Kriitikon kujanjuoksu (Kulttuurivihkoissa julkaistu essee)

Julkaisin viime vuonna koosteen vanhoja lehtikirjoituksiani
ryyditettynä muutamilla nuoruuden runoilla. Kansi: Ilkka Pesämaa ja JT Lindroos.

Kirjoitin viime vuonna pitkän esseemäisen jutun Kulttuurivihkojen kritiikkinumeroon, ja käsittelin siinä omaa uraani kaikenlaisen kritiikin - lähinnä elokuvien ja kirjojen - parissa. Jutun kaltainen valitushan on nykyään normaalia (ja joidenkin mielestä harhaanjohtavaa, koska kuulemma paikkoja kritiikille on), mutta kirjoitin jutussa avoimesti myös tekemistäni mokista ja harha-askelista. En ole aina ollut kovin hanakka tuomaan itseäni esille, mikä on kostautunut huonoina duuneina. Olen tähän juttua jonkin verran editoinut. 

Olen toisen polven ammattikirjoittaja. Isäni työskenteli melkein koko ikänsä samassa SKDL:n pienessä sanomalehdessä, porilaisessa Satakunnan Työssä. Hän kirjoitti lähinnä urheilujuttuja, mutta uutisoi myös kunnallispolitiikasta ja teki monenlaisia kolumneja sekä taittoi. Lisäksi hän teki elokuva-arvosteluja. 

Tästä alkaakin oma urani kulttuurijournalismin parissa. Kun olin noin 13, isäni alkoi raahata minua kunnallisiin elokuvaesityksiin ja patisteli elokuvakerhoon, vaikka kerhoissa ikäraja olikin 16. Ketään ei haitannut, kun rupesin käymään 14-vuotiaana Porin elokuvakerhossa, eikä sekään, että tuppauduin hallitukseenkin. Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa elokuva-arvosteluja, kun isäni oli ne kiireen vuoksi lopettanut. 

Tämä oli isäni idea. Hän koki, että Satakunnan Työnkin kaltaisen lehden pitää tarjota arvioita kulttuurista. Se oli itseisarvo. 

Nepotismia tai ei, ryhdyin hommaan. Syytökset sukulaisten suosimisesta (isoveljenikin näet kirjoitti lehteen) isä halusi tosin välttää sillä, että käyttäisin nimimerkkiä. Aiempina vuosikymmeninähän oli normaalia, että varsinkin kulttuuriarvioita tehdään nimimerkin takana, mutta eipä sitä 1980-luvulla enää juuri näkynyt. Olenkin ehkä viimeinen elokuvakriitikko Suomessa, joka ei ole esiintynyt omalla nimellään. Isä keksi nimimerkikseni Umberto D. Vittorio de Sican kuuluisan neorealistisen elokuvan mukaan – noloa on, että näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta 2020-luvulla, kun ostin siitä Blu-rayn. 

Ensimmäinen elokuva-arvioni ilmestyi maaliskuussa 1987. Se käsitteli Alex Coxin Sid & Nancy -elokuvaa, jota en olisi saanut oikeastaan mennä 14-vuotiaana edes katsomaan, koska se oli kielletty alle 18-vuotiailta. 

Kirjoitin Satakunnan Työhön parin vuoden ajan elokuva-arvioita, ja välillä laajensin satunnaisen kirja-arvion puolelle. Juttupalkkio oli muistaakseni sata markkaa liuskalta. Kun asuin kuitenkin vielä kotona, palkkiot olivat täysin omaa rahaani, jota käytin estottomasti divareissa kirjoihin. 

Aiemmin tämän vuoden keväällä [2025] sattuneesta syystä lueskelin 40 vuotta vanhoja juttujani ja hämmästyin sitä, kuinka kriittinen olin ollut. Jutuissa oli teinin nenäkkyyttä ja ne olivat paikoin hahmottomia, mutta silti tuo kriittisyys tuntui minusta hyvältä. Tunnistin itseni jutuista ja kaipasin nykyiseenkin tekemiseeni samanlaista asennetta. Ikääntyessään rauhoittuu väkisinkin – vain harvat pystyvät pitämään (tai haluavat pitää) yllä teinivuosiensa oppositioasennetta. 

Muutin Tampereelle vuonna 1990. Kesti jonkin aikaa että sain kerättyä uskallusta mennä kysymään muita töitä. Kävelin keväällä 1991 Hämeen Yhteistyön toimitukseen Tammelantorin takana ja suoraan päätoimittaja Pekka Puttosen huoneeseen. Hän sanoi lukeneensa juttujani Satakunnan Työstä ja pitäneensä niistä. Kättä päälle: rupesin kirjoittamaan elokuva-arvioita lehteen. Juttupalkkio pysyi muistaakseni samana. Kirjoittaisiko joku nykyään 20 euron liuskapalkalla? 

Hämeen Yhteistyön tilanne oli kuitenkin jo tässä kohtaa vaikea, kuten kaikkien vasemmistolehtien. Samana vuonna kun aloin kirjoittaa Hämeen Yhteistyöhön, demarien Kansan Lehti lakkautettiin. Hämeen Yhteistyössä pidettiin kriisipalavereita, mutta niin vain lehti lopetettiin lokakuussa 1992. Todennäköisesti kirjoitin myös viimeiseen numeroon. Pari vuotta myöhemmin Hämeen Yhteistyön raunioille perustettiin viikkolehti Pirkanmaan Yhteistyö, josta sain 400 markkaa kuukaudessa, kun kirjoitin lyhyet arviot kaikista Tampereen ensi-illoista. Sitä iloa kesti tosin vain reilun vuoden, kun lehti jo lakkautettiin. 

1990-luvun Aviiseista ei löydy netistä enää minkäänlaisia jälkiä,
tässä lehden todennäköisesti viimeinen logo.
Myöskään Satakunnan Työn tai Hämeen Yhteistyön vanhoja logoja ei löydy netistä. 

Ylioppilaskunnan Aviisiin kirjoitin myös monenlaista: puffitekstejä elokuvatapahtumista, joita olin osittain itse järjestämässä, kirja-arvioita, jonkinlaisia parodisia esseitä eri elämänilmiöistä ja lopulta pidempiä elokuvaesseitä. Väitin muun muassa, että katastrofielokuva Twisterin tornadot ovat ahnaita, kaiken nieleviä vaginoita, jotka uhkaavat pääparin ydinperheen muodostumista. Olin lukenut Robin Woodin Hollywood Vietnamista Reaganiin -suomennoksen ja imenyt siitä paljon vaikutteita. Eritoten Steven Spielberg oli hampaissani, ja kirjoitin moneen kertaan hänen elokuviensa konservatiivisesta ja aseksuaalisesta maailmankuvasta. Joissain jutuissa käytin hyväkseni yliopistolla oppimaani semanttista nelikenttää, jonka avulla kaivoin esille elokuvien piilomerkityksiä. Koetapa nyt päästä kirjoittamaan tällaisia johonkin lehteen. 

