lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Elämäni ja elokuvani

Tein 1980-luvun lopulla ja pikkuveljeni kanssa vielä 90-luvun alussakin joukon kaitafilmi- ja videoelokuvia. Opiskeluaikojeni loppuvaiheessa, vuonna 1997, vein osan elokuvista Kari Lounelan vuosittain järjestämään kotielokuvafestivaaliin, jossa katsottiin elokuvia videolta hänen olohuoneessaan Tampereen Tammelassa. Tein silloin tekstin, jota kopioin pieneksi vihoksi (kahdeksan sivua kansineen kaikkineen) jaettavaksi katsojille - joita oli tullut paikalle ainakin kaksikymmentä. Tunnelma oli mukava ja muutkin elokuvat hauskoja. Ilmeisesti Kari jatkaa perinnettä edelleen, mutta hänhän on alalla muutenkin, Tampereen lyhytelokuvajuhlien tiedottajana. Ei vaan hän näkyy olevan peräti vs. toiminnanjohtaja nykyään. Onneksi olkoon!

Olen ottanut typerällä ja itseparodisella Nummelin on Nummelin -nimikkeellä ilmestyneestä vihosta yhteensä jo kolme painosta, joista toinen oli korjattu. Tässä koko teksti kuitenkin sellaisenaan:

Esipuhe

Ensimmäinen elokuvani lienee isäni tai setäni tallentama otos jossain 1970-luvun alussa kuvatussa kaitafilmikoosteessa, jonka tarkoitus oli varmasti vain antaa eri perheenjäsenten irvailla kameralle. Otos on kaikista näyttelijänsuorituksistani edelleen paras, koska olen siinä rauhallinen, ilmeetön ja tyystin vailla elokuvallista poseerausta.
Kaitafilmejä tehtiin myöhemminkin - kamera oli käsin viritettävä venäläisvalmisteinen laite - ja joissain oli ilmeisesti jotain pyrkimystä kohti kerrontaa. Tärkeämpiä nämä kaitafilmit ovat kuitenkin dokumentteina Porista 1970- ja 1980-luvuilla - otos, jossa esiinnyn valkokankaalla ensimmäistä kertaa, kuuluu elokuvaan, jossa lienevät ainoat olemassa olevat (elävät) kuvat rakenteilla olevasta lähiöstä, Pormestarinluodosta.

Kollaasielokuvan hankala syntyhistoria
Plaid Runner (1988), Häiriintynyttä toimintaa (1988)


Kun 80-luvun lopulla kiinnostus kaikenlaiseen taiteeseen alkoi viritä, syntyi myös innostus tehdä elokuvaa. Kuuluin elokuvakerhoon, jossa tapasin itseäni neljä vuotta vanhemman Arttu Mannisen. Joidenkin iltapäivien, iltojen ja myös öiden kautta päädyimme siihen, että teemme elokuvan. Artulle tyypillisesti idea oli parodioida jotain kuuluisaa elokuvaa, tässä tapauksessa Scottin Blade Runneria: ryhdyimme tekemään elokuvaa nimeltä Plaid Runner. Arttu ja hänen muutama ystävänsä olivat jo aiemmin tehneet elokuvan nimeltä Luolamiehen vuosi, jossa on edelleenkin nähtynä hyviä visuaalisia ideoita. Luolamiehen vuoden päähenkilönä oli ollut lyömätöntä elokuvallista karismaa uhkunut Simo Saarinen (Kaurismäen veljesten serkku, muuten), joka yksimielisesti valittiin myös tulevan elokuvan pääosaan.

