Isän nykyisyys

Isästäni tekemän haastattelun viimeinen pätkä. Ensi kerralla sitten jo analyysia haastattelusta (tämä oli akateeminen lopputyö ja siihen piti ängetä joku tämmöinen).

Nykyisyys

J: Katsotko edelleen paljon elokuvia?
M: Keskimäärin elokuvan päivässä. Pääosin videolta, jonkin verran teatterissa, kun on lehdistönäytöksiä. Poriin tosin tulee lehdistönäytöksiin vain sellaisia, joiden tiedetään tulevan suosituiksi. Ne, joita en ehdi nähdä lehdistönäytöksissä, näen sitten videolta. Televisiosta on kyllä viimeisenä kymmenenä vuotena tullut upeita klassikkoja, esimerkiksi joitain Kurosawan elokuvia, joita ei aikoinaan voinut nähdä missään. Olen paljon hienoja hetkiä elämästäni viettänyt television ääressä.

J: Mitä elokuvia muistat viime ajoilta, jotka ovat olleet erityisen hyviä?
M: Seitsemän oli kyllä merkittävä. Leon oli hyvä. Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat oli hyvä. On toisaalta aika rasittavaa lähteä tuollaisesta elokuvasta pois, kun silmät punottavat niin paljon. Sen siitä saa kun suhtautuu elokuvaan niin tunteenomaisesti. - Alien on hyvä...

J: Eihän se ole mikään uusi elokuva.
M: No ei.

J: Sehän jäi sinulta aikoinaan arvostelematta.
M: Joo, tein jutuista sen johtopäätöksen, että se ei voi olla mitään. Mutta sen olen kuitenkin nähnyt useammin kuin minkään muun elokuvan, tuollaiset kolme tai neljä kertaa, loppukohtauksen varmaan vielä useammin. - Tarantinon Pulp Fiction oli hyvä, mielenkiintoisempi kuitenkin kuin Reservoir Dogs. Casinossa dokumentaristisuutta ja fiktiota ei ollut kokonaan onnistuttu yhdistämään. Heat taas on koko ajan jännittävä ja viihdyttävä, mutta sen tarina ei ole riittävän vahva. Siinä ei ole sisäistä jännitettä.

J: Nämä ovat taas kerran rikoselokuvia.
M: Joo, näyttää siltä, että ne hyvät, mitkä minä ehdin nähdä, ovat olleet rikoselokuvia. Apollo 13 esimerkiksi oli aika heppoinen. Siihen oli yritetty saada jonkinlaista maailmaasyleilevää otetta, esimerkiksi niissä kohtauksissa, joissa australialainen alkuasukas kommentoi avaruusaluksen lentoa, mutta elokuvan teknisen tarinan ja käsittelytavan puitteissa siihen ei ollut mahdollisuuksia.

J: Mitä haluat lopuksi sanoa elokuvakerhoille?
M: Elokuvakerholiikettä tarvitaan edelleen, mutta nykyajan haasteisiin täytyy osata vastata. Minun on vaikea uskoa, että jonkun Bergmanin elokuvat olisivat menettäneet merkityksensä. Ne ovat mahdollisesti nykyään tärkeämpiä kuin ennen. Puhuin aiemmin siitä, että nyt olisi teknisesti mahdollisuus toteuttaa elokuvakerhojen alkuperäinen tarkoitus, mutta enää ei ole ketään toteuttamassa sitä.

J: Elokuvakerholiikkeessä on nykyäänkin paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat elokuvan teknologiaan vanhoillisesti ja ovat sitä mieltä, ettei elokuva ole enää elokuva, jos sitä ei esitetä filmiltä teatterissa.
M: Aivan. Tällaiset tyypit estävät elokuvakerhojen kehittymisen.

Isää vielä

Turku, Rauma ja Pori 1968-1996
Neuvostoelokuvaa ja videoprojektoreita

J: Milloin muutit pois Forssasta?
M: 1968. Muutin Turkuun, mutta siellä minulla ei ollut juuri mitään elokuvakytkentöjä. Kävin elokuvakerhossa katsomassa Bonnie ja Clyden, mutta päätin, että töissä on liikaa puuhaa enkä ehdi puuhailemaan kerhossa.

J: Missä olit töissä?
M: Uudessa Päivässä. SKDL:n lehti, joka kuoli 1969 eli heti, kun muutin sieltä pois. Muutin Raumalle.

J: Oliko siellä elokuvakerhoa?
M: Jonkun aikaa, mutta siellä esitettiin lähinnä lyhytelokuvia. Se varmaan perustettiin juuri silloin, kun minä siellä olin ja kai minä olen jonkinlainen perustajajäsen.

J: Milloin tulit Poriin?
M: 1972. Elokuvakerhon hallitukseen tulin varmaan 1974, kun joku pyysi, ja mukana olin aina vuoteen 1983 ja siitä suuren osan puheenjohtajana. Silloin, kun minä siinä olin, tehtiin aloite kaupungin elokuvatoiminnan aloittamiseksi eli siis Kinokellarista, joka pyörii edelleen. Se on ollut tärkeä kattaessaan sellaisia elokuvia, jotka Poriin eivät muuten tule, niin ettei synny suoranaista kapinaa siitä, ettei Poriin tule tärkeitä elokuvia. Porihan on tyypillisesti kovan väkivallan kaupunki. Täällä ei ole ollenkaan yliopistotyyppistä katsojakuntaa, joka haluaisi vakavampaa, taiteellisempaa elokuvaa. Sama juttu on urheilussakin. Jääkiekossakin yleisö vaatii Poriin kaikkein kovinta, väkivaltaisinta pelaamista. Pori on isojen tehtaitten ja duunareitten kaupunki ja se näkyy siinä, että ihmiset valitsevat viihteen. - Neuvostoelokuvalla oli Porissa ja elokuvakerholiikkeessä yleisemminkin hyvin vankka vaikutus ja se sai poliittisiakin merkityksiä sillä tavalla, että nimenomaan haluttiin esittää neuvostoelokuvaa, ehkä jopa tämmöisessä propagandistisessa mielessä. Sana on turhan vahva, mutta tulee kyllä herkästi mieleen. Selvästi me sitä kuitenkin halusimme esittää, niin että ei niin paljon pantu pahaksemme sitä, ettei muuta kamaa ollut tarjolla, vaikka olisi pitänyt, koska maahantuojilla oli hyvin vähän länsimaisia klassikkoja. Suurin osa länsimaisista elokuvista, joita SEKL:n listoilla oli, oli sellaista taide-elokuvan B-luokkaa, joissa oli pyritty johonkin vakavaan lopputulokseen, mutta tulos oli useimmiten puolikuntoinen. Mutta SEKL:n listoilla ei paljoakaan ollut neuvostoelokuvien lisäksi paljoakaan huippuluokan elokuvaa.

J: Kerhojen tilannehan on koko ajan mennyt huonompaan suuntaan ja nyt ollaan kyllä ihan täydellisessä aallonpohjassa. Ei ole oikeastaan muita kuin aivan uusia elokuvia.
M: Videohan sen on ajanut alas. Mutta elokuvakerholiike voisi katsoa, miten videoita voisi käyttää hyväkseen. Siitähän minä olen puhunut jo toistakymmentä vuotta. Esimerkiksi tämmöiset videoprojektorit ovat niin pieniä ja kevyitä, että ne voi vaikka ottaa mukaan kannettavaksi ja mennä jonnekin esittämään jotain elokuvaa. Matkakirjoituskoneen kokoisia vehkeitähän ne ovat. Ei tarvita enää isoa teatteria eikä koulutettua henkilökuntaa.

J: Aloitit Satakunnan Työssä elokuva-arvostelut vuonna 1978. Miten se tapahtui?
M: Shakinpelaajana paremmin tunnettu Henry Tanner lopetti kirjoittamisen, muutti varmaan paikkakuntaa, ja minä aloitin silloin. Kirjoitin varmaan viiden vuoden ajan. Kävin katsomassa kaikki merkittävät elokuvat, kaikki suositut ja kaikki tärkeät.

J: Kaikesta et kyllä kirjoittanut, esimerkiksi saattoi olla viittaus, että ensi-iltaan on tullut jotain katastrofielokuvia, mutta et ole niitä arvostellut.
M: Joo, se olisi ollut mahdotonta. Elokuvia tuli viikottain kolme viisi ja siihen kun laski vielä elokuvakerhon näytökset päälle, niin kyllä se oli aikamoinen mälli. Teattereitahan oli kolme..

J: Ei, vaan neljä. Kino, Kino Palatsi, Adams ja Maxim.. Ei, kun viisihän niitä oli. Jaarlihan oli vielä. M: Aivan, viisi teatteria.

J: Mutta oliko Pori tästä huolimatta huono elokuvakaupunki?
M: Joo, tänne otettiin elokuvia, jotka olivat hyvin väkivaltaisia tai muuten suosittuja. Draamavoittoisia tai vakavassa mielessä taiteellisia elokuvia ei juuri tullut. Sanotaan nyt vaikka 70 prosenttia vakavasti otettavista draamoista jäi Porissa näkemättä. Myöhemmin ehkä kaupungin Kinokellari saattoi niitä esittää, mutta silloin elokuvakerho oli ainoa systeemi, jossa niitä saattoi nähdä. Ja kaudessakin näytettiin kymmenen tai kaksitoista elokuvaa ja niistäkin suurin osa oli klassikkoja tai neuvostoliittolaisia, joten ei siihenkään paljon uutta mahtunut.

J: Arvostettiinko neuvostoelokuvaa liikaa, kun kulttuurielämä oli muutoinkin vasemmistolaistunut?
M: Joo, kyllä sellaista varmaankin oli. Lähtökohta oli se, että neuvostoelokuvista piti pitää, koska ne olivat neuvostoelokuvia. En osaa sanoa, oliko minulla tällaista suhdetta. Ehkä oli.

J: Riittikö neuvostoelokuvalle katsojia Porissa?
M: Hyviä neuvostoklassikkoja riitti pitkään. Meillä oli kaudessa siis 10 tai 12 elokuvaa ja niistä oli puolet neuvostoelokuvia. Että kyllä niitä varmasti käytiin katsomassakin.

J: Olit SEKL:n hallituksessakin.
M: Joo, parin vuoden ajan. Hyvin vahvasti poliittinen järjestöhän se oli silloin, nimenomaan puoluepoliittinen. Demareilla ja SKDL:llä oli omat ihmisensä ja SKP:lla oli myös, ja sitten oli tämmöisiä elokuvia, jotka olivat ehkä vasemmistolaisia, mutta olivat enemmän kiinnostuneita elokuvasta taiteellisesti. Toimintaan tämä ei kuitenkin vaikuttanut, koska elokuvien saatavuus oli kuitenkin rajattua. Maahantuojathan asettivat rajoja sille, mitä elokuvia sai näyttää. Se johti sitten siihen, että elokuvat olivat suurimmaksi osaksi neuvostoelokuvia. Silloinhan oli samaan aikaan porvarillisempi elokuvakerholiike, joilla oli muutama kerho isoimmissa kaupungeissa.[1] He saivat maahantuojilta laajemman valikoiman elokuvia. Se liittyi varmaan siihen, että SEKL:n vasemmistolaisuutta ja taiteellisuushakuisuutta jotenkin vierastettiin, ja niillähän elokuvateatterit eivät koskaan ole eläneet. Porissa tällä toisella liikkeellä oli Sapliini-niminen kerho ja he ei eivät muistaakseni esittäneet ollenkaan neuvostoelokuvaa. Mutta se johtui varmasti siitä, että heille maahantuojat tarjosivat laajempaa valikoimaa. SEKL antoi kyllä julkilausumia siitä, että maahantuojien pitäisi antaa heillekin laajempi valikoima.

J: Tuossa aikaisemmin tuli esille, että teillä oli elokuvakerhossa ohjattuja keskusteluja elokuvan jälkeen. Oliko niitä joka elokuvan jälkeen?
M: Oli joo. En osaa sanoa, jäikö joka elokuvan jälkeen porukkaa keskustelemaan, mutta kyllä pyrkimys oli siihen. Ja senkin huomasi, että ihmisillä oli aina jotain sanottavaa, heillä oli mielipiteitä elokuvista. Mutta siinä sai pitää varansa, ettei loukannut ihmisiä. Huomasin nimittäin, että jos ihminen on epävarma mielipiteistään, niin hän voi käsittää kritiikin loukkaukseksi häntä itseään kohtaan.

J: Herättikö jokin elokuva erityisen kiivasta keskustelua?
M: Useinkin näin kävi, mutta en muista juuri mitään erityistä. Arthur Pennin hippielokuva Alicen ravintola oli tällainen, mutta en enää juurikaan muista, mistä siinä keskustelussa oli oikein kyse. Fellinin Rooma oli toinen vastaava.

J: Paljonko Porin elokuvakerhossa oli jäsenistöä?
M: Parhaimmillaan jotkut näytökset olivat täynnä. Bergmanin, Altmanin ja Fellinin elokuvat vetivät sen työväenopiston auditorion täyteen, mikä tarkoittaa jotain kahdeksaakymmentää ihmistä. Yleensä katsojia oli kolmen tai neljänkymmenen paikkeilla. Silloin sitä ei osannut pitää hyvänä saavutuksena, mutta nyt, kun muistaa, millaiseksi touhu meni sittemmin 80-luvun lopulla[2], sitä ei voi pitää kuin hyvänä. Mutta olihan kerhon näytöksiä elokuvateattereissakin, Adamsissa, Kinossa tai Jaarlissa. Niissä kävi tietysti enemmän ihmisiä kuin työväenopiston auditoriossa, jossa ei ole edes kaltevaa lattiaa. Kuvakaan ei siellä ollut tarkka ja ääni rahisi.

J: Mihin liittyi se, että lopetit Satakunnan Työn elokuva-arvostelut? Jutut vähenivät, Juha Manninen[3] kirjoitti aina välillä, ja kirjoitit ainoastaan vain tärkeistä taiteellisista ensi-illoista ja kotimaisista. Viimeinen elokuva, josta kirjoitit, oli käsittääkseni Visa Mäkisen Agentti 000 ja kuoleman kurvit.
M: Kai se liittyi siihen, että koin sitovaksi sen, että pitää nähdä niin monta elokuvaa viikossa. Se oli hyvin rasittavaa, kun oli pakko mennä elokuviin, joista osasi jo etukäteen sanoa, etteivät ne ole yhtään mitään.

J: Lopetit elokuvakerhossa samaan aikaan. Liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa?
M: Näytti siltä, että elokuvakerhossa oli muita ihmisiä samaan hommaan ja ettei minua siellä enää tarvita. Oli sinänsä sääli lopettaa, koska minä todella tykkäsin käydä elokuvissa ja kirjoittaa niistä. Oli kyllä nautinto kirjoittaa elokuvista ja oivaltaa kirjoittaessaan jotain lisää.