Ei kuitenkaan ollut ihme, että väsähdin jatkuvaan lehdistönäytöksissä ravaamiseen. Kun Pirkanmaan Yhteistyö lakkautettiin vuonna 1995, lopetin kokonaan ensi-ilta-arvioiden kirjoittamisen, ja keskityin Aviisin esseisiin ja puffeihin. 

Minun olisi pitänyt älytä Pirkanmaan Yhteistyön jälkeen kysellä töitä Aamulehdestä. En tiedä, miksen tehnyt niin. Palkkiot olivat varmasti isompia kuin Aviisin. Ehkä arvelin, että Aamulehdellä on jo riittämiin elokuvakriitikoita. Sinne kirjoittivat kuitenkin ainakin Reijo Noukka, joka oli käsittääkseni kuukausipalkkalainen, ja Antti Selkokari. Ehkä pelkäsin torjutuksi tulemista. Jos toimii pienemmissä piireissä, kuten vasemmistolaisissa puoluelehdissä, tulee helpommin hyväksytyksi. 

Aamulehteen pestautuminen olisi saattanut tarkoittaa sitä, etten olisi vuonna 1997 yliopistosta valmistuttuani muuttanut Turkuun. Menin siviilipalvelukseen Turun Ylioppilaslehteen ja sain melkein saman tien kaikenlaisia kontakteja turkulaisiin medioihin. 

Halusin kuitenkin päästä kirjoittamaan Helsingin Sanomiin. Kävin siellä kesätyöpaikkahaastattelussa vuonna 1998, mutta koska sivari jatkui vielä kesän loppuun, Hesarissa arveltiin, ettei minua voi palkata. Kulttuuriosaston johtaja Heikki Hellman sanoi kuitenkin, että olisi kiinnostunut rekrytoimaan minua kirjoittajaksi, mutta pilasin mahdollisuuteni tarjoamalla muutamaa epäajankohtaista juttua. En ollut vielä oppinut, että kritiikkikin on uutinen. Olen tosin koko ikäni taistellut tätä ajatusta vastaan ja kirjoittanut lopulta ehkä enemmän juttuja vanhoista kirjoista ja elokuvista. Joitain tekstejä sain läpi, kun keksin niihin ajankohtaisen näkökulman. Kirjoitin kovaksikeitetyn dekkarin kaanonin muutoksista jolloinkin vuonna 1999, mutta toista juttua samasta aiheesta en saanut läpi, ja Hellman totesi kolumniksi tarjoamastani jutusta, että se on friikkikamaa, liian erikoistuneen yleisön juttu. 

Kun en onnistunut kunnolla breikkaamaan Hesarissa, tarjosin juttuja Turun Sanomiin. Kimmo Lilja, joka tuolloin muistaakseni vastasi kirja-arvosteluista, osti heti laajan arvion kolmesta uudesta kovaksikeitetystä dekkarista. Kirjoitin lehteen sittemmin arvosteluja hyvin laajalla skaalalla, muistan esimerkiksi arvostelleeni H. K. Riikosen kirjoituskokoelman antiikin kulttuurista sekä G. J. Whitrowin Ajan historian, jossa oltiin todella lähellä fysiikan visaisimpia ongelmia. Nyttemminhän tällaista sekakriitikkoa, jolta syntyy juttu aiheesta kuin aiheesta, ei edes ole ammattikuntana, jokainen kirjoittaa vain tarkoin rajatuista aiheista. Se vähentää mahdollisuutta elättää itseään freelance-kriitikkona. 

Antti Majanderin aikana 2010-luvun alussa pääsin vielä kerran kirjoittamaan Helsingin Sanomiin kirja-arvioita. Kirjoitin edelleen aika paljon dekkareista, kuten Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä, jonka pituutta moitiskelin. Huomasin Facebookista naureskelua, että siitä tunnistaa todellisen kriitikon, kun tämä valittaa, että viihdyttävä kirja on liian pitkä. 

Kerran arvostelin erään tunnetun kotimaisen dekkaristin teoksen melko kriittisesti (ja lisäksi lyhyessä mitassa, mikä varmasti lisäsi palautteen kärkkäyttä), ja kirjailija suuttui niin pahanpäiväisesti, että hän soitteli koko päivän Hesarin kulttuuritoimitukseen valittaakseen kohtelustaan. Kuulin vuosia myöhemmin, että samainen kirjailija oli ollut yhteydessä myös muiden lehtien toimituksiin ja vaatinut, ettei minulle anneta töitä. Onneksi nykyään on sosiaalinen media, johon kirjailijat voivat purkaa vitutustaan. 

Keskityin jossain vaiheessa tekemään kirjoja, usein vanhasta kirjallisuudesta, eikä aikaa free-kirjoittamiselle jäänyt. Samalla aloin huomata, että olin pudonnut uuden kaunokirjallisuuden kelkasta. En tiedä, montako kirjaa minun pitäisi lukea, että todella tietäisin, millaisia muutoksia proosa on käynyt läpi. Sen verran piti päivittää osaamista, että pystyin sanomaan jotain autofiktiosta, kun kirjoitin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyttä historiaa (2020). Ja siinäkin oli kyse vain kotimaisesta kirjallisuudesta, vielä pitäisi ottaa haltuun koko maailman kirjallisuus! Puhumattakaan siitä, että pitäisi tuntea naisten, muunsukupuolisten, transsukupuolisten, rodullistettujen ja muiden vähemmistöjen kirjallisuus. Tämäkin vaikeuttaa freelance-kriitikoiden työtä, ennen riitti kun tunsi valkoisten mieskirjailijoiden tuotantoa. Jotkut ovat ratkaisseet asian niin että jättävät sen osaamisensa ulkopuolelle. 

Elokuvien suhteen en ole aivan niin pahasti pudonnut kyydistä kuin kirjallisuuden, mutta elokuva-arvosteluja on vielä vaikeampi päästä kirjoittamaan niin että siitä on edes auttavaksi elannoksi. Kun muutama tuttavani perusti Sylvi-verkkolehden (jota sanottiin "valtavirrasta poikkeavaksi naistenlehdeksi"), ilmoittauduin mukaan tekemään juuri leffa-arvioita, vaikka niistä ei maksettu mitään. Kirjoitinkin arvioita parin vuoden ajan vain siitä ilosta, että sain käydä pressinäytöksissä. Koetin Sylvin tekstien avulla päästä kirjoittamaan Hesariin, mutta kuulemma uusia leffakriitikoita ei oltu rekrytoimassa – minkä jälkeen niitä on tietysti rekrytoitu useita. Kriitikon ura perustuu siihen, että on oikeaan aikaan liikkeellä. Paljon on kyse sattumasta. 

