalysaattorina. Joka tapauksessa Kumpulainen perusti Rakennussanomat-ilmaisjakelulehtensä oheen sivutoiminimen Turbator. Sana tarkoittaa häiriköitsijää, ja jos siihen kytkee etuliitteen "mas" saa uuden merkityksen. Kumpulainen ajatteli olevansa kustannusalan häirikkö, ja hän kirjoittikin ensimmäiseen kirjaan jälkisanat, jossa toivoi Turbatorin voivan ravistella alan ummehtuneita käytäntöjä.
Ensimmäinen kirja oli Viides testamentti, johon kokosin Turussa tai Turun lähistöllä vaikuttaneiden kirjailijoiden rikos- ja jännitysnovelleja eri vuosikymmeniltä, vanhimmat 1940-luvulta, uusimmat kirjaa varten kirjoitettuja. Vanhimpiin kuului Harry Etelän kauhunovelli "Mustaa verta".
Kirjaa ei ostanut juuri kukaan, mutta se ei menoa haitannut. Olimme Kumpulaisen kanssa jo sopineet, että teen oman kirjansa Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleista. Olin niihin törmännyt aiemmissa tutkimuksissani tietämättä, että kyse oli "Puhelinlangat laulaa" -iskelmän sanoittajasta! Niistä ilmestyi oma kirjansa Kauhujen salakammio vielä samana vuonna 2007. Myös M. G. Soikkelin Marsin ikävä, Boris Hurtan Vuoden pimein päivä ja Kumpulaisen oma Pitkä jauntti, salanimellä Harri Erkki, ilmestyivät samana vuonna.
Tein Turbatorille sen M-sarjaan (novelliantologiasarjan nimeksi valikoitui M koska siihen oli olemassa käyttämätön logo), vuosien varrella ainakin 15 kirjaa. Melkein aina Kumpulainen suostui ehdotuksiini, vaikka en tiedä, tekikö hän millään M-sarjan kirjalla voittoa, joka kai aina kaikenlaisen yritystoiminnan tausta-ajatuksena on. Kirjoihin mahtuu kaikenlaista: pornografiaa, eräkirjallisuutta, sota-ajan juttuja, länkkäreitä, raisiolaisen merikapteeni Veikko Hannuniemen seikkailunovelleja... Vuosina 2011-2012 toimitin sarjaan peräti kuusi kirjaa. Ei ihme, että yksi kollega ihmetteli, miksi haaskaan ilmiselviä lahjojani tällaiseen touhuun, jossa tulee väkisinkin ohareita. Kukaan muu ei olisi näitä kirjoja kyllä tehnyt. Se on minulle aina ollut riittävä syy.

Kansi: Mika Myyry
Vuonna 2009 toimitin myös kirjan Tuhansien zombien maa. Se ei itse asiassa ollut M-sarjan kirja, vaan R-sarjan. Siihenkin oli olemassa valmis logo. R-sarjan kirjoja ilmestyi kolme muutakin, joista yksi oli Isku-lehden kotimaisista novelleista kokoama pieni antologia, lisäksi Petri Salinin mainio rikosromaani Toinen nainen oli käytännössä minun tilaamani.
Tuhansien zombien maa on tässä kuitenkin se pihvi. Niin kuin nimi kertoo, se on zombikirja, kirja elävistä kuolleista. Kun ehdotin sitä Kumpulaiselle, hän suhtautui siihen vähän epäillen, mahtaisivatko zombit Suomessa toimia, ja varmaan juuri siksi kirja ei ilmestynyt M-sarjassa. Joka tapauksessa kirja polkaistiin maasta parissa viikossa. Osa novelleista oli jo ilmestynyt jossain muualla aiemmin, ja osan kirjoittajat tekivät nopeasti. En muista, miksi ajattelin, että kirjalla olisi kiire, miksi se ei voisi ilmestyä vähän myöhemmin. Tuhansien zombien  maa sai kuitenkin viisi Atorox-ehdokkuutta, mikä on käsittääkseni enemmän kuin millään muulla myöhemmin toimittamallani novelliantologialla. Viidestä ehdokkaasta kaksi oli tosin saman kirjoittajan, Tuomas Salorannan käsialaa, toinen salanimellä.
Tuhansien zombien maa oli samalla ensimmäinen spefiin jollain lailla liittyvä uusien novellien antologia moneen vuoteen. 1980- ja 1990-luvulla oli ilmestynyt joitain antologioita, joista osa oli koottu vanhoista novelleista, Cthulhu-aiheinen Kultainen naamio oli ilmestynyt jo vuonna 1993. Toinen Boris Hurtan toimittama antologia Onnellinen kuolema oli tullut kolme vuotta myöhemmin. 2005 oli tullut Johanna Sinisalon toimittama Verkon silmässä, jossa oli tarinoita netin ihmemaailmasta.
Tuhansien zombien maa oli ulkoisesti - ja osittain sisäisestikin - vaatimaton, mutta uskaltauduin sen jälkeen jo laajemmille vesille. Silmissä kangasteli laajempi kokonaisuus, jossa kauhufiktion keskeiset hirviöt mellastaisivat Suomessa: zombieitten jälkeen vampyyrit, ihmissudet, Lovecraftin Cthulhu-mytologian olennot. (Samaan ideaan liittyy myös 2010 ilmestynyt Sherlock Holmes Suomessa, sekin Turbatorin opus.)
En muista enää, oliko Teos ensimmäinen kustantamo, jota lähestyin vampyyri-idealla, mutta he sen joka tapauksessa hyväksyivät. Kirja ilmestyi nimellä Verenhimo vuonna 2011. Siinä lähdin nimenomaan ideasta, että se kertoisi vampyyreista Suomessa, mutta viime vaiheissa idea vähän lähti käsistä, mitä en suinkaan harmittele, sillä Tiina Raevaaran avaruuteen sijoittuva novelli ja M. G. Soikkelin jonnekin ehkä kaakkois-Eurooppaan sijoittuva novelli ovat kummatkin mainioita. Raevaaran novellissa avaruudessa matkaava vampyyri sentään kertoo purreensa yhdeltä suomalaiselta kaulan auki, ja Soikkelinkin tarinassa voi kuvitella matkaavansa suomensukuisten kansojen keskuudessa. Kirjasta tuli neljä Atorox-ehdokkuutta.
Kirjoitin kirjaan esipuheen, jossa luonnostelin vampyyrifiktion historiaa. Jossain blogiarvostelussa sanottiin, että olin kirjoittanut puhdasta roskaa, ja maininta siitä, että Bram Stokerin kreivi Dracula olisi komea, olikin nolo moka, jonka olen sittemmin korjannut, kun olen tekstin julkaissut uudestaan artikkelikokoelmassa. Näin ne elokuvien - tässä tapauksessa Christopher Leen - luomat mielikuvat jäävät elämään.
Kansi: Jukka Murtosaari
Kirja ei varmaankaan myynyt kovin hyvin. Aina kysyessäni Teokselta sanottiin, että se myi kohtuullisesti, mutta eivät he kuitenkaan innostuneet tekemään toista antologiaa. En tiedä, miksi en heti lähestynyt Jalavaa vampyyri-idean kanssa, sillä Jalava on aina ollut keskeinen kauhukustantaja Suomessa. Siellä joka tapauksessa innostuttiin heti seuraavasta ideastani: ihmissusi Suomessa. Kuun pimeä puoli ilmestyi Jukka Murtosaaren komean kannen kera vuonna 2013 ja keräsi kolme Atorox-ehdokkuutta - joka kerta ehdokkuuksien määrä putosi yhdellä, vaikka kirjat oli koottu ja toimitettu aina vain paremmin! Kuun pimeässä puolessa pystyin myös paremmin pitämään kiinni siitä, että tarinat sijoittuvat Suomeen.
