tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Neuvostoelokuvalehdestä matskua

Olen aiemmin postittanut tänne materiaalia elokuvakerho Monroen neuvostoelokuvaa käsittelevästä lehdestä, joka julkaistiin talvella 1996, kun Monroe esitti huikean neuvostoelokuvien sarjan. Aiemmin löytämäni tallenteet olivat vain fragmentti, tässä loppuja. En ole enää varma, kuka kirjoitti Teemasta ja Katumuksesta, mutta veikkaan, että Katumus-tekstin teki Markku Lehtimäki. Jostain syystä juttujen perässä ei ole kirjoittajien nimiä (ja muistelen, että niitä ei ollut edes lehdessä). Kuleshovin, Dovzhenkon, Stalinin ja Majakovskin tekstit olen itse suomentanut enkä mene takuuseen, että ne olisivat kovin hyviä käännöksiä.

Lev Kuleshov (1899-1970) on tuttu ainakin elokuvan opiskelijoille nk. Kuleshovin kokeesta, jossa samat kasvot asetettuna eri yhteyksiin - soppalautanen, ruumisarkku - ilmaisevat eri tunteita nälästä suruun. Lopputulos: leikkauksessa yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Kuleshov oli myös tuottelias ohjaaja (esittämämme Mr Westin lisäksi tunnetuin lienee vuoden 1926 Jack London -filmatisointi Lain mukaan); monet hänen aikalaisistaan pitivät häntä neuvostoelokuvan luojana. Tässä oleva kirjoitus kertoo toki paljon Mr Westin ominaislaadusta, mutta unohtaa mainita, että kyseessä on yksi hauskimpia neuvostoelokuvia, joka on koska tahansa esikuviensa (Harold Lloyd, Chaplin) veroinen.

MR WESTIN IHMEELLISET SEIKKAILUT BOLSHEVIKKIEN MAASSA
(Neobitshainije priklutshenija Mistera Vesta v strane bolshevikov) Ohjaus: Lev Kuleshov. Käsikirjoitus: Nikolai Asejev. Kuvaus: Anatoli Levitski. Lavastus: Vsevolod Pudovkin. Näyttelijät: Porfiri Podobed, Boris Barnet, Pudovkin, Aleksandra Khokhlova. -93 min.

Lev Kuleshov: Mr West
Tsrelitsha nro 79, 1924

Ryhmämme olemassaolon neljännen vuoden lopulla näytämme ensimmäisen tuotantomme, 2000 metrin pituisen elokuvan Mr Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa.

Elokuvamme ei niinkään pyri esittelemään kuin todistamaan työtapamme montaasissa ja ruudun rakenteessa. Ilman alustavia tutkimuksia, tuotantokokeiluja ja välttämättömiä harjoituksia on vaikea toteuttaa korkealaatuista tuotetta.

Työtämme vaikeutti se tosiseikka, että kuvaamamme elokuva ei saisi olla kokeellinen eikä opettavainen. Tutkimuksissamme meidän tuli olla varmoja kaikesta, oppimisesta, virheistä ja niiden oikaisusta; meidän piti myös välttää häivyttämästä elokuvamme kaupallista ja teollista arvoa. Mutta tämä ei saanut meitä tekemään kompromisseja ja kaikki se, minkä enää emme katsoneet tarvitsevan neuvotteluja ja minkä katsoimme olevan pitävää ja lopullista, päätyi filmiin. Elokuvan tekoa säestettiin ilkeillä kokkapuheilla, halventavilla irvistyksillä ja suurella määrällä epäuskoa. Olimme kuitenkin riittävän rohkeita tekemään töitä siten kuin katsoimme välttämättömäksi: tiesimme, mitä halusimme, ja tiesimme, mitä olimme tekemässä.

Valitessamme inhimillistä raakamateriaalia yritimme todistaa, että työskentely joukkona on välttämätöntä ja arvokkaampaa kuin työskentely yksilöllisinä 'tähtinä'. Halventajamme yhdistävät tämän 'tähtien' puutteeseen, mutta ryhmätyöskentely tuntuu meistä paremmalta kuin muutama haavoittuva näyttelijä, vaikka he olisivatkin luotettavasta firmasta. Mr Westin vaihteleva juoni antoi meille paljon mahdollisuuksia koetella teknistä osaamistamme. Elokuvassa on kohtauksia, joissa tehdään työtä - kohtaukset ovat hyvin selkeitä, mutta niiden rinnalla kulkee amerikkalaisen öykkärin, Mr Westin, tarina, jonka rakensimme, niin sanoakseni, 'psykologisen kertomuselokuvan mallien' mukaan. Mr West kuvataan heikoksi kyyhkysten kera, kuten Pearl White pahimpina hetkinään. Sen sijaan 'bolsevikkivankilan', jonka seikkailija Zhban kehittelee voidakseen kiristää Westiltä dollareita, ja sen kauhujen lavastus seuraa Tohtori Caligarin, Tohtori Mabusen ja muun saksalaisen mystiikan parasta esimerkkiä. Näissä kohtauksissa halusimme paljastaa psykologisen kertomuselokuvan perustavan ja olennaisen virheellisyyden ja pyrimme osoittamaan, että näyttelijätyön ja leikkauksen huolellinen järjestely auttaa meitä saamaan enemmän irti mistä tahansa tyylistä ja tuotannon laadusta, erityisesti amerikkalaisista ja saksalaisista esimerkeistä. Olemme tehneet kaikkemme pidättyäksemme persoonallisesta lähestymistavasta, jonka 'mieltymyksemme' saattaisivat synnyttää: meitä kiinnosti enemmänkin laskelmointi ja systematisointi, koska ne ovat teknisen erityislaatumme olennainen piirre.

Emme ole vielä nähneet työtämme sen lopullisessa muodossaan valkokankaalla, mutta sitä kuvatessamme tulimme vakuuttuneiksi siitä, että:

1. Työskentelyn oikea metodi on tarkka ja säännöllinen ruudun ja montaasin rakentamisen ajassa ja tilassa.

2. Korkealaatuisia malleja tulee valmentaa laboratorioissa ja kouluissa. Emme saa käyttää näyttelijöitä tai pelkkiä kadun miehiä, jotka osaavat livreeseen puettuina kantaa tarjottimia Frelihille tai Maksimoville.

3. Meidän oloissamme yksikään ohjaaja ei voi tehdä elokuvaa, riippumatta sen arvosta, jollei hän käytä hyväkseen tiukasti yhteensidottua kollektiivia. Ryhmäorganisaatio ja valmius työhön ovat ainoita aseita, joilla voidaan päihittää venäläisen elokuvatuotannon tekninen ja aineellinen köyhyys. Lisäksi ryhmätyöskentely on oikea tekninen metodi.

Minusta on jotenkin outoa toistaa vielä kerran se, minkä olemme sanoneet monta kertaa aiemmin ja todistaneet laboratorioissa, mutta Mr West on ensimmäinen tuotantomme ja saatoimme lähestyä sitä vain tutkimalla mielen rajoja. Paras asia, jonka nyt voimme tehdä, on toivoa itsellemme suurta oppijan vaatimattomuutta, jotta meillä olisi enemmän voimaa kehittää työskentelyasemiamme ja jotta saisimme kokemusta ja tietoa elokuvan tekemisestä.

