Päiväkirjaa seitsemän vuoden takaa

Muistaako kukaan tämmöistä kokeilua? SKS tilasi suomalaisilta päiväkirjoja toiselta päivältä helmikuuta - tekstejä julkaistiin kait kirjanakin, mutta en ole varma. Omaani, hiukan liian selittelevää ja varmasti myös liian pitkää pätkää ei käytetty, joten tämä on aidosti julkaisematon.

Olen poistanut tästä lapseni äidin nimen, hän ei varmaankaan haluaisi tulla julkisuuteen. Pari kommentaaria: elokuvarunoja Tampereelle lähetin lyhytelokuvajuhlien näyttelyyn, jonka oli Raimo Silius koonnut, mutta en muista niitä käytetyn. Juttelin jossain vaiheessa jonkun Liken kanssa aiheesta ja periaatteessa kiinnostusta oli, mutta asia ei edennyt. Minulla lienee edelleen tiedosto aiheesta, pitää kaivaa levykkeitä jossain vaiheessa.

Jutussa vilahtava Erkki on DJ pHinn, joka pitää isoa nettisivua ja blogia. Demarsia julkaisi sitten lopulta Lal Lal Lal.

Varma en ole enää, oliko Stefanus-Viestin propaganda oikeasti äärioikeistolaista, se oli tuonaikainen käsitykseni, jonka olin oppinut joltakulta muulta. Igor Herler on arkkitehtuurin ja designin tutkija, joka oli kommentoinut inhottavasti Alvar Aallon kirjankansikuvia käsitellyttä juttuani Hesarissa (nyt tiedän omasta osaamisestani niin paljon etten edes ryhtyisi tekemään tuollaista juttua enää).

Kirjat Selinheimon divarista taisin käydä myöhemmin ostamassa. Kulttuurintutkimuksessa ilmestynyt artikkeli on bartheslainen "Polkupyörä minätekniikkana. Neljä kirjoitusta pyöräilystä" (3/1998), jota olen kuullut jonkun käyttäneen gradussaan (tai proseminaarissa, mikä nyt ei ole ehkä yhtä innostavaa).

Aika lailla samanlaisia päiväni ovat nykyäänkin, joskin teen enemmän töitä kuin tässä. Olin unohtanut jaffa-pernodin! Mälsä kohta tuo, jossa puhun päiväkirjan metaluonteesta - hohhoijaa! (Ai niin, hyvää joulua!)

Tiistai 2.2.1999

Aamulla neuvolaan klo kahdeksaksi. Kuulen taas lapseni sydämen lyönnit. Tajuan aina välillä, että rakastan lasta suuresti jo ennen kuin se on syntynyt eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että ajattelen lapsen pienuutta ja raukkuutta, kun se syntyy. Vaikka onhan tietysti niinkin, että kun jokin on hellyyttävä tarpeeksi kauan, se muuttuu syvän rakkauden kohteeksi (koiranpennut, joista niinikään tulee isoja kömpelöitä koiria; olen usein miettinyt, miksi koirille käy niin kuin käy, mikseivät ne voi pysyä pieniä ja mukavina ja söpöinä?). XXX unohtelee asioita, minua tarvitaan mukana aina kysymääna asioita, jotka ovat tärkeitä ja jotka XXX jostain syystä aina unohtaa (närästys, synnytyskipujen lievitys jne.). On siis vain hyvä, että isäkin käy neuvolassa, vaikka tämä on nykyäänkin kuulemma harvinaista. Isiä tulee kuitenkin aina välillä vastaan neuvolan käytävillä.

Neuvolan jälkeen kävellään kotiin. On hiukan liian kylmä. Edellispäivänä olin käyttänyt ohuinta ja lyhyintä päällystakkiani enkä voinut uskoa ilman pakastuneen niin paljon, etteikö pidempi päällystakki, joka on vastaavasti ohut, riittäisi hyvin. Ei riitä: palelen. Kenkänikin ovat pikkukengät, joten tuuli menee nilkkoihin. Ostamme matkalla runebergintorttuja Nurmi & Suloselta ja keitämme aamupäiväteet, tapa, jota meillä ei muuten harrasteta. Samalla nauhoitan radiosta haastatteluni - olen julkaissut Kulttuurintutkimuksessa polkupyöräaiheisen artikkelin ja toimittaja kyselee kaikennäköisiä asioita pyöräilyn kulttuurista ja koetan vastata parhaani mukaan. Emme paljoakaan kuuntele (kuuntelen haastattelun myöhemmin), vaan lähinnä juttelemme niitä näitä. Tortut ovat hyviä, vaikka kostutus ei olekaan aivan tasaisesti levinnyttä. Äiti soittaa heti haastattelun jälkeen ja kehuu: "Hyvin meni!"