Yksi syy siihen, että Atorox-ehdokkuuksia tuli aiempaa vähemmän, oli tietysti se, että monet muutkin olivat alkaneet tehdä antologioita. Vuonna 2011, samana vuonna jolloin Verenhimo ilmestyi, perustettiin myös URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio -niminen löyhä kollektiivi, ja sen ensimmäiset julkaisut tulivat vielä samana vuonna. URS:n ajatus oli, että spefi-kirjallisuuden ei tarvitse kilpailla korkeakirjallisuuden kanssa, vaan se voi olla "konstailematonta viihdettä", kuten URS:n sivuilla edelleen sanotaan.
URS on ilmeisesti lakannut toimimasta, ainakin aktiivisesti, mutta siitä on siinnyt monenlaista: Tuomas Salorannan Kuoriaiskirjat, jolta on tullut muutamia antologioita, kuten uudenlaista mytologiaa luonut Stepanin koodeksi jatko-osineen, ja osuuskunta Osuuskumma, joka laskujeni mukaan on vuodesta 2012 alkaen julkaissut jo 21 erilaista antologiaa! Lisäksi antologioita ovat tehneet mm. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat eli STK, Turun tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka sekä Aavetaajuus.
Melkein kaikkia näitä uusia spefi-antologioita luonnehti nimenomaan jonkinlainen uusrahvaanomaisuus, pyrkimys viihteelliseen tai vetävään kerrontaan ilman korkeakulttuurisia kiemuroita. En itse halua tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja, mutta muistan, kun Vesa Sisättö - joka on ollut mukana monessa antologiassani - sanoi Facebook-keskustelussa, että olen tuonut hauskuuden takaisin spefin kirjoittamiseen. Toki muitakin oli samalla asialla: oli syntynyt kirjoittajasukupolvi, jota ei enää kiinnostanut tehdä spefistä Finlandia-ehdokkaaksi kelpaavaa sisällöllisesti syvällistä ja muotonsa puolesta kunnianhimoista kaunokirjallisuutta. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö heidän teksteissään näkyisi uudenlainen suhtautuminen seksuaalisuuteen, sukupuolisuuteen, rotuun tai ylipäätään identiteetteihin.
Jossain vaiheessa alettiin puhua jopa varsinaisesta antologiabuumista. Kirjoja tuntui tulevan koko ajan, ja ideoita heiteltiin jatkuvasti ilmaan. Syntyi vitsi, jossa melkein mihin tahansa ideanpoikaseen saattoi sanoa, että tehdään siitä antologia, tyyliin palokunta-antologia - tai Ior Bock -antologia, jota Tiina Raevaara seinälläni ehdotti.
Kirjailija Miina Supinen jokin aika sitten naureskelikin Facebookista puhuttaessa, että alkuaikoina tuntui, että kun Facebookin avasi, joutui heti toimittamaani antologiaan.
Tekemättömiä antologioita, joista on puhuttu, ovat olleet mm. merenneidot, enkelit, suomalaiset supersankarit (sekoitus vanhojen sarjakuvien ja muiden sankareita sekä kirjoittajien itsekeksimiä plus Rendel), Raamattuun perustuvat tarinat, Kalevalaan perustuvat tarinat, Tarsa- ja Vorna-kirjat (kai tiedätte Tarsan ja Vornan?), dinosaurukset, miekka ja magia, Keltainen kuningas, Viiltäjä-Jack... Antologioita, joita olen itse pyöritellyt ja joita muut ovat tehneet, ovat olleet ainakin merirosvot ja kummitukset.
Kansi: Kari Sihvonen
Kun Osuuskumma on jo julkaissut kissa-antologian, minun kai pitäisi tehdä koira-antologia. Ei kun hetkinen, minähän olen tehnyt jo koira-antologian! Lempo nimittäin julkaisi 2015 toimittamani kirjan Susikoira Roi -vitsejä...
Niin ikään Osuuskumman julkaisema on Rocknomicon, mikä kuulostaa kauan sitten pyörittelelemältäni idealta heavy metalin ympärille kietoutuvasta kirjasta. Sen avainnovellina olisi ollut Kari Nenosen nimitarina Noitarovio-kokoelmasta. Tai ehkä jazz kävisi minulle paremmin, kun en kerran heavya voi sietää. Tai discoantologia, kertomuksia huumeita vetävistä bilehileistä? Lucifer Studio 54:n tanssilattialla New Yorkissa vuonna 1977? Tai vampyyri Turun Dynkyssä?
Pulla- ja sauna-antologiatkin joku muu teki.