Sylvi on kuitenkin viimeinen kerta, kun olen säännöllisesti elokuva-arvioita kirjoittanut. Kirjoitin samoihin aikoihin pari satunnaista arviota Filmihulluun, mutta pienet liksat eivät innostaneet. Tuntuu olevan se ja sama, saako jostain 30 euroa liuskalta vai ei, varsinkin kun Filmihullu odottaa saavansa pitkän ja perustellun kritiikin. Voisipa johonkin kirjoittaa maksua vastaan alle 1500 merkin rykäisyjä. Jossain vaiheessa minulle sanottiin Hesarista, että tällaiset lyhyet nostot ovat nouseva formaatti. Nykyäänhän ihmiset kokisivat tulleensa petetyiksi, jos klikkauksen takana on vain puolen liuskan pätkä. (LISÄYS 3.6.: Nythän Filmihullu on kulttuurilehtien tukien vähentyessä lakkautusuhan alla. Näin se käy.)

Enää en tee kritiikkejä käytännössä lainkaan. Kaikki aika menee omien kirjojen tekemisessä ja oman pienkustantamon pyörittämisessä. Apurahat ja kustantamon tulot elättävät. 

Lisäksi lehtiä on kaatunut oikealta ja vasemmalta. Satakunnan Työ, josta urani alkoi 40 vuotta sitten, lakkasi viimein 2010-luvulla oltuaan hetken nettilehti (varma merkki siitä, että loppu on lähellä), Aamulehden Valo-liite, johon sain tehtyä kulttuuriaiheisia höpöjuttuja muutaman vuoden ajan, lakkasi niin ikään 2010-luvun alussa. Pitkään avustamani Vihreä Lanka lakkasi vuonna 2019, mutta sitä oli vuosien ajan tehty niin että kaikki jutut olivat toimituksen käsialaa, ulkoa ei ostettu mitään. 

Vuonna 2025 olisi vaikea keksiä lehtiä, joihin saisi koko ajan tehtyä kritiikkiä niin että tehdyn työn ja tuloksen määrä kohtaisivat millään järjellisellä tavalla. Monet paikallislehdetkin käyttävät omistajatahojensa mediatalojen kiertäviä arvioita. Kiiltomatoon olen tehnyt joitain kirja-arvioita. Laskin joskus lukeneeni jotain kirjaa viitenä päivänä, kirjoittaneeni juttua yhtenä päivänä ja editoineeni seitsemäntenä – juttupalkkio: sata euroa. Joistain lehdistä saisi varmasti vielä vähemmän. Joistain jutuista saa kirjan, mutta nykyään kustantajat lähettävät mieluummin pdf:n. Musa-arvostelijat saavat kuuntelulinkin. Elokuvista sentään järjestetään pressinäytöksiä, mutta kuinkahan kauan vielä? 

Epävarmuutta on pakko sietää entistäkin enemmän. Koko ura tuntuukin jonkinlaiselta kujanjuoksulta: on aina ollut pakko keksiä uusia tulonlähteitä, vaikka ne olisivat jatkuvasti olleet huonompia kuin edelliset. Joistain duuneista ei ole voinut päästää irti, vaikka niistä saisikin huonon korvauksen tai ne veisivät liikaa aikaa – ei näet voi tietää, saako niiden tilalle jotain. Onneksi vaimollakin on tuloja. 

Kuten sanoin, olen toisen polven kirjoittaja. Opin isältäni, että kirjoittaminen on kunniallinen ammatti, mutta hänellä oli koko ikänsä vakituiset tulot. Sellaisesta olen voinut vain haaveilla. 

Jatkuuko perinne? Vanhin lapseni opiskelee luovaa kirjoittamista yliopistossa ja mitä ilmeisimmin haaveilee jonkinlaisesta urasta kirjoittamisen parissa. Minusta ei ole ollut oikein apua. Muutamia juttuja lapseni on tehnyt yliopiston tai ylioppilaskunnan julkaisuihin ja kerran eläinsuojeluyhdistyksen lehteen, mutta samanlaista uraa kuin minulla on ollut ei ole enää mahdollista tehdä. Nykyään suositaan muunlaisia medioita. Tekoälyn vallattua maailman muistelemme joskus haikeana tubettamisen kulta-aikoja, jolloin oli mahdollista elättää itsensä tekemällä influensserihommia. 

Olisiko joku 2020-luvulla enää niin uhkarohkea, että yrittäisi elättää itsensä kirjoittamalla kulttuurijournalismia? Miten se olisi mahdollista? 

Toimintani omakustantajana ja pienkustantajana

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään ja nytkin pitäisi tehdä ihan kaikkea muuta, mutta olin joka tapauksessa ajatellut julkaista blogissa muutama viikko sitten Suomen tietokirjailijoiden koulutuksessa pitämäni esityksen siitä, miten olen toiminut omien teosteni kustantajana. En ole aivan varma, täyttääkö Helmivyön toiminta omakustanteen raamit (ja problematisoin asiaa tekstissä), mutta tämä pointti jäi esityksessä melkein kokonaan käsittelemättä. Sanoin myös jo kättelyssä, etten tiedä, onko puhumastani mitään iloa, koska en ole varma, voinko suositella kenellekään sitä, mitä olen itse tehnyt, mutta saamastani myönteisestä palautteesta päätellen jutusta oli ainakin iloa ja viihdettä. Juttua säesti vähän sekava Powerpoint-esitys (työelämätaitojani pitäisi päivittää), tässä mukana siis sen kuvia. Lopun osuus oikeista tekemistäni omakustanteista jäi lopulta aikataulusyistä pois. Tekstihän on myös liian pitkä ja liian tarkka, mutta se lienee itselleni tyypillistä. 

Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö, olen Juri Nummelin, ja olen turkulainen tietokirjailija tai oikeastaan pelkkä kirjailija, koska olen julkaissut myös proosaa (ja julkaisen toivottavasti vielä lisää) sekä kustantaja. Minua pyydettiin puhumaan tänne omakustanteiden tekemisestä, mutta jäin miettimään, ovatko kirjat, joista on tarkoitukseni puhua, kuitenkaan omakustanteita vai kenties jotain muuta. 