XXX lähtee töihin (hän tulee kotiin vasta torstai-iltana) [kävi Turusta Forssassa töissä ja asui toisen matkatyöläisen kanssa yksiössä lähellä koulua] ja jään yksin kotiin puuhastelemaan. Käyn Turun ylioppilaslehden toimituksessa ja luen sähköpostin (Erkki vastaa pitkästä aikaa oikein kunnollisella viestillä, hän selittää mm. levy-yhtiösuunnitelmiaan, joihin voivat tulevaisuudessa kuulua myös pikkuveljeni Matiaksen Demars-biisien julkaisua) ja menen kotiin. Lämmitän toissapäiväisen sienikeiton ja laitan siihen hiukan liikaa mustapippuria enkä oikein maista sienten makua.

Tulostan juttuni Turun Sanomiin, pakkaan Suomen kulttuurihistorian ja kolme muuta kirjaa kassiin ja lähden ulos. Poikkean hakemassa Kvariaatista eilen varaamani Joseph Conradin pokkarin (5 mk) ja nappaan viereiseltä kirpputorilta Karin Almin Alkukallion (3 mk). Kävelen Selinheimon divarille ja saan Kulttuurihistoriasta sata markkaa ja muista en mitään, joten vien ne muualle. R. Vaskikari maksaa niistä 50 mk. Ostan yhden vitosen kirjan. Selinheimolla on taas hyviä kirjoja, joita en raaskisi jättää sinne - Gregorius Toursilaista englanniksi, Eino E. Suolahden omituinen pienkustanne, 12-sivuinen päiväkirjan pätkä (10 mk; mutta enhän minä kerää tällaisia, vaikka joku Suolahden kirja minulla onkin (Renessanssia ja romantiikkaa)) ja Palmgrenin Neuvostokirjallisuus, joka pitäisi hankkia pelkästään sen takia, että siinä on tyylikäs funkis-tyylinen kansi (pitäisi tehdä tutkielma 30-luvun vasemmistolaisten julkaisujen tyylistä, mutta siihenkin taas joku asiantuntija kommentoi vittumaisesti, niin kuin Igor Herler (on niin hieno nimikin, että sopii kommentoida) Aalto-juttuani). Jäivät kuitenkin, ehkä ne ovat siellä vielä ensi kerralla.

Rva Vaskikari muistelee, että oli joku pyöräkirja, hakee ja hakee, mutta ei löydä ja pahoittelee. Katselen satunnaisesti kirjoja ja löydän sen. 150 mk! Ja kirja on vain näköispainos joskus 1800-luvun lopulla ilmestyneestä kataloogista. Naurettavaa! Delirant! Olen diplomaattinen ja totean vain, että kirja on hivenen kallis, kun pitää kirja-aleenkin säästää.

Käyn vielä Turun Sanomissa heittämässä juttuni ja Kimmo Lilja pyytää minulta juttua, vähän samanlaista kuin pyöräjuttu: "pohdittaisiin vaikka autoa kirjallisuudessa". Kannattaa siis tuotteistaa osaamistaan: mainostin haastatteluani Liljalle sähköpostissa.

On ongelmallista kirjoittaa päiväkirjaa näin retrospektiivisesti tai oikeastaan näin tietoisesti: liikaa selittelee, jotta lukija ymmärtäisi kaikki yhteydet. Tämänhän päiväkirjan joku lukee. SKS tekee tästä kuvitteellisen päiväkirjan fragmentista välittömästi julkisen. Muutoin se olisi sitä vasta joskus, kun joku haluaisi tutkia elämäntyötäni. Sikäli kuin. Tämä on siis jonkinlainen metapäiväkirja. Mitähän tutkija tästä nyt sitten ajattelee: päiväkirjan pitäjä kertoo tietävänsä pitävänsä julkista päiväkirjaa ja kirjoittaa sen mukaisesti (voisi vielä puhutella tutkijaa: "Hyvä dosentti, lue näin ja näin").