No niin, vakavoidutaanpa vielä hetkeksi.
Miksi olen tehnyt näin paljon antologioita? Vanha totuushan on, että jos ei osaa kirjoittaa, voi ruveta kriitikoksi. Olen joskus sanonut, että jos ei osaa kirjoittaa kritiikkiä, voi ruveta opettamaan kirjoittamista, mutta ehkä voisi sanoa myös, että voi ruveta kokoamaan antologioita.
Antologia on aina vaikuttanut minusta hienolta kirjatyypiltä. Sillähän voi tehdä monenlaista:

- sillä voi nostaa esiin kirjoittajasukupolvea tai jopa tehdä jonkinlaisia sukupolvimanifesteja tyyliin: "Katsokaa, tässä tulevat nyt uudet häpeämättömät kauhukirjailijat, väistykää, vanha sukupolvi!"

- tai sillä voi tehdä ylipäätään jotain lajityyppiä tunnetuksi, vaikka Suomessa kirjallisuudenlukijat ovat joko nihkeitä suhteessaan spefiin eivätkä lue edes hyvin koottua antologiaa tai sitten he ovat jo hyvinkin tietoisia jostain lajityypistä, varmasti Suomessa moni tietää vampyyri- ja ihmissusikirjallisuudesta enemmän kuin minä, oletan että täälläkin on heitä

- antologioilla voi nostaa esille uusien kirjoittajien lisäksi unohdettuja tai ylipäätään menneitä kirjoittajia - tämä on ollut koko ajan yksi pointti kirjoja tehdessäni ja liittyy laajempaan tematiikkaan, joka näkyy koko tuotannossani, kun olen tehnyt kirjoja unohdetuista kirjailijoista tai lajityypeistä tai julkaisumuodoista, esimerkiksi Verenhimossa oli mukana Mika Waltarin, Leo Anttilan ja Harry Etelän vanhat novellit ja Kuun pimeässä puolessakin Matti Kurikan tarina "Vironsusi". Vieläkin harmittaa, etten ottanut Tuhansien zombien maahan sitä Kaarlo Uskelan sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuvaa tarinaa, jossa hän kuvaa, miten kuolleilta näyttäneet punavangit nousevatkin yllättäen ylös ja laahautuvat hakemaan  ruokaa

- antologialla voi toisin sanoen luoda historiaa, antaa jollekin lajityypille tausta, osoittaa että on sitä Suomessakin osattu. Ylipäätään olen sanonut, että haluan luoda suomalaiselle kirjallisuudelle uuden historian, sellaisen jossa korostuvat viihteellisyys, fantasia, leikillisyys, eksotiikka - samaan liittyy myös vuonna 2014 ilmestynyt runoantologia Titaanien laulu, johon kokosin sata vuotta vanhoja eksoottisia ja kauhuaiheisia suomalaisia tai käännösrunoja. En tiedä, olenko onnistunut tässä pyrkimyksessäni - ainakaan vielä! Olen vasta 45, aikaa on vielä.

- lisäksi antologia voi toimia tietokirjana, mutta tämä liittyy ehkä enemmänkin vanhoista novelleista tai muista tarinoista tehtyihin antologioihin. Tällainen on esimerkiksi Turbatorille tekemäni Tankki palaa, joka samalla kertoo tiedotuskomppanioiden TK-miehistä ja ylipäätään sotaan liittyvästä julkaisu- ja kirjoittamiskulttuurista. Samanlainen, ehkä vielä enemmän tietopuolinen on aiemmin tänä keväänä ilmestynyt Sisällissodan ääniä, jossa on kaunokirjallisuutta ja muuta aineistoa Suomen sisällissodan ympäriltä.