Minulla on joka tapauksessa pitkä kokemus kaikenlaisten omakustanteiden tekemisestä. Vuonna 1987, yläasteikäisenä, perustin Blinkity Blankin, A5-kokoisen lehden, jossa julkaisin omia runojani ja vaihtelevasti myös muiden. Lehdessä alkoi ilmestyä juttujani unohdetuista runoilijoista, mikä sitten kumuloitui ensiksi juttusarjaksi Kulttuurivihkoihin, lopulta kirjaksi Unohdetut kirjailijat, jonka Kirjastopalvelu julkaisi 2007 (niitä tuli lopulta toinen, ja vuonna 2018 tein kirjoista yhdistetyn laitoksen). Tämä kertoo siitä, että kaikkea kannattaa tehdä! Ja kaikkea kannattaa aina kantaa mukanaan, vaikka monet hyvinvointioppaat sanovatkin, että menneisyydestä kannattaa päästää irti. 

Tein runolehteäni kymmenen vuoden ajan, koko opiskeluajan, niin että se lopulta ilmestyi kaksi kertaa vuodessa, ja opiskelujen loppuessa lakkautin lehden. Tein opiskeluaikana myös joitain satunnaisia omakustanteita, joista kuvassa yksi. Se oli kooste synttäribileissäni luettuja juhlapuheita ja muita, kun olin täyttänyt 23. 

En ole koskaan varsinaisesti pyrkinyt runoilijaksi muutamaa lehdissä julkaistua runoa lukuun ottamatta, ja 90-00-luvun vaihteessa elätin itseäni (tai ainakin yritin elättää) vapaana toimittajana. Vuonna 2000 ilmestyi esikoisteokseni Pulpografia, jonka synnyttämissä aalloissa olen lillunut vuosikausia sen jälkeenkin. Olen tehnyt kirjalle jo neljä jatko-osaa, ja toivon voivani tänä kesänä julkaista viidennen. Kaksi näistä jatko-osista on kaupallisen kustantajan tekemiä, joskin toisesta tehtiin todella pieni painos, ja yhden olen julkaissut itse ja yhden julkaisu hoidettiin yhdistyksen kautta. Viides tulee omakustanteena, mutta aiheesta kohta lisää. Mutta luulen, että sen jälkeen alkaa tulla mitta täyteen kioskikirjallisuuden tutkijana - paitsi että on yksi keskeneräinen hanke, joka tekisi kuitenkin mieli saattaa loppuun... 

Sanotaan karkeasti, että vuodet 2005-2015 olivat hyvää aikaa, jolloin monet eri kustantajat julkaisivat kirjahankkeitani. Tein paljon novelliantologioita Turbatorille, jonka vetäjälle Harri Kumpulaiselle menivät monenlaiset hullutkin ideat läpi ja hän jopa maksoi niistä, hyvin vähän ja välillä myöhässä ja joskus osittain pimeästikin, mutta maksoi silti. Isommatkin kustantajat julkaisivat toimittamiani antologioita, kuten Teos ja Jalava.  Tietokirjojakin sai tehtyä: BTJ Kirjastopalvelu julkaisi muutaman toimittamani kirjallisuushakuteoksen, Vastapaino taas elokuvan historiaa kartoittavan Valkoisen hehkun. Saimme tehtyä vaimoni kanssa hauskoja pikkukirjoja Nemolle (harvinaisia etunimiä) ja Atenalle (Pieni talkkunakirja). Vaikutti että tämähän voi olla kannattavaa hommaa. Vuonna 2013 tein Mikko Laaksosen kanssa kiitetyn ja paljon myydyn Turun seudun arkkitehtuurioppaan; sen jälkeen Mikko on käyttänyt kirjoittamaani aineistoa omissa arkkitehtuurikirjoissaan, joita on syntynyt useita, ja Mikko olisi mielestäni hyvä ehdokas STIK:n tietokirjailijapalkinnon saajaksi. 

Vuoden 2015 puolella homma alkoi kuitenkin jo tyrehtyä, vaikka olenkin sen jälkeen tehnyt vielä paljon kirjoja esimerkiksi Avaimelle - josta on tosin sanottu, että elokuva- ja kirja-aiheiset kirjat eivät myy ja toinen sarjakuva-aiheinen tietokirja, jota ehdotin, tyrmättiin kättelyssä liian marginaalisena. Turbatorin toiminta alkoi luisua alamäkeen ja viimeisestä sinne tekemästäni antologiasta sain pienen palkkion (muistaakseni 600 e) pari kuukautta myöhässä. 

Vuonna 2015 perustin muutaman tuttavani kanssa tietokirjakustantamon, joka toimi Kirjan talo -osuuskunnan alla. Tarkkeen ensimmäiset kirjat olivat oma Animaatioelokuvan lyhyt historia ja rikoskirjailija Tapani Baggen artikkelikokoelma Vaaran viehätys. Kirjoja myytiin ihan kohtuullisesti, ja julkaisimme pari kolme muutakin kirjaa, mutta emme missään vaiheessa pystyneet maksamaan minkäänlaisia palkkoja itsellemme tai tekijöille eli touhussa ei ollut mitään järkeä. 

Seuraavaa vuotta 2016 olen kuvannut masentavaksi ja ahdistavaksi vuodeksi, jolloin mikään ei sujunut. Olin tehnyt hullun lailla suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (ja pyörittänyt Tarketta), jonka Avain julkaisi ja maksoi tietenkin jonkin ennakon. Se oli ainoa palkallinen työ koko keväänä, muistaakseni jotain hiukan yli tuhat euroa. Turbatorilta sain kyllä myös nuo muutamat sataset. Apurahoja ei tullut. Kesä sinniteltiin vaimon tulojen turvin, mikä ahdisti. Joitain lehtijuttuja sain tehtyä, mutta hyvin pieniä summiahan niistä saa - esimerkiksi hyvästä ja perusteellisesta kirja-arvostelusta Kiiltomatoon saa sata euroa. 

Tarke ei ollut aivan sitä, mitä olisin halunnut tehdä. Hommasta ei tullut rahaa eikä toiminta ollut niin ketterää kuin olisin halunnut. Tilauksia tuli yksitellen eikä meillä ollut asiaa Kirjavälityksen Kirjaväylään, josta kirjat olisivat liikkuneet ilman omaa panostamme. Irrottauduin Tarkkeen toiminnasta (se lakkasi melkein saman tien sen jälkeen kun olin lähtenyt siitä, joskin nettisivut ovat edelleen olemassa ja kaksi kirjaa tilattavissa Books on Demandin kautta) ja rupesin perustamaan omaa kustantamoa. Olin päättänyt jo kättelyssä, että se julkaisisi kirjat vain tarvepainatteina. En halunnut painattaa isoja pinoja kirjoja, joita ei sitten myytäisi, ja lisäksi halusin, ettei minun tarvitsisi niitä kirjoja olla koko ajan postittelemassa. Runoilija Leevi Lehdon perustama Ntamo oli tässä hyvänä esimerkkinä, ja Lehdon uhmakkuus esimerkiksi siinä, että hän ei ikinä kävisi missään tilaisuudessa myymässä, oli tärkeä esikuva. Niin kuin aina esikuvien kanssa käy, olen joutunut tinkimään omista ehdoistani. 