Kirjoittaminen ottaa hiukan lapaluihin. Jännitän jotain lihasta.

Sokoksen (appelsiineja ja kurkku) kautta kotiin. Katson dokumentin raamattujen salakuljetuksesta Neuvostoliittoon. Aitoa hörhötavaraa, joskin dokumentissa annettaneen ymmärtää, että asia oli ihan oikea. Neuvostoliittolaiset olivat todellisessa pulassa ilman raamatuita. No, totuus on kuitenkin se, että nämä uskovaiset levittivät valheellista ja äärimmäisen oikeistolaista propagandaa (Stefanus-Viesti). Uskonnollisuus ja yhteiskunnallinen edistyksellisyys tuntuvat länsimaissa sulkevan toisensa pois. Missä on suomalainen vapautuksen teologia? (Ajaudun näköjään aika kauas raamattujen salakujetuksesta.)

Dokumenttia katsoessani juon pernod'ta jaffalla. Tulen sopivasti humalaan ja vaikka syön ja yritän tehdä kaikkea, väsähdän ja nukahdan sohvalle. Niin siinä käy, kun yrittää olla mannermainen (paitsi että ei liene mannermaista juoda pernod'ta ja limpparia). Näin on käynyt ennenkin ja aina se naurattaa minua jälkeenpäin. Sinänsä kyllä ihan hyvä drinkki.

Kun herään, olen niin pöllämystynyt että päätän lähteä kirjastoon. Simon vihjeiden perusteella haen vielä muutaman elokuvarunon (Schreck, Seilonen, Kylätasku) Tampereelle lähetettäväksi. Sitten menen kotiin ja alan tehdä kuuden perunan perunamuusia. Lämmitän eilisen stroganoffin ja syön. Kastiketta on hiukan liian vähän ja joudun venyttelemään sen syömistä. Lopulta syön kuitenkin pelkkää muusia, joka on kyllä hyvää, niin kuin minun tekemäni muusi aina on.

Sitten tiskaan (kuuntelen haastatteluani kasetilta: hyvähän se on! kuulostan jopa asiantuntijalta) ja menen elokuviin. Rukajärven tie on niin pelottava elokuva, että en pysty hahmottamaan sitä. Yritän kirjoittaa siitä arvostelua (mihin? Filmihullun kiintiöni on vissiinkin täynnä), mutta en pysty. Elokuvassa mennään hämärän rajamaille melkein kauhuelokuvamaisesti, ja tässä se muistuttaa hiukan Coppolan Ilmestyskirjaa. Tuloksena on valitettavasti osin samanlaista sodan kaunistamista (ei kaunistelua, ehkä estetisointi olisi oikea sana). Tehokas, pimeä, maanitteleva elokuva, jonka rakkausdraama tosin on vähän turhan hento. Vanha lukiokaveri Matti Laitinen näyttelee yhtä miehistä - hän on komea, mutta näyttelijänä hänellä ei oikein tunnu olevan karismaa tai oikeata luontevuutta. Mutta hieno homma: ehkä hän pääsee vielä pitkälle. Joku kyllä löytää hänestä taatusti oikeatkin sävyt. Laskin kolme repliikkiä, yhdessä kohtauksessa hän laulaa muille miehille. Sehän sopii vanhalle rokkarille.

Elokuvan jälkeen videolta The Fast Show, jossa onkin hyviä pätkiä, niin kuin aina. Yritän katsoa vähän aikaa Amityville Horroria, mutta se on niin paska, että lopetan. Kuvassa jotain vikaa: ihan kuin muunnos cinemascopesta olisi tehty jotenkin väärin, naamat ovat vähän venuneen näköisiä. Lopetan ja menen nukkumaan. Luen vähän Eliasta ja nukahdan. Näen unta Matti Laitisesta. Ja jazzrumpali Billy Cobhamista (onko hän rumpali? muistanko nimen oikein? unessa yritin keittää hänelle kahvia omituisella kahvinkeittimellä).