Antologiahan on kuitenkin vaikea kirjallisuuden ja kustantamisen laji, kuten Turbatorin Harri Kumpulainen tuli huomaamaan: kustantamon viimeinen antologia oli vuonna 2016 kokoamani kirja suomalaisia länkkäritarinoita, Kirottu kaupunki. Sama tietty pätee mihin tahansa vähänkin marginaaliseen kirjallisuuteen: kirjakaupat eivät yksinkertaisesti pidä myynnissä riittävän laajaa valikoimaa kirjoja. Toisaalta Verenhimo, Kuun pimeä puoli, Kirotun kirjan vartija ja myöhemmät kirjat ovat nimenomaan olleet pyrkimyksiä päästä pois marginaalista, kohti kirjallista valtavirtaa, isojen kustantamoiden julkaisemia hyvännäköisiä kirjoja, joita ei myydä vain FinnConissa tiskiltä tai baarissa kädestä käteen.
Antologian tekeminen on kuitenkin vaikuttanut oudolta kirjallisten ihmistenkin mielessä. Kun Karri Kokko haastatteli minua Parnassoon kymmenisen vuotta sitten, hänen näkökulmansa oli tavattomalta vaikuttava tuotteliaisuuteni. Jutun otsikko puhui Duracell-Jurista ja jutun kuvituksena oli kedolla loikkivia pupuja, joille oli kaikille photoshopattu naamani jostain vanhasta valokuvasta. Silloin päätin, että hommaan hyviä kuvia, joita voin itse antaa median käyttöön silloin kun eivät itse hommaa kunnon kuvaa.
No niin, asiaan: jutussa Kokko sanoi antologioiden kohdalla, että annan toisten kirjoittaa kirjani, mikä kuulostaa enemmän joltain käsitetaiteelta (ja Karri Kokkohan on julkaissut omalla nimellään runokokoelman, jonka runot muistaakseni kolme muuta tekijää oli kirjoittanut). Minulle antologioiden tekeminen on ihan silkkaa työtä, jota teen sinänsä vaativien esikuvien velvoittavana - tällainen voisi olla vaikkapa englantilainen Mike Ashley, joka heittää laadukkaan antologian melkein mistä tahansa aiheesta, kuten vaikkapa kirjan uusista Jules Vernen teoksiin liittyvistä seikkailuista. Ai niin, tästä muistankin, että piti joskus kirjoittaa kirja Arne Saknussemin seikkailuista... Kai tiedätte, kuka Arne Saknussem oli? No, ei se mitään, tehdään hänestä antologia.
Ashleyn kirjoissa nimenomaan on sekaisin vanhoja ja uusia novelleja, ja vanhoissakin on kerrostumia, joku novelli voi olla vaikka 1920-luvulta, joku 60-luvulta ja joku voi olla 10-15 vuotta vanha. Tällainen ensyklopedisyys on jostain syystä aina tuntunut viehättävältä.
Rahaa ja suosiota antologioilla ei kylläkään saa. Senhän takia niitä täytyy tehdä niin paljon. Sama pätee tietty kaikkiin kirjoihin nykyään.