Joka tapauksessa keskeinen idea oli se, että joku muu hoitaa myynnin kirjastoihin ja kirjakauppoihin (jos ne sattuisivat niihin päätymään). Saksalaisella Books on Demandilla on järjestelmä, jossa kirjat ilmoitetaan automaattisesti Kirjavälityksen (en haluaisi käyttää nykyistä nimeä Storiaa) tietokantaan ja josta kirjastot ja kirjakaupat voivat ne tilata ilman että minuun on kukaan yhteydessä. Samalla minun ei myöskään tarvitse niihin tiedottaa mitään. Tämä on vapauttanut toimimaan eri tavalla kuin kustantamot yleensä: minun ei tarvitse tietää etukäteen, mitä kunakin kautena julkaisen, vaan voin päättää sen lennosta, jos jokin kirja tulee valmiiksi tai vaikka saan päähäni, että julkaisenkin jonkin kirjan. Tänä keväänä varsinkin olen tehnyt muutamia kirjoja niin että olen saanut idean ja nopeasti toteuttanut sen. Ne eivät olleet tietokirjoja, joten ei niistä sen enempää. 

Toisaalta monet luottavat siihen, että ennakkomarkkinointi myy kirjoja tehokkaasti, mutta en kuitenkaan tiedota kirjoista kirjakaupoille muutenkaan enkä saisi niitä niihin esille, niin en ole jaksanut nähdä vaivaa. Luulen että ero myytyjen kirjojen määrässä on muutamia, korkeintaan kymmenen. Olen myös pitänyt sopimuksessa kohtaa, jonka mukaan tekijä saa ostaa kirjaansa 50 prosentin alennuksella, mutta se ei ole edellytys sopimuksen synnylle (toki se on joskus auttanut), ts. Helmivyö ei ole palvelukustantamo, vaikka kirjamyynnin vähentyessä olen välillä miettinyt, että voisi entistä enemmän ottaa ihmisiltä rahat pois, mutta ehkä omatuntoni ei kestäisi sitä

Markkinointiin on tietenkin tarvittu nettisivu. Olen alusta alkaen käyttänyt Bloggerin ilmaispohjaa, ja nettisivuja on joskus sanottu pelkäksi blogiksi. Se alkoi jossain vaiheessa vaivata, ja kyselin aina välillä joltain tuttavalta, olisiko heistä apua siihen, että Bloggerin sivu saataisiin jonkin domainin alle. Maksoin muutaman vuoden ajan jopa jollekin domainhotellille kympin vuodessa osoitteesta, jota en saanut käyttöön. Tuttavista ei lopulta ollut apua. Viime vuonna lopulta maksoin turkulaiselle alan firmalle jotain 60 e verran siitä, että kustantamohelmivyo.blogspot.com muuttui muotoon kustantamohelmivyo.fi. Firman tyyppi sanoi, että homma ei ollut helppo, vaikka hän on ammattilainen. Sivut ovat käytännössä edelleen samat, ja osaan tehdä nopeasti Bloggerilla uudelle kirjalle sivun. 

Mitä taas tulee siihen, että joistain ehdoistani jouduin lopulta tinkimään: olen huomannut, että monet ostavat kirjat mielellään suoraan kustantajalta, ja se oli minusta sen verran rasittavaa, että joskus ilmoitin, etten tee sitä enää, mutta olen senkin päätökseni joutunut pyörtämään, varsinkin kun Books on Demandin saksalainen nettikauppa on hankala, ja siihen joutuu kirjautumaan, mitä ei muissa verkkokaupoissa enää tapaa. 

Takaisin Helmivyön historiaan: Perustin toiminimen, ja otin nimeksi Helmivyön, muistaakseni Julius Krohnin keksimän sanan, joka tarkoittaa antologiaa. Värväsin kansigraafikoiksi pari tuttuani, tuolloin Amerikassa asuvan J.T. Lindroosin, joka oli pyörittänyt siellä omaa kustantamoa, ja sarjakuvavaikuttaja Timo Ronkaisen, jotka ovat kummatkin nopeita ja hoksaavia graafikoita. Varsinkin J.T:n nopeutta jaksan hämmästellä vuodesta toiseen. Yleensä en kehtaa sanoa, mitä heille maksan kansista, mutta onneksi J.T. on Suomeen muutettuaan löytänyt muitakin, paremmin maksavia töitä - ja silti ehtii tehdä töitä Helmivyölle! Yleensä hyväksyn ensimmäisen luonnoksen, koska en pysty teettämään pieniä korjauksia lukuun ottamatta uusia kansia. Toki joitain mietitään vähän pidempään. Noin ylipäätään sanoisin, että omakustanteen tekijän ei kannata itse tehdä kirjojen kansia, vaan mahdollisuuksien mukaan pyytää jotakuta muuta tekemään ne. 

Kesän 2016 lopussa ilmestyivät Kustantamo Helmivyön ensimmäiset kirjat. Kaksi oli kokonaan omia hankkeitani, jotka olivat olleet menossa yhdelle kustantamolle, jonka toiminnasta en olisi saanut rahaa, ja yksi oli jännitysromaanin käsikirjoitus, jonka olin tuttavalta saanut. (Sekin on pidempi juttu, mutta ei mennä nyt siihen.) Sittemmin olen julkaissut kymmenen vuoden aikana noin kaksisataa kirjaa eli kaksikymmentä vuodessa! Jotkut monen henkilön kustantamotkaan eivät pääse samaan, mitä joku voi tietysti pitää etunakin. Olen ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia, kun kirjoja ei painateta turhan päiten, mutta ovathan kirjat jatkuvasti BoD:n palvelimella, mihin menee sähköä ja vettä. Olen miettinyt, että joitain vanhempia kirjoja voisi poistaa valikoimasta, mutta en ole jaksanut ruveta siihen. Olen myös ajatellut, että tasainen kirjojen vuo tuo enemmän tuloja, mutta tässä mallissa ei tietenkään lasketa omalle ajalle kuluja. Olen työskennellyt enimmäkseen niin että työstän aina muutamaa kirjaa joka työpäivä, esimerkiksi taittaminen sujuu hyvin niin että sitä tekee vartista puoleen tuntiin joka päivä. Sillä tavalla kirja tulee jossain vaiheessa valmiiksi ilman että sen eteen on stressannut. Toisaalta näin kirjoissa voi joskus kestääkin.  