***

Josef Stalin: Onnittelu neuvostoelokuvalle sen viidentenätoista juhlavuotena
Pravda, 11.1.1935

Lähetän terveiseni ja parhaat onnentoivotukseni niille, jotka tekevät työtä neuvostoelokuvan parissa sen loisteliaan viidennentoista juhlavuoden päivänä.

Neuvostovallan käsissä elokuva on suunnaton ja arvokas ase. Koska elokuvalla on ainutkertainen mahdollisuus vaikuttaa henkisesti joukkoihin, jotka sillä on komennettavissaan, se auttaa työläisten luokkaa ja Puoluetta kasvattamaan työläisiä sosialismin hengessä, järjestämään joukot taisteluun sosialismin puolesta, nostamaan heidän kulttuurista tasoaan ja poliittista taistelukykyään.

Neuvostovalta odottaa teiltä uusia menestyksiä, elokuvia, jotka Tshapajevin tavoin juhlistavat niiden historiallisten tekojen suuruutta, jotka suoritettiin taistelussa työläisten ja talonpoikien vallasta Neuvostoliitossa, jotka saavat meidät toteuttamaan uudet tehtävämme ja muistuttavat meitä sosialistisen rakennustyön saavutuksista sekä vaikeuksista.

Neuvostovalta odottaa teiltä, alanne mestareilta, rohkeata syöksyä 'tärkeimmän' (Lenin) ja eniten joukkoja tavoittavan taiteen muodon, elokuvan, uusiin ulottuvuuksiin.

***

Aleksander Dovzhenko (1894-1956) on siitä harvinainen neuvosto-ohjaaja, että hän ei juuri harjoittanut teoreettista kirjoittelua. Hän on pikemminkin lyyrikko, jolle vallankumous on luonnonlakien alainen eikä niinkään yhteiskunnallinen voima. Asenne aiheutti Dovzhenkolle ongelmia ja kuuluisia ovat hänen mestariteoksestaan Maasta (1930) sensoroidut kohtaukset hullusta, raskaana olevasta naisesta ja virtsalla traktoria jäähdyttävistä talonpojista. Dovzhenkon elokuvia kuvaa hänen kuvauksestaan Zvenigorasta (1928): "Minä en ohjannut tätä elokuvaa. Minä lauloin sen kuin lintu." Myöhemmällä ajalla Dovzhenkokin joutui stalinistisen koneiston rattaisiin ja siitä on todisteena alla oleva pitkähkö kirjoitus, joka vaikuttaa kirjoitetun painostuksen alla. On vaikea kuvitella, että Dovzhenko olisi tässä aivan omillaan. Kylmän sodan aikaiset paranoidiset ja fantastiset Amerikka-elokuvan toteutumatta jääneet suunnitelmat oliva vielä edessä. Nyt nähtävä Aerograd sinnittelee Dovzhenkolle ominaisen lyyrisyyden ja stalinistisen vihollispropagandan välissä: tuloksen on outoa ja modernia elokuvaa.

AEROGRAD
(Aerograd) Ohjaus & käsikirjoitus: Aleksander Dovzhenko. Apulaisohjaaja: Julia Solntseva. Kuvaus: Eduard Tisse. Näyttelijät: S. Shagaida, Sergei Stoljarov. - 84 min.

Aleksander Dovzhenko: Taiteilijan opettaja ja ystävä
Iskusstvo Kino nro 10 (marraskuu), 1937

Maailma on selvästikin on rakennettu niin, että tavallinen ihminen, vaikka hän olisikin urhea ja päättäväinen ja hyvin tietoinen vilpittömyydestään ja asemastaan, kokee järisyttävää kiihtymystä ja ensimmäistä kertaa tavatessaan suuren ja merkittävän miehen. Juuri tämä oli tunteeni, kun olin matkalla tapaamaan miestä, jota suuri osa ihmiskunnan parhaista ja edistyksellisistä edustajista rakastaa - Toveri Stalinia.

Joukko tapahtumia, jotka sattuivat ennen kuin ryhdyin filmaamaan Aerogradia, sai minut lähestymään Toveri Stalinia suoraan. Minulla oli hyvin vaikeaa. Olin kerran ennenkin kääntynyt Toveri Stalinin puoleen, tosin epäsuorasti, kirjoittaessani hänelle vaikeassa taiteilijan urani ja elämäni vaiheessa. Hän pelasti urani ja varmisti luovuuteni tulevaisuuden. En epäillyt hetkeäkään, etteikö hän auttaisi minua nytkin. En erehtynyt. Toveri Stalin otti minut vastaan tasan 22 tuntia myöhemmin sen jälkeen, kun kirje oli postitettu.

Toveri Stalin esitteli minut Tovereille Molotov, Voroshilov ja Kirov niin innostuneesti ja lämpimästi ja niin isällisesti, että tuntui kuin hän olisi tuntenut minut jo kauan. Tunsin oloni helpottuneeksi.

Toverit Stalin, Voroshilov, Molotov ja Kirov kuuntelivat keskittyneesti Aerogradin käsikirjoitusta. Toveri Stalin esitti joukon huomioita ja selvennyksiä. Hänen huomautuksistaan tajusin, että hän ei ollut kiinnostunut vain käsikirjoituksen sisällöstä, vaan myös työmme ammatillisesta puolesta. Toveri Stalin kyseli minulta Kaukoidästä ja pyysi minua näyttämään kartalta, minne rakentaisin kaupungin, jos olisin rakentaja enkä elokuvaohjaaja. Vastattuanni, että voisin niin tehdä, hän vei minut pieneen huoneeseen, jonka seinillä roikkui karttoja. Näytin hänelle valitsemani paikan ja kerroin syyt. Ideani perustui tutkimuksiini Kaukoidän taloudesta ja näköaloista sellaisina kuin kuvittelin niiden olevan. Vielä tänä päivänä olen onnellinen, että Josef Vissarionovits kysyi minulta tästä asiasta. Havaitsin silloin, kuinka paljon hän arvosti neuvostotaiteilijan uutta roolia.

Lähdin Toveri Stalinin luota selkein mielin, ja hän oli toivottanut minulle menestystä ja luvannut apunsa.

Haluan kirjoittaa tarkemmin toisesta vierailustani Toveri Stalinin luokse. Haluan taiteilijatovereideni olevan onnellisia ja ylpeitä ja vihollistemme tuntevan syytä huoleen. Toveri Stalin kutsui minut luokseen. Aerogradin filmaaminen oli käynnissä ja tunsin kirjaimellisesti katoavani niiden monien sanomalehtiartikkelin alle, joissa kirjoitettiin Toveri Stalinin minulle ehdottomasta Punaisen lipun alla -elokuvan tekemisestä [Shtshors, 1939]. Toveri Stalinin toimistossa oli ilmeisesti käynnissä kokous ja astuin huoneeseen hetkellä, jolloin hän ei ollut paikalla. Paria minuuttia myöhemmin Toveri Stalin tuli sisään ja kysyi ensimmäiseksi, tunsinko jo kaikki huoneessa olijat. Kun vastasin myöntävästi, hän alkoi kysellä minulta yksityiskohtaisia kuulumisia Aerogradista, luovuudestani ja siitä, antoivatko ilmavoimat minulle tarpeeksi apua ilmakuvauksissa. Sanalla sanoen tunsin, että saisin kaiken tarvitsemani avun saadakseni elokuvani loppuun. Mutta varmastikaan, ajattelin, hän ei ollut kutsunut minua luokseen sen tähden.