Vanha totuus usean kirjoittajan kirjoistahan on se, ettei niitä osteta. Jo filosofi René Descartes sanoi 1600-luvulla, että monen eri ihmisen tekemä rakennelma vaikuttaa huterammalta kuin yhden ihmisen keskittyneesti tekemä. Kustantajat ovat Suomessa - ja myös muualla maailmassa - samaa mieltä kuin Descartes. Parinkin kirjan kohdalla kustantaja on saattanut sanoa, että hyvältä näyttää, mutta ei tätä kuitenkaan kukaan osta.
Sama periaate pätee muuallakin kirjallisessa maailmassa: yleensä antologioiden tekemiseen ei saa apurahaa, ainakaan sellaisiin kirjoihin, joissa ihmissudet ja vampyyrit mellastavat. Yhteen kirjaan, josta tarkemmin myöhemmin, sain WSOY:n säätiöltä aika hyvänkin apurahan, mutta se taitaa olla toimittamistani antologioista ainoa. Sama pätee myös artikkelikokoelmiin. Suomen tietokirjailijoiden säännöissä erikseen lukee, että toimitettuihin teoksiin ei myönnetä apurahoja. Nämä ovatkin sitten aina syntyneet ilman apurahoja.
Tietysti on aina poikkeuksia. Oletan että Kirsi Pihan ideoimaa Toista tuntematonta eli antologiaa Tuntemattoman sotilaan naiskohtaloista on myyty enemmän kuin vaikkapa Luurankomiestä tai Sherlock Holmesin seikkailuja. Samoihin aikoihin ilmestyi Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu! alaotsikolla "fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista".
Silloin julkisuudessa sanottiin, että nyt fanifiktiota tehdään Suomessakin. Ai jaa että nyt?
Julkisuus suhtautuu novelleihin näin usein muutenkin. Niitä on vasta sitten kun arvostetut kaunokirjailijat niitä tekevät. Vuonna 2012 oli Nuoren Voiman Liiton toteuttama valtakunnallinen suurhanke Novelli palaa, jossa pyrittiin saamaan novelleille näkyvyyttä ja lukijoita. Hyvä hanke, ei siinä mitään, ja se synnytti kirjan Matkanovelleja, jonka teksteistä osa oli ilmestynyt alun perin VR:n Matkaan-lehdessä. Ai niin, nyt muistankin, että piti joskus tehdä juna-antologia...
Joka tapauksessa kirjoitin aiheesta hiukan melankolisen kolumnin Hesariin, jota tuolloin muutenkin avustin. Mainitsin novellin vilkkaan alus- ja päällyskasvillisuuden spefi-lehdissä ja antologioissa ja puhuin omista antologioistani, ja yritin näin jotenkin sanoa, että novelli  ei oikein voi palata, koska se ei ole koskaan mennyt pois! Myöhemmin Novelli palaa -hankkeessa mukana ollut kirjailija Katja Kettu ja pari muuta kirjoittivat vastineen, jossa syyttivät minua genrerasistiksi, kun en arvosta novellistiikkaa. Jokin tässä logiikassa jäi avautumatta.