Plaid Runnerista tuli lopulta omituinen sekasikiö. Tarina oli järjetön: USA on miehittänyt Suomen 1990-luvun alussa ja sisällissodan ja sekasorron keskellä yksityisetsivä Anton Tanner etsii ystäväänsä, sotilas Simo Garfunkelia (tällaiset nimet olivat tyypillisiä tuolloiselle huumorintajullemme). Simo Garfunkelilla piti olla suomalaisia juuria, joita tarinan kuluessa paljastettaisiin, mutta tästä ei ole elokuvassa enää jälkeäkään (ellei sitten seuraa tarkkaan, mitä jonkinlaista väinämöistä esittävä Reijo Kupiainen sanoo ennen kuolemaansa: "Simo! Simo! My nephew!"). Elokuva otettiin vakavasti (joskus liiankin vakavasti: muistelemme usein katkerasti, kuinka tuhlasimme miestyötunteja miettimällä erityistä "valokuvaajan motiivia") ja siihen saatiin Porin kaupungin kulttuurilautakunnalta jopa 2000 markkaa tukea.

Elokuvassa on kuitenkin erityistä hohtoa siihen saadun kaluston takia: asekeräilijä Matti Sävikari suostui ilman palkkiota ajamaan elokuvassa ainakin Willys-jeeppiään sekä nk. kempsua, isoa GMC-kuorma-autoa, joka oli entistetty taidolla ja sydämellä USA:n armeijan värein (samaisen Sävikarin ajoneuvoja nähtiin myös Renny Harlinin Jäätävässä poltteessa).

Elokuvaa tehtiin aluksi Super8-millisellä kameralla ja kuvaajina olivat alan intohimoiset harrastajat Jere Kuusinen (joka hoiti myös kaksi roolia) ja Antti Huittinen, joka oli ollut tekemässä Luolamiehen vuotta (ja esittää tässä amerikkalaista sotilasta). Kun tuli syksy 1987, Arttu ja Antti muuttivat Tampereelle opiskelemaan, Jere kyllästyi (ja palautti kaitafilmikameran silloisen tyttöystävänsä isälle takaisin, sisällään filmiä ja muistaakseni eräskin loistava kohtaus) ja elokuva jäi kesken. Ehkä kolmasosa suunnitelluista kohtauksista oli saatu kuvattua.

Loppuvuonna 1987 (lintsasin matematiikan kokeista, joita en sittemminkään koskaan tehnyt - liekö niin, etten ole oikeasti suorittanut lukion oppimääriä?) kuvasimme videolle Artun ja Simon kanssa joitain yhdistäviä jaksoja sekä järjestimme kasan tyyppejä (mm. isoveljeni Akin) joukkokohtaukseen ja leikkasimme elokuvan valmiiksi käyttäen takautumarakennetta. Se teki elokuvan äärimmäisen vaikeaksi seurata; lisäksi video- ja Super8-millisen kuvan ero on lopullisessa elokuvassa seuraamista heikentävä seikka. Anton Tannerin monologi, jonka äänitimme elokuvaan, ei kryptisyydessään asiaa auttanut, lisäksi se oli huonosti äänitetty. Joidenkin kesällä -87 kuvattujen sotilaskohtausten äänettömyys sai meidät epätoivoiseksi ja kahdessa kohtauksessa auton äänet tekee Simo. Jos elokuvaa näyttää jollekulle, sen joutuu käytännössä selittämään alusta loppuun. Ehkä siinä on vaativan kollaasielokuvan karheutta ja taiteellisuutta.

Simon ja Artun kanssa teimme sittemmin vielä muutaman minuutin toimintaelokuvan, joka - vaikka elokuvassa ei olekaan alkutekstejä - kulkee nimellä Häiriintynyttä toimintaa. Elokuvan tunnusbiisinä on sittemmin Rodriguezin Desperadossa soinut Link Wrayn Jack the Ripper, ja siinä Simo, jolla on idioottimainen tekoparta ja sotilaskypärä, varastaa minulta potkukelkan. Kostan verisesti työntämällä Simon päälle kapearaiteisen junanvaunun (Artun eksentrisiin harrastuksiin kuuluvat juuri kapearaiteiset junat ja hänellä on Nakkilassa, jossa elokuva tehtiin, isänsä kotitalon pihalla noin sata metriä rataa ja muutama vaunu ja veturi). Irtonaisuudessaan varmasti parasta, mitä olemme tehneet; kiitos tästä kuuluu myös elokuvan leikanneelle Petteri Evilammelle.