"Nyt kerron sinulle, miksi kutsuin sinut", Toveri Stalin sanoi. "Kun keskustelin viimeksi kanssasi Punaisen lipun alla -elokuvasta, annoin sinulle ohjeita. Ajattelin vain sitä, mitä voisitte tehdä Ukrainassa. Mutta eivät sanani eivätkä sanomalehtiartikkelit pakota sinua mihinkään. Olet vapaa mies. Jos haluat tehdä Punaisen lipun alla, tee se - mutta jos sinulla on muita suunnitelmia, tee jotain muuta. Älä nolostu. Kutsuin sinut, jotta saisit tietää tämän."

Josef Vissarionovitsh sanoi tämän hiljaisella äänellä ja vakavana, mutta hän vaikutti silti keskittyneeltä ja huolestuneelta. Keskellä valtavan tärkeitä valtiollisia asioita Toveri Stalin löysi aikaa muistaa taiteilijaa, tarkistaa, mitä hänen mielessään liikkui, vapauttaa hänet tunteesta, joka oli hyvinkin mielikuvituksellinen, että hänellä ei olisi vapautta, ja tarjota hänelle täydellinen valinnanvapaus.

Kerroin Toveri Stalinille, että olin valmis tekemään elokuvan Punaisen lipun alla. Kiitin häntä ideasta ja tietoisesti soimasin itseäni useammin kuin kerran, etten ukrainalaisena taiteilijana ollut itse sitä ajatellut.

Toveri Stalin kertoi minulle paljon Shtshorsista. Hän teki minulle selväksi eron Shtshorsin ja Tshapajevin välillä ja niiden erilaisten olosuhteiden välillä, joissa kummatkin sankarit taistelivat. Hän myös selvitti minulle, millaisia luovia ongelmia nousee, kun tekee elokuvaa Shtshorsista.

"Minulle elokuva Shtshorsista on olennaisesti elokuva Ukrainan kansan noususta, heidän voitokkaasta taistelustaan ukrainalaisia vastavallankumouksellisia ja saksalaisia ja puolalaisia valloittajia vastaan ja heidän yhteiskunnallisesta ja kansallisesta vapautumisestaan", Toveri Stalin sanoi. Kuvatessamme Shtshorsia ja hänen sankarillisia neuvonantajiaan meidän täytyy kuvata Ukrainan kansaa, heidän kansallista luonnettaan, heidän huumoriaan ja heidän kauniita laulujaan ja tanssejaan.

Josef Vissarionovitsh puhui ukrainalaisista kansanlauluista suurella rakkaudella. Hän rakastaa meidän laulujamme ja ne koskettavat häntä syvästi. Tiedän, että Toveri Stalinin suosikit ovat todellakin parhaita ukrainalaisia lauluja. Siitä tosiseikasta, että Ukrainassa pyritään nyt kokoamaan lauluja, organisoimaan kuoroja, julkaisemaan sävellyksiä ja äänilevyjä - lyhyesti, kokoamaan yhteen kansantaiteen ja kansaa lähellä olevan taiteen koko kehityskaaren -, saamme olla kiitollisia Toveri Stalinin loistavalle aloitteelle.

Josef Vissarionovitsh oli pitänyt Aerogradista.

"Ainoa ongelma on, että vanha partisaani puhuu liian monimutkaisesti. Taigan asukkaan puhe on yksinkertaista", hän sanoi.

Toveri Stalin pyysi minua katsomaan kanssaan uutta Tshapajevin kopion. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän katsoi suosikkielokuvaansa. Mutta hänen tunteidensa voima ja lämpö, jolla hän elokuvaa katsoi näytti vähentymättömältä. Hän toisti jotkin repliikit ääneen ja vaikutti siltä kuin hän olisi tehnyt sen minun vuokseni. Oli kuin hän olisi opettanut minua ymmärtämään elokuvan hänen tavallaan, kuin hän olisi paljastanut minulle näkemyksensä eri vaiheet. Tästä katselukerrasta sain paljon luovuuteni kannalta arvokasta ja tärkeää.

"Oletko nähnyt Tshiaurelin (Viimeiset naamiaiset)?"

"En", vastasin.

En ollut silloin vielä nähnyt ystäväni Tshiaurelin elokuvaa.

"Se on väärin. Sinun täytyy nähdä se. Se on hyvä elokuva. Se vain pitäisi nähdä monta kertaa." Hän kääntyi Toveri Voroshilovin puoleen ja lisäsi: "Minun mielestäni kaikki hyvät elokuvat pitäisi nähdä monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla on vaikeaa ymmärtää täydellisesti kaikkea, mitä ohjaaja on ajatellut ja halunnut sanoa valkokankaalla."

Ensimmäisen vierailuni lopulla olin pyytänyt Toveri Stalinin lupaa esitellä hänelle ideaani, jota olin kehittelyt jo pitkän aikaa. Ideani oli lähinnä seuraavanlainen: Julistetaan maailmanlaajuinen kilpailu, jossa Moskovaan rakennetaan nuorisolle tarkoitettu monikielinen Leninin Kansainvälinen Yliopisto. Koska tunsin, että olin vienyt Toveri Stalinin aikaa jo liikaakin, puhuin nopeasti ja sekavasti ja lopultakin huonosti. Toveri Stalin hymyili ja keskeytti minut.

"Ymmärrän ideasi. Se ei ole uusi. Useat oppineet meiltä ja ulkomailta ovat jo kirjoittaneet minulle siitä. Mutta me olemme kuitenkin toteuttamassa ideaa niin sanoakseni erilaisella tavalla. Olemme jo pystyttäneet Polyteknisen Palatsin ja Kokeellisen Lääketieteen Kaikkien Liittojen Instituutin. Tästä Instituutista on tarkoitus tehdä maailmanlaajuisesti erittäin merkittävä. Pyrimme sen avulla selvittämään suurimmat ongelmat, lopulta myös ongelman ihmisiän pidentämisestä..."

Toveri Stalin pohti hetkisen.

"Lopulta myös ongelma ihmisiän pidentämisestä, Dovzhenko", hän toisti, hiljaa ja mietteliäästi.

Halusin huutaa: "Olen varma siitä!" Sen sijaan lähdin hiljaa ja ovella vielä kerran kumarsin hänelle ja Tovereille Voroshilov, Molotov ja Kirov. Kremlin pihalla paistoi aurinko, Moskovan kukkuloilla jyrisi ja näkyvyys oli hämmästyttävän kirkas maan kaikkiin neljään kolkkaan.

***

TEEMA
(Tema) 1979 Ohjaus: Gleb Panfilov. Käsikirjoitus: Panfilov, Aleksandr Tshervinskij; runot ja henkilökohtaiset kommentit: maalaisrunoilija A. Baldonkov. Kuvaus: Leonid Kalashnikov. Näyttelijät: Mihail Uljanov, Inna Tshurikova, Jevgeni Vesnik. - 99 min.

Elokuvan katsojien tietoisuuteen 70-luvulla noussut Gleb Panfilov on harvoja neuvosto-ohjaajia, joilla voi kuvitella olevan merkitystä senkin jälkeen, kun neuvostovaltio on pelkkä historiallinen utopia ja muisto. Hänen elokuvansa - sellaiset kuin Alku, Pyydän puheenvuoroa, Valentina - sekä nousevat neuvostoliittolaisen elokuvan perinteestä että reflektoivat sitä tavalla, joka on harvinainen.