Kannen kuva: Charlie Bowater
Mutta vielä takaisin minuun ja moniin antologioihini. Tuo aiemmin mainitsemani suuri visio Suomessa mellastavista kauhun perushirviöistä huipentui vuonna 2016 ilmestyneeseen kirjaan Kirotun kirjan vartija, joka on siis kotimaisten kirjoittajien tekemä Cthulhu-pastissien teos. Siinä vanhoina tarinoina ovat S. Albert Kivisen "Cthulhun suojatti" hänen omasta Merkilliset kirjoitukset -teoksestaan (1990) ja Johanna Sinisalon mainostoimistomaailmaan sijoittuva "Me vakuutamme sinut", joka on alun perin vuodelta 1993 - mitään oikeasti vanhaa tarinaa ei tietenkään Suomessa ole kukaan tehnyt, mutta vastaisen varalle sanon, että Mika Waltarin Kuolleen silmät -novellikokoelmassa (1929) esiintyy ainakin kahdessa eri novellissa salaperäinen kolmio, joka saa miehet hulluiksi... Sen ympärille saisi varmasti oman antologiansa.

Vielä pari kirjaa pitää mainita. Sadan vuoden unet, joka ilmestyi viime vuoden syksynä, oli tekeillä monta vuotta, sillä mainitsemani Wsoyn apuraha tuli jo vuonna 2013! Se on satukirja, jossa kirjailijat ovat muunnelleet tunnettuja satuja haluamiinsa suuntiin. Johanna Venho esimerkiksi käsittelee prinsessa Ruususen tarinaa kuvauksena pitkäaikaisesta masennuksesta. Se on erittäin kaunis teksti, suosittelen. Olen sanonut, että se on viimeinen laajamuotoinen antologia, jonka teen.
Tällä hetkellä tosin kokoan Kuoriaiskirjoille kryptozoologia-antologiaa ja omalle kustantamolleni Helmivyölle lentosotajuttujen kirjaa. Ai niin, minullahan on tosiaan nykyään oma kustantamo, voisin tehdä mitä tahansa antologioita! Missäs olikaan lista niistä tekemättömistä antologioista...?
Palataan vielä zombeihin. Tuhansien zombien maa on hauska kirja, jolle olen paljosta kiitollinen. Olisi hauska tehdä sille jatkoa, kunnollinen kirja tymäköitä zombinovelleja. Toki zombit ovat Walking Deadin - anteeksi: Talking Livingin - loputtomuuden myötä menettäneet hohtoaan, mutta silti: kuka lähtee mukaan? Ilmoittautuminen antologiaan kulman takana.
Kiitos.

torstaina, huhtikuuta 05, 2018

Sisällissodan ääniä: mitä opin itse sodasta

Kirjani Sisällissodan ääniä ilmestyi Suomen sisällissodan satavuotismuistovuonna. Se oli melkein tilausteos, kirjamessuilla Art Housen kustannuspäällikölle heittämäni ideanpoikasen perusteella tehty. Tietoni sisällissodasta aiemmin olivat olleet ehkä sattumanvaraisia, mutta ehkä näkemykseni nyt kirjan valmistuttua on tarkentunut. Sen verran monisyinen asia on kuitenkin kyseessä, että mitään yksittäistä totuutta siitä ei voi nähdäkseni olla. Paljon jää epäselväksi aina hamaan tulevaisuuteen.

Mistään juhlinnasta ei vuonna 2018 ole voinut puhua, sillä kyse on tapahtumaketjusta, jossa suomalaiset tappoivat lähes 40 000 toista suomalaista. On puhuttu veljessodasta, joka on tietysti harhaanjohtava termi, koska sotaan osallistui paljon myös naissotilaita, varsinkin punaisten puolella, mutta se korostaa kuitenkin tapahtuman traagisuutta: veli veljeä vastaan... Se on myös raamatullinen termi, kuin jokin perisynnin kaltainen olisi saanut suomalaiset tappamaan toisiaan.

Termejä on paljon muitakin: punakapina, vallankumous, vapaussota. Kaikki ovat poliittisesti monella tapaa latautuneita eikä niitä enää juuri käytetä. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja varsinkin poliittinen vasemmisto on lakannut puhumasta kapinasta ja vallankumouksesta, vaikka niistä nimenomaan oli kyse, yrityksestä saada itselle yhteiskunnallinen valta sotilaallisten toimenpiteiden avulla. Toisaalta termeissä on myös uhittelua ja ylpeyttä siitä, mitä tehtiin. Sotaan lähdettiin oman ja oman yhteiskuntaluokan vapauden puolesta, sikäli vasemmistokin voisi puhua vapaussodasta.

Termi on kuitenkin vakiintunut nimenomaan oikeiston omaisuudeksi. Vapaus on vapautta ennen kaikkea Venäjän vallasta, mutta ennen kaikkea Suomen kansallista itsenäisyyttä. Samalla termillä korostetaan sitä, että punakaarteja estettiin liittämästä Suomea tuoreen kommunistisen valtion Neuvosto-Venäjän oheen. Tämähän on tietysti jossittelua: emme voi tietää, olisiko Suomi liittynyt Neuvosto-Venäjään eli siis myöhemmin Neuvostoliittoon.