J: Miten näet sen, että elokuvakerholiike on nykyään alamaissa?
M: Ei ole osattu vastata siihen haasteeseen, jonka videot ovat asettaneet. Minusta tällainen ryhmäkatselu olisi edelleen tarpeellista, kymmenen viisitoista ihmistä katsoisi elokuvan pienessä huoneessa valkokankaalta tai suuresta televisiosta. Elokuva olisi tällöin alustus keskusteluun. Tämmöinen pienimuotoinen keskustelu olisi lähempänä alkuperäistä elokuvakerhojen tavoitetta kuin se, että kolmesataa ihmistä katsoo isossa teatterissa jonkin elokuvan - vaikka se olisikin sellainen, jota ei muuten nähtäisi - ja lähtee sitten pois. Eihän se ole varmaankaan ollut alkuperäinen tarkoitus, vaan se, että syvennetään keskustelemalla elokuvan katselua. Sehän ei ole ollut monesta syystä mahdollista: tarvitaan erikseen ihminen, joka pyörittää elokuvia, tarvitaan iso tila, yleensä elokuvateatteri, jossa keskustelun järjestäminen on hankalaa. Nyt tarvitaan vain joku pieni huone, jossa on pieni valkokangas. Katsotaan elokuva, joku ehkä alustaa sen jälkeen, sitten juodaan kahvia ja keskustellaan ja voidaan tarvittaessa vaikka katsoa jokin kohtaus uudestaan. Tässä elokuvakerholiike on tyystin laiminlyönyt sen, että katsottaisiin, mitä videoista voidaan hyötyä. Nyt on siis olemassa sellainen teknologia, että elokuvakerhojen alkuperäinen tarkoitusperä voidaan saavuttaa.

[1]Tämän Helsingin Prisma-elokuvakerhosta syntyneen liikkeen nimi oli Elokuvakulttuuri ry. ja mm. Tampereen Prisma syntyi sen kylkiäisenä. Toiminta hiipui pois 80-luvun puoleenväliin tultaessa.

[2]Porin elokuvakerhon jäsenmäärä putosi tasaisesti. 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa se putosi kymmenen tietämille ja jopa allekin ja kerhon toiminta jäädytettiin 1991.

[3]Nyttemmin Porin kaupungin ympäristövaltuutettu.

Elokuvakritiikistä

Lisää haastattelua isästäni eli Matti Nummelinista ja tämän elokuvakerho- ja -kriitikkourasta. Nyt keskustellaan kritiikin periaatteista - erinomaista puhetta! On aika pitkä pätkä, toivottavasti kiinnostus pysyy yllä.

Kritiikin periaatteista

J: Oliko sinulla jo silloin, kun kirjoitit Forssan Lehteen, joitain tietoisia linjoja, joiden mukaan kirjoittaa?
M: Kyllä joo. Onhan minulla aina ollut vasemmistolainen mielenlaatu ja se on varmaan elokuva-arvioinneissa tullut esille. Olen aina pyrkinyt katselemaan asioita, joita elokuvat ovat esittäneet, taiteelliselta ja kulttuuriselta kannalta. Pelkkä vauhti tai huuhaa ei ole minua koskaan kiehtonut, vaan kyllä elokuvissa täytyy olla jotain muutakin. Kyllä minä aina olen pyrkinyt jonkinlaiseen analyyttiseen katsomiseen, etten tekisi sitä pelkän katsomisen vuoksi, vaan että siinä olisi mukana pohdintaa siitä, mikä on se systeemi, joka menee enkä vain anna sen mennä toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Tällaisten asioiden suhteen olen aina ollut tarkka, tosin joskus enemmän, joskus vähemmän. Minulla on aina ollut jotain vinkkejä, joilla joistain vakavasti otettavista taide-elokuvista on voinut päästä perille. Olen aina kiinnittänyt huomiota johonkin outoon, jolloin jotain omituista on tapahtunut, enkä ole vain hyväksynyt sitä, vaan olen aina pohtinut sitä, miten se liittyy kokonaisuuteen. Olen huomannut, että näissä oudoissa kohdissa näkyy se, mitä on haluttu sanoa ja mitä painottaa. Useissa tapauksissa tämä on juuri se tapa, millä tekijät ovat halunneet tuoda omia näkemyksiään esille. Tarkoitan tällä outoudella esimerkiksi jotain kohtausta, joka tulee aivan yllättäen eikä kaikkea siihen liittyvää ole näytetty tai näytetä. Tämä on myös elävää elämää. Jos jossain ihmisessä on jotain outoa, se liittyy häneen eli se on hänessä syvällä sisimmässä. Ei se ole siis mikään elokuvallinen kikka, vaan se on myöskin suoraan elämästä otettu tapa havainnoida ympäristöä. Eihän jostain ihmisestä saa koskaan tietää kaikkea, vaan kyse on aina joistain pienistä palasista ja niiden väliin jää kaikennäköistä, mahdollisesti hyvinkin tärkeää sen ihmisen elämässä. Mutta ei niistä saa tietää.

J: Pitääkö elokuvassa olla jotain tällaista outoutta, jotta se mielestäsi olisi hyvä?
M: Ellei ole, kyllä elokuva voi jäädä pinnalliseksi sillä tavalla, että se ei ole täydellinen. Elokuva on tietysti pakostakin paljon suorasukaisempaa ja virtaviivaisempaa kuin elämä, mutta kyllä elokuvissakin saisi olla jotain elämän särmikkyydestä.

J: Liittyykö tämä outous juoneen vai kerrontaan?
M: Kyllä se voi liittyä kaikkeen, mitä elokuvassa on, mutta yleensä juoneen. 70-luvulla elokuvia, joissa on tällaisia outoja kohtauksia, tehtiin paljon, Fellini teki, Buñuel teki, Dusan Makavejev.. Fellinillä oli eritoten sellaiset elokuvat kuin Orkesteriharjoitus ja Rooma, jotka nyt tulevat mieleen: niissä oli paljon tällaista, varsinkin jälkimmäisessä, paljon jaksoja, joita ei voi ymmärtää, ellei niitä ymmärrä juuri tällä tavalla. Aika oli niin erilainen kuin nykyään: ihmiset halusivat vaivata päätään yhteiskunnallisilla ja tällaisilla asioilla. Nyt vastaavia elokuvia tekee joku Kieslowski ja ne ovatkin suosittuja, kun muuten niitä tehdään niin vähän. - Ajatellaan vaikkapa Buñuelin elokuvaa Tämä intohimon hämärä kohde. Siinähän vanha elostelija rakastuu nuoreen naiseen, jota esittää kaksi eri näyttelijää. Tämä on juuri tällainen outous. En nyt enää muista elokuvaa niin hyvin, että voisin sanoa, meneekö juttu nyt ihan näin, mutta kuvittelisin nyt, että siinä on ajettu takaa semmoista juttua, että sille miehelle se nainen on yhdentekevä, että nainen voisi olla kuka tahansa, joka vain täyttää tietyt raamit. Ilman tämmöistä analyysia elokuva voisi jäädä käsittämättömäksi.

J: Onhan tällaisia outoja kohtauksia myös sellaisissa elokuvissa, joita ei voi välttämättä pitää tietoisina taideteoksina, esimerkiksi monissa Hollywood-elokuvissa on monia, jos ei kömmähdyksiä, niin ainakin erityisiä yksityiskohtia, joiden kautta voi päästä sisälle elokuvaan.
M: Joo.. mutta niistä voi myöskin tehdä johtopäätöksen, että ne ovat vain kaupallisia keinoja herättää huomiota. - Minä olen kyllä realistisen elokuvan kannattaja, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi symbolista kerrontaa tai ettenkö näkisi, mitä jollain science fiction -elokuvalla halutaan sanoa, vaikka niiden tapahtumat ja kerronta menisivätkin realismin ulkopuolelle. Minä etsin realismia siitä, mitä halutaan sanoa, enkä niinkään tapahtumista itsestään. Minä vaadin myöskin johdonmukaisuutta ja todentuntuisuutta, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elokuvassa voitaisi käsitellä vaikkapa tuonpuoleista. Kyllä minä voin sellaisen katsella, mutta ei se poista sitä, etteikö tapahtumissa voi olla tämmöisiä outoja kohtauksia, jos ne pysyvät realismissa, siinä, mitä halutaan sanoa. Esimerkiksi Stephen Kingin romaanifilmatisointien oudot jutut ovat yleensä sellaisia, etten minä niitä sulata. Jossain Hohdossa se vielä menee, koska se outous on niin pientä, oikeastaan elokuvassa on vain yksi tapahtuma, joka on yliluonnollinen eli se, miten Nicholson pääsee pois sieltä kuivamuonavarastosta. Kaikki muu elokuvassa on selitettävissä ihmisen psyyken ja alitajunnan ja ihmisten mahdollisen yhteistajunnan vaikutuksella. Hohto on hyvinkin realistinen tässä suhteessa. Suurinta osaa King-elokuvista ei viitsi katsella. Jotain toimintaelokuvia ei niinikään viitsi katsella, jotain Norrisia, Seagalia, Eastwoodin joitain juttuja...

J: Toimintaelokuvahan on oma lajityyppinsä, joka syntyy Stallonen Rambojen myötä eikä Eastwoodin elokuvia voi tässä mielessä laskea samaan lajityyppiin.
M: Mutta osan niistä kyllä voi. Mutta ei tämmöisiä elokuvia voi katsella, niissä ei ole mitään sisäistä jännitettä, ihmiset eivät ole mitään, tarina ei ole mitään, siinä ei pyritä mihinkään, niissä on pelkkiä sabluunoilla tehtyjä tarinoita. Ne eivät ole koskaan kiehtoneet minua niin, että viitsisin aikaani niissä kuluttaa.

J: Onhan esimerkiksi monissa Schwarzeneggerin elokuvissa pyrkimystä itseironiaan.
M: Joo. En minä niitä kaikkia tällä tavalla hylkää. Mutta ei yhdessäkään Seagalin tai Norrisin elokuvassa ole tällaista. Minä pidän jännäreistä, mutta kyllä niissä pitää olla sisäistä jännitettä.

J: Tuo sinun käsityksesi realismista - että sitä pitää olla siinä, mitä halutaan sanoa, eikä niinkään tapahtumissa - muistuttaa aika tavalla "alkuperäistä" marxilaista realismikäsitystä, jota kutsutaan usein sosiaaliseksi realismiksi. Marxilla ja muillahan oli käsitys esimerkiksi Balzacista kirjoittaessaan, että tapahtumat ja juoni voivat olla ihan mitä tahansa, kunhan asioiden suhteet käyvät niistä ilmi.
M: Aivan joo, kyllä se on tätä. Tätä voisi kuvailla jollain esimerkillä. Ajatellaan vaikka, että joku tyyppi näkee ikkunan takaa, kuinka jossain huoneessa iso korsto ja pieni rääpäle tappelevat. Eihän siitä voi tehdä mitään johtopäätöksiä. Mutta kuvitellaan, että tämä tyyppi pääsee ikkunan taakse ja kuulee jonkin selityksen. Tilannehan muuttuu ihan täysin ja se muuttuu joka kerta, kun tarinaan tai selitykseen tulee jokin pointti lisää. Ei jutun näin välttämättä tarvitse käydä, mutta kyllä se usein näin on. Se, mikä tekee jonkin elokuvan merkitykselliseksi, on juuri se tapa, jolla elokuva menee juonensa ulkopuolelle ja tarkkailee sen tapahtumia sieltä käsin.

J: Jos nyt miettii, keitä elokuvaohjaajia olet tässä maininnut arvostavasi - Antonioni, Buñuel, Fellini, Makavejev -, niin tulee mieleen, että heitä ei yleensä pidetä realisteina.
M: Joku Antonioni pyrkii enemmänkin tunnelmien kuin varsinaisten juonellisten kertomusten luomista kohtaan. Mutta kuten sanoin, ei sitä realismia pidä hakea tapahtumista itsestään, vaan siitä, mitä halutaan sanoa. Kyllä nuo mainitut siinä mielessä ovat varmasti realisteja.

J: Teetkö kuitenkin jaon taide- ja muuhun elokuvaan?
M: Minusta sana 'taide-elokuva' on aika naurettava. 'Laatuelokuva' olisi parempi.. 'kulttuurielokuvakin' tulee mieleen, mutta on sekin aika naurettava. Minä vaadin näkemyksellisyyttä eikä siinä tarvita mitään jakoja taide-elokuvaan ja muuhun. Näkemyksellisyys on se, mikä tekee elokuvan merkittäväksi, ei se, voiko sen luokitella johonkin lajityyppiin.

J: Palataanpa alkuperäiseen kysymykseen. Olivatko mielipiteesi näin vahvoja jo, kun kirjoitit Forssan Lehteen?
M: Kyllä minulla on nähdäkseni aina ollut tällainen suhtautuminen asioihin. Mielipiteet ovat tietysti muuttuneet. Toisaalta ne ovat tulleet terävämmiksi, toisaalta niissä on joustettu, annettu tilaa toisenlaisille mielipiteille. En pysty antamaan tarkkoja esimerkkejä, mutta oletan, että näin on käynyt. Varmaa ainakin on, että jonkin klassikon kohdalla - sanotaan nyt vaikka Jules ja Jimin - näkemykset ovat tarkentuneet. Muistan kyllä, että pidin Truffautin elokuvasta hyvin paljon silloin tuoreeltaan, mutta en voi sanoa, että olisin ymmärtänyt sen niin hyvin kuin sitten ehkä joskus myöhemmin. Se oli sillä tavalla vaikeakin elokuva, että sitä ei ehkä 16-17-vuotiaana ymmärtänyt ihan täysin, mutta sitten vanhempana kyllä. Mutta jostain René Clairin 50-luvun elokuvista pidettiin kovasti. Niissä viehätti jonkinlainen surullisuus ja kaihomielisyys, vaikka osa niistä olikin komedioita. Mutta eihän niitä enää paljon arvosteta enkä usko, vaikken niitä ole sittemmin nähnytkään, että ne ovat perin vanhentuneita juttuja. Niitä olisi varmaan 30-luvulla arvostettu enemmän kuin 50-luvulla.

J: Minulla on mielikuva, että se tapa, jolla sinä olet kirjoittanut elokuvista, on poikkeava verrattuna siihen tapaan, jolla Suomessa elokuvista on kirjoitettu ja kirjoitetaan. Täällä on enemmänkin vallalla impressionistinen, hehkuttava, kuvaileva tapa.
M: Joo, minä olen aina pyrkinyt analyyttisempaan kirjoittamiseen.

J: Suomessahan tätä ei juuri ole harrastettu, paitsi ehkä aivan viime vuosina - ja mahdollisesti 70-luvulla.
M: Jolloin poliittisella näkemyksellä oli enemmän sijaa elokuvan arvioinneissa.

J: Silloin tehtiin varmaan ylilyöntejäkin paljon.
M: Se on totta. Elokuvat muuttuivat yhtäkkiä politiikan välikappaleiksi eivätkä eläneet itsenäistä elämäänsä. - Mutta tuo, mitä sanoit, on hyvä huomio, koska tunnistan itseni siitä. En ole koskaan voinut innostua mistään elokuvan yksittäisestä kohtauksesta ja elänyt sen varassa. Koko elokuva on enemmänkin muodostanut sen, mitä tarkastellaan ja mistä löytyy se, mitä elokuvassa halutaan sanoa. Olen aina sanonut, että elokuvia pitää katsella ihan tietyllä tavalla. Silloin, kun elokuva pyörii, ei analyyttista katsomista oikein voi olla tai analyysi voi mennä pahasti pieleen. Elokuva pitää ensin katsella tunteella ja sitten analysoida järjellä.

J: Onko niitä mahdollista pitää tarkasti erillään?
M: Ei tietenkään, mutta sinne päin olen kuitenkin pyrkinyt. Mutta jos esimerkiksi jotain hyvin tehtyä jännäriä alkaa sen aikana analysoida järjellä, niin sehän menettää kaiken sen, mihin elokuvassa pyritään, toisin sanoen jännityksen. Jos analysoisi vaikka Syvää unta jo sen aikana, voisi tulla esille sellaisia epämääräisyyksiä, jotka haittaisivat elokuvan katsomista.