Suunnitelma ohjata Maksim Gorkin kenties jo puhkikaluttu Äiti paljastaa olennaisen piirteen Panfilovin ja tämän vaimon, neuvostoelokuvan hehkeimmän naistähden, Inna Tshurikovan, tavasta työstää neuvostomyyttejä ja -todellisuutta. Peter von Baghin haastattelussa (Filmihullu 4/1987) Tshurikova sanoo: "Tarinassa käy niin, että äidin rakkaus siirtää kaikki äidin uskomukset ja vakaumukset poikaan - syntyy tavallaan uusi usko, usko vallankumoukseen (...)." Panfilov jatkaa: "Äiti, joka on vakaa uskovainen, jolle vallankumouksellisen materiaalin lukeminenkin on suurta syntiä, oppii kuitenkin jakamaan poikansa näkemykset ja tukemaan häntä - viime kädessä silti jumalan avulla." Tässä on myös niin neuvosto- kuin mille tahansa elokuvalle harvinaista suvaitsevaisuutta, samaa kuin Gorkin hivenen jo vanhentuneessa romaanissa.

Teema, joka Monroen ennakkotiedoista poiketen valmistui jo 1979, on sensuurin hyllyttämistä elokuvista kuuluisimpia. Siitä odoteltiin sensaatiomaista kriittisyyttä ja valovoimaisia paljastuksia - pinnallisten analyytikkojen pettymys oli suuri, kun elokuva olikin pienimuotoinen tragikomedia kustantamisen ja kirjallisuuden maailmasta. (Pinnalla pysyi epäilys, että elokuva oli avaintapaus, moitteen kohteena sellainenkin kulttuuripatsas kuin Jevgeni Jevtushenko.) Teema hyllytettiin silti ja se pääsi levitykseen vasta Moskovan elokuvajuhlilla 1986 eikä ole tippaakaan vanhentunut. Kertooko tämä siitä, että pienimuotoinen elokuva, jonka kritiikki on "tyylissä", kuten Voitto Ruohonen kirjoittaa jo mainitussa Filmihullun numerossa, on kovempi pala sensoreille kuin täyteenahdatusti taistelevat "mestariteokset"?

Teema ei ole suoraviivainen juonielokuva, vaan se koostuu pienistä episodeista, jotka tapahtuvat kahden vuorokauden aikana keskinkertaisen runoilijan Kim Jeseninin ympärillä. Teema on rakkaustarina, jolla on myös traagiset puolensa: sen loppu jää avoimeksi, kuitenkin tavalla, joka viittaa Jeseninin kuolemaan. Voitto Ruohosen mukaan toisenlainen, onnellinen ratkaisu olisi äitelä ja valheellinen. Teema on myös kulttuuritietoinen elokuva: päähenkilön nimi ja eräät vuorosanat viittaavat Sergei Jeseniniin, itsemurhan tehneeseen neuvostorunoilijaan, Venäjän historiassa myyttiset kirkonkupolit näkyvät tapahtumien taustalla, elokuvassa käydään unohdetun maaseuturunoilijan haudalla. Lopulta Teema on myös hauska elokuva, mikä ei neuvostoelokuvissa ole mikään usein koettu piirre.

***

KATUMUS
(Pokojanie) 1984 Ohjaus: Tengis Abuladze. Käsikirjoitus: Abuladze, Nana Dzanelidze, Rezo Kveselava. Kuvaus: Mihail Agranovitsh. Näyttelijät: Avtandil Maharadze, Ija Ninidze, Merab Ninidze. - noin 150 min.

Jos Panfilovin Teema oli ennakkoon kohutuin glasnostin aikana pannasta päässyt neuvostoelokuva, ei gruusialaisen Tengis Abuladzen (1924-1994) Katumus jää juurikaan jälkeen. Sekin koettiin aikanaan tyystin erilaiseksi neuvostotuotteeksi: se on yhtaikaa "surrealistinen, groteski, absurdi ja fantasmagorinen" (Abuladzen itsensä luettelo) - kaikki piirteitä, joita ei tavallisesti realismiin pitäytyneessä neuvostoliittolaisessa elokuvassa juuri tunnettu tai siedetty.

Abuladze sanookin ilkeästi realismista neuvostoelokuvassa: "Minä en tunnusta tällaista ryömivää realismia, se ei ole realismia, se ryömii maata pitkin." (von Baghin haastattelu Filmihullussa 4/1987) Harvoin ohjanneen Abuladzen elokuvia ei voikaan "syyttää" realistisiksi: Rukous (1968) on kansantarun outoja mielenliikkeitä tallentava balladi, Toivomuspuussa (1977) puskafarssin ja rajujen allegorioiden yhdistäminen synnyttää aidosti bahtinilaisen karnevaalin ja Katumus on taas kerran jotain aivan muuta. Elokuva on kaikessa pituudessaan ja melskauksessaan hivenen raskas, mutta se on myös aidosti elokuvallinen, kuten Abuladze itse sanoo kuvaillessaan kukkakedolla flyygelin luona tapahtuvaa kuulustelukohtausta: "Pääasia on koko kuvien sarja ja järjestelmä, joille kohtaus perustuu meidän kuulusteluversiossamme, toisin kuin (...) realistisessa versiossa, joka voidaan itse asiassa kirjoittaa. Kuinka tämän voi kirjoittaa? Tämä on elokuvaa!"

Katumus kuvaa tavalla, jota on verrattu Mihail Bulgakoviin fantastisiin satiireihin, tyrannimaiseksi äityneen kaupunginjohtaja Varlam Aravidzen edesottamuksia. Elokuva sijoittuu määrittelemättömään aikaan, mutta koska tiedämme liikaa Neuvostoliiton historiasta, yhdistämme Varlamin heti Staliniin, mutta tarkkaavaisen katsojan on huomattava myös yhteydet Hitleriin ja Mussoliniin (muutkin kuin viikset ja musta paita henkseleineen). Varlam on elokuvan dynamo: villisti tempoileva, samalla kertaa koominen ja pelottava hahmo, joka siteeraa Shakespearea ja laulaa oopperaa. Muun muassa tässä elokuvan karnevalismi ja sirkusmaisuus, mutta tässä myös sen suuri heikkous: elokuvan kokonaisuus kärsii, koska muut hahmot eivät ole yhtä vakuuttavia. Varlam on liian kiehtova hahmo ja häneen katsojan sympatiat saattavatkin keskittyä.


***

Vladimir Majakovski: Elokuva ja elokuva

Teille elokuva on spektaakkeli.

Minulle se on melkein Weltanschauung.

Elokuva - liikkeen muonamestari.
Elokuva - kirjallisuuden uudistaja.
Elokuva - estetiikan tuhoaja.
Elokuva - pelottomuus.
Elokuva - urheilija.
Elokuva - ajatusten kylvökone.

Mutta - elokuva on sairas. Kapitalismi on peittänyt sen silmät kullalla. Näppärät pyrkyrit kuljettavat sitä kädestä pitäen halki katujen. He kokoavat rahaa sykähdyttämällä sydämiä nyyhkivillä pikkutarinoilla.

Meidän on pantava tälle loppu.

Kommunismin on pelastettava elokuva sen arvailevilta oppailta.

Futurismin on höyrytettävä pois kuollut vesi - hitaus ja asenteellisuus.

