Muistoja lähiöstä

Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten muistelmia vuosistani Pormestarinluodossa, porilaisessa lähiössä, jossa asuin vuodet 1972-1990 (edelleen kauemmin kuin missään muualla! vasta kahden vuoden päästä olen asunut ylipäätään yhtä kauan jossain muualla). Osoitin jutun äitini toimittamalle lähiölehdelle, Porkkana-Uutisille (tai -Sanomille, en enää oikein muista), mutta syystä tai toisesta äiti ei sitä lehteen ikinä laittanut. Ehkä se oli liian surumielinen, niin kuin hän itse tekstiä kuvaili. Tekstin fragmentaarinen muoto on varmasti Barthes-vaikutteinen - saman ajan tekstejä olen täällä aiemminkin julaissut.

Pari selitystä tekstiin: me asuimme (ja äitini asuu edelleen) Messintie 3:ssa. Pormestarilainen oli 70-luvulla ilmestynyt äitini toimittama asukaslehti, asukastoiminnan kulta-ajalta, kahdelle puolelle painettu aanelospaperi. Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ei kai ole ihan niin naiivi kuin 90-lukulaisena intellektuellina muistelin.

Pellavapää vesibussissa
Muutama irrallinen muisto Pormestarinluodosta 1972-1990

I
Ensimmäisten vuosien kohdalla joudun turvautumaan omien muistojeni sijasta toisenlaiseen tallennukseen. Näen itseni pienenä pellavapäänä kaitafilmeistä, joita isäni ja setäni tekivät 1970-luvulla: istun rattaissa ja ihmettelen. Pormestarinluoto näkyy filmeissä puoliksi rakennettuna, puoliksi valmiina. Filmit ovat harvinaislaatuinen dokumentti: missään elokuvassa ei taatusti ole kuvattu Pormestarinluotoa. Voin nähdä, kuinka autiota on K-kaupan ympärillä. Pihaan ajava auto kulkee tyhjyyden keskellä. Vaikuttaa olevan ikuinen talvi. Kun kuvattiin kesällä, kuvattiin jossain muualla Porissa. Jotain hyvääkin Pormestarinluodossa sentään on: näen, että ikkunalauta on sen verran tukeva, että se kestää minun painoni.

II
Isäni on monta kertaa kertonut minulle, kuinka hän jonain aamuna katseli parvekkeelta joelle päin. Pihalla kasvoi yksi puu. Sen luokse ajoi kuorma-auto, josta tulleet miehet kaatoivat puun, heittivät sen autoon ja ajoivat pois. En muista puuta. Muistan sen sijaan jonkin suunnattoman hiekkakasan Messintie 3:n edessä. Hukkasin sinne pikkuauton ja kun sen löysi joku muu, yritin väittää, että se oli minun. Vihollinen otti auktoriteetin apuun: ohikulkenut aikuinen saatiin tähdentämään, että löytäjä saa pitää. Näin pikkuautoni vietiin minulta. Isonsannan ala-asteen ja Alahangantien kolmikerroksisten talojen välissä oli samoihin aikoihin suunnaton jättömaa, jonne yritimme ystäväni Hannun kanssa tehdä seikkailuretkiä. Liikuttava jäänne lukemiemme poikakirjojen maailmoista: vaatimattomaan puskaan tehty majan yritelmä ei mielikuvitusta paljoakaan innostanut. Jokin suru on kuitenkin siinä, kun katselen, missä järjestyksessä alue nyt on: sitä halkovat pyörätiet, siinä on puuistutuksia, tasaisesti aaltoilevia kumpuja. Ei mitään, mikä innoittaisi seikkailuihin.

III
Kerrostalojen vintit ovat oma mytologiansa. Eräs ystäväni, joka ei ole koskaan asunut kerrostaloissa, ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin hänelle, että vinteille mennään etsimään pornolehtiä. Maagisella hetkellä näin jossain laatikossa kerran jonkin lehden takakannesta nyttemmin kuolleen Urkki-lehden mainoksen. Luulin monta vuotta, että jotkut todella vievät pornolehtensä vintille poikien löydettäväksi. Kun me veimme isoveljeni ja minun sarjakuvakokoelmat vintille, joku murtautui lokeroon ja vei laatikollisen sarjakuvia. Kauheasti ei naurattanut se, että typerys sai kaikkein huonoimmat sarjakuvat (naiivi sarja Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ja muita vastaavia). Nykyään vinteille ei pääse kuin erikoisavaimella: eräs mytologian muoto on tuhottu.