Olen Helmivyön kautta julkaissut sekä omia tietoteoksiani että omaa proosaani, mutta paljon myös muiden kirjoja, niin tietoteoksia kuin proosaa. Olen nyttemmin ilmoittanut, että en ota vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, mutta niitä tulee silti, ja käytännössä hylkään ne aina kättelyssä. Näihin töihin on aina mennyt liikaa aikaa tuottoon nähden, ja osa on ollut valitettavan ikäviä tapauksia, joissa olen joutunut vastahankaan kirjailijan kanssa. Mutta se ei nyt kuulu tähän. 

Miten olen kirjat tehnyt? Minulla oli joitain muita projekteja varten tuttavaltani saamani piratoitu Pagemaker 7, jota olen opetellut käyttämään 90-luvun lopulla työkkärin graafisen alan ATK-kurssilla - oikeasti hyödyllinen työkkärin kurssi! Lisäksi latasin kuvankäsittelyä varten ilmaisohjelman PhotoFiltren, joka on köyhän miehen Photoshop-kopio, mutta niin vain silläkin on pärjätty. Koneen vaihtaminen tulee eteen, ja olen miettinyt, ottaisinko Adoben lisenssin, mutta toisaalta sain toiselta tutulta linkin, mistä saa ladattua piratoidun taitto-ohjelman. En ole vielä tutustunut asiaan, koska vanha läppäri vielä jotenkuten pelittää. 

Mitä olen sitten julkaissut? Omien, lähinnä populaarikirjallisuutta ja elokuvaa käsittelevien kirjojeni lisäksi olen tehnyt edelleen erilaisia novelliantologioita, niin uusista kuin vanhoistakin novelleista, ja lisäksi olen tehnyt joitain uudelleenjulkaisuja, joista erityisen ylpeä olen raumalaisen Kosti Koskisen kauhunovellikokoelmasta Ihmeellinen kuherruskuukausi, jonka julkaisusta sovin Rauman taidemuseon kanssa. Olen myös julkaissut uusiksi 1800-luvun suomenkielistä proosaa, kuten Jaakko Juteinia ja Pietari Hannikaista. Lisäksi olen julkaissut muiden tekemiä tietokirjoja esim. sarjakuvasta sekä uutta proosaa, josta olen tosin viime aikoina luopunut. Helmivyöllä ei ole varsinaisesti omaa linjaa, ja eräs kirjoittaja lähestyikin sanoen, ettei pystynyt päättelemään, mikä se linja olisi, mutta tarjoaa käsikirjoitusta kuitenkin. 

Helmivyö tuottaa minulle rahaa. Pää on pysynyt pinnalla niinäkin vuosina, kun ei ole tullut apurahaa. Toimeentulo on ollut niukkaa, mutta sitä on ollut. Olen ollut nyt pitkään eri apurahoilla, viimeksi Koneen säätiön rahalla, joka, niin kuin kaikki tietävät, on kuin apurahanhakijoiden Graalin malja. Olen pystynyt säästämään Helmivyön rahoja koko tämän ajan ja toivon pärjääväni loppuvuoden niillä siinäkin tapauksessa, että apurahaa ei tule. Tämä tietysti vaatii sitä, että keksin ja pystyn toteuttamaan kirjoja - mutta tästä ei ole pelkoa, koska ideoita on enemmän kuin ehdin tehdä. Lisäksi olen viime aikoina saanut Helmivyölle useita hyviä elokuva-aiheisia käsikirjoituksia - paljonhan elokuvakirjoja ei myydä, mutta teen tällaista kulttuurityötä mielelläni, koska olen kuitenkin kasvanut elokuvan ja elokuvakirjojen parissa.  

Mutta en halua julkaista kirjojani vain Helmivyön kautta. Apurahahakemuksissa näyttää hölmöltä, jos kaikkien viiden viime vuoden aikana julkaissut kustantamo on Helmivyö. Joskus saatan skipata niitä, jotta pääsen panemaan listaan jonkun kaupallisen kustantajan julkaiseman teoksen. Olen ajatellut ylipäätään niin, että tärkeimmät kirjani pyrin saamaan julki jonkin muun kustantamon kautta ja Helmivyö toimii eräänlaisena varmistajana sille, että mitään ei jää pöytälaatikkoon. Joskus olen arvellut, että joku muu kustantamo voisi julkaista jonkin käsikirjoitukseni, mutta maksamatta minulle ennakkoa tai edes rojalteja. Helmivyön kautta voin saada melkein mistä tahansa kirjasta edes jotain, vielä en ole onnistunut julkaisemaan kirjaa, jota ei olisi myyty lainkaan. Mutta sen verran pitää sanoa, että painettujen kirjojen myynti on pudonnut puoleen sinä aikana, kun olen Helmivyötä pyörittänyt. Lisäksi nykyhallituksen poistama vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen poistaminen merkitsi Helmivyölle parin tuhannen euron lovea vuotuisiin tuloihin. Haluaisin kovasti, että tuki tulisi takaisin. 

Seuraavassa käyn läpi joitain omia tietoteoksani, joita olen julkaissut Helmivyön kautta. 

- ekat omat tietokirjat, jotka julkaisin Helmivyön kautta, olivat Epämiellyttäviä päähenkilöitä, johon olin koonnut kirjoituksiani amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista, ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, johon kokosin tekstejäni erilaisista kirjallisuuden lajityypeistä, käytännössä dekkareista, länkkäreistä ja kauhusta. Näissä on esipuheita, arvosteluja, artikkeleita ja niin edelleen. Olin koettanut jälkimmäiselle kirjalle löytää kustantajaa mm. Avaimesta ja Faroksesta. Näistä Avain oli kuitenkin julkaissut vuonna 2014 samanlaisen artikkelikokoelman Sotaa, sutinaa, seikkailuja, jossa tekstit käsittelevät vain suomalaista kioski- tai lukemistolehtikirjallisuutta. Kukaan ei kuitenkaan lämmennyt hankkeelle, joten päätin julkaista kirjan itse

Idea tällaisten kirjojen tekemiseen tuli Tapani Baggen Vaaran viehätyksestä, jota olin ollut julkaisemassa Tarkkeen kautta, niin kuin äsken selitin. Tapanille idea oli tullut amerikkalaiselta rikoskirjailijalta Donald Westlakelta, jonka kirjoittamista käsitteleviä esseitä julkaistiin postuumisti omana kokoelmanaan. Olemme Tapanin kanssa tehneet näitä sittemminkin, ja olen Helmivyön kautta julkaissut Tapanilta jo kaksi muuta artikkelikokoelmaa; kolmas on juuri ilmestynyt. Vaimo joskus kysyi: "Miten niitä sun vanhoja juttuja riittää edelleen?" Tapanin kirjoja näistä aiheista myydään enemmän kuin minun. 