Ellemme tee näin, meillä tulee olemaan Amerikasta tuotuja steppaajia tai Mozzuhinin loputonta kyyntelen vääntämistä.

Olemme kyllästyneitä edelliseen.

Vielä enemmän kyllästyneitä jälkimmäiseen.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007

Jenkkipokkarien arvoitus

Tässä teksti, jonka yksi, lyhyempi ja alaviittein varustettu versio ilmestyi melko vastikään laajassa Suomennoskirjallisuuden historiassa. Tämän piti ilmestyä alun perin Bibliophilos-lehdessä, mutta en kuullut koskaan selitystä, miksei näin käynyt. (Ja nythän silloinen päätoimittaja Matti Särömää on kuollut, joten en voi kysyä. Näin hänet kerran Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä, mutta olin kaupungin tarjoamasta boolista sen verran päissäni, että katsoin parhaaksi olla lähestymättä.) Tähän pitäisi tietysti hakea pokkarinkansia netistä, mutta enpä taida jaksaa. Jutun lopussa on myös infoboksi, jossa tiivistettyä tietoa pulp fictionin historiasta - arvelin, etteivät Bibliophiloksen peruslukijat tiedä aiheesta paljonkaan.

Suomi – amerikkalaisten pokkareiden kaatopaikka

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografeja ja keräilijöitä on vaivannut muutama kirja, joista ei ole löytynyt muuten melko helposti saatavilla olevia tietoja alkuperäisestä ilmestymisvuodesta ja kustantajasta. Monien vanhempien kirjojen joukossa on kymmenisen 1960-luvun lopulla julkaistua kioskipokkaria, jotka ovat selvästi amerikkalaisten kirjailijoiden tekemiä, mutta joita amerikkalaiset alan bibliografiat eivät tunne.
Tein pari intensiivistä vuotta Pulpografia-nimistä kirjaa, jossa esittelen vähintäänkin tärkeimmät amerikkalaiset kioskidekkarikirjailijat, joiden teoksia tai novelleja on käännetty suomeksi. Pystyin selvittämään joidenkin kirjojen kohdalla, miksi niiden alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole ollut saatavilla.
Kyse on yllättäen, mutta myös yksinkertaisesti siitä, että niitä ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa. Monista kirjoista lähetettiin Suomeen julkaisematon käsikirjoitus, joka täällä sitten käännettiin. Osa kirjoista on julkaistu myös Ruotsissa, jota kautta monet kioskikirjasarjat Suomeenkin kulkeutuivat, mutta monia kohta esittelemistäni kirjoista ei ole ilmeisesti julkaistu edes Ruotsissa.
Mistä sitten on kyse, kun amerikkalaisten kirjailijoiden teoksia on julkaistu ainoastaan Pohjoismaissa ja joissain tapauksissa vain Suomessa?
Pokkarikirjallisuus on monin tavoin amerikkalainen keksintö ja juuri Yhdysvalloissa ala kukoisti 1940-luvun puolestavälistä 1960-luvun alkuun. 1960-luvun puolivälissä lajityypin menestys kääntyi kuitenkin laskuun – perinteiset yksityisetsivistä ja intohimorikoksista kertovat pokkarit eivät enää innostaneet lukijoita. Vasta 1960- ja 70-luvun vaihteessa alkanut ns. male action –lajityyppi, jossa Mack Bolanin kaltaiset kostajat tappoivat mafian tai KGB:n jäseniä yksi toisensa perään, nosti pokkarit uuteen kukoistukseen.
Kaikki ne allamainitut teokset, joita ei ole julkaistu Yhdysvalloissa, ovat juuri tällaisia, usein jo kirjoittamisaikanaan vanhentuneita teoksia. Yleisö ei enää halunnut näiden kirjojen sankarien kaltaisia leukailevia ja sovinistisia yksityisetsiviä eikä kaltaisia oikeamielisiä seikkailijoita. Kustantajat huomasivat tämän eivätkä enää halunneet ostaa ennen suosituiltakin kirjailijoilta uusia käsikirjoituksia. Kirjailijat, jotka eivät tunnistaneet ajoissa uusien muotien esilletuloa, joutuivat myymään teoksensa Pohjoismaihin, joissa kioskipokkarien suosio jatkui sellaisenaan vielä melkein koko 70-luvun.
Alahan sitten romahti 80-luvulla täysin melkein kaikkialla maailmassa, ja nyt kioskikirjojen kohtalo on saada vain nostalgiaa osakseen. Kirjallisuutena osa niistä on edelleen kiinnostavia ja hyviä, mutta suuri osa ei.

Veteraani Bruce Cassiday

Yksi kiinnostavimpia näistä kirjoista on Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia. Vuonna 1920 syntynyt [ja vuonna 2006 kuollut - jn] Cassiday on viimeisiä elossaolevia lajityyppikirjailijoita, joka aloitti uransa pulp-lehdissä toimimalla jo 40-luvun lopulla pulp–lehtien toimittajana mm. Popular Publications -yhtiössä. Kuuluisan ja pitkäikäisen Argosy-lehden toimittajana Cassiday toimi aina 1980-luvulle asti. Cassiday kirjoitti rikosnovelleja 40-luvulta eteenpäin mm. Detective Tales –lehteen.
Cassiday on kirjoittanut niin rikos-, tieteis- kuin nuortenkirjojakin. Ensiksimainituissa hän on käyttänyt salanimeä Carson Bingham, jotka ovat hänen toiset etunimensä. Muita hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet mm. Max Day, C.K. Fong, Annie Laurie McMurdie ja Annie Laurie McAllister. Cassidaylta on suomennettu yksi hänen kirjoittamansa Nick Carter –sarjan kirja (Huumeliigan johtaja, 1973) ja alun perin Con Steffanson –nimellä ilmestynyt tieteispokkari Aika-ansa (1974), jonka sankarina on sarjakuvista tuttu Flash Gordon.
Vain viisi tuntia on kuitenkin erilainen tapaus: Se on vakavatunnelmainen kertomus poliisikomisariosta, joka jahtaa poliisia ampunutta rosvoa. Rosvo kaappaa poliisikomisarion vaimon ja pitää tätä panttivankina. Kirja liittyy monin tavoin 1960-luvulla muodikkaaseen lajityyppiin, jossa lähiön rauhan keskeyttää painajainen. Kirjassa on myös ajan ns. film noir –ilmiön synkkiä sävyjä.
Kirja julkaistiin tapiolalaisen Viihdekirjojen Puuma-sarjassa 1968 ja se oli numero 63. Teoksen alkuperäiseksi nimeksi ilmoitetaan The Heister. Amerikkalaisissa bibliografioissa tämännimistä teosta ei ole eivätkä amerikkalaiset asianharrastajat sitä tunne. Simo Sjöblomin rikoskirjallisuuden bibliografiassa teokselle ilmoitetaan vain sen alkuperäinen nimi, mutta ei alkuperäistä ilmestymisvuotta.
Asia selvisi kirjailijalta itseltään: sain hänen osoitteensa erään sähköpostilistan kautta ja kirjoitin hänelle kysyen asiaa. Cassiday vastasi nopeasti. The Heister oli jatko-osa vuonna 1960 ilmestyneelle kirjalle The Floater, joka oli Abelard-Schumanin kovakantisena julkaisema poliisiromaani. Abelard-Schuman ilmoitti kuitenkin, ettei se maksaisi jatko-osasta enempää kuin puolet alkuperäisestä hinnasta, jolloin Cassiday ja hänen agenttinsa päättivät kilpailuttaa kustantajia. Käsikirjoitus kävi myös pokkarikustantajilla; Cassidayn rikosromaaneista huomattava osa oli ilmestynyt pokkareina, sellaisilla kustantamoilla kuin Ace, Graphic, Belmont ja Monarch.
Kustantajat eivät kuitenkaan teosta huolineet, syystä tai toisesta. The Heister ilmestyi lopulta novelliksi lyhennettynä Man's Magazine –nimisessä lehdessä vuonna 1964, mutta sen varsinainen ilmestymisvuosi on yllämainittu 1968, jolloin se ilmestyi suomeksi nimellä Vain viisi tuntia. Teosta ei ilmeisesti koskaan julkaistu Ruotsissa, mutta Norjassa teos ilmestyi nimellä Blindgaten vuonna 1971. Mielenkiintoista on se, että Cassiday oli tähän asti luullut, että teos oli ilmestynyt vain ruotsiksi. Yhdysvalloissa teos ei ole vieläkään ilmestynyt kokonaisuudessaan eikä todennäköisesti koskaan ilmestykään. Lähetin Cassidaylle hänen teostensa suomennokset, ja hän ilmoitti, että kirjat ovat kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään.