IV
Reviiriajattelu iskostetaan lapsiin pienestä pitäen. Olin kerran menossa Messintie 1:n pihaan. Aikeeni esti minua ehkä vuoden vanhempi, tuiman näköinen tumma tyttö, joka sanoi, ettei toiseen pihaan saa tulla. Minua alkoi heti pelottaa ja käännyin pois ja uskoin varmasti monta vuotta, että toiseen pihaan ei todellakaan saa mennä. Olisin voinut kysyä, miten sitten pääsee kavereittensa luokse. Tyttö olisi voinut sanoa, että jos on kutsu, niin sitten pääsee. Kun aloin myöhemmin käydä erään toverini luona Keulantiellä, kuljin usein merkittyjä teitä pitkin ja vasta vuosien jälkeen aloin oikaista pihojen lävitse. Ehkä tumma tyttökin oli jo silloin oppinut, että niin voi tehdä.

V
Yleisin uni taitaa olla se, kun hissi ei pysähdykään siinä, missä sen pitäisi, vaan jatkaa loputtomiin ja tulee lopulta sellaisiin kerroksiin, joita talossa ei edes ole. Olen nähnyt tämän unen toistuvasti: hissi nousee yhä ylemmäs ja ylemmäs, aina 15. kerrokseen asti eikä sittenkään pysähdy. Näin kävi aina, kun hissi oli ollut päivällä epäkunnossa. Lisäksi minua pelotti aina, kun rapussa lorvi ilkeitä poikia, jotka osasivat ovea nykäisemällä pysäyttää hissin kerrosten väliin. Kun jaoimme isoveljeni kanssa vaikkapa muinaista Pormestarilaista, minua pelotti aina mennä muihin rappuihin, koska niissä tuntui järjestään olevan huonompikuntoinen hissi kuin omassa rapussamme. Niissä oli useasti myös enemmän piirroksia.

VI
Pormestarinluodon tärkein turistipyydys oli pitkään vesibussi, jonka ensimmäinen lähtö Kirjurinluotoon oli kesän tärkeimpiä tapahtumia. Muistan, että erään kerran bussiin oli jopa ruuhkaa. Sitkeä muiden poikien ylläpitämä huhu kertoi, että vesibussiyhtiön edellinen vene oli uponnut jonnekin aivan lähelle käytössä ollutta laituria. Jokaisella matkallani mietin, kuinka nopeasti ehtisin napata penkkien yläpuolella olleet pelastusliivit. Viimeisellä (näin ainakin luulen) matkallani yritin jo luoda jonkinlaista käytännön järkeä vesibussin käyttöön: olin juuri tulossa kirjastosta kirjojen kanssa, kävelin Kirjurinluotoon, äkkäsin lukion luokkatoverini Fridan jäätelökioskin myyjänä, söin jäätelön ja nousin vesibussiin, joka vei minut ilmaiseksi melkein kotiovelle. Ajattelin, että voisi olla vaikkapa järkevää kulkea tällä tavalla kaupungille. Melkein heti tämän jälkeen liikenne lakkautettiin. Vesibussi tuoksui aina samalle polttoaineen ja kumin (penkin päällykset) sekoitukselle. Erään kerran isoveljeni piti jalkaansa vastapäisellä penkillä, jolloin veneen - ilmeisesti - omistajan poika tuli sanomaan, että jää jälki. Isoveljeni otti jalan pois, pyyhki jälkeä hiukan ja totesi luokkavihan täyttämällä nuoren kommunistin äänellä: "Nuo on porvareita."

VII
Pormestarinluodosta ei ole kovinkaan pitkä matka kaupunkiin. Pyörällä välimatkan selvittää helposti kymmenessäkin minuutissa, kävellen vajaassa puolessa tunnissa. Muistan kuitenkin, kuinka tuskallista oli käydä isoveljeni kanssa kaupungilla divarikierroksella (ostelimme paljon Aku Ankkoja ja muita sarjakuvia): meillä oli Nyrkkilän puiston varrella kaksi vakiopuuta, joissa istuimme, luimme ostoksiamme ja lepäsimme jaksaaksemme kotiin asti (parempi puista, joka sijaitsi sillan kupeessa, on nyttemmin kaadettu). En osaa enää kuvitella, kuinka tuskallista oli kävellä uimahallille asti: siihen meni muistaakseni kaksi tuntia.

Turku, 9.7.1997