- näitä tällä tavalla tehtyjä kirjoja ovat mm. Lisää sotaa, sutinaa ja seikkailuja ja Erotiikan lisälehtiä, johon kokosin kirjallista pornografiaa käsitteleviä kirjoituksiani, sekä Etäisten laaksojen kirjat (2024), johon keräsin lännenkirjallisuutta käsitteleviä kirjoituksia, joskin tein suuren osan jutuista varta vasten, ne vain ilmestyivät ensiksi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä

Omien teosten uusintapainokset ovat hyvä tapa pitää esillä omakustanteina, varsinkin tarvepainatteina, jolloin niitä voi tilata milloin vain. Backlistiä on monella tekijällä, ja useasti kirjoja on pidetty myynnissä vain vähän aikaa. Pitää vain muistaa, ettei painoon voi lähettää alkuperäistä taittoa, vaikka se vedoksena olisikin tallessa, koska alkuperäinen kustantaja omistaa oikeudet taittoon.  Yleensä kannattaa myös editoida tekstiä vielä kerran ja mahdollisuuksien mukaan täydentää sitä, jotta uusintapainos kannattaa hankkia. 

- Unohdettuja kirjailijoita: yhdistetty ja korjattu uusintalaitos kahdesta BTJ Kirjastopalvelun julkaisemasta kirjasta (jostain syystä tutkijat viittaavat tämän korjatun laitoksen sijasta vanhempiin laitoksiin, mutta en tiedä, mitä sille voi tehdä)

- Muurahaisesta Muksikseen: uusintapainos epäonnistuneesta ja liian nopeasti tehdystä kirjasta, jonka näkyvyys oli suurin piirtein nolla prosenttia ja jota kustantaja myi euron kappale messuilla (mutta en lopulta itse saanut ostaa makuloitavia kirjoja samaan hintaan, vaan piti maksaa kaksi euroa plus postikulut); tästä tuli mielestäni hyvä kirja, jossa on paljon tietoa, jota ei muuten suomen kielellä ole saatavilla; aihehan on monessa mielessä marginaalinen: elokuvakirjat eivät yleensä kiinnosta ostavaa yleisöä, animaatioelokuva kiinnostaa vain pientä osaa niistä, joita elokuvakirjat yleensä kiinnostavat, ja lisäksi kyse on poliittisesti arkaluontoisesta neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä elokuvasta; pyrin tietysti tarkkaan kertomaan, että kyse ei ole mistään nostalgisesta tai putinisesta puolustelusta, vaan suhtaudun kriittisesti Neuvostoliiton  kommunistiseen järjestelmään ja putinistiseen nykyhallintoon; toisaalta tuon esille sen ristiriidan, että niin tuhoisa järjestelmä pystyi mahdollistamaan todella laajan upean ja taiteellisesti riippumattoman animaatiotuotannon

Älyttömiä ideoita: 

- Tähtien kirja (2018): älytön idea koota omat Facebookissa ilmestyneet elokuva-arvioni, joiden skaala vaihtelee vitseistä ja aforismin omaisista tiivistyksistä pitkähköihin esseisiin, mutta olen joka tapauksessa tekemässä kirjalle jatko-osaa; eikö muka sosiaalista mediaa tule tallentaa myös painettuun sanaan? 

- Kolmensadan vuoden yksinäisyys (2020): vuonna 1997 valmistunut yksinäisyyden historiaa käsittelevä graduni, jonka muuttamista kirjaksi olin pyöritellyt vuosien ajan, mutta tehnyt siitä vain sähkökirjan, jota on myyty yhteensä ehkä viisi kappaletta; jo tässä vaiheessa poistin tekstistä alaviitteitä ja muutenkin tein siitä enemmän populaaria tietotekstiä; koronan alkaessa päätin julkaista tekstin myös painettuna kirjana, mutta en jaksanut nähdä vielä vaivaa, että olisin käynyt lähteet uudestaan läpi ja korjannut sitaatit (paristakin lähdetekstistä oli tullut uusia suomennoksia), koska pelkäsin, että olisin sitten joutunut käymään koko homman läpi ja ehkä olisi pitänyt muuttaa tutkimustuloksiakin 

Pulpografian jatko-osia:

- Pulpografia Erotica (2021): pitkään jatkuneen selvitystyön kirja, joka ilmestyi 21 vuotta esikoisteokseni jälkeen, vaikka oli ollut teossa siitä asti; käsittelen kirjassa sellaisia amerikkalaisia kioskipokkareita, joissa pääpaino on seksissä tai pornografiassa ja jotka ovat ilmestyneet suomeksi erilaisissa pokkarisarjoissa; tässä on kaikista kirjoistani ehkä eniten sellaista tietoa, jota ei ole Wikipediassa tai missään muussa kirjassa, ainakaan suomeksi, ja luulen, että osa tiedosta on sellaista, jota ei ole kirjan kansiin painettu englanniksikaan; aihe on monin tavoin marginaalinen ja vaatii erityistä mielenlaatua tai ajattelutapaa, että tästä kiinnostuu, mutta sanotaanko näin että itse olisin todella kiinnostunut kirjasta, jos sen olisi tehnyt joku muu (hän olisi kuitenkin tehnyt sen omasta mielestäni jotenkin puutteellisesti)

- omalla tavallaan Pulpografian jatko-osa on myös Viidestilaukeavat, joka on täydennysosa vuonna 2005 julkaistulle kirjalle Kuudestilaukeavat, jossa esittelen Pulpografiasta tutulla tavalla amerikkalaisia kioskikirjailijoita; Viidestilaukeavien ekan painoksen julkaisi Suomen Länkkäriseura ja tähän Helmivyön laitokseen korjasin ja täydensin tekstiä ja taitoin sen uudestaan

- Vaikea laji (2024) ja Onneksi vaimollakin on tuloja (2025): omaelämäkerrallinen kirjapari, jotka tein samalla tavalla kuin aiemmin mainitut artikkelikokoelmat Kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja muut: keräsin jo julkaistuja tekstejä, esipuheita, blogikirjoituksia, lehdissä julkaistuja esseitä ja muisteluja ja niin edelleen; Vaikea laji käsittelee enemmän työtäni ja keskittyy kirjoihin, Onneksi vaimollakin on tuloja kertoo henkilökohtaisesta elämästä. ja siinä on esimerkiksi henkilöprofiilit vanhemmistani, muisteluja asumisesta lähiössä, kuvauksia puuhailustani elokuvakerhojen ja -festivaalien parissa ja niin edelleen; kahdesta kirjasta Vaikea laji on selvästi kiinnostanut lukijoita enemmän kuin henkilökohtainen Onneksi vaimollakin on tuloja, vaikka Turun Sanomien arvostelussaan Veijo Hietala arveli, että minulla on paljon faneja; kirjassa on myös osio, johon olen kerännyt hylättyjä apurahahakemuksia ja kirjaideoita, mitä jotkut ovat ihmetelleet, en tiedä miksi, koska itsestäni tuo on kirjan kiinnostavimpia osioita