Näkymätön senttari I.G. Edmonds

Ivy Gordon Edmonds (1917-) aloitti uransa 60-luvun puolessa välissä kirjoittamalla mm. nimellä Robert Hart Davis novelleja suositun Napoleon Solo –televisiosarjan pohjalta nousseeseen The Man from U.N.C.L.E. –lehteen. Omalla nimellään Edmonds julkaisi novelleja Shell Scott Mystery Magazine –nimisessä lehdessä 60-luvun puolessa välissä. Edmonds on näiden lisäksi kirjoittanut nuortenkirjoja ja populaareja opas-, elokuva- ja historiateoksia. Häneltä on suomennettu yksi Lassie-kirja, Lassie: seikkailu vuoristossa (1966), joka oli alun perin mm. lännenkirjoja paljon julkaisseen vähäverisen Whitman-kustantamon teos. [NB: Whitman on lastenkirjallisuuteen ja eritoten lasten ja nuorten elokuvien kirjaversioihin erikoistunut iso kustantamo, eikä suinkaan mikään vähäverinen paja. - jn] Edmonds onkin tyypillinen täydelliseen anonyymiuteen pyrkinyt kirjoittaja, johon sopii vähän pilkallisenakin pidetty senttari-nimitys.
Edmondsilta on suomeksi julkaistu neljä romaania Greg Graves –nimisestä yksityisetsivästä. Kirjat on julkaistu Viihdekirjojen Puuma-sarjassa. Teosten nimet ovat valaisevia: Etsi sinä – minä tapan (Puuma 69), Kuumaa tavaraa (62), Tulenarka bikini (60) ja Villikissa (58). Kirjat ovat ajalleen tyypillisiä osittain itseparodisia kirjoja, joissa karski yksityisetsivä seikkailee, murjoo vitsejä toisesta suupielestään, iskee pimuja ja saa joka käänteessä turpiinsa. Kirjat ovat suppeita ja tiiviitä, mutta tunnetumpiin kollegoihinsa verrattuna ne ovat jopa kiusallisiakin käyttäessään kuluneita kliseitä.
Erikoista kirjoissa on se, että kirjoja ei löydy ulkomaisista bibliografioista. Amerikkalaiset alan harrastajat, joiden kanssa olen keskustellut sähköpostitse, eivät ole edes tienneet, että Edmonds on kirjoittanut salapoliisiromaaneja. Greg Graves eli Iso Silmä (Big Eye) on amerikkalaisille alanharrastajille tyystin tuntematon hahmo.
Edmondsia edustaneen, edelleenkin toimivasta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds ei Bruce Cassidayn tavoin saanut myytyä Graves-kirjoja kotimaassaan. Käsikirjoitukset myytiin Skandinaviaan – agentuurin edustajalle tuli yllätyksenä tieto, että kirjat on julkaistu myös Suomessa! Tilanne voi olla vieläkin erikoisempi, sillä Graves-kirjoja ei ole Iwan Hedman-Moreliuksen bibliografian mukaan julkaistu edes Ruotsissa.
Edmondsilta on Greg Graves –kirjojen lisäksi julkaistu vielä yksi sotapokkari, Pirullinen tehtävä (Voitto 45), josta ei siitäkään löydy mainintoja alan bibliografioista. Kirja on kuitenkin ilmestynyt myös ruotsiksi Wennebergsin kustantamana vuonna 1967 nimellä Djävulskt uppdrag. Kiinnostavaa on, että Voitto-sarja oli saman Viihdekirjojen sarja kuin Puumakin – voi olettaa, että Viihdekirjoilla on ollut hyvät yhteydet, kun he ovat saaneet käsiinsä pelkkinä käsikirjoituksina olemassa olevia teoksia. Kiinnostavaa on myös se, että Wennebergs sittemmin osti Viihdekirjat.

Lentoekspertti Robert Sidney Bowen [ks. Bowenista myös tämä]

Scott Meredith Literary Agency edusti myös Robert Sidney Bowenia (1900-1977). Bowen muistetaan lähinnä 1930-luvulla ilmestyneiden lentojuttujen takia – suomeksikin saatiin Seikkailujen Maailmassa hänen ilmeisesti Detective Tales –lehdessä alun perin ilmestyneitä Kip Lacey –novelleja. Bowenin tunnetuin luomus oli Dusty Ayres –niminen sankari, joka seikkaili vuosina 1934-1935 nimeään kantaneessa lehdessä. Bowen kirjoitti lehden päätarinat. Bowen kirjoitti 30-luvulla myös The Phantom Detective –lehteen Richard Curtis Van Loanin seikkailuista; sarjan tarinoita julkaistiin 60-luvun lopulla suomeksikin melko lyhytikäisessä Naamiomies-sarjassa. Myöhemmin 50-luvulla Bowen kirjoitti nuortenromaaneja lentoaiheista.
Yhden vaatimattoman dekkarin (Timanttisormus morsiamelle, 1947, Tiikeri 14) ja Naamiomies-sarjan numeron kolme (Petomurhat, 1937; osaa ei tosin ole todistettu Bowenin kirjoittamaksi) ja muutaman novellin lisäksi Bowenilta on käännetty neljä lentosotapokkaria. Kirjat ilmestyivät Voitto-sarjassa ja kertovat nuoren lentäjäpojan, Eddie Nashin, seikkailuista toisen maailmansodan rintamilla, ensiksi vapaaehtoisena, sitten USAAF:n riveissä. Kirjojen nimet ovat Aavehaukat (Voitto 50), Ilmataistelu (44), Taivas palaa (42)ja Vierain siivin (54). Kirjat ovat naiiveja ja vanhanaikaisella tavalla reippaita eikä niissä ammattitaitoisesti kuvatun lentäjän työn lisäksi ole paljonkaan kiinnostavaa.
Kiinnostavinta Bowenin pokkareissa on se, että – niin kuin lukija varmaan on jo arvannut – niitä ei ole julkaistu muualla kuin Suomessa. Kirjoja ei löydy bibliografioista eikä nettidivareista. Scott Meredith Literary Agencysta sain kuulla, että Bowenilla oli 60-luvulla vaikeuksia myydä kirjojaan – näin naiiveja kirjoja olikin tietysti enää vaikea kuvitella Vietnamin sodan aikaisessa USA:ssa. Eddie Nash –kirjat olivat vanhentuneita jo syntyessään – ellei niitä sitten ole kirjoitettu jo 50-luvulla tai jo aiemmin.