Parodiasta vakavoitumiseen
Ponantsa (1989), Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989)


Porissa oli videopajatoiminta lähtenyt liikkeelle aimo harppauksin ja innostuneita tekijöitä tuntui tulevan vastaan loputtomiin. Marko Kautto teki käsittämättömiä ja rujoja taidepläjäyksiä, Jäppisen ympärille koostunut, valitettavasti poliittisesti oikealle kallistunut sakki teki uskomatonta väkivaltaparodiaa mm. komissaario Hypo -sarjalla (jonka pääosassa Simo Saarinen teki oivaa työtä) ja pseudodokumentilla The Killing of Pori. Tässä ilmapiirissä tutustuin lukiossa mainittuun Petteriin, joka paljastui hyväksi kuvaajan, leikkaajan ja äänittäjän aluksi. (Hän on nykyään alan ammattilainen jossain porilaisessa firmassa.) [Nykyään hän on Peter von Baghin luottoleikkaaja. - jn]

Petteri (joka oli alemmalla luokalla) otettiin mukaan, kun tajuttiin, että kuvaamataidon tunneilta voi lintsata, jos ilmoittaa tekevänsä elokuvan lopputyönä. Luokkatoverini Kimmo Ahon, Petterin ja Simon kanssa teimme yhdessä lännenelokuvan nimeltä Ponantsa. Se on improvisoitu ja huonosti näytelty kostotarina parodisine piirteineen - se kertoo kahdesta kilpailevasta balalaikansoittajasta, joista toisen nimi on Kasimir Malevitsh (nimi ei valitettavasti käy ilmi lopullisesta elokuvasta) -, mutta se on ilmeisesti hyvinkin hauska, koska monet sen nähneet kertovat nauraneensa. Hauskinta elokuvassa lienee puhutun kielen vaihtuminen aivan lopussa. Musiikkina oli John Zornin Ennio Morricone -tulkintoja levyltä The Big Gundown sekä jokin Dick Dalen kappale (tämä tehtiin siis vuosia ennen Pulp Fictionia, jonka tunnuskappaleena ollut Miserlou nosti Dalen uuteen suosioon.) Riihikedon lukion rehtori Into Merilehti, joka oli myös liikunnanopettajamme, halusi nähdä elokuvan. Sen nähtyään hän nauroi, ettei ollut koskaan nähnyt minun liikkuvan niin vikkelästi.

Seuraava elokuva oli jo vakava yritys, ehkä liiankin vakava. Kohtauksia eräästä kuolemasta on Artun ja minun pitkäikäisen suunnitelman myöhäinen ja heikohko kukinta. Arttu haaveili elokuvasta, jossa mies palaa Ruotsin risteilyltä ja huomaa olevansa ainoa ihminen Suomessa. Hän hakeutuu metsään ja vuorelle ja löytää sieltä hiiren. Lopulta hän huomaa muuttuvansa hiireksi. Arttu ei ollut tekemässä elokuvaa ja hänen suunnitelmastaan jäi pois lopun muuttuminen; sen sijaan minä (joka pilaan elokuvan miltei täydellisesti) hätkähdän hiirtä (jota esitti viehättävä taskukenguru Iines) ja juoksen metsiä pitkin pakoon ja kuolen joen varrelle. Katsojalle tuskin selviää, miksi pakenen.