J: Syvä uni on erittäin hyvä esimerkki, koska siinähän on erittäin sotkuinen juoni.
M: Joo, mutta en minä tarkoita analyysilla välttämättä sitä, onko juoni johdonmukainen, mutta jos se juoni on niin epäselvä, että se haittaa ensikatselua ja todentuntu menee, niin silloin siinä on jotain vikaa. Mutta tunnelma voi olla niin vahva, että katselua ei haittaa se, mitä juonessa faktisesti tapahtuu, vaikka se olisikin jotain sekavaa.

J: Näinhän Syvässä unessa juuri tapahtuu.
M: Minulla on myös sellainen käsitys, että tarina ei välttämättä pidä elokuvaa koossa, vaan että kaikki tarinat ovat lähtökohdaltaan yhtä hyviä. Mistä tahansa tarinasta voidaan tehdä hyvä elokuva tai kirja. Vaikkapa Gontsharovin Oblomov: eihän siinä ole mitään muuta kuin aatelinen, joka makaa sängyllään ja tilukset tuhoutuvat hitaasti. Ja juuri tällaisiahan elokuvia elokuvan historiassa on paljon, siis sellaisia, jotka ovat hyvin hitaita joissa tapahtuu hyvin vähän, mutta joissa on tavoitettu herkkyys, joka liittyy elämään.

J: Esimerkiksi Dreyerin elokuvat.
M: Esimerkiksi. Onhan niitä paljon muitakin. Mutta juuri tällaisissa voi olla paljon herkkyyttä ja tunnelmaa.

Lisää isää

Lisää isänpalvontaa... Haastattelin isääni tämän elokuvakerho- ja -kriitikkourasta vajaat kymmenen vuotta sitten audiovisuaalisen kulttuurin opintokokonaisuuden lopputyötä varten. Teen näin: ensiksi haastattelu kolmessa tai neljässä pätkässä, sitten pari isän vanhaa leffakritiikkiä ja lopuksi teoreettinen osuus (joka nyt ei ehkä kovin häävi ole, mutta piti kuitenkin tehdä, jotta teksti meni läpi akateemisena opinnäytteenä).

Eli vualaa:

Forssa 1945-1968
Lapsuus, elokuvakerhot ja Forssan Lehti

J: Pystytkö muistamaan, minkä elokuvan olen nähnyt ensimmäisen kerran?
M: Tuskin. Monet elokuvat ovat kuitenkin jääneet lapsuudesta mieleen. Yhdestä venäläisestä elokuvasta muistan vahvoja dramaattisia tilanteita, jotka jättivät lapsen mieleen hyvin väkevästi vaikuttaneita tunnelmia. Olen yrittänyt sitä elokuvaa tavoitella, mutta en ole saanut mieleeni, mikä se voisi olla. Todennäköisesti se on jokin Sholohov-filmatisointi. Ehkä Aron raivaajat. Sotaelokuva se ei ollut. Dramatiikka, jota siinä oli, jätti mieleen niin vahvoja tunnelmia, että muistan siitä vieläkin joitain kohtauksia. Lapsuudesta muistan kyllä paljonkin elokuvia, joita kävimme paljon isäni kanssa katsomassa. En edes osaa sanoa, olivatko kyseessä esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-seuran näytökset, mutta elokuvateatterissa ne kuitenkin näytettiin, 35 millimetrin filmillä. Lapsuudesta ei sillä tavalla jäänyt mieleen yksittäisiä elokuvia, täytyy mennä jonnekin alakouluikään ja silloin alkaa muistaa kaikennäköistä. Kävin tavattomasti elokuvissa kymmenen seitsemäntoista vuoden iässä.

J: Sanoit, että kävit katsomassa paljon elokuvia papan (Aarne Nummelin, 1905-1985) kanssa?
M: Joo, luulen, että isä kävi paljon elokuvissa jo 30-luvulla, nuorena miehenä. Hänellä oli paljon suosikkinäyttelijöitä, mutta kun hän ei osannut ääntää englantia ollenkaan, hän puhui paljon esimerkiksi 'jamessteffartista'. Yksi suosikkielokuvista oli 'tri jekyll ja mrr hyde', siis juuri tällä tavalla lausuttuna. Kyllä isällä oli varmaan vielä 50-luvulla periaate käydä katsomassa kaikki suositut elokuvat. Muistan, että ainakin jonkun Kwai-joen sillan hän kävi katsomassa. Ja muistan kyllä senkin, että joskus jopa keskustelin hänen kanssaan elokuvista, pintapuolisesti varmaankin, mutta keskustelin kuitenkin.

J: Miten mummu (Eila Nummelin, 1918-) suhtautui elokuvaharrastukseesi?
M: En muista, että siitä olisi seurannut mitään ongelmia. Hän varmaan ajatteli, että on hyvä, että poika purkaa energiaansa johonkin tällaiseen.

J: Mitenkäs Forssassa silloin pyöri elokuvia?
M: Siis sinä aikana, kun olin kymmenen vai silloin, kun olin kuudentoista?

J: Koko sinä aikana.
M: No, kyllä kaikki menestyselokuvat pyörivät, ja etenkin käytiin katsomassa sellaisia elokuvia, jotka oli suunnattu eritoten nuorille, esimerkiksi Chaplinia, Ohukaista ja Paksukaista, Eddie Constantinea, Robin Hoodit, länkkärit.. joitain scifejäkin muistan, mutta ne olivat aika kauheita, ja joitain etelänapamannerelokuvia oli myös. En kyllä muista, mitä ne olivat. Viisi- tai kuusitoistavuotiaana muistan käyneeni jollain viikolla viisi kertaa elokuvissa ja muutoinkin hyvin paljon. Elokuvakerho tuli sitten myöhemmin ja tällainen harrastus eteni koulun kautta. Muistaakseni 15-vuotiaana olin jo elokuvakerhon puheenjohtajana. Kaikkiin elokuviin minun ei olisi pitänyt edes päästä. Juttu meni muistaakseni niin, että seurakunnan nuorisotyöntekijä, joka paikkaan ensiksi valittiin, ei joko ehtinyt hoitaa hommaa tai hänellä oli muita esteitä ja seuraavassa vuosikokouksessa minut valittiin puheenjohtajaksi, jotta kerho saatiin toimimaan. Kerhossa oli lähes ainoastaan koululaisia, jotka olivat kiinnostuneita niinsanotusti taiteellisemmasta ja paremmasta elokuvasta.

J: Aloitko samaan aikaan kiinnostua elokuvasta taiteena?
M: Ei sellainen pelkästään elokuvakerhosta tullut, vaan enemmänkin kaveripiiristä. Se oli kokonaisvaltaista, kiinnostuttiin jonkin verran taiteesta, jonkin verran musiikista, jonkin verran kirjallisuudesta, mutta elokuva on aina selvästi ollut se taiteenalue, jossa olen voinut esittää kunnianhimoisempia ja taiteellisempia näkemyksiä. Olen sittemmin huomannut joidenkin ihmisten kanssa keskustellessani, että he ovat huomanneet saman asian. Esimerkiksi Kari Simola[1] ilmaisi asian niin, että valokuvasta ja elokuvasta hän ymmärtää jotain, mutta jos mennään toisille taiteen saroille, hän ei pysty niitä analysoimaan. Itsekin oletan pystyväni valokuvia työssäni analysoimaan tarkemmin kuin esimerkiksi tekstiä.

J: Onko se sukupolvikysymys? Tehän olette Simolan kanssa suurin piirtein samanikäisiä.
M: Sitä sen täytyy olla. Tuntuisi oudolta, että joku 70-vuotias kertoisi samanlaisen jutun. Mutta mehän olemme ensimmäinen sukupolvi, joka on elänyt koko ajan kuvallisen kulttuurin vaikutuksessa, mehän olemme syntyneet heti sodan jälkeen ja silloinhan elokuvat ja lehdissä kuvat alkoivat olla tärkeitä.

J: Koska teille tuli televisio?
M: Oletan, että joskus 1960-luvun alussa.

J: Syrjäyttikö se elokuvien katselun?
M: Ei. Minullehan kysymys ei ollut tämä. Minähän näin suuren osan elokuvista Forssassa ollessani, kun kirjoitin Forssan Lehteen elokuvista. Ei ollut kyse rahasta, niin ettei olisi voinut mennä elokuviin.

J: Minun käsitykseni on, että sinun ensimmäinen kirjoituksesi ilmestyi vasta vuonna 1966.
M: Ei voi olla totta.

J: Löysin ennen vuotta 1966 ainoastaan nimettömiä, lyhyitä katsauksia siitä, mitä elokuvissa pyöri, en elokuvakritiikkiä.
M: No, oliko sellaisesta elokuvasta juttua kuin Mies ja nainen?

J: Sellaista en löytänyt.
M: Arvosteluni siitä herätti aikoinaan suuren polemiikin.

J: Mutta sehän on ollut 60-luvun loppua, elokuva on muistaakseni tehty vasta 60-luvun puolessavälissä.
M: Mutta sellaista arvostelua et löytänyt? Muistaakseni se arvostelu kestää aikaa vieläkin.

J: Mies ja nainen on tehty 1966.
M: No, kyllä sen täytyy mennä 60-luvun jälkipuolelle. Voihan nenä. Mutta sellaisen muistan, että osa porukasta piti Lelouchin filmiä modernina elokuvana, jota piti kannustaa, kun taas minä näin sen hyvin pinnalliseksi, ja siitä syntyi laaja polemiikki. Siis oman ryhmän keskuudessa, minkäänlaista vastinetta ei ilmestynyt, vaan siitä keskusteltiin lähinnä kun kavereitten istuttiin iltaa.

J: Mutta kritiikkihän suhtautuu Lelouchin elokuvaan nykyään siten, että se on pinnallinen ja vanhentunut, koska sen modernit tehot ovat vain pintaa.
M: Niin, kun elokuvasta jättää sen muodollisen kokeilun pois, niin jäljelle ei jää paljon mitään. Hyvin yksinkertainen tarina. - Forssassa oli kyllä monia kymmeniä kulttuurinnälkäisiä tyyppejä ja siitä alkoi muodostua jonkinlainen yhteinen porukka, eri ihmiset suuntautuivat tietysti eri aloille ja kaikennäköistä yritettiin. Osa jäi yrittämiseksi, elokuvan tekemistäkin puuhattiin. Osa porukasta oli teatterissa, osa kirjallisella alalla. Joku teki romaanin, Mikko Loikkanen, joku Salamatkustaja se muistaakseni oli, joku Lyly teki runokirjan, en muista enää koko nimeä.[2] Yksi nainen, jonka nimeä en enää muista, toimi 80-luvulla Kulttuurivihkojen toimitussihteerinä, hän taisi olla rinnakkaisluokalla. Samaan aikaan kunnallisella alalla yritettiin nostaa nuorison vaikutusta. Oli sellaisia leikkijuttuja kuin kunnallisnuorisovaltuusto ja nuorisokaupunginjohtaja ja minä olin valtuuston puheenjohtaja ja Antti Raita oli nuorisokaupunginjohtaja. Siis aika naurettaviakin juttuja. Nuorten oma luovuus ja viranomaisten huoli siitä, mitä luovuudelle tapahtuu, törmäsivät ja syntyi huvittavia piirteitä.

J: Saitteko te kaupungilta rahaa elokuvakerhon toimintaan?
M: Joo. Nuorisosihteerinä oli sellainen kaveri kuin Pauli Virtanen, joka suhtautui myönteisesti kaikkiin tällaisiin rientoihin.

J: Olitteko te SEKL:n (Suomen elokuvakerhojen liitto) jäseniä?
M: Koko ajan. - Mutta muistaisinko minä sen väärin, että olisin alkanut 15-vuotiaana elokuvakerhon puheenjohtajaksi? Minulla on muistikuva, että olisin aika pian sen jälkeen alkanut kirjoittaa Forssan Lehteen.

J: Ilmestyikö Forssassa jotain toista lehteä?
M: Ei. Hämeen Kansaan kirjoitin jotain jonkin verran, mutta hyvin vähän. - Mutta yritteliäisyyttä kyllä riitti. Muistaakseni vuonna -67 perustettiin ilmeisesti maan ensimmäinen lasten elokuvakerho.[3] Se pyöri kauden tai kaksi, 35 millin elokuvia elokuvateatterissa, Danny Kayeta ja tällaisia. Aluksi lapsia oli hyvin mukana, mutta elokuvien saamisessa oli jotain ongelmia. Eikä tässä kaikki. Olihan meillä Forssan kaksoisyhteislyseossa Pekka Simojoen kanssa puuhailua. Pekalla oli teknistä innostusta ja hän toimi monta vuotta työväentalon elokuvateatterin koneenkäyttäjän apulaisena. Tosin hän taisi kaikki elokuvat käytännössä ajaa. Minäkin olin monet kerrat konehuoneessa. Kaksoisyhteislyseossa meillä oli yhdessä elokuvakerho. Niinhän sen täytyy mennä: tämä oli ennen varsinaista elokuvakerhoa. Näytettiin 16-millisiä ja opettaja sai jostain tietää systeemeistä ja kuuli, että esitettiin jotain Ben Huria ja tämäntyyppisiä ja sitten esitettiin kaksi elokuvaa koko koululle. Kyllä sen näin täytyy mennä. Kaksistaan hoidettiin Pekan kanssa koko touhu, hän teknisen puolen, minä tilasin elokuvat.

J: Oliko tämä elokuvakerho SEKL:n jäsen?
M: Ei. Kyllä tämä oli ennen elokuvakerhoa. Jostain saatiin joku luettelo, että tämmöisiä elokuvia on saatavilla ja sitten pantiin homma pystyyn. Nuorisolautakunnalta tuli varmaan rahaa omille jutuille, koulu tietysti maksoi isot esitykset. Opettajat olivat tyytyväisiä, kun saivat halvalla näyttää suosittuja elokuvia. Toinen elokuvista oli muistaakseni Ben Hur ja toinenkin oli historiallinen, mutta se ei muistaakseni liittynyt Jeesuksen juttuihin mitenkään. Elokuvien piti sivuta jotenkin opetusta ja olla siksi historiallisia.

J: Muistan sinun joskus kertoneen, että teillä oli elokuvakerhossa hauskoja pieniä juttuja ennen elokuvaa. Minkälaisia?
M: Joo, melko tuore rockkuningas Pekka Loukiala[4] esiteltiin kerran kerhon jäsenenä, mutta ei hän muistaakseni mitään esittänyt, soittanut tai laulanut. Sitä ilmeisesti mainostettiin jotenkin, hän tuli eteen ja tervehti ja meni paikalleen. Jonkinlaista huumoria tämäkin oli. Harmaalan Vesa sitten taas soitti isänsä viulua kerran tai kaksi. Yleensä meillä joku esitteli elokuvan parilla sanalla, yleensä puheenjohtaja eli sitten kai minä, ja sitten ajateltiin, että puheen sijasta viulun vingahduksia tai jotain. Ehkä se elokuva liittyi jotenkin musiikkiin, en enää muista.

J: Oliko teillä Forssassa johdettuja keskusteluhetkiä elokuvan jälkeen?
M: Sellainen muistikuva on, että keskustelut tulivat sittemmin vasta Porissa. Kaljalla tietysti puhuttiin. Ongelma oli se, että näytökset olivat elokuvateatterissa, kun taas Porissa elokuvat näytettiin auditoriossa, joten keskustelujen järjestäminen oli helpompaa.

J: SEKL:n ja elokuvakerhojen säännöissä on maininta siitä, että elokuvakerhojen työn tulisi olla jotenkin kansanvalistustyötä. Miten te tiedostitte tämän Forssassa?M: Meillä oli monisteita, eri ihmisten tekemiä. Kaupungintalon nuorisotoimiston vahamonistuskoneella tehtyjä monisteita. Onkohan niitä ollenkaan säilynyt? Jokaisesta elokuvasta oli kyllä oma monisteensa. En ole kyllä niitä sittemmin nähnyt.

J: Paljonko teillä oli jäsenistöä?
M: Luulisin, että parhaimmillaan oli noin seitsemänkymmentä. Teatteri oli iso, kahden-kolmensadan hengen teatteri. Jäsenistöä oli varmaan satakin jossain vaiheessa. Mutta jotkut olivat aina katsomassa erilaisia elokuvia, joku katsoi eurooppalaista, joku japanilaista, joku venäläistä.. mutta varmaan liippasi lähellä sataa.

J: Millaisia elokuvia te esititte?
M: Silloin ei ollut vielä minkäänlaista listasysteemiä ja saattoi neuvotella mistä tahansa elokuvista ja näytettiin sellaisia, jotka olivat olleet ohjelmistossa jo muutaman vuoden ajan ja jotka olivat saaneet taiteellista arvonantoa. Olisi kiva nähdä ohjelmistoja, mutta en minä tiedä, mistä niitä saisi.

J: Näytittekö te ollenkaan suomalaista elokuvaa?
M: Tuskin. En usko, että näytettiin.

J: SEKL on mahdollisesti arkistoinut eri kerhojen ohjelmistoja, mutta olen saanut sen kuvan, että sitä firmaa ei tässä mielessä ole hoidettu kovinkaan hyvin.
M: Mutta tämähän juuri olisi mielenkiintoista. Varsinkin tämmöiseltä ajalta, jolloin sai melkein mitä tahansa ja paljon helpommin. Myöhemmin, kun maahantuojat eivät enää halunneet tukea kerhojen toimintaa, en tiedä, miksi, joku ihmeellinen systeemi siinä oli, ihan 1970-luvun alussa, maahantuojat listasivat elokuvat, joita kerhot saivat käyttöönsä. Eikä listan ulkopuolelta voinut valita. Silloin kerhojen ohjelmistot suuntautuivat hyvin paljon neuvostoelokuvaan, koska Kosmos-Filmiltä sai kaiken, mitä halusi. Mutta ei Forssassa, tämä oli vasta Porin aikaa. Mutta olen aina ihmetellyt, miksi maahantuojat ja elokuvateatterit ovat suhtautuneet elokuvakerhoihin vihamielisesti.

J: Ilmeisesti on ajateltu, että elokuvakerhot ovat kilpailijoita ja vievät katsojia.
M: Mutta jos maahantuojat olisivat tukeneet elokuvakerhoja, uusiin, vähemmän kiinnostaviin elokuviin olisi saatu enemmän väkeä. Tai sitten kävi niin, että SEKL haukkui julkisuudessa jossain julkilausumassa teatterin ohjelmistoja tai olisi halunnut niitä halvemmalla ja maahantuojat ottivat itseensä.

J: Minulla on sellainen käsitys, että SEKL ja koko elokuvakerholiike oli politisoitunut 1970-luvulla samalla tavalla kuin koko kulttuurielämäkin. Oliko jo Forssassa tällaista liikehdintää?
M: Ei. Kyllä se oli vasta 70-luvun touhuja. Poliittiset liikkeet, joita 60-luvun lopulla oli, eivät olleet niin sitoutuneita kuin sittemmin 70-luvulla.

J: Miten päädyit Forssan Lehteen?
M: Usempiakin linkkejä oli varmasti. Kun elokuvakerho perustettiin, syntyi yhteyksiä lehteen. Porilaisen kirjailija Simo Ojasen serkku [nimi jäi lopulta mainitsematta - JN], muistaakseni Urjalasta kotoisin, joka oli innostunut elokuvasta ja oli toimittajana Forssan Lehdessä, ja näyttelijä Jorma Markkula, jota edelleenkin näkee tv:ssä sivuosissa, oli hänkin toimittajana ja ilmeisesti he pyysivät minulta juttuja, en enää ihan tarkkaan muista. Ilmeisesti Markkula sanoi, että voisit pitää palstaa lehdessä ja esitellä kerhon elokuvia. Sittemminhän Bio Kaaren omistaja antoi minulle porttikiellon elokuviin ja yritti estää minua kirjoittamasta elokuvista. En muista, oliko se täydellinen kielto vai kävinkö sitten katsomassa elokuvia maksamalla itse lippuni. Olin ilmeisesti kirjoittanut liian kielteisesti, suurin osa ohjelmistosta oli kuitenkin B-filmejä. Mutta silloin oli muistaakseni enää vain yksi teatteri koko kaupungissa, en kyllä muista, milloin työväentalon teatteri lopetti, mutta Bio Kaaren omistaja ei ollut tyytyväinen arvosteluihini ja siitä syntyi joku skaba.

J: Muistan sinun kertoneen joskus, että näit Forssassa ensimmäisen suomalaisen pornoelokuvan[5]. Mikä juttu se on?
M: Joo, sen minä kyllä muistan. Tai en minä yksityiskohtia muista, mutta sen muistan, että siinä suomalaisessa maisemassa ihmiset kirmasivat alasti. Elokuva kesti jonkun tunnin. Myöhemmin näin kyllä niitä elokuvia, joista oli eri näytökset miehille ja naisille. Mutta ne olivat varmasti ulkomaisia. Tämän täytyy kyllä olla ensimmäinen suomalainen pornoelokuva, se oli jotain 50-luvun loppua tai 60-luvun alkua, ja se oli hyvin alkeellinen enkä muista, oliko siinä mitään juonta.

J: Oletko nähnyt Donnerin Naisenkuvia? Siinähän tehdään juuri tällaista pornoelokuvaa, jossa kaksi tyyppiä kirmaa alasti saarella ja soutelee alasti järvellä.
M: No juuri tämäntyyppistä.

J: Onko mahdollista, että Donner on nähnyt saman elokuvan ja että Naisenkuvia on siitä parodia?
M: On, se on hyvinkin mahdollista.

[1]Kari Simola, porilainen bibliofiili, käytettyjen kirjojen kauppias ja elekrtoniikan myyjä.

[2]Mikko Loikkanen: Salamatkustaja, WSOY 1968. Lyly-nimistä runoilijaa en ole kyennyt paikantamaan.

[3]Martti Vilenius ja Raimo Silius ovat molemmat vahvistaneet isäni epäilyn: kyseessä ilmeisesti on Suomen ensimmäinen lasten elokuvakerho. Tampereelle ensimmäinen vastaava - Ykkönen - perustettiin vasta 1970-luvun alussa.

[4]Pekka Loukiala tuskin on ollut "melko tuore rockkuningas", koska hänen rockkuninkuutensa tuli vuonna 1961 eikä hänen uransa kestänyt montaakaan vuotta ja hän levyttikin vain kaksi singleä. (Hannu Nyberg: Rockista rautalankaan. Otava: Helsinki 1984.)

[5]Tässä kohdassa voin Raimo Siliuksen ansiosta tarkentaa historiaa: Kyseessä on nimimerkki Ilmari Sarjen eli Martti Saarikiven (Orvo Saarikiven kasvattipoika, joka oli esittänyt Matti Suomista Suomisen perhe -sarjassa) ohjaama Väreitä vuodelta 1966. Elokuva kertoo taiteilijasta, joka kalastaa järvestä vedenneidon. Elokuva, jonka pituus oli vain 44 minuuttia, oli niin siveä, että se oli lapsille sallittu.

Takaisin asiaan

Fiktiivisten ja keskeneräisten seikkailujen jälkeen palataan tietopuoliseen kirjoittamiseen. Tässä juttu isästäni, joka teki elokuva-arvosteluja 60-luvulla ja sitten taas 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Juttu ilmestyi Satakunnan Työ -sanomalehden juhlanumerossa 90-luvun puolivälissä (tai -97 tai -98; en ole enää aivan varma). Tein isästäni myös pitkän haastattelun, jonka saatan vielä heittää tänne. Lopun merkintä viittaa siihen, että kirjoitin myöhemmin samaan lehteen leffajuttuja salanimellä Umberto D. Salanimi sen takia, ettei kukaan olisi päässyt sanomaan, että lehdessä suositaan Nummelineja. Sittemmin kylläkin siskoni Essi ja veljeni Aki ovat omalla nimellään tehneet arvioita... ja jossen väärin muista, niin myös isäni vaimo kirjoitti yhden tai kaksi.

Isäni, elokuva-arvostelija

Motto: Toivotan ja suorastaan vaadin valppautta, ainakin heti joulun jälkeen.
matti n, Satakunnan Työ 20.12.1977

Satakunnan Työn lukijat tietävät Matti Nummelinin pätevänä urheilutoimittajana. Hänet tunnetaan nimenomaan näkemyksellisenä urheilutoimittajana, mikä ei käsittääkseni ole niissä piireissä aivan yleistä.

Moniko kuitenkaan enää muistaa, että Matti Nummelin oli monta vuotta Satakunnan Työn aivan yhtä näkemyksellinen elokuva-arvostelija? Vuodesta 1977 vuoteen 1983 hän kirjoitti nimimerkillä "matti n" elokuvakritiikkiä, joka oli hyvin usein tehtäviensä tasalla, vaikka pienen lehden tilankäyttö on usein ollut ongelma.

Vaikka moni ei muistaisikaan matti n:n elokuvakirjoituksia, minä, hänen poikansa, tulen aina kulkemaan isäni viitoittamaa polkua. [Onpa pateettissti sanottu - jn.] Kirjoitan säännöllisesti elokuvasta, tällä hetkellä mm. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisiin sekä Filmihulluun. Kun sanon, että kuljen isäni viitoittamalla tiellä, se ei tarkoita orjallista seuraamista, vaan perusperiaatteita. Isäni opetti minulle maksiimin, josta voin katsoa pitäneeni kiinni: "Elokuva katsotaan tunteella, sen jälkeen se analysoidaan järjellä." Nykyään, kun elokuvien, sellaisten kuin Independence Day, erikoistehosteet pyrkivät suoraan vaikuttamaan tasapainoaistiin, on muuttunut vaikeammaksi pitää kiinni tästä periaatteesta: monista elokuvista ei jää muuta mieleen kuin huimaava tunne mahanpohjassa. Mitä analysoimista siinä on?

Kun aloin itse pitää Satakunnan Työn elokuvapalstaa, isäni opetti minulle muitakin asioita. Opin luonnollisesti ilmaisun sujuvuutta, mutta opin myös seikkoja, joista pidän itsepintaisesti kiinni: juonta ei kerrota etukäteen, näyttelijöitä ei tarvitse mainita, ellei sillä ole jotain merkitystä elokuvan kokonaisuuden kannalta eikä missään nimessä saa sanoa suoraan, onko elokuva hyvä vai huono. Kritiikin on jätettävä katsojalle mahdollisuus itse valita.

Tärkein opetus, jonka olen saanut, on se, että muiden kriitikoiden sanaan ei kannata etukäteen luottaa: näkemykset on muodostettava itsenäisesti, niin pitkälle kuin se vain on mahdollista. Sama pätee mainontaan: minkäänlaisia ylisanoja ei tule niellä noin vain. Itse pidän Hollywood-elokuvista enemmän kuin isäni, mutta en usko sen haitanneen kriittistä suhtautumistani - joidenkin elokuvien kohdalla se on varmasti kriittisempi, koska kiinnitän huomiota erilaisiin asioihin (kuten esimerkiksi sukupuoli-ideologioihin).

Hiukan kaukaista historiaa

Tämä lehti on vajaan kuukauden heitolla isäni elokuvakriitikon uran 30-vuotislehti. Hän aloitti nimittäin uransa Forssan Lehdessä vuonna 1966. Hänen ensimmäinen juttunsa oli 1.11.1966 julkaistu Forssan elokuvakerhon puffiteksti: se mainosti amerikkalaisen Nicholas Rayn 50-luvun lopun sotaklassikkoa Katkera voitto. Vaikka jutussa ei ole allekirjoitusta, tunnistan tekstin ominaispiirteet. 5.11. julkaistu pitkähkö juttu Rayn elokuvasta on sitten jo allekirjoitettu eikä kestänyt kuin reilun kuukauden, kun Matti Nummelin alkoi tulla tutuksi Forssan Lehden lukijoille.

Forssa ei kuulosta kovin aktiiviselta elokuvakaupungilta eikä se sitä varmasti ollutkaan. Isäni perusti kaupunkiin jo mainitun elokuvakerhon, mikä on tietysti auttanut asiaa. Elokuvia on kuitenkin riittänyt, jopa klassikoiksi asti. Nimimerkki MN arvosteli mm. Jean-Luc Godardin Hullun Pierrot'n, Michelangelo Antonionin Punaisen erämaan ja Roman Polanskin Umpikujan. Monet jutut esittelivät Forssan elokuvakerhon toimintaa.

Forssan Lehden juttuja MN kirjoitti laskujeni mukaan 21, mikä ei ole paljon, mutta jutuissa voi jo huomata omaperäisen suhtautumisen elokuvaan. Omaperäinen se on ollut ennen kaikkea siksi, että asioita, joista isäni on ollut kiinnostunut, ei Suomessa ole pidetty elokuvakritiikin asiana: sisällön tarkan erittelyn sijasta on tyydytty - ja tyydytään - liian monta kertaa impressionistiseen hymistelyyn.

matti n astuu näyttämölle

Tiedossani ei ole, kirjoittiko isäni elokuvista vuosien 1967 ja 1977 välillä. Hän asui Turussa ja Raumalla ennen kuin muutti 1972 Poriin. Nimimerkki "matti n" astuu Satakunnan Työn sivuille kymmenes maaliskuuta 1977. Arvostelun tai paremminkin lyhyen esittelyn kohteina ovat Andrzej Wajdan Luvattu maa, Stanley Kubrickin Barry Lyndon, Mikko Niskasen Pulakapina ja Ken Loachin Family Life.

Mitkä ovat matti n:n elokuvakritiikin perustavat piirteet? Ensimmäinen on vaatimus realismista, joka tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että taiteen tulee ilmentää elämää kaikessa sen rikkaudessaan. Se ei siis ainoastaan tarkoita jonkinlaista ulkokohtaista uskollisuutta todellisuudelle, kuten se usein käsitetään. Realismi matti n:n kirjoituksissa on enemmän sisällön kuin muodon realismia. Toinen, yhtä tärkeä vaatimus on vaatimus johdonmukaisuudesta: elokuvien henkilöiden tulee käyttäytyä niin kuin heidän yhteiskunnallinen taustansa ja ympäröivä maailma määrää.

Kolmas vaatimus on vaade inhimillisyydestä: vaikka matti n useasti myöntää, että amerikkalaisten elokuvien kylmyys ja etäisyys ovat tehokkaita, elokuvista jää puuttumaan jotain oleellista. Tämä vie matti n:n toisinaan arvostamaan liikaa joitain neuvostoelokuvia. Viimeinen, vaan ei vähäisin vaatimus on kysymys siitä, miten elokuva vaikuttaa yleisöön. Tämä on johtanut joihinkin ylilyönteihin, kun on perinteiseen vasemmistolaiseen tyyliin oletettu, että väkivaltainen elokuva synnyttää väkivaltaisen yleisön, mutta huoli on silti tärkeä.

Näine vaatimuksineen matti n teki monia merkittäviä huomioita. Merkinnät siitä, että Tähtien sota paljastaa lännenelokuvien peruspiirteitä siirtäessään tyypillisen lännentarinan avaruuteen (13.4.1978) tai siitä, että Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan asettamat kysymykset ovat lopultakin ainoastaan moraalisia eivätkä yhteiskunnallisia (18.12.1979), ovat hienoja. Spede, tuo suomalaisen älymystön pitkäikäinen suosikkihaukuttava, saa ymmärtävät, joskaan ei myötämieliset arviot: hänen elokuviensa kosiskelevuus ja yhteiskunnallinen merkittävyys osoitetaan selkeästi (esim. 3.9.1977 ja 5.10.1982). Agatha Christien romaaniin perustuvan Idän pikajunan arvoituksen yhteiskunnalliset suhteet paljastetaan hienosti, vaikkakin lyhyesti (8.8.1978).