Valokuvaaja Grover Brinkman

Grover Brinkman (1903-1999) aloitti kirjailijanuransa jo 1925 julkaisemalla legendaarisessa Weird Tales –nimisessä kauhulehdessä yhden novellin. Sen jälkeen hän julkaisi epäsäännöllisesti rikos-ja jännitysnovelleja sellaisissa lehdissä kuin Dime Detective, Dime Mystery, Detective Story ja Super-Detective. Hän piti tauon toisen maailmansodan aikana ja jatkoi edelleen epäsäännöllistä kirjailijanuraansa 50-luvulla, nyt julkaisemalla äärimmäisen kovaotteisia ja sadismissaan jopa pornografisia novelleja sellaisissa ns. digest-kokoisissa lehdissä kuin Keyhole, Off Beat ja Pursuit. Brinkmanin varsinainen ammatti oli valokuvaaja ja hän on julkaissut ainakin yhden valokuvakirjan, Night of the Blood Moon, joka ilmestyi hänen jo ollessa vanha eli 1976.
Brinkmanilta on suomeksi ilmestynyt neljä romaania puoliksi intiaaniverta olevasta yksityisetsivästä Colt Youngbloodista. Kirjat ovat jälleen kerran Viihdekirjojen tuotantoa: Hehkuva madonna, Punainen kynttilänjalka, Hirmumyrsky ja Ukkoslinnut ovat kaikki Puuma-sarjan kirjoja 60-luvun lopusta. Niiden järjestysnumerot ovat 56, 61, 64 ja 70.
Kirjat ovat tyypillisiä aikansa yksityisetsiväkirjoja, joissa sankari kisailee kauniiden naisten kanssa ja jakelee nyrkiniskuja puolelle jos toiselle. Brinkman ei selvästikään pystynyt kehittämään epäsäännöllisen uransa aikana ammattitaitoa. Kiinnostavinta kirjoissa on se, että Youngblood selvittelee usein filmimaailman rikoksia – kirjoissa kuvataan elokuvantekemistä välillä realistisestikin. Maurice Brinkman –niminen mykän elokuvan näyttelijä voisi olla Grover Brinkmanin isä, mutta arvailuksi sekin jää.
Näitäkään teoksia ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ei sen enempää ruotsalaista ja norjalaisista kuin amerikkalaisistakaan. Kukaan asianharrastaja, jonka kanssa olen asiasta keskustellut, ei tunne Brinkmania. Contemporary Authors –nimisessä hakuteoksessa, joka esittelee amerikkalaisia kirjailijoita, Brinkmanin kohdalla sanotaan, että hän on julkaissut neljä rikosromaania Skandinaviassa. Jälleen voitaneen olettaa, että kirjat ovat ilmestyneet vain Suomessa.

Lännenkirjailija Dudley Dean

Dudley Deanin (?-1986) oikea nimi oli Dudley McGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana – hän julkaisi lehtinovelleja ja pokkareita aina 50-luvulta lähtien lukemattomilla salanimillä, sellaisilla kuin Jackson Cole, Lincoln Drew, Hodge Evens, Alex Hawk, Dean Owen ja Bryan Wynne. Häneltä on suomennettu Dudley Deanin nimellä yksi lännenpokkari, Hirtetyt eivät puhu (1956; Montana 53), ja Dean Owenin nimellä kolme: Kultakuljetus (1973; Sheriffi 77), Nuori sheriffi (1948; Sheriffi 5) ja Tie tuhoon (1953; Montana 64). Lisäksi Owenilta on käännetty Seikkailujen Maailmassa ainakin yksi novelli 50-luvulla.
Dudley Dean –nimellä on ilmestynyt romaani nimeltä Kuuma linja (Puuma 71). Se kertoo korruptoituneen kaupungin puhdistamisesta ja on selvästi kirjoitettu 50-luvun lopulla tai 60-luvun alussa (eräs tuntemani amerikkalainen asiantuntija päätteli saman myös päähenkilöiden nimien perusteella!). Kirja on alansa erittäin hyvä edustaja – vauhti ei juuri pysähdy ja draaman tärkeimmät elementit käsitellään silti perustellusti. Dean oli selvästi oppinut ammattinsa pokkareita ja novelleja tehtaillessaan.
Suomeksi se saatiin kuitenkin vasta 1970 – joka tapauksessa kirjaa ei löydy ulkomaisista bibliografioista eivätkä amerikkalaiset Dean-tuntijat tunne teosta. Todennäköistä onkin, että myös tämä kirja on ilmestynyt vain Pohjoismaissa ja mahdollisesti ainoastaan Suomessa – ruotsalaisista bibliografioista sitä ei myöskään löydä.

Epävarmoja tapauksia

Edellämainittujen lisäksi on olemassa joukko kirjoja, joista voi hyvällä syyllä epäillä, että niitä ei ole julkaistu Yhdysvalloissa tai Englannissa, saati Australiassa tai Israelissa (jossa muuten julkaistiin melko hyvin anglo-amerikkalaista pokkarikirjallisuutta).
Joseph Chadwick aloitti monien muiden tässä mainittujen tavoin uransa 40-luvulla pulp-lehdissä. Hänkin käytti lukuisia salanimiä kirjoittaessaan lukuisia rikos- ja lännenromaaneja 50- ja 60-luvuilla ja naistenromantiikkaa vielä 70-luvulla. Häneltä on kolmen lännenkirjan ja parin novellin lisäksi käännetty vakoiluromaani Toveri kuolema (Puuma 67), jota ei sitäkään mainita amerikkalaisissa bibliografioissa.
Tuotteliaan 50- ja 60-luvun lännen- ja rikoskirjailijan Frank Castlen teosta Tuhonkylväjät (Puuma 76) ei sitäkään löydy muuten likimain täydellisesti luetteloidun alan bibliografioista. Kirjassa itsessään on alkuperäinen vuosi 1970, mutta tietämäni mukaan Castle ei tuolloin enää julkaissut.
Nämä ovat Bowenin lentokirjoja lukuun ottamatta kaikki dekkareita – samanlainen selvitys voitaisiin melko varmasti tehdä myös sota- ja lännenkirjoista sekä naisille tarkoitetuista romanttisista pokkareista. Rikoskirjojen kohdalla tällainen selvitys on kuitenkin parhaiten mahdollinen, koska rikoskirjallisuuden bibliografiat ovat täydellisempiä kuin muiden alojen ja alan keräilijät ovat usein todellisia asiantuntijoita.