- olen julkaissut myös pidempiä esseitä, jotka olisivat liian pitkiä jossain lehdessä julkaistavaksi, näihin olen saanut apurahoja esimerkiksi Suomen arvostelijain liitolta; yhdessä käsittelin Rasmus Nalle -sarjakuvaa, sen historiaa ja suhdettani siihen, toisessa, Kahden tulen välissä -nimisessä esseessä, käsittelin Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaania ja sen konteksteja lukematta itse kirjaa 

 

Mutta en tiedä, ovatko Helmivyön kirjat omakustanteita. Niissä ei ole kyllä minkäänlaista julkaisukynnystä paitsi oma harkintani. Joskus sekin on pettänyt, ja olen joskus julkaissut Helmivyön kirjoina sellaisia, joita olen alun perin suunnitellut joksikin kavereille myytäviksi vitsikkäisiksi kirjoiksi - sellainen on esim. Huonoimmat novellini, joka ilmestyi muutama vuosi sitten, käytännössä aluksi vitsinä, mutta sitten se puolivahingossa päätyi julkiseksi kirjaksi  

Toisaalta tilannetta voisi verrata siihen, että Paavo Haavikko julkaisi runonsa WSOY:n kautta, mutta proosansa, näytelmänsä ja pamflettinsa hän julkaisi oman kustantamon, Art Housen kautta. Olivatko ne Haavikon omakustanteita? En tunne julkaisuprosessia tietenkään. Kukaan ei myöskään puuttunut siihen, kun Yrjö Jäntti pani johtamansa WSOY:n julkaisemaan valtavan Suomen sana -kirjasarjan, joka oli vain hänen henkilökohtainen päähänpistonsa, Suomen historian kallein ns. vanity press -hanke. Jossain vaiheessa Helmivyölle kokoamistani antologioista muodostuu yhtä laaja hanke, jossa on kilokaupalla unohdettua suomalaista kirjallisuutta. 

Oli miten oli, olen tehnyt paljon myös pieniä omakustannekirjasia ja vihkoja, joilla ei useinkaan ole isbn-tunnusta. Näitä voi kutsua pienpainatteiksi - jostain on päähäni tarttunut myös ajatus siitä, että näitä voisi kutsua myös galleriatason julkaisuiksi, aivan kuin jonkin näyttelyn oheislukemistoksi. 

Näissä pikkukirjasissa on ollut usein jotain ihan muuta kuin tietopuolista aineistoa tai edes proosaa, kuten löydettyä runoutta tai vanhoja blogeissa tai Facebookissa julkaistuja asukuvia. Osassa on ollut muualla käyttämättä jäänyttä aineistoa, kuten kirjasessa Poistoja kauhukirjasta, jonka tein, kun olin ottanut talteen poistamiani tekstinpätkiä vuonna 2020 ilmestyneestä kauhuhistoriastani Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Tosin kirja ei ole kovin käyttökelpoinen, koska siitä ei käy ilmi, miksi tekstit on otettu pois; toisaalta sen painosmäärä oli vain kymmenen. Kerran tein perheelle joululahjaksi perheen sanontoja keräävän kirjasen Kiviä ja kakkaa, jota tosin painoin kymmenen kappaletta eli siitä riitti muutama ylimääräinen kappale tuotantoni kerääjille. 

Seuraavassa joitain jollain tavalla tärkeitä omakustanteita, joissa on tietopuolista sisältöä. Joissain on isbn-tunnus, kuten Elokuvan aakkosilla. Valitettavasti kaikista ei löydy kuvaa. 

- Nummelin on Nummelin: tein jo 90-luvulla pienen vihkosen (nykyään sanottaisiin zine), jossa kerroin kavereitteni kanssa 80-luvulla tekemistäni elokuvista; teksti on mukana viime vuonna ilmestyneessä Onneksi vaimollakin on tuloja -kirjassa, johon  keräsin omaelämäkerrallisia tekstejä

- vastaava on Muisto kääpiökuninkaasta, jossa kirjoitin graduuni liittyen Hipsuvarvas autiolla saarella -kirjasta, joka oli ensimmäinen itse lukemani kirja joskus 70-luvun puolivälin tienoilla; tämäkin teksti on mukana mainitussa omaelämäkertakirjassa; nämä ovat kummatkin vuodelta 1997

- Ihmeen tuntua: pikkukirjanen, johon olin kerännyt tietoa 1930-1940-luvuilla Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa julkaistuista scifinovelleista; tieto on nyt tarkasteltuna puutteellista ja osin väärääkin, kun lähteitä ei tuolloin ollut olemassa tai käsilläni, mutta en ole aiheesta myöskään tehnyt toista opusta, osittain siksi että se laajenisi kohtuuttomasti, tiedostot ovat kyllä olemassa: kirjalla on kyllä älyttömän pitkä alaotsikko, mutta en tiedä, miten saman informaation olisi muutoin välittänyt; nyt antaisin sille alaotsikoksi "Tieteisnovelleja lukemistolehdistä", koska samantyyppinen alaotsikko oli myös kirjalla Viidestilaukeavat, jossa käsittelen "Länkkärinovelleja lukemistolehdistä"; tämä edeltää noin puolella vuodella varsinaista esikoisteostani Pulpografia, jonka tekemisestä se syntyi

- Elokuvan aakkosia (2015): pieniä tekstejä, joita luin ollessani Kinoklubi-nimisen tv-ohjelman kolumnisti tai pakinoitsija, eräänlainen Turun kirjeenvaihtaja; tämä oli aikaa, kun tein joka uutenavuotena pienen kirjasen, joskus runoja, joskus sähkökirjoja (traditio katkesi viime vuonna, kun oli muuta puuhaa) 

- Muutamia sanoja Porista: 50-vuotislahjaksi itselleni tekemä vihkonen, jossa on kolme kirjoitusta kotikaupungistani Porista; samana vuonna sain myös itselleni tehdyn juhlakirjan, ja pystyin joistain vahingossa näkemistäni vihjeistä päättelemään että sellainen on tulossa, joten saatoin tehdä itselleni vain tällaisen vaatimattoman painatteen

- Bagatelleja: viime vuonna synttärikirjakseni tekemä vihkonen, jossa on elokuva-arvosteluja ajalta, jolloin olin 14-20-vuotias sekä muutamia runoja ja yksi novelli