Sen sijaan en ole täysin tyytyväinen esimerkiksi ajankohtaiseksi uudestaan tulleen Lauantai-illan huuman arviointiin (27.4.1978). Isäni tuomitsee sen amerikkalaisen rihkamakulttuurin levittäjäksi ja toteaa, että elokuvan naturalismin vastapainona on arkiromantiikka. Totuus on nähdäkseni monimutkaisempi: elokuvan keskeinen ajatus on siinä, kuinka Travoltan esittämä alaluokan poika pystyy nousemaan kaikkien valtasuhteiden - seksuaalisten, taloudellisten, uskonnollisten, sosiaalisten - yläpuolelle tanssiessaan ylhäisessä yksinäisyydessä lauantai-iltaisin. Myöskään en ole tyytyväinen sellaisen elokuvan kuin Kramer vastaan Kramer ymmärtävään esittelyyn (8.11.1980): jos Lauantai-illan huumaa oli matti n:n mielestä taantumuksellinen, niin kaiken järjen mukaan myös tämän pitäisi olla, koska siinä osoitetaan, että isä on aina parempi äiti kuin oikea äiti ja täten palautetaan patriarkaalinen valta.

Nämä ovat ehkä kuitenkin pieniä kysymyksiä. Tärkeämpää on huomata, että isäni perintö on omaperäinen, yhteiskunnallisesti vastuuntuntoinen, edistyksellinen ja elokuvaa monipuolisesti hahmottava. Toivoisin, että omat puuhasteluni elokuvan parissa kuuluisivat samaan perintöön.

Juri Nummelin
alias Umberto D.
Satakunnan Työ 1987-1990

Loput Joe Novakit

Päästiinpä loppuun! Jos jollakulla on joku idea siitä, mitä tässä tulisi tapahtua seuraavaksi, niin vinkkejä voi antaa.

Olikohan Honey/Sarah Davies ollut jonkun huijattavan perässä? Miksei hän siinä tapauksessa ollut kyninyt Bedezkiania? Oliko hän alkanut tuntea sääliä tai sympatiaa miestä kohtaan ja vetäytynyt? "Milloin tämä tapahtui?"
"Jonkin aikaa sen kammottavan murhan jälkeen. Melko tarkalleen kaksi viikkoa. Sen jälkeen minulla ei ole ollutkaan apulaista."
"Te olitte ulkomailla, kun murha tapahtui", sanoin ja Bedezkian nyökkäsi. "Voisitteko kertoa tarkemmin, mitä oli tapahtunut?"
"Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Minä olin Euroopassa parissa huutokaupassa ja solmimassa kauppoja erään keräilijän kuolinpesästä ja Sarah hoiti kauppaa sillä välin. Sain Ranskaan sähkeen, että minun pitää tulla takaisin Yhdysvaltoihin ja lähdin niin pian kuin pystyin. Olin ollut Euroopassa kaksi viikkoa siinä vaiheessa. Tärkeät kaupat jäivät tekemättä, mikä harmittaa minua vieläkin. Sarah oli löytänyt ruumiin varastoon vievän takaoven edestä ja hälyttänyt poliisin. Kirjanaiseksi sitä kutsuttiin, mutta minusta Takaoven nainen olisi ollut parempi nimi. Se oli enemmänkin yhteensattuma, että ovi sattui olemaan kirjavarastoni edessä. Miten Sarah Davies liittyy tapaukseen?"
"Pyytäisin teitä vielä katsomaan tuota toista kuvaa uudestaan. Tunnistatteko tumman naisen Hon.. Sarah Daviesin vieressä?" Ojensin leikkeen Bedezkianille. Hän otti sen pölystä tummuneisiin sormiinsa ja katsoi sitä uudestaan.
"En usko.. tai hetkinen, on hänessä ehkä jotain tuttua."
"Sanooko nimi Sarah Chadwick teille mitään?" Päänpudistus. "Entä Beth Orton?"
"Beth Orton?" Mies muisteli nimeä. Sitten hän pudisti päätään. "Valitan. Ei kuulosta ollenkaan tutulta."
"Entä Mary Goodweather?"
Nyt osui. Bedezkian oli jo pudistamaisillaan päätään, kun hän kohotti kulmakarvojaan. "Goodweather..? Muistan, että Sarah tunsi jonkun Goodweather-nimisen ihmisen. Hän soitti tälle pari kertaa ja kuulin, kun hän pyysi Goodweatheria puhelimeen. Oliko se Mary vai joku muu, sitä en muista."
Kaivoin vielä viimeisen leikkeen taskustani. Kirjanaisen kuolinkuva Boulevardista. Annoin leikkeen Bedezkianille. "Verratkaapa naista, jota äsken pyysin teitä katsomaan, ja Kirjanaista."
Bedezkian vertasi ja oli yhtä hämmästyneen näköinen kuin minäkin olin ollut Boulevardin toimituksessa. "Sehän on..."
"Aivan. He ovat aivan samannäköiset ja samanikäiset. Tuo toinen nainen on elossa ja käyttää nimeä Sarah Chadwick. Sitä ennen hänet tunnettiin nimillä Beth Orton ja Mary Goodweather. Hän on tunnettu huijari ja hän on esiintynyt muun muassa selvänäkijänä."
Bedezkian pudisti päätään. "Mitä tekemistä tällä kaikella on Sarahin kanssa? Miksi nuo naiset ovat samassa kuvassa?" Hän osoitti tummentuneella sormellaan kädessä pitämääni leikettä.
"Sarah Davies ja Mary Goodweather työskentelivät yhdessä. Sarah Davies tunnetaan paremmin nimillä Honey Davies ja Honey White. Herra Bedezkian, annoitteko koskaan rahaa Sarah Daviesille?"
"Rahaa? Totta kai, minä maksoin hänelle palkkaa, kymmenen dollaria päivältä." Sitten hän muisteli uudestaan. "Hän taisi joskus alkuaikoina pyytää minulta hiukan enemmän, jotta hän saisi maksettua jonkin huonekalun, jonka hän oli ostanut velaksi. Mutta se jäi siihen. Annoin hänelle kaksikymmentä dollaria ja sanoin, ettei minulla ollut enempää. Hän otti ne eikä koskaan pyytänyt enempää kuin mitä maksoin hänelle työstä. Takaisin hän ei sitä maksanut enkä minä sitä rahaa oikeastaan tarvinnutkaan. Minä en ole pihi mies. Mutta tarkoitatteko sanoa, että Sarah oli huijari ja minä olin huijattava? Mutta hänhän ei saanut minulta mitään."
"Ilmeisesti hän tuli toisiin aatoksiin", sanoin. Bedezkian oli hiukan musertuneen näköinen. Hän oli uskonut, että Sarah oli ollut hyvä ihminen. Ja niin kauniskin. Kuka voisi uskoa, että sellainen suloinen kaunis pieni otus voisi huijata ihmisiltä rahaa? Bedezkian ei kuitenkaan näyttänyt miltään viattomalta typerykseltä, minusta tuntui pikemminkin, että hän oli ollut rakastunut. Honey/Sarah Daviesin puolesta oli kylläkin sanottava, että huijausyritykset jäivät Bedezkianin kohdalla vähiin. Ehkä Sarah Chadwick oli hermostunut ja uhkaillut Honeya.
Tai joku muu. Sarah Chadwickin näköinen nainen. Tämä oli uhkaillut Honeya, ehkä vaatinut häntä jatkamaan huijausta ja tuomaan rahaa, ja Honey oli tuikannut häntä veitsellä ja peittänyt jälkensä kutsumalla itse poliisin. Olisiko se mahdollista? Olisiko se niin yksinkertaista? Honey Davies ja Sarah Chadwick olivat jatkaneet yhteistyötään Kirjanaisen tapahtuman jälkeen - mikään lopullinen välirikko ei ollut siis sattunut.
Bedezkian oli edelleen musertuneen näköinen. Yritin piristää häntä: "Te olette ollut suureksi avuksi, herra Bedezkian." Kun hän yritti hymyillä väkinäisesti, jatkoin nopeasti, asiaa sen kummemmin ajattelematta: "Mitähän nuo ikkunassa olevat vanhat etsintäkuulutukset maksavat?"
Bedezkian joutui ravistelemaan itseään voidakseen vastata. "Öö.. hyväkuntoiset viisi dollaria kappale, muut kolme."
Siirryin ikkunan luokse pomppimalla kirjapinojen ylitse. "Mistä olette saanut nämä?"
Bedezkian oli edelleen vähän hämillään. "Öö.. ostin joltain rouvalta, joka oli erään San Diegossa toimineen sheriffin tyttärentytär. Kuulutukset olivat säilyneet perheessä."
Selailin pinoa. Valitsin kaksi hyväkuntoista kuulutusta - toisessa luvattiin maksaa 200 dollaria Pete Howardista, toisessa 50 dollaria John Klingsorista - ja sanoin Bedezkianille, että tulisin hakemaan ne myöhemmin. "Kun minulla taas on rahaa."
Minulla oli vielä vajaa tunti aikaa ennen kuin minun piti tavata Simon Hollyday. Soitin puhelinkioskista taas kerran Macaroni Macintoshille, mutta hän ei vastannut. Kaivoin James Breedin yrityksen numeron taskustani ja väänsin numeron. Sihteerityttö - jonka muodoista pääsin taas kerran haaveilemaan - vastasi, mutta Breed ei ollut paikalla. "Tulee huomenna." Kysyin sihteeriltä, oliko Compact Advertising Breedin omistama. "Kyllä." Pyysin vielä Breedin kotinumeron ja sain sen. Kiitin ja suljin luurin. Väänsin Breedin numeron. Breed vastasi.
"Joe Novak. Kävin aamupäivällä luonanne."
Breed hämmentyi uudestaan: "Aivan.. minä.. puhuimme Honey Whitesta."
"Ja Sarah Chadwickista." Pieni tauko. "Muistatteko Kirjanaisen tapauksen?"
Breed ei sanonut mitään pariin sekuntiin, sitten hän aloitti: "Muistan.. se nainen löydettiin kuolleena jostain kirjakaupasta eikä murhaajaa löydetty. Miten se liittyy tähän?"
"Honey White työskenteli nimellä Sarah Davies siinä kirjakaupassa, josta ruumis löydettiin. Hän oli puhunut puhelimessa jonkun Goodweather-nimisen ihmisen kanssa. Sarah Chadwick on käyttänyt nimeä Mary Goodweather." Annoin Breedin hiukan henkäistä. "Murhattu nainen oli aivan Sarah Chadwickin näköinen."
Breed kakoi taas jotain toisessa päässä. "Minä.. minä en tiennyt tästä mitään."
"Mistä Honey White puhui kanssanne, kun olitte Providencessa?" En tiennyt, oliko se tärkeää, mutta ajattelin, että voisin sohaista pimeään.
"Mistä hän puhui?" Breed hämmästeli. "Emme me.. paljonkaan puhuneet..." Hän piti yhtäkkiä tauon. "Kuulkaas, Novak, me voisimme puhua tästä jossain muualla."
"Se sopii minulle."
"Jos tapaan teidät Maxim-nimisessä ravintolassa klo kahdeksan."
"Sopii."
Breed sulki luurin. Ilmeisesti hän vielä pelkäsi vaimoaan ja avioliittonsa mahdollista luhistumista. Koetin vielä Macaronin numeroa, mutta sieltä ei vastattu. Astuin ulos puhelinkioskista ja menin läheiseen kapakkaan. Otin Whiskey Sourin ja vetäisin sen alas. Tunsin, että kaikki päivän aikana juomani alkoholi alkoi uudestaan vaikuttaa. En halunnut kuitenkaan syödä enää mitään, joten pyysin toisen viskin kanssa ison lasin vettä. Join siitä ensiksi pitkän kulauksen, sitten monta pientä ja kun lasi oli tyhjä, siirryin takaisin viskin pariin. Se auttoi jonkin verran ja pääni selveni hiukan.

Kohta loppuu Joe Novak

Seuraavalla kerralla saadaankin varmaan viimeinen osa tätä...

Toimituksen ulkopuolella tajusin, että minulla ei ollut rahaa maksaa taksia. En kehdannut takaisinkaan mennä, joten lähdin kävelemään. Vähän ajan päästä nappasin linja-auton - sen pystyin sentään maksamaan. Pääsin muutaman kilometrin lähemmäksi määränpäätäni.

Bedezkianin liike oli arvokkaan näköinen, mutta nuhruisella tavalla, joka sai ajattelemaan pölyisiä ja risoja muinaisia käsikirjoituksia. Liikkeen näyteikkunassa olikin muutama ilmeisesti 1600-luvulta peräisin oleva kirja sekä sirkusjuliste 1800-luvun alusta. Mielenkiintoisempi oli - ainakin minun mielestäni - nippu vanhoja etsintäkuulutuksia. Wanted dead or alive 10 000 $. Ja julma kuva julmannäköisestä miehestä, jonka nimi oli Mack Fenneman. Kuulutukset olisivat hienoja toimistossani, mietin mennessäni ovesta sisään.
Ulkokuoren antama mielikuva oli kutakuinkin oikea. Liikkeen lattiat olivat täynnä kaatuvia kirjapinoja. Hyllyt oli ängetty täyteen kirjoja ja rullia. Liikkeen keskellä oli jonkinlaista tyhjää tilaa ja sen keskellä seisoi pieni vanha mies, jolla oli hiukan likainen villatakki yllään. Olin kävellyt keskelle kliseetä. Mitä joku nuori hyvännäköinen nainen oli tehnyt tällaisessa liikkeessä? Bedezkian tuskin maksoi kovinkaan hyviä palkkioita.
Mies huomasi minut ja laittoi lasit silmilleen. Hänen käsissään oli pari kääröä ja yksi kirja. "Voinko auttaa?"
"Herra Bedezkian?"
"Minä olen."
"Joe Novak." Harppasin parin kirjapinon ylitse ja kättelin miestä. Hänen kätensä oli kuiva, mutta ei ollenkaan hauras. Hänen nenänsä oli suuri ja kotkankyömyinen ja hän oli oikeastaan aika komea mies, mutta ikä oli verottanut hänen viehätysvoimaansa. Hänen oli vähän hankala kätellä minua, koska hän joutui siirtämään kääröt kädestä toiseen ja pitämään niitä kainalossaan. Hän joutui vääntelehtimään omituisessa asentossa, mutta hän kätteli silti lujasti.
"Miten voin auttaa?"
Vilautin Bedezkianille lupakorttiani ja sanoin olevani yksityisetsivä. Sanoin, että Kirjanaisen tapauksessa on saatu uusia todisteita ja että minut oli palkattu tutkimaan tapausta. Se oli suuri valhe, mutta eihän Bedezkian sitä tiennyt. Bedezkian ei sanonut siihen mitään, joten jatkoin: "Haluaisin teidän katsovan yhtä sittemmin sanomalehdessä julkaistua valokuvaa." Kaivoin Confidentialissa olleen jutun esiin taskustani ja näytin Beth Ortonin ja Honey Daviesin valokuvaa Bedezkianille.
Hän laski kääröt ja kirjan jonkin pinon päälle, otti kuvan käteensä, tihrusti sitä ensiksi läheltä, sitten vähän kauempaa ja sitten taas jo hyvin alhaalta. Hän piti kuvaa niin kaukana silmistään kuin pystyi. Hän oli hämmästyneen näköinen.
"Ilmeisesti tunnette ainakin toisen naisista?"
Bedezkian nyökkäsi. Kaivoin Boulevardin kuvan Honey Whitesta ja näytin sitä kirjakauppiaalle. Senkin hän tunnisti.
"Kuka kuvassa on?" kysyin.
Bedezkian ojensi kopiot takaisin. "Vaalea nainen on minun entinen apulaiseni Sarah Davies. Hän oli minulla töissä puolen vuoden ajan, kunnes hän omasta tahdostaan lopetti."
"Miksi hän lopetti?"
"Maksoin hänelle aika huonoa palkkaa", Bedezkian sanoi. Hän oli jotenkin muistoihinsa vaipuneen näköinen. Ehkä hän muisteli Honey White/Davies/Sarah Daviesin kanssa vietettyjä aikoja. Ehkä hän muisteli menetettyjä mahdollisuuksia. Kukapa mies ei muistelisi Honey Whitea. "Hän ei kertonut minulle mitään syytä. Hän vain sanoi, että hän etsii toisia töitä."

Joe Novak

Keskeneräisen novellin loppu alkaa häämöttää...

Nostin luurin ja väänsin Macaronin puhelinnumeron. Tämä vastasi melkein huutamalla: "Macaroni!"
"Älä huuda", sanoin.
"Pomo!" Macaroni huusi takaisin.
"Mitä olet saanut selville?"
"Kaikennäköistä, kuten aina. Mitä haluat tietää ensiksi?"
Yritin muistella, mitä kaikkea olin laittanut Macaronin etsimään. John Franco tuli ensimmäiseksi mieleeni.
"Huonoja uutisia. Franco on kuollut. Eikä siitä ole edes kauaa. Joku ajoi hänen päälleen autolla. Ja pakeni paikalta."
"Saitko selville, missä hän työskenteli?"
Vastaus oli yhtä odottamaton kuin selväkin. "Compact Advertising -nimisessä puljussa."
Irvistin Annalle, joka ei tietenkään tiennyt, mistä oli kyse, ja irvisti takaisin. Hänessä oli puhtia. "Millainen pulju se on?"
"Ihan hyvä mainostoimisto, näin olen kuullut."
"Mitään epämääräistä?"
"Ei mitään. Paitsi se Franco, joka ujutti kaikennäköistä keksittyä mainoksiin. Ja sai potkut, vaikka myynnit saattoivat lähteä nousuun." Macaroni hykerteli. "Niin, on yksi juttu."
"Mikä?"
"Sinähän olit kiinnostunut siitä James Breedista?"
"Olin. Olen edelleenkin."
"Breed omistaa Compactin."
Päähän putoava alasin ei olisi enempää voinut minua tyrmätä. Asiassa oli selvä yhteys. "Koska Franco kuoli?"
"Siitä on kaksi viikkoa. Hän oli ollut ilman töitä kolme kuukautta. Yliajajaa ei koskaan löydetty."
Raaputin poskeani. Tunsin iltapäiväsängen alkavan pistellä. "Hienoa, Mac. Mitenkäs se Kirjanainen?"
"Sen kaupan omistaja oli joku armenialainen kaveri, Bedezkian taisi hänen nimensä olla. Melko puhdas tyyppi."
"Entä hän ja Chadwick tai hän ja Honey White?"
"Ei mitään. Joku kyllä muisteli, että joku nuori nainen oli Bedezkianilla töissä ennen sitä Kirjanaisen juttua, mutta kukaan ei muistanut hänen nimeään. Joku tosin sanoi, että tyttö oli ollut näkemisen arvoinen."
"Et siis ole tavannut Bedezkiania?"
Macaroni huokaisi. "No en. En minäkään kaikkea ehdi."
"Pitäisikö minun käydä hänen luonaan? Missäs hänen liikkeensä on?"
Macaroni sanoi osoitteen. Kiitin häntä taas kerran ja pyysin häntä edelleen pitämään korvansa auki. "Puhuta varsinkin niitä huijarikavereitasi. He voivat koska tahansa antaa jonkin tärkeän tiedon." Suljin luurin ja sanoin Annalle: "Nyt polttaa." Selitin hänelle koko jutun ja hän innostui.
"Tästä tulee hyvä uutinen! Annatko meille yksinoikeuden?"
"Voin vaikka antaakin.. jos pistätte minun kuvani etusivulle. Oikein hyvän, jossa olen edustavan näköinen." Virnistin.
"Totta kai. Ja pannaan siitä von Mayerlingin lierosta joku pikkuruinen kuva, jossa hän näyttää aivan naurettavalta ja jota kaikki voivat naureskella." Anna virnisti takaisin.
"Sinä olet hyvä", sanoin ja yhtäkkiä suutelin Annaa. Hän vastasi suudelmaan. Hänen huulensa olivat lämpimät, kiihottavat ja hyvän makuiset. Ne olivat hellät ja haluavat, julmat ja lempeät. Tunsin hänen kielensä suolaisen, mutta makean maun.
Ja sitten ovi aukesi. Joku nuori toimittaja pisti päänsä sisään. Hän mutisi "anteeksi" ja yritti sulkea ovea, mutta Anna käski hänen tulla sisään. Suoristin solmiotani ja sanoin: "Minä lähden tästä hommiin. Pidetään yhteyttä." Häivyin samantien Annan huulien maku huulillani.

Joe Novak vielä vaan

Onkohan täällä enää ketään, joka lukisi tätä..?

Menimme toimituksessa Annan työhuoneeseen ja Anna soitti sisäisen puhelun, ilmeisesti arkistoon, ja pyysi tuomaan lehdet siltä ajalta, jolloin Kirjanaisen tapaus oli tuore.
"En muista tarkalleen, milloin meillä oli siitä uutisia", Anna sanoi, kun lehdet tuotiin. Ne toi vastaanottotiskin hapannaama. Kun katsoin hänen peräänsä, ilmeisesti jotenkin säälivästi, Anna nauroi ja sanoi: "Anna olla. Hän on loistava työntekijä. Tuollainen asenne on vanhanaikainen!" Hän heilautti minua kädellään leikkisästi, vähän niin kuin minua lyödäkseen. Olisin voinut leikitellä pidempäänkin, mutta Anna otti taas asiallisen otteen elämään ja alkoi selailla lehtiä. Pian hän löysi ensimmäisen uutisen Kirjanaisesta. Siinä oli kuva kuolleesta naisesta.
Kuva ei ollut mitenkään loistava, mutta siitä tunnisti hyvin Sarah Chadwickin.
En voi sille mitään. Minun oli pakko sanoa tuo. Kuollut nainen oli aivan Sarah Chadwickin näköinen. Paitsi että kuollut nainen oli ollut kauniimpi - tai ainakin hänellä oli hillitympi ehostus.
Sanoin Annalle, että olin häkeltynyt.
"Miksi?"
"Tuo nainen on Sarah Chadwick."
"Sarah Chadwick? Siis Beth Orton? Eikö hän ole elossa?"
"On. Näin hänet tänään aamupäivällä. Hän flirttaili minulle. Hänellä on upeat sääret." Kohautin olkapäitäni. "Ja hän oli elossa. Tästä tapahtumasta on" - katsoin lehden etusivua - "pian neljä vuotta. Sarah Chadwick on noussut haudasta." Katsoin Annaan. "Näitkö sinä koskaan sitä Gardner-nimistä naista, joka toi jutun ja kuvat?"
Anna pudisti päätään.
"Mistä Simon Hollydayn saa kiinni?"
"Hän on töissä jossain mainostoimistossa."
"Mainostoimistossa?" Muistin, että Confidentialin John Franco oli hänkin työskennellyt mainosalalla. Oliko tässä joku omituinen yhteys? "Missä mainostoimistossa?"
"Compactissa. Minulla on sen puhelinnumero. Voit soittaa hänelle vaikka heti." Anna nousi pöydän luota, jossa olimme istuneet, ja meni kirjoituspöytänsä luo. Hän selaili muistiotaan ja sanoi: "Tässä."
Nousin ja menin Annan luokse. Hollydayn nimen kohdalla luki Compact Advertising ja numero 555-9876-432. Anna työnsi puhelinta minua päin, nostin luurin ja veivasin numeron. Nuorehko nainen vastasi: "Compact Advertising."
"Haluaisin puhua Simon Hollydayn kanssa."
"Pieni hetki." Puhelin yhdistettiin ja rotevaääninen mies vastasi: "Hollyday."
Esittelin itseni ja menin suoraan asiaan. "Muistatteko James Breedin tapauksen? Te uutisoitte sen Boulevardissa."
"Muistan. Joku selvänäkijä selvitti sen. Äijä löytyi jostain pikkukaupungista."
"Muistatteko jutun, jonka teitte selvänäkijästä? Jossa kerrottiin, että hän olisi huijari, jolla on rikosrekisteri."
Hollyday oli vähän aikaa hiljaa. "Muistan", hän sanoi sitten. "Hänellä oli joku lyhyt vankeus St. Louisissa."
"Aivan. Puoli vuotta huijauksesta", sanoin. "Minulla olisi teille vähän näytettävää. Voinko tulla tapaamaan teitä?"
Hollyday vetäisi henkeä syvään. "Kyllä se sopii. Nyt juuri minulla on hiukan kiireitä, voitteko tulla.. kello viisi?"
Katsoin kelloa Annan työpöydällä. Kolme. "Se käy mainiosti."
"Lopettelen silloin juuri töitä, voimme mennä jonnekin drinkille juttelemaan."
"Sekin käy mainiosti", sanoin ja päätin puhelun sanomalla, että tulisin Compactin toimistoon. Olisikohan sielläkin joku siisti pimu sihteerinä, huomasin miettiväni laittaessani luuria alas. Anna katsoi minua. "Hän muisti tapauksen, joskaan ei mitenkään hyvin. Miksi hän lopetti työskentelyn teillä?"
"Hän halusi tehdä jotain muuta. Näin minä sen käsitin. En ollut silloin vielä uutispäällikkö, joten en seurannut asiaa kovinkaan tarkkaan."
"Tunnetko John Franco -nimistä toimittajaa?"
Anna pudisti päätään. "Kuka hän on?"
"Confidentialin toimittaja, joka uutisoi Chadwickista ja joka ryhtyi työskentelemään mainostoimistossa."
Anna kohotti kulmakarvojaan. "Onko siinä joku yhteys?"
"Kuulostaa epätoivoiselta, vai mitä? Ei kai siinä ole mitään yhteyttä." Nousin. "Minun pitää varmaan mennä takaisin töihin."
"Eikö tämä muka ole työntekoa?" Anna hymyili hiukan keikistellen.
Vastasin toisella hymyllä. "Parasta sellaista." Sitten muistin Macaroni Macintoshin. "Saanko soittaa?"
"Totta kai."
"Eikö sinulla ole töitä?"
Anna kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, että hän ehtisi hoitaa ne joskus muulloinkin.

Vielä vaan Joe Novakia

Tämä on pidempi kuin alun perin ajattelin...

Kävelimme pari korttelia paikkaan, jonka nimi oli Theopopoulos's. Hankala lausua, mutta ehkä ruoka oli hyvää. Ainakin Anna McGilly vakuutti, että paikka oli paras kohtuuhintainen kreikkalainen ravintola Los Angelesissa. "Täällä saa erinomaisia paistivartaita. Sinä varmasti pitäisit niistä, mutta ethän sinä nyt halunnut mitään raskasta."
"Jos syön vain vähän."
McGilly nauroi hurmaavasti ja menimme sisään. Istuimme vapaaseen pöytään ja teimme tilauksen. Minä otin lihavartaan, jossa luvattiin olevan paljon herkkusieniä ja sipulia, Anna kreikkalaisen salaatin. Sain tahtoni läpi ja tilasimme lasilliset viiniä, minä puna- ja Anna valkoviiniä. Meille tuotiin pienet salaattilautaset ja patonkia ja vesikannu. Juttelimme niitä näitä, flirttailimme lähinnä, ja vasta pääruoan tullessa aloitimme uudestaan Sarah Chadwick -jutun kanssa.
"Kenen laskuun työskentelet?" Anna kysyi.
"En kenenkään. Itseni."
"Eikö ole niin, että yksityisetsivällä ei ole lupaa esittää kysymyksiä tai ainakaan kenenkään ei tarvitse vastata niihin, jos hänellä ei ole asiakasta?"
Rypistin kulmiani. "Se on kyllä totta. Mutta eipä tässä ole mihinkään henkilökohtaisuuksiin ryhdytty." Muistin, että olin kysellyt asioita James Breedilta - tämänhän ei olisi tarvinnut edes katsoa minuun päin. Ja olin vielä myöntänyt, että toimin omiin nimiini.
"Minun ei siis tarvitse kertoa sinulle mitään?"
Nyökkäsin. "Mutta olisi kiva, jos kertoisit."
"Mitä haluat, että kerron?"
"Keneltä saitte tiedon Sarah Chadwickin menneisyydestä St. Louisissa? Ja mistä saitte kuvan, jonka julkaisitte?"
"Kuva ja tieto tulivat samalta ihmiseltä. Kun James Breed oli löytynyt, toimitukseen tuli nuori nainen, joka esittäytyi muistaakseni nimellä Juliette Gardner. Hän kertoi suurin piirtein samat asiat, jotka sitten laitoimme lehteen, ja hän antoi meille kuvan käytettäväksi."
"Tarkistitteko jutun?"
"Totta kai. Mitenkä muutenkaan me olisimme sellaisen voineet julkaista?"
"Confidential ei olisi välittänyt ruveta sellaiseen."
Anna naurahti. "Mutta Boulevard onkin eri juttu. Simon Hollyday soitti St. Louisin poliisilaitokselle ja sieltä kerrottiin, että Sarah Chadwick - tai siis Beth Orton - ja Honey Davies olivat huijanneet jotain vanhaa miestä. Honey Davies oli esiintynyt tämän kaukaisena sukulaisena. Miehellä ei ollut enää sukulaisia jäljellä ja Honey Davies oli väittänyt olevansa orpo ja mies oli alkanut elättää tätä."
"Mikä Beth Ortonin rooli oli?"
"Hän taisi olla pelkkä takapiru, hän junaili kaiken, selvitti miehen taustat. Hän suunnitteli kaiken."
"Paljonko he saivat mieheltä huijattua?"
"20 000 dollaria. Miehellä oli huomattavat säästöt."
Päästin pitkän vihellyksen.
Anna nyökkäsi. "Aivan. Ei ihan huono summa."
"Mutta asia tuli sitten julki."
"Naapuri huomasi, että Honey Davies tapaili Beth Ortonia. Ilmeisesti hän oli kuullut naisten välisen keskustelun ja päätellyt siitä, että he huijasivat vanhusta. Ja ilmoitti poliisille. Vanhus ei kai ensiksi uskonut, kun naapuri kertoi."
"Ja loppu on historiaa." Maistoin viiniä. "Tosin vähän tunnettua. Olitko töissä tuolloin?"
"Olin, mutten työskennellyt jutun kimpussa. Simon Hollyday ja yksi toinen toimittaja tekivät sen."
"Miten sitten muistat tämän kaiken noin hyvin?"
"Työssäni vaaditaan hyvää muistia. Jos kysyt, milloin se ja se juttu ilmestyi, todennäköisesti muistan sen."
"Sille." Maistoin uudestaan viiniä ja leikkasin palan varrasta ja laitoin sen suuhuni. Annakin kohotti lasiaan ja siemaisi viiniään. Kysyin vielä lihaa pureskellessani: "Muistatko Kirjanaisen tapauksen?"
"Sen, missä nainen löydettiin tapettuna kirjakaupasta? Muistan."
"Oliko teillä siitä uutista?"
Anna nyökkäsi.
"Löytyisikö juttu toimituksestanne?"
"Varmasti löytyy."
"Voisimmeko katsoa sitä?"
"Totta kai voimme, mutta miten se liittyy tähän juttuun?"
"Sarah Chadwick kertoi minulle, että hän voisi ratkaista jutun. Hän ei ole selvänäkijä, ja mietin vain, miten hän voisi tuollaisen jutun ratkaista."
"Epäiletkö, että se liittyy hänen huijaukseensa?"
"Melko varmasti. En vain ymmärrä, miksi hän tulee luokseni ja herättää mielenkiintoni vanhaa juttua kohtaan, jos hän on itse syyllinen tai edes osasyyllinen."
Lopettelimme ruokamme, joimme viinilasit tyhjäksi, tilasimme kahvit, joimme ne ja palasimme Boulevardin toimitukseen. Anna maksoi minunkin puolestani, mikä hiukan häkellytti minua, mutta eipä minulla rahaakaan enää ollut.

Novak seikkailee edelleen

"Joe Novak. Yksityisetsivä", sanoin. "Haluaisin jutella James Breediä käsittelevistä jutuista, joita Boulevardissa ilmestyi pari vuotta sitten."
"James Breed? Se levytuottaja, joka katosi ja jonka selvänäkijä löysi?"
Nyökkäsin.
"Tulkaa toimistooni", McGilly sanoi. "Voimme keskustella siellä tarkemmin." McGilly kääntyi ja soi minulle koko näkymän. Kiitin uutispäälliköiden suojelupyhimystä ja pohdiskelin, olisiko uutispäällikkö McGillya mahdollista pyytää treffeille.
McGillyn huone oli siisti, aivan kuin hän itsekin, ja sen seinällä oli modernia taidetta. Boulevard taisi olla asiallisempi lehti kuin tiesinkään.
"Istukaa, olkaa hyvä", McGilly sanoi ja osoitti nahkaista nojatuolia kirjoituspöydän edessä. Kun olin istuutunut, hän tarjosi minulle tupakkaa. Kieltäydyin eikä hänkään ottanut. Hän aloitti puhumisen heti: "Mitä haluatte tietää?"
"Minulla on aihetta epäillä, että asiaan liittyy rikos, vähintään huijaus." Kaivoin taskustani kopion Boulevardin artikkelista, jota Sarah Chadwick/Beth Orton/Mary Goodweatherin ja Honey White/Daviesin kuva koristi, ja annoin sen McGillylle. Tämä tunnisti jutun: hän kohotti kulmakarvojaan. "Kilpailijanne Confidential julkaisi jutun, jossa kerrottiin, että Honey White, jota kuvatekstissä nimitetään Honey Daviesiksi, olisi vokotellut James Breedin. Näin ei ollut. Confidentialissa kerrottiin minulle äsken, että Honey White -juttu oli maksettu."
McGilly kohotti uudestaan kulmakarvojaan. Hän heitti kopion jutusta pöydälle. "Mitä meillä on tekemistä asian kanssa?"
"Miten saitte tietää, että Sarah Chadwick on tuomittu huijauksesta St. Louisissa? Minua kiinnostaisi myös tietää, miksei asia ole ollut yleisesti julkisuudessa. Herra ja rouva Breed tuskin olivat kovin tyytyväisiä lukiessaan juttunne."
Anna McGilly kohottautui tuolissaan ja nojasi kyynärpäillään pöytään. "Meillä on tietolähteemme. Mitä tulee asian julkisuuteen, niin en oikeastaan ihmettele, että herra ja rouva Breed eivät ole kommentoineet asiaa. Heillehän ei käynyt kuinkaan. Ja sitäpaitsi asiaan ei tuntunut liittyvän mitään rikosta, joten ehkä Sarah Chadwickin menneisyys ei kiinnostanut ketään."
"Tunnetteko Ted von Mayerlingin?"
Anna McGilly nyökkäsi, hienoinen hymy suupielillään. Mietin, merkitsikö hymy halveksuntaa vai sitä, että Mayerling oli iskenyt McGillyn joillain sosioteettikutsuilla.
"Olitteko häneen yhteydessä tämän jutun tiimoilta?"
"Yritimme saada häneltä haastattelua, mutta hän kieltäytyi."
"Millä perusteilla?"
McGilly kohautti olkapäitään. "Muistaakseni hän ei sanonut." McGilly nojautui uudestaan taaksepäin ja risti upeat säärensä. "Miksi tämä kiinnostaa teitä?"
Hymyilin. "Työskentelen omaan laskuuni. Sanotaanko niin, että tämä on kunniakysymys."
McGilly hymyili takaisin. Hänen hymynsä tuntui takataskussani. Onko näin sanottu jossain muuallakin vai keksinkö minä muka lauseen ihan itse? "Vai kunnia? Harvoin tapaa yksityisetsiviä, joille jokin asia on kunniakysymys", McGilly sanoi.
"Jos vertaa von Mayerlingiin, niin sitten kyllä." Se oli rohkea veto, enhän tiennyt, mitä McGillyn hymy merkitsi: Mayerlingin halveksuntaa vai hyväksyntää.
McGilly hymyili uudestaan, nyt vielä tuntuvammin. "Herra Novak, te ette tunnu paljoakaan perustavan kollegastanne. Hän on sentään kaupungin tunnetuin yksityisetsivä. Teistä minä en ole koskaan kuullut." Hän kohautti vasenta kulmakarvaansa ja mutristi huuliaan. Merkitsikö se nyt sitten sitä, että hän halusi tietää lisää, vai sitä, että minussa ei ollut mitään tietämistä.
"Annan kyllä haastatteluja mielelläni. Onnistun kuvissakin ihan kohtalaisesti."
"Sen minä kyllä uskon. Tiedättekö, von Mayerlingia pidetään komeana, mutta minun mielestäni te olette komeampi."
"Mukava kuulla se noin kauniin naisen huulilta." Joita olisi ihana joskus suudella.
McGilly nuolaisi huuliaan hitaasti. "Herra Novak, en tiedä, voinko kertoa teille enempää, mutta ainahan voi koettaa. Kelpaisiko teille päivällinen?"
"Päivällinen? Söin pari tuntia sitten pihvin."
"Syödään sitten kevyesti. Pidättekö kreikkalaisesta salaatista?"
"Jos sen kanssa voi juoda kaksi pulloa valkoviiniä. Siitä tulee kammottava jano."
"Teistä ei ole mihinkään kahden valkoviinipullon jälkeen!" McGilly nauroi.
"Mihin minun pitäisi pystyä?"
"Teillähän on tutkimukset kesken! Vai oletteko unohtanut?"
"Unohdan asioita mielelläni, varsinkin lyhyeksi aikaa. Sanoinhan, että teen tätä hommaa omaan laskuuni. Taskuni ovat jo nyt aivan tyhjät."
"Ja ruoka varmasti maistuisi?"
"Osuitte naulan kantaan."
McGilly hymyili, nousi ja sanoi: "Mennään sitten. Tiedän hyvän paikan aivan lähellä."
"Noin vain? Eikö teillä ole töitä?"
"Minä olen tehokkaampi kuin luulettekaan. Olen niin tehokas, että pystyn aivan hyvin laistamaan parin tunnin ajan töistä. Mutta en niin tehokas, että haluaisin tyhjentää kanssanne paria viinipulloa."
McGilly otti pöydältä käsilaukkunsa, tyylikkään tiilinpunaisen nahkalaukun, heilautti sen olalleen ja käveli avaamaan oven: "Teidän jälkeenne."
Astuin ovesta ulos ja McGilly seurasi perässäni. Vastaanottotiskillä McGilly kertoi menevänsä syömään ja olevansa poissa pari tuntia. Kävelimme ulos.

Joe Novak jatkaa seikkailujaan...

Päätin soittaa lähimmästä puhelinkopista Macaroni Macintoshille, vaikka olinkin etuajassa. Hän vastasi puhelimeen ja kuulosti erittäin tyytyväiseltä. Hän oli saanut selvitettyä jo aika määrän asioita.
"Honey White eli Honey Davies on oikealta nimeltään Ruth Johnson. Tylsä nimi vaihtui Honey Daviesiksi, kun typykkä lähti Hollywoodiin Little Rockista joskus vuonna -51, mutta sieltä ei tippunut mitään ja tyttö lähti Mary Goodweatherin matkaan. Hyvää rahaa oli tiedossa: tyttö iski miehiä ja Goodweather kiristi sitten ukkomiehiltä rahat. Tyypillistä touhua. St. Louisissa homma kusi ja tytöt jäivät kiinni. Puoli vuotta paikallisessa vankilassa ja sitten vapaaksi ja takaisin Hollywoodiin. Honey Davies, nyt jo Honey White, oli valkaissut hiuksensa ja yritti uudestaan. Häntä onnisti ja hän pääsi pariin viidakkoleffaan. Olen nähnyt niistä toisen, se oli aivan kauhea." Macintosh nauroi paksua nauruaan. "Mutta siihen minun tietoni jäävät. Honey Whitesta ei ole kukaan kuullut pariin vuoteen mitään. Se James Breed -juttu on kaikkein uusin kupru, jossa se tyttö on ollut mukana. Tyttöä voisi pitää jopa kadonneena. Tai sitten hän on siirtynyt jollain nimellä asumaan kunniallista elämää. Selvää on vain se, että hän ei ole enää Honey White eikä Honey Davies."
"Entä Sarah Chadwick?"
"Tuossahan sitä tuli jo kerrottua. Kokenut huijari, joka vaihtaa ulkonäköä ja nimeä kuin toiset aluspaitaa."
Kerroin Macintoshille, mitä olin kuullut Confidentialin toimistossa. Macintosh kertoi tuntevansa John Francon. "Mutta en ole nähnyt häntä moneen kuukauteen. Hän oli jossain vaiheessa yhdessä mainostoimistossa töissä, mutta potkittiin sieltä ulos, kun hän oli keksinyt väittää mainoksessa, että jokin tuote tekee jotain, mitä se ei todellisuudessa tee." Macintosh nauroi taas. Hän piti kunnon huijauksista.
"Voisitko kysellä kavereiltasi, mistä Francon voisi löytää?"
"No toki. Onko muuta?"
Mietin hetken aikaa, mutten keksinyt mitään. Ennen kuin suljimme luurit, ehätin sanomaan: "Muistatko sen antikvariaattimurhan, joka tapahtui pari vuotta sitten?"
"Kirjanaisen? Totta kai muistan! Kaikki ratkaisemattomat murhat ovat minun tavaraani."
"Sarah Chadwick väitti minulle voivansa ratkaista sen, mutta hänhän ei ole oikeasti selvänäkijä, joten vähän epäilen sitäkin juttua."
"Mitä haluat minun tekevän?"
"Kysele vähän. Liittyvätkö sen antikvaariatin omistaja ja Chadwick ja Breed ja Honey White jotenkin yhteen? Tuntuu ihmeelliseltä, että joku nainen löytyy tapettuna jostain kirjakaupasta, varsinkin niin arvokkaasta kuin kyseessä oleva kauppa. Menisin itse paikalle kyselemään, mutta tuntuu siltä, että jos kyselen suoraan, minulle ei kerrota mitään. Sinulla on sujuvammat metodit ja paremmat tiedonlähteet."
"Okei, pomo."
"Älä sano minua pomoksi. Sinä teet minulle vain palveluksen."
"Okei, pomo." Macintosh nauroi ja sulki luurin. Katsoin puhelinluettelosta Boulevard-lehden osoitteen ja astuin ulos puhelinkopista ja vinkkasin itselleni taksin ja ajoin toiseen toimitukseen.
Boulevard oli arvokkaampi kuin Confidential tai ainakin rakennus oli paremmassa kunnossa ja se oli lähempänä keskustaa. Boulevardilla oli jopa vastaanottotiski. Pimupäivä oli kuitenkin väistämättä ohi: tiskin takana istui vanhahko ja vähän kuivunut neiti-ihmisen näköinen hahmo. Selitin hänelle, että halusin keskustella Sarah Chadwickin St. Louisin -ajoista uutisoineen toimittajan kanssa. Näytin vastaanottohahmolle kopiota jutusta. Hän luki kopiosta toimittajan nimen: Simon Hollyday.
"Simon Hollyday ei enää työskentele palveluksessamme", hahmo sanoi.
"Mitä hän tekee nykyään?"
”Hän on töissä eräässä mainostoimistossa."
"Missä?"
Hahmo sanoi jonkin toimiston nimen, joka ei sanonut minulle mitään. Kysyin, kuka toimittaja oli töissä silloin, kun Breedin juttua käsitellyt juttu julkaistiin. Hahmo vastasi: "Pieni hetki" ja alkoi puhua sisäiseen puhelimeen. Kun hän lopetti, hän sanoi minulle: "Uutispäällikkö McGilly tulee aivan heti. Odottakaa, olkaa hyvä."
Vai oikein uutispäällikkö? Boulevard oli aivan eri luokkaa kuin Confidential - tämän lehden jutut olivat mahdollisesti jopa tosia.
Uutispäällikkö McGilly vahvisti mielikuvaani asiallisesta lehdestä. Lisäksi hän palautti pimupäivän järjestykseen. Hän oli noin 30-vuotias nainen, jolla oli asiallinen, tumma jakkupuku, jonka hame ulottui juuri ja juuri polviin alapuolelle. Asiallisuudestaan huolimatta puku oli riittävän tiukka paljastamaan kaiken sen, mikä naisissa on ihaninta. Hänellä oli melko rohkean korkeat korot ja hänen säärensä olivat näkemisen arvoiset. Hän ojensi huolitellun kätensä, jonka kynnet olivat murhaavan punaiset, ja esittäytyi - hänen etunimensä oli Anna. Hänen äänensä oli kehräävä, mutta asiallinen. Hän sai varmasti myytyä mitä tahansa mihin tahansa. Minä ainakin olin myyty.

Joe Novakia edelleen

Tuli hiukan pidempi tauko, ihan vahingossa. Nyt jatkuu taas:

Vielä kaksi tuntia ennen kuin soittaisin uudestaan Macaroni Macintoshille. Kävin syömässä mehevän pihvin ja valtaisan määrän ranskalaisia perunoita - viski oli noussut sen verran päähän, että halusin laskea sen vaikutuksen mahaani. Söin lopuksi omenapiirakkaa ja jäätelöä ja join kupin kahvia. Olin kuluttanut aikaa kolme varttia. Päätin lähteä käymään Confidential-lehden toimituksessa.
Osoitteen selvittämiseen meni kymmenen minuuttia, kun en ensiksi ollut löytää sellaista puhelinkioskia, jossa oli puhelinluettelo. Sitten hyppäsin taksiin ja ajoin toimitukseen. Se sijaitsi keskustan laitamilla pienehkössä punaisessa tiilitalossa, jossa näytti toimivan myös jokin yökerho. Ja käytettyjen kirjojen kauppias, huomasin ilokseni. Katselin ensiksi liikkeen ikkunaa ennen kuin menin lehden toimitukseen.
Selitin asiani rupuisen näköiselle miehelle, joka tuli ensimmäisenä vastaan: "Haluaisin keskustella sen toimittajan kanssa, joka uutisoi huhtikuussa 1953 Arizonaan kadonneen James Breedin löytymisestä Honey White -nimisen naisen luota."
"Hahaa!" Mies nauroi niin että hänen vatsansa hyllyi. Hän oli aikoinaan ollut solakka, mutta hän oli kehittänyt housujensa päälle sen näköisen mahan kuin hän olisi työntänyt lampaan paitansa sisään. Se hyllyi ylös alas hänen nauraessaan.
"Mikä siinä on niin hauskaa?" kysyin.
"Se oli väärennetty uutinen!"
"Väärennetty? Miten se muka oli väärennetty?"
"Miksei olisi ollut? Luuletteko, että me olemme täällä erikoistuneet jotenkin oikeaan ja eettiseen journalismiin? Kuulkaahan, kaveri, me teemme juttua vaikka mistä ja usein se vaikka mikä on keksitty siellä, missä me juomme kahvimme tai oluemme tai viskimme tai vodkamme." Mies hiljeni hetkeksi ja hänen mahansakin asettui. Sitten hän sanoi: "Oikeastaan se juttu ei tainnut olla sellainen. Kun tarkemmin mietin, minusta tuntuu, että siitä jutusta maksettiin."
"Maksettiin?"
"Aivan. Minä en sitä juttua tehnyt, sen teki eräs kaveri, joka ei ole enää meillä töissä, en tiedä, mitä hän nykyisin tekee. Voihan olla, että hän siirtyi oikean journalismin pariin, mutta Confidential ei kyllä näytä hyvältä ansioluettelossa!" Mies räjähti taas nauramaan ja sain jälleen seurata mahan hytkymistä eestaas ja ylösalas. "John Franco kirjoitti sen jutun. Voithan tietysti koettaa häntä hakea jostain, mutta minä en osaa auttaa ollenkaan."
"Missä hän asui?"
"Jossain Comptonissa päin. En muista osoitetta, mutta jos soitatte parin tunnin päästä tänne, haen sen jostain. Eiköhän meillä sellainen ole jossain."
"Muistatteko, kuka jutusta maksoi?"
"Muistaakseni se oli nainen. Mutta minä vain näin hänet. Aikamoinen pakkaus se nainen, vaikkei enää aivan nuori."
"Olikohan hänen nimensä sattumoisin Sarah Chadwick?"
"Sarah Chadwick..? Sehän oli se nainen, joka ratkaisi jutun, se selvänäkijä, joka löysi Breedin. Miksi hän olisi maksanut sellaisesta jutusta? Kyllähän sen Breedin katoaminen ja löytyminen oli oikea juttu."
"Oliko jutussa mainittu Honey White keksitty henkilö?"
"Ei se kuva ainakaan ollut keksitty!" Mies piirsi käsillään ilmaan kurvikkaan naisvartalon ja nauroi perään. "Jos oikein muistan, niin sama nainen, joka maksoi jutusta, toi kuvankin. Mutta olisipa tuonut naisen!"
"Onko teillä mitään käsitystä siitä, ketä kuva esitti?"
"Olisipa se minun muijani!" Mies pyyhki silmiään ja jatkoi: "Ei ole. Kuvatekstissä ja jutussa sen väitettiin olleen jokin hutsu, mutta en minä oikeasti tiedä, kuka se oli. Varmasti joku hutsu se oli oikeastikin. En minä tiedä. Jos löydätte sen naisen tai John Francon, voitte varmasti kysyä enemmän."
Kiitin miestä ja lähdin. Boulevard oli kertonut Sarah Chadwickin elämästä enemmänkin ja kuvassa olivat olleet sekä Honey White että Chadwick. Jos White ei todellisuudessa ollutkaan iskenyt James Breedia, niin miksi Breed sitten lopulta väitti minulle, että näin oli todellakin käynyt? Sen jälkeen, kun hän oli sanonut, että koko Honey White -juttu oli valetta. Ja niin kuin Confidentialin toimittaja oli sanonut, se oli ollutkin valetta. Oliko Sarah Chadwick halunnutkin oikeastaan saada Honey Whiten alias Honey Daviesin kiipeliin? Miksi entiset huijarikaverit olisivat olleet sodassa keskenään? Mitä Honey Whitelle oli tapahtunut?

Joe Novak jatkuu

Vielä kaksi tuntia ennen kuin soittaisin uudestaan Macaroni Macintoshille. Kävin syömässä mehevän pihvin ja valtaisan määrän ranskalaisia perunoita - viski oli noussut sen verran päähän, että halusin laskea sen vaikutuksen mahaani. Söin lopuksi omenapiirakkaa ja jäätelöä ja join kupin kahvia. Olin kuluttanut aikaa kolme varttia. Päätin lähteä käymään Confidential-lehden toimituksessa.
Osoitteen selvittämiseen meni kymmenen minuuttia, kun en ensiksi ollut löytää sellaista puhelinkioskia, jossa oli puhelinluettelo. Sitten hyppäsin taksiin ja ajoin toimitukseen. Se sijaitsi keskustan laitamilla pienehkössä punaisessa tiilitalossa, jossa näytti toimivan myös jokin yökerho. Ja käytettyjen kirjojen kauppias, huomasin ilokseni. Katselin ensiksi liikkeen ikkunaa ennen kuin menin lehden toimitukseen.
Selitin asiani rupuisen näköiselle miehelle, joka tuli ensimmäisenä vastaan: "Haluaisin keskustella sen toimittajan kanssa, joka uutisoi huhtikuussa 1953 Arizonaan kadonneen James Breedin löytymisestä Honey White -nimisen naisen luota."
"Hahaa!" Mies nauroi niin että hänen vatsansa hyllyi. Hän oli aikoinaan ollut solakka, mutta hän oli kehittänyt housujensa päälle sen näköisen mahan kuin hän olisi työntänyt lampaan paitansa sisään. Se hyllyi ylös alas hänen nauraessaan.
"Mikä siinä on niin hauskaa?" kysyin.
"Se oli väärennetty uutinen!"
"Väärennetty? Miten se muka oli väärennetty?"
"Miksei olisi ollut? Luuletteko, että me olemme täällä erikoistuneet jotenkin oikeaan ja eettiseen journalismiin? Kuulkaahan, kaveri, me teemme juttua vaikka mistä ja usein se vaikka mikä on keksitty siellä, missä me juomme kahvimme tai oluemme tai viskimme tai vodkamme." Mies hiljeni hetkeksi ja hänen mahansakin asettui. Sitten hän sanoi: "Oikeastaan se juttu ei tainnut olla sellainen. Kun tarkemmin mietin, minusta tuntuu, että siitä jutusta maksettiin."
"Maksettiin?"
"Aivan. Minä en sitä juttua tehnyt, sen teki eräs kaveri, joka ei ole enää meillä töissä, en tiedä, mitä hän nykyisin tekee. Voihan olla, että hän siirtyi oikean journalismin pariin, mutta Confidential ei kyllä näytä hyvältä ansioluettelossa!" Mies räjähti taas nauramaan ja sain jälleen seurata mahan hytkymistä eestaas ja ylösalas. "John Franco kirjoitti sen jutun. Voithan tietysti koettaa häntä hakea jostain, mutta minä en osaa auttaa ollenkaan."
"Missä hän asui?"
"Jossain Comptonissa päin. En muista osoitetta, mutta jos soitatte parin tunnin päästä tänne, haen sen jostain. Eiköhän meillä sellainen ole jossain."
"Muistatteko, kuka jutusta maksoi?"
"Muistaakseni se oli nainen. Mutta minä vain näin hänet. Aikamoinen pakkaus se nainen, vaikkei enää aivan nuori."
"Olikohan hänen nimensä sattumoisin Sarah Chadwick?"
"Sarah Chadwick..? Sehän oli se nainen, joka ratkaisi jutun, se selvänäkijä, joka löysi Breedin. Miksi hän olisi maksanut sellaisesta jutusta? Kyllähän sen Breedin katoaminen ja löytyminen oli oikea juttu."
"Oliko jutussa mainittu Honey White keksitty henkilö?"
"Ei se kuva ainakaan ollut keksitty!" Mies piirsi käsillään ilmaan kurvikkaan naisvartalon ja nauroi perään. "Jos oikein muistan, niin sama nainen, joka maksoi jutusta, toi kuvankin. Mutta olisipa tuonut naisen!"
"Onko teillä mitään käsitystä siitä, ketä kuva esitti?"
"Olisipa se minun muijani!" Mies pyyhki silmiään ja jatkoi: "Ei ole. Kuvatekstissä ja jutussa sen väitettiin olleen jokin hutsu, mutta en minä oikeasti tiedä, kuka se oli. Varmasti joku hutsu se oli oikeastikin. En minä tiedä. Jos löydätte sen naisen tai John Francon, voitte varmasti kysyä enemmän."
Kiitin miestä ja lähdin. Boulevard oli kertonut Sarah Chadwickin elämästä enemmänkin ja kuvassa olivat olleet sekä Honey White että Chadwick. Jos White ei todellisuudessa ollutkaan iskenyt James Breedia, niin miksi Breed sitten lopulta väitti minulle, että näin oli todellakin käynyt? Sen jälkeen, kun hän oli sanonut, että koko Honey White -juttu oli valetta. Ja niin kuin Confidentialin toimittaja oli sanonut, se oli ollutkin valetta. Oliko Sarah Chadwick halunnutkin oikeastaan saada Honey Whiten alias Honey Daviesin kiipeliin? Miksi entiset huijarikaverit olisivat olleet sodassa keskenään? Mitä Honey Whitelle oli tapahtunut?

Joe Novak

Parin päivän paussin jälkeen lisää Joe Novakia ja selvänäkijän tapausta:

"Mistä halusittekaan puhua?" Breed kysyi.
"Honey Whitesta."
Hän tunnisti nimen, mutta yritti esittää, ettei tiennyt, mistä puhuin. "Kuka hän on?" hän kysyi, vaikka samaan aikaan hänen kätensä hiukan tärisi. Aloin hiukan pelätä, että tässä hommassa oli takana jotain enemmän kuin vain tavanomainen huijaus.
"Ettekö muista? Teidät löydettiin hänen asunnostaan Providence-nimisestä paikasta pari vuotta sitten. Hemaiseva pimu. Minä en häntä noin vain unohtaisi." Heilautin kättäni. "Saanko istuutua?"
"Totta.. totta kai." Breedin pokka oli pettää. Hän oli kohtalaisen komea mies ja hänen hiuksensa olivat harmaantuneet tavalla, joka monen naisen mielestä varmasti oli viehättävä. Breed pukeutui hyvin, vaikkakaan ei mitenkään räväkästi. Hänen harmaa pukunsa istui mallikkaasti.
Istuuduin muhkeaan nahkaiseen nojatuoliin ja maistoin viskiäni. "Niin, herra Breed, minä tiedän kaiken. Julkisuus ei paljoakaan puhunut neiti Whitesta, mutta eräs lehti kertoi hänestä."
"Se oli valetta!"
"En usko. Asiassa on liikaa kaikennäköisiä yhteensattumia. Muistatteko selvänäkijänaisen, joka teidät paikansi?"
Breed punastui ja nyökkäsi epävarmasti.
"Sarah Chadwick", sanoin. "Tunnetaan myös nimillä Beth Orton ja Mary Goodweather. Hän on huijari, ja Honey White on toiminut hänen kanssaan, hänkin aikoinaan toisella nimellä Honey Davies." Hymyilin kauniisti. Breed perääntyi pöytänsä luokse ja otti siitä tukea. Hän kulautti viskin alas kertaheitolla. Hänen kätensä tärisi. "Ottakaa vain lisää", sanoin. "Minusta tuntuu, että näissäkin tiedoissa olisi riittämiin kertomaan monellekin ihmiselle, että teitä huijattiin pahan kerran. Eihän siinä mitään, kuka tahansa lähtisi neiti Honey Whiten matkaan, minä ainakin, mutta onhan olemassa mahdollisuus, että teillä oli alunperinkin jotain tekemistä huijauksen kanssa."
Breed oli sulkenut silmänsä puhuessani. Kun hän avasi ne, hän alkoi puhua. "Ei ole. Minua huijattiin yhtä lailla kuin vaimoanikin. Ja ilmeisesti sitä yksityisetsivää..."
Autoin Breediä. "von Mayerlingia."
"Aivan. von Mayerlingia. Bisnes oli huonoa pari vuotta sitten ja olin väsynyt kaikkeen. Minut oli helppo iskeä. Honey White iski minut baarista ja sai vakuuteltua minulle, että minun kannatti lähteä hänen matkaansa. Hän vei minut moneen paikkaan ja lopulta Providenceen. Taisin olla silloin pari viikkoa humalassa putkeen. Kun minut löydettiin, olin aikamoisessa seilissä." Breed laittoi tyhjän lasin pöydälle, ilmeisesti kuin päättäneenä ettei ikinä enää joisi. "Kun kerroin vaimolleni Honey Whitesta, päätimme maksaa hänelle, jotta hän ei tulisi julkisuuteen."
"Jostain tieto kuitenkin vuosi. Confidential julkaisi kuvan Honey Whitesta."
"Aivan. Minun olisi pitänyt ostaa koko lehden painos, mutta eihän minulla sellaiseen olisi ollut varaa. Ja olen minä siitä saanut kuullakin. Onneksi kukaan ei enää tunnu muistavan juttua." Breed katsoi minua yhtäkkiä ihmeissään, ehkä jopa vihaisena. "Miksi te haluatte tietää näitä asioita?"
"Sarah Chadwick tuli luokseni ja tarjosi palveluksiaan. Haluan paljastaa Chadwickin. Sen ettei hän ole mikään aito selvänäkijä." En viitsinyt sanoa, että voisin samalla näpäyttää von Mayerlingia hänen ylpeälle nenälleen. Vaikka Mayerling ei tuntunut Breedille olevan mitenkään tärkeä tyyppi. Eikä ihme: Mayerling oli lopultakin vain paljastanut Breedin vaimolle, kuinka haavoittuvainen hän oli. Tiesin, että asiakkaat kutsuivat Mayerlingin usein kotiinsa jälkeenkinpäin, mutta en usko, että Breedit tekivät niin. Mayerling olisi vain muistuttanut heitä heidän avioliittonsa hataruudesta. "Olen aika nopeasti kerännyt kasaan sellaisen todistusaineiston, joka antaa minulle vaikka hyvän syyn antaa tietoni poliisille. Sarah Chadwickilla alias Beth Ortonilla on aikaisempia tuomioita tilillään. Hänellä ei tule olemaan helppo elämä, jahka saan lisää tietoa." Join viskini loppuun. "Ihmettelen vain yhtä asiaa. Miksi olitte niin pelästyneen näköinen, kun tulin sisään? Ihan kuin jutussa olisi jotain enemmän salailtavaa."
Breed ei sanonut vähään aikaan mitään. Sitten hän sanoi: "Minä luulin, että te aiotte kiristää minua. Vaimoni on ollut sen katoamiseni jälkeen paljon mustasukkaisempi kuin aiemmin."
"Ja te epäilitte, että yksityisetsivä tulee kiristämään teitä? Meidän ammattikunnassamme on sentään joitain, jotka eivät ole sellaisia hyypiöitä." Nousin tuolista. Ojensin käteni ja Breed tarttui siihen. "Älkää huoliko. Minä koetan pitää nimenne pois julkisuudesta."
"Jos vain suinkin pystytte." Breed yritti hymyillä, mutta onnistui saamaan aikaiseksi vain jotain säälittävää.
"Näkemiin, herra Breed." Lähdin toimistosta, hymyilin kauniisti Gene Tierneyn näköiselle sihteerille (hän hymyili takaisin hyvin epävarmasti: hänhän ei tiennyt, etten aikonut kiristää hänen pomoaan) ja mietin hetken, pyytäisinkö häntä ulos, mutta sitten päätin, että se olisi turhaa ja tuskin onnistuisi, olinhan potentiaalinen kiristäjä. Heitin hänelle lentosuukon ovelta ja päätin, että menisin katsomaan heti jotain Gene Tierney -elokuvaa, kun sellainen taas tulisi, uusintaan tai ensi-iltaan.