Viihdekirjojen arvoitus

Kiinnostavaa on havaita, että kaikki tässä esitellyt kirjat ovat Viihdekirjojen julkaisemia ja että ne on julkaistu kaikki suurin piirtein samaan aikaan, vuosina 1967-1970. Onko kyse siis siitä, että Viihdekirjat olisi ostanut kerralla ison erän Yhdysvalloissa julkaisemattomia käsikirjoituksia?
Osa kirjoista on julkaistu myös Ruotsissa ja Norjassa, ja joissain kirjoissa onkin copyright-merkintä "Co-Operating European Pocket Book Publishers". En ole onnistunut löytämään mitään tietoa kyseisestä kustantajasta – tai kustantajien yhteenliittymästä? -, mutta nimi antaisi olettaa, että vastaavia käsikirjoituksia on liikkunut Euroopassa enemmänkin. Onko Suomeen saatu käsikirjoituksia, joita ei ole julkaistu? Jos on, niin missä ne ovat ja kuka ne on kirjoittanut? Viihdekirjat myytiin 70-luvulla muualle, joten asiakirjat lienevät hukassa. Selvyys asiaan olisi kuitenkin hauska – ja kutkuttava – saada.

Artikkelia kirjoitettaessa on oltu yhteistyössä seuraavien amerikkalaisen kioskikirjallisuuden tuntijoiden kanssa: Allen J. Hubin, Bill Crider, Robert J. Randisi, James Reasoner, Doug Greene ja Steve Holland.

Tietoikkuna:

Kioskikirjallisuuden historiaa

Kioski- eli pulp-kirjallisuus syntyy vuoden 1896 lopulla, kun Frank Munsey –niminen kustantaja siirtyy käyttämään Argosy-lehdessään halpaa, selluloosa- eli pulp-pitoista paperia ja poistaa lehdestä kaiken muun paitsi fiktion. Syntyy ns. pulp fiction, ilman taiteellista inspiraatiota rahan vuoksi nopeasti kirjoitettu viihde- ja lajityyppikirjallisuus.
Pulp-lehdet kukoistivat Amerikassa ja osin Englannissa 1900-luvun alusta aina toisen maailmansodan loppuun asti. Tärkeitä lajityyppejä olivat rikos-, lännen- ja tieteiskirjallisuus ja sellaiset lehdet kuin Black Mask ja Dime Detective, Wild West Weekly ja Dime Western, Amazing Science Fiction ja Planet Stories. Tärkeitä kirjailijoita olivat mm. Raymond Chandler ja Frank Gruber, Clarence Mulford ja Walt Coburn, Edmond Hamilton ja A.E. van Vogt.
Pulp-lehtiä ilmestyi Yhdysvalloissa sadoittain eikä kaikkia julkaistuja nimikkeitä vieläkään tunneta hyvin. Suomeksi amerikkalaisten pulp-lehtien tarinoita saatiin tuoreeltaan lahtelaisen Kanervan Isku- ja Seikkailujen Maailma –lehdissä.
50-luvulla sarjakuvat ja televisio vievät pulp-lehdiltä markkinat. Lehtien tilalle tulivat kioskikirjat, standardikokoiset pokkarit. Tärkeitä pokkarikustantamoja olivat Yhdysvalloissa mm. Fawcett, Bantam, Dell ja Ace. Tärkeitä lajityyppejä olivat edelleen rikos-, lännen- ja tieteiskirjallisuus. Kirjailijoista voi nostaa esiin mm. David Goodisin, Charles Williamsin, Lionel Whiten, Elmer Keltonin, Louis L'Amourin, Algis Budrysin, Fritz Leiberin ja Theodore Sturgeonin. 1950- ja 1960-lukujen vaihdetta voi pitää amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kultakautena, jolloin siinä näkyvät synkät, yhteiskuntakriittiset sävyt paljaimmillaan.
Kioskikirjallisuus sai viimeisen tärkeän innovaationsa 70-luvun alussa, ns. male action –sarjojen muodossa. Don Pendleton ja muut loivat lajityypin, jossa yksinäiset sankarit tappavat mafian jäseniä kostoksi kärsimistään vääryyksistä. Samanlaisia kirjoja löytää myös ajan länkkäreistä.
Kioskikirjallisuuden markkinat kärsivät 80-luvulla videoiden ja tietokonepelien noususta. Vuosikymmenen loppuun mennessä kioskikirjakustantaminen lopahti maailmanlaajuisesti. Suomessa ei tällä hetkellä ilmesty Jerry Cottonia lukuun ottamatta yhtään miesten kioskisarjaa, Yhdysvalloissa ilmestyy vain muutama sarja, joista suurin osa on tieteis- ja lännenkirjallisuutta.
Arvio Fredric Brownin dekkarista

Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mihin olen tämmöisen jutun tehnyt enkä myöskään tiedä, onko sitä ikinä julkaistu. Veikkaan Turun Sanomia.

Mustan dekkarin klassikko

Book Studio jatkaa amerikkalaisten mustan sarjan dekkariklassikoiden suomennossarjaa Fredric Brownin Syntipukin yöllä. Kirja on mainio lisä yleensä niin synkeänä ja kovaksikeitettynä pidettyyn lajityyppiin – Brown on pikemminkin henkevä ja nokkela kuin väkivaltainen ja toteava.
Syntipukin yö, joka on alunperin ilmestynyt 1951, on lisäksi hyvin kirjallinen kirja. Sen interteksteinä ovat Liisa ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisa peilimaailmassa. Brownin kirjan päähenkilö, pienen sanomalehden omistaja-päätoimittaja, on Lewis Carrollin tuotannon ystävä, ja tämän tosiasian ympärille kirjassa punotaan mutkikas murhakuvio. Carrollin nonsense-runon salaperäinen päähenkilö, jabberwocky, on kuvion keskeinen hahmo.
Fredric Brown (1906-1972) oli yksi niistä monista amerikkalaisista rikoskirjailijoista, jotka aloittivat tuotantonsa sotaa edeltävän ajan pulp-lehdistä ja jatkoivat sodan jälkeen kioskikirjoissa kirjoittaen kuitenkin koko ajan omaperäistä ja toimivaa rikosviihdettä.
Brown on tässä joukossa varmasti omaperäisin. Hän ei ole useinkaan kovin kovaksikeitetty, vaikka hän on silläkin saralla seikkailut (esimerkiksi muutama vuosi sitten suomennettu Äänetön huuto, 1948), mutta hänen kaikissa kirjoissaan on sodanjälkeiselle ajalle tyypillinen tumma ja lohduton sävy. Brownin kirjoja voi hyvällä syyllä nimittää noir-kirjoiksi ajan suositun elokuvan tyylisuunnan mukaan.
Syntipukin yössäkin on näitä sävyjä, mutta yleensä kirjaa hallitsee lempeä humoristisuus. Siksi väkivaltaiset ja synkeät kohtaukset pistävätkin esiin niin voimakkaina. Päätoimittaja joutuu moniin liemiin ennen kuin hän pääsee selvyyteen siitä, mikä on ollut koko päättömän tuntuisen tapahtumasarjan takana.
Ongelma on vain se, että lukija on arvannut syyllisen jo parikymmentä sivua aikaisemmin. Kirjassa on liian vähän henkilöitä ja Lewis Carrollistakin kiinnostuneita on vain kaksi – klassiset brittikirjailijat sentään marssittivat näyttämölle vähintään viisi mahdollista epäiltyä.
Lewis Carroll –kirjana Syntipukin yö sen sijaan on erinomainen. Se on jopa päässyt mukaan The Annotated Alice –kirjaan alkuperäistä Liisaa ihmemaassa kommentoivana kirjana. Brownin esittelemät tiedot Carrollista eivät selvästikään ole peräisin mistään kirjallisuudenhistorian perusteoksesta.
Juri Nummelin

Fredric Brown: Syntipukin yö. Suom. Matti Rosvall. 291 s. Book Studio 1999.