Simo Saarinen tekee upean cameon venäläisenä sotilaana, joka kertoo, että kaikki suomalaiset ovat kuolleet. Hän ajaa resiinalla ja kun hän alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti minua kohtaan, ammun hänet hänen omalla konepistoolillaan. Parasta elokuvassa lienevät eräät visuaaliset ideat sekä musiikki (Shriekback, Test Department ja Duane Eddy yllättävän rauhalliseksi sävyttyneessä kuolinkohtauksessa). Myös unijakso elokuvan keskellä on tehokas. Petteri, joka teki kaiken teknisen työn kuvauksesta äänitykseen ja leikkaukseen, kertoo katsoneensa elokuvaa pimeinä talviöinä: koko elokuva hehkuu täyttä kuumaa kesää (traagisimpana kuvauspäivänä, kun juoksimme pitkin Porin ja Noormarkun metsiä, emme ottaneet mukaamme ollenkaan juotavaa). Kimmo Aho, joka ei paljoakaan osannut arvostaa "taiteellista"lähestymistapaamme, nimesi elokuvan osuvasti Loputtomaksi kuolemaksi.

Kohtauksia eräästä kuolemasta niitti mainetta lyhennettynä (oikeammin raiskattuna; yläraja oli 20 minuuttia ja elokuvamme kesti 28 minuuttia) versiona muistaakseni Porin kaupungin järjestämissä videokilpailuissa. Saimme Petterin kanssa kunniamaininnin ja rahapalkkiona yhteensä 500 mk. Kilpailuista koostettu video lienee edelleenkin saatavilla Porin kaupunginkirjastosta.

Elokuva lumesta ja tappamisesta
Julmuuden ehdoilla (1989)


Seuraava elokuva ansaitsee monta määrettä: road movie, spektaakkeli, historiallinen draama, toimintaelokuva. Kimmo Aho ja minä olemme kaksi suomalaista sissiä, jotka kulkevat vuoden 1924 Neuvosto-Karjalassa kohti Pietaria vapauttaakseen sen bolsevikkien vallasta. Simo Saarinen on gogolilainen hahmo, joka elää autiomökissä ja kuvittelee olevansa Espanjan kuningas ja juo paljon viinaa. Julmuuden ehdoilla on julma ja tunteeton elokuva, mutta se kärsii samoista vioista kuin melkein mikä tahansa road movie: siinä ei ole dramaattista rakennetta. Tyypit vain kulkevat ja kulkevat ja kohtaavat kaikenlaista kiinnostavaa. Välillä joku tapetaan, välillä juodaan viinaa, lopulta kuollaan (luvialainen popguru Timo Puttonen ja Ari Koivu koston lähettiläinä).
Kauneinta elokuvassa on hanki (kuka sanoi, että Coenit olivat ensimmäiset, jotka ovat tehneet elokuvan lumesta?).

Elokuvaa tehtiin paikoitellen järjettömässä pakkasessa, ja kohtausta, jossa tapetaan metsätöitä tekevä venäläinen (taiteilija Veijo Setälä sisäistetyssä roolissa), käytiin kuvaamassa kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla videokamera jäätyi niin, että nauhalle ei tarttunut ollenkaan ääntä. (Oli työn takana vakuuttaa Petteri siitä, että emme tee mykkäelokuvaa, vaan kuvaamme jakson uudestaan.) Toisella kerralla auto sammui. Kolmannella kerralla pelkäsimme jo, että lumi sulaa pois.

Porilaisen videopajatoiminnan kaksi tärkeää hahmoa, Noora Männistö ja Jarmo Ahonen, tekevät huomattavat cameot, Deep Turtlen basisti Tatsi on viinatrokari. Musiikki oli taas kerran hienosti käytössä: Kari Peitsamon yksinkertainen akustinen riffittely hoiti kaiken, kunnes lopussa slaavilainen kirkkokuoro tuo esille tarinan traagisuuden (joka ei jälkeenpäin ajatellen ole mitenkään perusteltua). Julmuuden ehdoilla tehtiin Ponantsan tavoin kuvaamataidon lopputyöksi - numeroni nousi yhdeksästä kymppiin, vaikken varmasti piirtänyt mitään koko vuonna.