Toisaalta bolshevismiin nimenomaan kuului ajatus, että kansallisvaltiot lakkaavat olemasta tietyssä vaiheessa sosialismia, jolloin Suomikin olisi ajautunut ennen pitkää osaksi yhtä suurta neuvostovaltiota - toisin sanoen Neuvostoliittoa, jota johdettiin diktatorisesti ja verisesti.

Turun Sanomissa ollut
Jouko Grönholmin arvostelu
Olen itse vasemmistolainen ja suhtaudun sangen empaattisesti sisällissodan hävinneeseen osapuoleen eli punaisiin. Koen heidän tappionsa ja heihin sodan jälkeen kohdistetut toimenpiteet traagisina. Punaisen puolen näkemykset ovat minusta usein oikeita, tarkkoja analyyseja siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun alussa tapahtui, vaikka osassa puheenvuoroja näkyykin karkea tyyli, jota nykyään ehkä nimitettäisiin vihapuheeksi. Ymmärrän joka tapauksessa sen, että aseisiin tartuttiin ympäri maata. Siitä huolimatta olen alkanut ajatella, että on hyvä, että punaiset eivät voittaneet sotaa. Olen alkanut ajatella, että vallankumouksen yrittäminen, sisällissotaan ryhtyminen oli virhe. Olen alkanut ajatella, että yhteiskunnalliset uudistukset olisi pitänyt hoitaa äänestämällä ja parlamentaarisesti. Toki tilanne vuonna 1917 on varmasti näyttänyt siltä, että parlamentaarista tietä ei päästä etenemään, merkittävä osa porvaristoa oli kuitenkin sen kannalla, että Suomi jää osaksi Venäjää.

Tätä asiaa voisi jossitella varmasti loputtomiin. Me emme yksinkertaisesti voi tietää, mitä Suomessa olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet tai jos vallankumousta olisi yritetty äänestämällä. Jossittelun ketju on myös loputon: entäs jos Saksa olisikin pärjännyt ensimmäisessä maailmansodassa paremmin ja Suomeen olisi saatu Hessenin prinssi kuninkaaksi, niin kuin vuonna 1918 kaavailtiin? Suomi olisi ollut monella tapaa Saksan vasallivaltio, ja saksalaiset suurfirmat olisivat päässeet hyötymään Suomen luonnonvaroista. Mene ja tiedä, ehkä natsit eivät samalla olisi nousseet Saksassa, koska kuitenkin hyötyivät ensimmäisen maailmansodan traagisesta lopputuloksesta.

Tai jos äänestämällä luotu sosialidemokratia olisi lopulta paljastunut hauraaksi eikä olisi kestänyt äärioikeistolaistumisen painetta niinkään hyvin kuin nyt kesti? Jos Suomesta olisi 1930-luvulla vielä selvemmin tullut fasistinen valtio? Tai olisiko parlamentaarinen sosialidemokratia voinut estää Neuvostoliiton hyökkäyksen?

Kuten sanottu, tätä voi jatkaa loputtomiin. Onko jossittelusta hyötyä? Ainakin voimme pitää sen avulla yllä utopioita, ajatusta siitä, että yhteiskunnan ei tarvitse olla tällainen. Suomalaiset sosialidemokraatit lähtivät 1910-luvun lopulla rakentamaan maata, jonka piti oleman vapaampi ja tasa-arvoisempi - se ei ole huono ajatus edelleenkään aikana, jolloin vapaus ja tasa-arvo tuntuvat jatkuvasti olevan vaarassa.

(Yllä oleva perustuu suurelta osin Joensuussa helmikuussa 2018 pitämääni esitelmään. Tämän osuuden jälkeen siirryin esittelemään kirjaa ja siinä olevia tekstinäytteitä, mutta jälkimmäinen osuus esitelmästä perustui niin paljon olemassa olevaan kirjaan, että sitä on turha tässä toistaa. Muistutan vielä kirjan Facebook-sivusta, jolla julkaistaan lähinnä kirjasta pois jäänyttä aineistoa.)