Loppupuolella on järkyttävä kohtaus, jossa lehmä paskantaa. Petteri lisäsi nuo sekunnit elokuvaan välittämättä vastustuksestani. Ne eivät todella sovi elokuvaan, mutta olisi houkuttelevaa selittää asia psykoanalyyttisesti: elokuvan alussa ahmimamme ruoat tulevat ulos ja samalla meidät tullaan tappamaan. Mielihyväperiaatteen pohjalle rakennettu elämä ei voi toimia.

Vähäisemmät elokuvat ja keskeneräiset suunnitelmat
Kenkä, Murhaaja I-IV, Pikkuveli, Plaid Runner II, Ponantsa II, Haulikkomania


Olen ollut kaikkien edellämainittujen lisäksi mukana myös kaikennäköisissä improvisoiduissa projekteissa. Kenkä, joka kuvattiin 15 minuutissa Porin kävelykadulla, taisi saada jonkin kunniamaininnankin kaupungin videokilpailuissa. Erikseen voisi mainita kesällä 1992 tai 1993 kuvatut neljä Tappaja-elokuvaa, joissa pikkuveljeni Matias tappaa yhden ihmisen per jakso. Kuvasin elokuvat (ja esitin humalaista tapettavaa yhdessä jaksossa); kahdessa viimeisessä oli jo hyviä visuaalisia ideoita. [Ja myös helvetin hyytävää tunnelmaa. Olen katsellut näitä sittemmin monta kertaa ja aina vaikutun elokuvien käsittämättömästä synkkyydestä, lähinnä kahden jälkimmäisen. - jn] Musiikki - kahdessa ensimmäisessä Beatlesia, sittemmin Edgard Varesea - oli niinikään hyvää.

Kuvasin myös "vakavan" kauhuelokuvan, jossa Matias esitti zombieta. Herkullisessa kohtauksessa Matiasta ammutaan kiväärillä vatsaan: hän puristelee käsissään vatsansa päällä ylikypsää spagettia, johon on sotkettu ketsuppia, leivänmuruja ja ties mitä muuta. Matias oli muutenkin aktiivinen videokameran kanssa. Häneen suuriin saavutuksiinsa kuuluu tyystin yksin ja olohuoneessa tehty lännenelokuva, jossa oli joukkokohtauksia! Haaveeni oli koostaa kaikesta Matiaksen kuvaamasta jonkinlainen pikkuvelidokumentti, mutta en koskaan ryhtynyt toimeen. [Matias on nyt hänkin alalla media-assistentin koulutuksella. - jn]

Olin kuitenkin muuttanut jo syksyllä 1990 pois Porista ja (vakava) elokuvantekeminen oli jäänyt. Kaikenlaisia suunnitelmia elää silti edelleen. Artun kanssa haaveilemme "suur-Plaid Runnerista", joka toteuttaa kaiken sen, mikä jäi tekemättä tai tehtiin väärin. Aina, kun näen Kimmon, hän puhuu minulle Ponantsan jatko-osasta. Sen tekemisessä päästiin aikoinaan niinkin pitkälle, että ostimme Porin torilta joltain helppoheikiltä jättimäisen sombreron, jonka alle Deep Turtlen kitaristi Pena oli hukkua (tällaista hahmoa hänelle suunnittelimmekin). Itse kuvittelen vielä ohjaavani tai ainakin käsikirjoittavani loistavan ja räjähtävän draaman, joka kertoo haulikkomaniasta.

[Eiköhän ajatus ole jäänyt. Pisimmälle pääsin, kun kirjoitin käsikirjoitusnäytteen Scanboxille, kun hain sieltä jotain duunia. Takaisin tuli kirje, jossa sanottiin, että he ottavat yhteyttä, jos tarvitsevat lisäjengiä. Ei ole kuulunut. Haaveilin kyllä pitkään alkukohtauksesta, jossa soi Prince Charlesin mahtavan monotoninen Video Freak ja kaksi tappajajannua istuu autossa tylsistyneen näköisenä. Se olisi ollut Tarantinoa vuosia ennen Tarantinoa. - jn]

Nekala, helmikuu 1997

Ei kommentteja: