Tämäkin on julkaistu, Turun Sanomissa joskus -98; en tiedä, onko se päätynyt nettiin. Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen vittuili minulle pitkään tästä jutusta eivätkä välimme ole kunnolla lämmenneet vieläkään. Seison edelleen sanojeni takana, mutta aion kyllä vielä joskus koettaa Bukowskia - kun esimerkiksi Factotum, monien parhaana pitämä Bukowskin romaani, ilmestyy suomeksi.
Härski mies sekoilee
Mitään ei ole niin helppo parodioida kuin kovaksikeitettyä yksityisetsiväkirjallisuutta. Dekkarit, joilla on palttootakin taskussa pistooli, päässä lierihattu ja suussa tupakka, halukkaat ja paheelliset naiset, sankaria pahoinpitelevät tyhmät gangsterit... Lajityypin kliseet tarjoutuvat itsestään pilkattaviksi.
Amerikkalaisen rappion väsymätön kuvaaja Charles Bukowski päätti juuri ennen kuolemaansa vuonna 1994 tehdä juuri näin: pilkata yksityisetsivälajityyppiä. Hän kirjoitti romaanin Pulp, joka on nyt käännetty suomeksi, Sammakon klassikkoromaanisarjan toisena teoksena.
Voi oikeutetusti kysyä, mikä klassikko Pulp muka on.
Parodista sekoilua
Kirjan nimi viittaa pulp fictioniin, jolla alunperin on tarkoitettu 1920-luvulta 1950-luvulle ilmestyneitä halvalle paperille painettuja lehtiä ja niissä ilmestyneitä jännitys- ja seikkailunovelleja. Pulp-lehdistä aloittivat mm. sellaiset kirjailijat kuin Dashiell Hammett ja Raymond Chandler.
Bukowskin kirja pohjautuu Hammettin ja Chandlerin yksityisetsiväperinteeseen. Kirjassa yksityisetsivä Nicky Belane saa selvitettäväkseen visaisen ongelman: ranskalainen kirjailija Céline pitää löytää, vaikka hän kuoli jo 1961. Ilmeisesti se oli jonkinlainen huijaus, koska Belanen palkkaa itse Leidi Kuolema.
Tästä alkaa sen sortin sekoilu, että sitä ei kannata kuvata. Tärkeintä Bukowskille näyttää olleen keksiä mitä typerämpiä juttuja, joita yksityisetsivä voi kohdata. Välillä Belane valittelee elämän turhuutta ja käy laukkaradalla. Juonen ei ole ilmeisesti tarkoituskaan kantaa.
Huonoa kirjoittamista
Suomennoksesta on jäänyt painovirheen takia pois omistus: "Dedicated to bad writing." Totuus on, että Bukowskikaan ei ole kovin hyvä kirjoittaja. Toinen totuus on se, että monet varsinaiset lajityyppikirjailijat ovat kirjoittaneet paljon parempia ja hurjempia pulp-parodioita. Charles Willefordin suomentamaton Wild Wives (1955) on tästä hyvä esimerkki.
Willefordin erottaa Bukowskista se, että hänen kirjassaan on kiinnostava juoni ja kiinnostava päähenkilö. Willefordiin verrattuna Bukowski on kuin 14-vuotias poika, joka on juuri saanut ensimmäisen tekstinkäsittelylaitteensa. Yleensä näin huonoja teoksia ei julkaista.
Pulpia kirjoittaessaan Bukowski piti päiväkirjaa. Päiväkirjamerkintöjä on suomennettu omana niteenään Lounaalla. Siinä kirjailija valittaa, kuinka typeriä kaikki ovat ja kuinka kirjallisuus on niin täynnä tylsää ja tavanomaista tavaraa - tavanomaista on Bukowskin valituskin.
Pulpin valossa päiväkirja vaikuttaa vähän naurettavalta. Jos Pulp oli Bukowskin käsitys uskaliaasta ja rehellisestä kirjallisuudesta, olisi kiinnostava tietää, kuinka huonoina hän muita kirjoja oikein piti.
Moralisti ja vanhoillinen
On kuitenkin esitetty, että Bukowski ihaili kovaksikeitettyä kirjallisuutta. Pulp on parodia ja parodia on aina konservatiivista, säilyttävää kirjallisuutta, koska se saa ihmiset kiinnittämään huomion pilkattavaan asian ja vaalimaan sitä. Samana vuonna, kun Bukowski julkaisi romaaninsa, nähtiin Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction, yhtälailla parodinen teos, joka yllytti uudet sukupolvet vanhojen kioskipokkarien pariin. Nyt pulp on Amerikassa kovaa bisnestä.
Paremmin Bukowski onnistui toistamaan vanhan kioskikirjallisuuden ihanteita Naisissa, joka ilmestyi alunperin 1978 ja josta Sammakko on ottanut uuden, korjatun painoksen.
Naisten proosa on karua, hemingwaylaistakin. Sen päähenkilö on Bukowskin alter ego Henry Chinaski, sarjahenkilö niin kuin monet yksityisetsivätkin, kurja alkoholisti-kirjailija, joka käy laukkaradalla aina kun saa rahaa. Chinaski joutuu toistuvasti vaikeuksiin, joista hän yleensä selviää onnellaan tai ei välitä niistä. Näissä piirteissä Naisia muistuttaa monia 50-luvun kioskipokkareita.
Rikosjuoni Naisista kuitenkin puuttuu. Se kyllä piristäisi kirjaa. Chinaskilla on kaksi intohimoa ja yksi riippuvuus: hän haluaa kirjoittaa ja juoda viinaa eikä voi olla naimatta. Naisissa naidaan eikä tehdä juuri muuta.
Bukowski onkin tyypillisesti kirjailija, jota ihaillaan, kun ei itse juoda tai naida. Bukowski - ja Chinaski siinä sivussa - on kuitenkin myös vanhanaikainen moralisti: hän kuuntelee klassista musiikkia eikä voi sietää rokkia ja valittelee, että naiset eivät käytä hametta tai jos käyttävät, se on niin lyhyt, että alushousut näkyvät. Paras ihmissuhde Chinaskilla on naiseen, joka elää selibaatissa.
Vaikuttaa siis lopultakin siltä, että Bukowski ei pysty viemään ihanteitaan - tai lukijoidensa ihanteita - loppuun asti. Puritaani amerikkalainen vie voiton ja Chinaski on onnellinen, kun ei tarvitsekaan naida.
Charles Bukowski: Pulp. Suom. Markku Into. 157 s. Sammakko 2000. Lounaalla. Suom. Seppo Lahtinen. 104 s. Naisia. 2., korjattu painos. Suom. Rauno Ekholm. 310 s. Sammakko 1999.
maanantaina, huhtikuuta 16, 2007
keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007
Librikseni
Tauno Piiroinen Ex Libris -lehdestä on kärttänyt minua kirjoittamaan ex libriksestäni. Tänään oli ihan yhtä hyvä päivä siihen kuin milloin tahansa muulloinkin.
Minun ex librikseni
Ei päivääkään ilman riviä
Exlibrikseni liittyy ammattiini. Kirjoitan työkseni lehtijuttuja ja kirjoja, teen jonkin verran käännöksiä. Vaistomaisesti tiesin tämän jo lukioikäisenä, kun aloin keräillä kirjoja. Isäni oli tehnyt käytettyjen kirjojen bisnestä Porin torilla ja Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä jo pitkään ja olin imenyt häneltä innostuksen kirjoihin. Asuin tuolloin äidin kanssa ja jo lukioaikana 1980-luvun lopulla minulla oli jo kaikenlaisia kirjoja muutama sata.
Eräällä ystävälläni, jolla oli tyylikäs kotikirjasto täynnä kotimaista runoutta ja kulttuurihistoriaa, oli – ja on edelleenkin – ex libris, jonka hän oli itse suunnitellut. Negatiivina painetulla ja tarkoituksellisen suttuisesti vanhoilla siirtokirjaimilla tehdyssä exlibriksessä luki: ”Nil admirari”, jonka ystäväni oli tulkinnut lähinnä merkityksessä ”älä ihaile mitään tai ketään”. Ikuisena vastarannankiiskinä tämä olikin hänelle sopiva slogan.
Alle 18-vuotiaana (ja pitkään sen jälkeenkin) ihminen on vaikutuksille altis ja niinpä aloin haluta ex libristä, jossa olisi niinikään jokin hieno lause latinaksi. Selasin sivistyssanakirjaa ja törmäsin monenlaisiin ajatuksiin. En enää muista, kenen sanoma alun perin on ”nulla dies sine linea”, mutta jos oikein muistan, kyse oli jostakusta renessanssiajan tai myöhäiskeskiajan taidemaalarista. ”Ei päivääkään ilman riviä” oli kuitenkin se merkitys, jonka hahmotin lauseesta – tuolloin ideani oli, että joka päivä lukisin edes rivin jotakin kaunokirjallista, oli se sitten runoutta tai tietoproosaa. Koululaisena onkin kummasti enemmän aikaa lukea kaikenlaista kuin sittemmin aikuisena. Nykyään pidän onnistuneena työpäivänä, jos onnistun kirjoittamaan yhdenkin rivin, joka vie kutakin kesken olevaa projektia eteenpäin.
Äitini piti tuohon aikaan pientä valoladontafirmaa ja pyysin häntä suunnittelemaan tyylikkään ja vähäeleisen exlibriksen tekemäni leiskan pohjalta. Hän toi kotiin muutamia tulostamiaan ehdotuksia, joista valitsin yhden. Äiti teetti valmiita libriksiä minulle syntymälahjaksi, muistaakseni 3000 kappaletta.
Ne eivät enää riittäisi, jos liimaisin ne kaikkiin kirjoihini. Tilanne on muuttunut monilta osin, ja olen pitkään harkinnut, että teettäisin toisen exlibriksen. Työkseni ja harrastuksekseni on nimittäin tullut tutkia menneen maailman kioskikirjallisuutta – olen julkaissut aiheesta muun muassa kirjat Pulpografia (2000) ja Kuudestilaukeavat (2005). Olen myös toimittanut BTJ Kirjastopalvelulle joitain lajityyppikirjallisuuteen keskittyviä hakuteoksia, joita varten olen hankkinut kirjoja kirpputoreilta ja divarien halvimmilta hyllyiltä – tietäen hyvin, että osan kirjoista vien takaisin, lahjoitan kirpputorille tai annan eteenpäin jollekulle, jolle ne kelpaavat. Suuri osa kirjahyllyistäni on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olen luvannut vaimolle, että kun saan englantilaista kioskidekkaria käsittelevän kirjani valmiiksi, vien pois parisataa kirjaa. Miksi niihin liimaisi exlibriksen?
Pysyviä kirjoja on tietysti lukuisasti enemmän, mutta omistussuhteen sijasta olen alkanut suhtautua kirjoihin tovereina, joita ei lopullisesti voi ikinä omistaa. Kun kirjoista kirjoittaa, suhde niihin muuttuu: ne eivät ole olemassa itsenään, vaan aina jonain muuna, lähtökohtana johonkin muuhun. Tässä mielessä ei enää tunnu luontevalta liimailla kirjoihin exlibriksiä. Lisäksi se tuntuisi suttuisissa seksipokkareissa – joita olen myös keräillyt yli sadan kappaleen valikoiman, perimmäisenä tarkoituksena hakuteoksen tekeminen – hiukan olevan väärässä paikassa.
Exlibristen käyttämättä jäämiseen on myös käytännön syitä: kun on viimein saanut lapset nukkumaan, tuntuu siltä, että voisi tehdä jotain muutakin kuin liimailla lappusia kirjoihin.
Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö vielä joskus tosiaan hankkisi uutta exlibristä tai palaisi käyttämään vanhaa – edelleenkin huomaan hankkivani kirjoja, jotka eivät liity mihinkään käsillä olevaan projektiin ja jotka ovat kiinnostavia omana itsenään.
Voisi tietysti hankkia toisen exlibriksen, jota voisi liimata kirjastoni suttuisempiin kirjoihin. No, ehkä seksikirjaan voisikin liimata libriksen, jossa lukee ”nulla dies sine linea”, ei päivääkään ilman vetoa.
Juri Nummelin
Minun ex librikseni
Ei päivääkään ilman riviä
Exlibrikseni liittyy ammattiini. Kirjoitan työkseni lehtijuttuja ja kirjoja, teen jonkin verran käännöksiä. Vaistomaisesti tiesin tämän jo lukioikäisenä, kun aloin keräillä kirjoja. Isäni oli tehnyt käytettyjen kirjojen bisnestä Porin torilla ja Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä jo pitkään ja olin imenyt häneltä innostuksen kirjoihin. Asuin tuolloin äidin kanssa ja jo lukioaikana 1980-luvun lopulla minulla oli jo kaikenlaisia kirjoja muutama sata.
Eräällä ystävälläni, jolla oli tyylikäs kotikirjasto täynnä kotimaista runoutta ja kulttuurihistoriaa, oli – ja on edelleenkin – ex libris, jonka hän oli itse suunnitellut. Negatiivina painetulla ja tarkoituksellisen suttuisesti vanhoilla siirtokirjaimilla tehdyssä exlibriksessä luki: ”Nil admirari”, jonka ystäväni oli tulkinnut lähinnä merkityksessä ”älä ihaile mitään tai ketään”. Ikuisena vastarannankiiskinä tämä olikin hänelle sopiva slogan.
Alle 18-vuotiaana (ja pitkään sen jälkeenkin) ihminen on vaikutuksille altis ja niinpä aloin haluta ex libristä, jossa olisi niinikään jokin hieno lause latinaksi. Selasin sivistyssanakirjaa ja törmäsin monenlaisiin ajatuksiin. En enää muista, kenen sanoma alun perin on ”nulla dies sine linea”, mutta jos oikein muistan, kyse oli jostakusta renessanssiajan tai myöhäiskeskiajan taidemaalarista. ”Ei päivääkään ilman riviä” oli kuitenkin se merkitys, jonka hahmotin lauseesta – tuolloin ideani oli, että joka päivä lukisin edes rivin jotakin kaunokirjallista, oli se sitten runoutta tai tietoproosaa. Koululaisena onkin kummasti enemmän aikaa lukea kaikenlaista kuin sittemmin aikuisena. Nykyään pidän onnistuneena työpäivänä, jos onnistun kirjoittamaan yhdenkin rivin, joka vie kutakin kesken olevaa projektia eteenpäin.
Äitini piti tuohon aikaan pientä valoladontafirmaa ja pyysin häntä suunnittelemaan tyylikkään ja vähäeleisen exlibriksen tekemäni leiskan pohjalta. Hän toi kotiin muutamia tulostamiaan ehdotuksia, joista valitsin yhden. Äiti teetti valmiita libriksiä minulle syntymälahjaksi, muistaakseni 3000 kappaletta.
Ne eivät enää riittäisi, jos liimaisin ne kaikkiin kirjoihini. Tilanne on muuttunut monilta osin, ja olen pitkään harkinnut, että teettäisin toisen exlibriksen. Työkseni ja harrastuksekseni on nimittäin tullut tutkia menneen maailman kioskikirjallisuutta – olen julkaissut aiheesta muun muassa kirjat Pulpografia (2000) ja Kuudestilaukeavat (2005). Olen myös toimittanut BTJ Kirjastopalvelulle joitain lajityyppikirjallisuuteen keskittyviä hakuteoksia, joita varten olen hankkinut kirjoja kirpputoreilta ja divarien halvimmilta hyllyiltä – tietäen hyvin, että osan kirjoista vien takaisin, lahjoitan kirpputorille tai annan eteenpäin jollekulle, jolle ne kelpaavat. Suuri osa kirjahyllyistäni on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olen luvannut vaimolle, että kun saan englantilaista kioskidekkaria käsittelevän kirjani valmiiksi, vien pois parisataa kirjaa. Miksi niihin liimaisi exlibriksen?
Pysyviä kirjoja on tietysti lukuisasti enemmän, mutta omistussuhteen sijasta olen alkanut suhtautua kirjoihin tovereina, joita ei lopullisesti voi ikinä omistaa. Kun kirjoista kirjoittaa, suhde niihin muuttuu: ne eivät ole olemassa itsenään, vaan aina jonain muuna, lähtökohtana johonkin muuhun. Tässä mielessä ei enää tunnu luontevalta liimailla kirjoihin exlibriksiä. Lisäksi se tuntuisi suttuisissa seksipokkareissa – joita olen myös keräillyt yli sadan kappaleen valikoiman, perimmäisenä tarkoituksena hakuteoksen tekeminen – hiukan olevan väärässä paikassa.
Exlibristen käyttämättä jäämiseen on myös käytännön syitä: kun on viimein saanut lapset nukkumaan, tuntuu siltä, että voisi tehdä jotain muutakin kuin liimailla lappusia kirjoihin.
Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö vielä joskus tosiaan hankkisi uutta exlibristä tai palaisi käyttämään vanhaa – edelleenkin huomaan hankkivani kirjoja, jotka eivät liity mihinkään käsillä olevaan projektiin ja jotka ovat kiinnostavia omana itsenään.
Voisi tietysti hankkia toisen exlibriksen, jota voisi liimata kirjastoni suttuisempiin kirjoihin. No, ehkä seksikirjaan voisikin liimata libriksen, jossa lukee ”nulla dies sine linea”, ei päivääkään ilman vetoa.
Juri Nummelin
torstaina, huhtikuuta 05, 2007
Polkupyöräilystä
Suuri haaveeni on kirjoittaa polkupyörän kulttuurihistoria. Se saa kuitenkin vielä odottaa, että tulen fiksummaksi ja jaksan tehdä isompia töitä (ja saan isompia apurahoja). Tässä esimakua - jonkinlainen esasiros-benjaminilainen essee, joka ilmestyi Kulttuurintutkimuksessa joskus -96 tai -97. Ehkä -95. Mikko Lehtonen piti sitä parhaana koskaan kirjoittamanani tekstinä. Tämä voi olla varhainen versio, luulisi että K-tutkimuksen toimittajat olisivat vaatineet lähdeviitteitä. Rasittava tyylikeinoni oli tuohon aikaan viljellä sulkumerkkejä - se oli semmoista bartheslaisuutta.
Polkupyörä minätekniikkana
Diskurssianalyysitn suuren isän Michel Foucault'n tunnetuimpiin käsitteisiin kuuluu 'minätekniikka' (myös versiota 'minäteknologia' käytetään). Tällä voidaan yksinkertaistaen ajatella tarkoitettavan tekniikkaa, jonka kukin valitsee itselleen (sikäli kuin Foucault'n mallissa on mahdollisuutta valita) ja jonka kautta se esittää minänsä niin itselleen kuin maailmalle. Minätekniikkoja käyttävät toki muutkin kuin vain ihmisiin liitettävät minät: minätekniikka voidaan yhdistää myös suoranaiseen teknologiaan (puhelin, lentokone) kuin esimerkiksi elokuviin tai kirjallisuuteen. Nämä ovat useimmiten mainitulle minälle mahdollisuuksia minätekniikan valitsemiseen ja toteuttamiseen.
Polkupyörä on yksi olennainen minätekniikka. Polkupyörä on 1900-luvun taiteen hiukan näkymättömiä, mutta jatkuvasti vaikuttavia kuvallisia aiheita - futurismi otti polkupyörän lempilapsekseen panssarivaunujen ja junien ohella, monissa Buster Keatonin ja W.C. Fieldsin elokuvissa hienot gagit liittyvät polkupyörään, Buñuelin Andalusialaisessa koirassa polkupyörällä ajava mies löytää irtokäden kadulta. Ja niin edelleen: polkupyörä on kaupunkilaisen kulkuväline. Vaikka nykyään, autojen hallitessa liikennettä, polkupyörä yhdistetäänkin maalaiselämän rauhallisuuteen ja tuttavuussuhteiden moninaisuuteen (pyöräilijä pysähtyy helpommin juttelemaan), se on aivan olennaisesti urbaani väline, koska se on ensimmäisiä laitteita, jolla kaupunkilainen on voinut kokea yksityisen vauhdin hurman.
Seuraavassa käsittelen kolmessa osassa erilaisten polkupyörään liittyvien minätekniikoiden ilmentymiä - analysoin maastopyörän paradoksia, maanteiden tyhjentymistä ja lähettipyörän välityssuhteita.
I
Omistan ystäväni kanssa Jaguar-merkkisen lähettipyörän, jonka voi turvallisesti ajoittaa 1940-luvun puolenväliin. Se on ostettu pyöränkeräilyn huumassa huutokaupasta ja se oli opiskelijan varoilla suhteellisen kallis. "Lähettipyörä?" saattaa joku kysyä. Sellainen ei ole kovin yleinen nykyään, vaikka suurten tehtaiden sisäisessä liikenteessä ja postinkannossa niitä vielä saattaakin nähdä. Kyseessä on nimensä mukaisesti lähetin töihin tarkoitettu polkupyörä: Jaguarimme eturengas on 20-tuumainen ja sen yllä, runkoon kiinnitettynä, on tukeva metallinen kehikko, jota voi kuormittaa hyvinkin raskaasti. Kehikko tekee pyörän luonnollisesti painavaksi. Takarengas on 26-tuumainen matalapainerengas. Takana ei ole tavaratelinettä.
Jaguar on kevytkulkuinen, mutta se on hidas, ärsyttävyyteen asti. Sen välityssuhteet ovat (22-22). Maallikko tajuaa asian, kun sanon, että etu- ja takaratas ovat suunnilleen saman kokoiset. Asia tulee selvemmäksi, kun sanon, että vaihdepyörällä pääsee sitä nopeammin mitä suurempi on ero etu- ja takarattaan koon ja hammastuksen välillä (eli mitä korkeampaa vaihdetta käyttää). Jotkut pikkupojat ajavat - aina yhtä suureksi hämmästyksekseni - vaihdepyörälläkin ykkösvaihteella, jolloin heidän polkemisena on laiskaa louskuttelua. Se ei ole kuitenkaan samanlaista kuin Jaguarimme ajaminen: hitaan etenemisen vuoksi joutuu tekemään töitä. Kuten sanoin, pyörä on kevytkulkuinen, mutta se tarkoittaa sitä, että polkeminen on kevyttä. Mutta samalla kierroksia joutuu tekemään enemmän kuin mitä soisi.
Tämä on paradoksi, josta en ole koskaan päässyt irti. Lähettipyörän imagoon on aina kuulunut nopeus ja helppokulkuisuus: "Aika on rahaa!" ilmoittaa eräskin 30-luvun lähettipyörän mainos, jossa pyörää ajaa siisteyden ja palvelualttiuden pitkäaikainen imago, pikkolopoika. Lähettipyörä on pakettiautojen ja pizzataksien edeltäjä ja sellaisiin sitä yhdistää kätevyyden idea. Lähettipyörä on nopea ja kaupunkilainen tapa selvittää kaupassakäynnit ja tavarantoimitukset. Lähettipyörä ei ole mitenkään maalainen käyttöesine, vaikka niin luulisi, vaan se on nimenomaan kaupunkilainen. Ystäväni erehtyi kerran pyöräilemään Jaguarilla monen kymmenen kilometrin matkan maaseudulle - pyörä oli tuolloin juuri hankittu eikä sen ominaisuuksista oltu vielä oikein selvillä. Matka oli kuulemma tuskallinen - voin kuvitella, millaista on ollut pusertaa ylämäet pyörällä, jota alamäessäkin täytyy polkea.
Millainen sitten on Jaguarimme minä - millaisen minän se muodostaa? Se väittää olevansa kätevä, vaikka se on kömpelö ja hiukan vaarallinenkin, se väittää olevansa nopea, vaikka se on hidas. Esineet eivät pääse historioistaan irti: ne ovat kuin Derridan analysoimat merkitykset, jotka viittaavat toisiin merkityksiin, loputtomiin. Esine viittaa jatkuvasti edeltäjiinsä, niinpä Jaguarimme viittaa jatkuvasti toisiin pyöriin, nimenomaisesti muihin lähettipyöriin. Se viittaa luonnollisesti myös merkkinsä historiaan: onhan tuttu mainoslause "Ketterästi polkee faari, faarilla on jaguaari." Meillä on ollut toinenkin lähettipyörä: Pyrkijä 60-luvulta. Se oli kevyt, näppärä ja nopeakin. Mikä Jaguaria vaivaa?
Jaguar tekee ajajansa kadun kuninkaaksi. Sen ajossa on jotain samaa kuin hitaasti eteenpäin lipuvassa amerikanlaivassa: laiskaa, välinpitämätöntä, itsenäistä. Jaguariin ei kannata törmätä: etukehikko on koska tahansa vahvempi kuin minkään auton pellit. Jalankulkijoiden on niinikään syytä pelätä: jalat saattavat murskautua. Kyseessä ei enää ole yleisön palvelukseen tarkoitettu näppärä väline, vaan pelottava kadun hirviö. Vaatii aivan erityistä osaamista voida kuljettaa Jaguaria läpi vilkkaasti elehtivien väkijoukkojen. Se on asiantuntijan pyörä.
Tämä ei vielä riitä. Jaguarimme on kuitenkin tarkoitettu hyötykäyttöön eikä ihmisten pelotteluun. Siinä on kaksoisrunkoputkineen jopa tila firman mainokselle. Riittääkö selitykseksi se, että sen valmistumisaikaan 40-luvulla autot olivat hitaampia, kaupunkiliikenne vaarattomampaa ja rauhallisempaa eivätkä ihmiset täyttäneet katuja laidasta laitaan? Ehkä. Ainakin se tarjoaa hedelmällisen lähestymistavan. Jaguar on tuolloinkin ollut kadun kuningas, jota on ollut syytä väistää. Jaguar on hidaskulkuinen, niinpä se vaarallisena hidastaa liikenteen yleisen kulun ja koko ympäristö pysähtyy ihailemaan pyörää ja sen ylpeätä kuljettajaa. Jaguar on harvinainen esine: se on hitaanakin edustanut nopeuden ja kätevyyden ideologioita. Minä, jonka se synnyttää, on yksinäinen ja yksinäisyydestään ylpeä hyödyllinen flanööri. Kuten Baudelaire asian vuonna 1863 sanoi: prinssi.
II
Maanteiden tyhjentyminen on samanlainen sivilisoimisprosessi kuin mistä mm. Norbert Elias (ja hänen jälkeensä monet muut, Suomessa mm. Mikko Lehtonen) on puhunut keskiajan yhteydessä. Maantiet ovat tyhjentyneet kaikennäköisestä joutokulkijasta samoilla periaatteilla kuin keskiaikaisen käytöksen hävyttömyydet: käytösoppailla. Elias kertoo mm. Erasmus Rotterdamilaisen kirjasta sejase, joka on vaikuttanut modernin ihmisen käytökseen erittäin paljon opettamalla mm. käytöstä ruokapöydässä ja sängyssä.
Vastaavanlaisia, pyöräilijöille tarkoitettuja esimerkkejä on paljon. Ohjeita pyöräilijöille julkaistaan edelleen - nyt vielä enemmän, kun panostetaan pyöräilykypäriin ja niiden ennakoivaan onnettomuuksien välttämiseen.
Hallussani on opas ajalta, jolloin Suomi teollistui hurjaa vauhtia sotakorvausten imussa. Jalankulkija ja pyöräilijä - varovaisuus avartaa tietä on vuonna 1950 Tty:n liikennejaoston eli Taljan julkaisema vihkonen, joka sisältää ohjeita myös turvalliseen leikkimiseen, hiihtämiseen ja kadulla kulkemiseen. Opas on yksinkertainen vihkonen, jossa pienten kuvien vieressä on teksti.
Huomion oppaassa kiinnittää heti kannessa kättä nostava poliisi ja teksti vieressä: "Noudata aina liikennepoliisin ohjeita ja merkinantoja. Liikennepoliisi on Sinun ystäväsi." (kursiivi lisätty) Opas antaa heti mielikuvan oikeamielisestä, ystävällisestä valvonnasta. Poliisin ystävyyteen vetoaminen tekee vallankäyttöprosessista läheisen, vilpittömän ja mukavan: poliisi tekee kaiken hyvää hyvyyttään.
Ei tietysti mitään vikaa siinä, että poliisin mielikuvan avulla voidaan välttää turhat onnettomuudet. Opas vain antaa tietä sivilisaatioprosessille, jossa autot ottavat paikan kaupungeissa ja maanteillä. Opas esittää meille maan, jossa ei vielä ole osattu antaa moottoriajoneuvoille riittävästi tilaa. Oppaassa tämä prosessi verhotaan ajatukseen oman hengen ja ruumiin suojelusta.
Opas tyhjentää tien pyöristä. "Pysyttele pyöräillessäsi aina tien tai kadun oikealla puolella, sillä et kuitenkaan osaa tarkalleen arvioida lähestyvän auton nopeutta ja saatat myöhästyä." (Myöhästyä mistä?) "Pyöräillessäsi portista, pihoilta tai sivuteiltä maantielle tai kadulle aja hiljaa ja päätien liikennettä tarkkaillen." Kuvassa on tyylikkäitä, virtaviivaisia henkilöautoja, joihin nähden polkupyöräilijä on aina pakotettu marginaaliin: portteihin, pihoihin ja sivuteille.
Opas antaa autoista ja autoilijoista persoonattoman mielikuvan. Pyöräilijöillä ja jalankulkijoillakaan ei ole kasvoa, mutta autoilla ei ole edes kasvottomia kuskeja. Syntyy vaikutelma kuin autot olisivat väistämättömiä, omalakisia olioita, kun pyöräilijät, hiihtäjät ja muut taas ovat jotain alempaa ja heikompaa. Pyöräilijät ovat inhimillisiä ja siksi haavoittuvia. Autot ovat koneita, jotka vähitellen syrjäyttävät haavoittuvat ihmiset. Siksi ihmiset pitääkin aidata aitojen taakse ja sivuteille. Jos heidän on pakko kulkea autojen kanssa samalla väylällä, heidän on kuljettava "tiukasti oikealla", jotta he eivät häiritsisi autojen voittokulkua.
Opas ei ehkä ole tehnyt Suomesta autojen ihannemaata, mutta se on auttanut: omalta osaltaan sekin on ollut tyhjentämässä Suomen teitä maalaisista tavoista. Tässä pyörä päinvastoin kuin muussa 1900-luvun kuvastossa on maaseudun kulkuneuvo ja verrattavissa hiihtäjiin ja kelkkailijoihin, mutta tämä johtuu vain siitä, että opas ei luovuta ihmisiä kaupunkiinkaan (tai vain kasvottomia): autot eivät ole ihmisten ohjaamia. Suomesta tulee maanteiden tyhjentyessä polkupyöristä ja hiihtäjistä ihmisetön maa. Ja lopultakin siviloitunut: ei ole haitallista yhteisyyttä, jota oppassa kuvaa neljän naisen kävely kadulla rinnakkain ja käsikkäin. Kieltäessään tämän (kuten myös hiihtämisen ja pyöräilyn rinnakkain) opas kieltää ihmisen ja antaa ylivallan autolle.
III
Polkupyörä on, kuten jo totesin, urbaanin ihmisen hurman väline. Maastopyörä taas on paradoksaalisesti urbaanein pyörä. Paradoksaalisesti, koska se on nimensä mukaisesti alunperin kehitetty ja tarkoitettu tiettömille taipaleille. Siellä sitä tietysti saattaa nähdä yhä edelleen, mutta sivustakatsojakin on voinut huomata, minkä kansanosan enimmin suosima polkupyörämalli maastopyörä on. Se mielletään itsestään huolehtivan nuoren ihmisen pyöräksi (ja sen kanssa levikset näyttävät hyvältä). On toki totta, että monet vanhat miehet ajavat maastopyörillä tai ainakin niiden halvoilla kiinalaisilla korvikkeilla, mutta tämä on tulosta vuosikymmeniä jatkuneesta menneisyyden hylkimisestä eikä niinkään nykyajassa kiinni pysyttelemisestä tai urbaanin hurman tavoittelemisesta.
Urbaania elämää luonnehtivat Baudelairen ja sittemmin 1930-luvulla Walter Benjaminin teoretisoimat shokit. Kaupunkilainen elämä on ohimenevien vaikutelmien elämää, se on hypähdysten, kiihdytysten, satunnaisten tapaamisten ja lyhytaikaisten kiintymysten elämää. Toisin sanoen, urbaanissa elämässä ei voi kuvitella kovinkaan pitkiä ajanjaksoja. Niiden on oltava lyhyitä, koska kaupunkilainen ei ehdi keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa.
Juuri tämän vuoksi maastopyörä on urbaani. Sen ajoasento on suoraan sanoen niin kammottava, ettei sillä voisi kuvitella ajavansa pidempää matkaa kuin mitä kuluu Esplanadin tai Tampereen Hämeenpuiston päästä päähän kulkemiseen (korkeintaan voi tulla esikaupunkialueelta keskustaan, mutta se on jo liioittelua). Maantiellä ei maastopyörään törmää eikä juuri kyläraitillakaan, koska siellä matka talosta toiseen saattaa kestää liiankin kauan. Ajoasentonsa vuoksi pyörä tietysti soveltuu myös maastopyöräilyyn (jossa useasti poljetaan seisaaltaan), mutta koska sitä ei moni harrasta, on pyörä omittu osaksi urbaania pyöräilyn alakulttuuria. Oireellinen on Tunturin valmistama Grunge-maastopyörä: se ottaa (tai kuvittelee ottavansa) haltuunsa kokonaisen musiikin tyylisuunnan tyylilliset ja ideologiset merkitykset (heavy metalin raskaus yhdistettynä popin herkkyyteen).
Ja kun jotkut taiturit seisahtuvat maastopyörällään liikennevaloihin punaisen ajaksi eivätkä hetkeksikään laske jalkaansa maahan, vaan sinnittelevät pystyssä nykien puolelta toiselle, minulle tulee mieleen viime vuosisadan lopun dekadenttien parissa vaikuttanut muoti: elohiiri, joka silmäkulmassa vipattaessaan synnytti vaikutelman urbaanista, shokkeja kaihtamattomasta elämästä. Entäpä strobojen vilkkuvassa valossa fragmentaarisesti näkyvät diskotanssijat - maastopyörä on häilyvän ja nykivän minän pyörä, jolla ei enää olekaan välttämättä mitään tekemistä liikkumisen tai kuntoilun kanssa. Maastopyörä on tämän vuoksi vielä yksi paradoksi: kovaan kuntoiluun tarkoitettu pyörä onkin enää kuntoilun kuva.
Polkupyörä minätekniikkana
Diskurssianalyysitn suuren isän Michel Foucault'n tunnetuimpiin käsitteisiin kuuluu 'minätekniikka' (myös versiota 'minäteknologia' käytetään). Tällä voidaan yksinkertaistaen ajatella tarkoitettavan tekniikkaa, jonka kukin valitsee itselleen (sikäli kuin Foucault'n mallissa on mahdollisuutta valita) ja jonka kautta se esittää minänsä niin itselleen kuin maailmalle. Minätekniikkoja käyttävät toki muutkin kuin vain ihmisiin liitettävät minät: minätekniikka voidaan yhdistää myös suoranaiseen teknologiaan (puhelin, lentokone) kuin esimerkiksi elokuviin tai kirjallisuuteen. Nämä ovat useimmiten mainitulle minälle mahdollisuuksia minätekniikan valitsemiseen ja toteuttamiseen.
Polkupyörä on yksi olennainen minätekniikka. Polkupyörä on 1900-luvun taiteen hiukan näkymättömiä, mutta jatkuvasti vaikuttavia kuvallisia aiheita - futurismi otti polkupyörän lempilapsekseen panssarivaunujen ja junien ohella, monissa Buster Keatonin ja W.C. Fieldsin elokuvissa hienot gagit liittyvät polkupyörään, Buñuelin Andalusialaisessa koirassa polkupyörällä ajava mies löytää irtokäden kadulta. Ja niin edelleen: polkupyörä on kaupunkilaisen kulkuväline. Vaikka nykyään, autojen hallitessa liikennettä, polkupyörä yhdistetäänkin maalaiselämän rauhallisuuteen ja tuttavuussuhteiden moninaisuuteen (pyöräilijä pysähtyy helpommin juttelemaan), se on aivan olennaisesti urbaani väline, koska se on ensimmäisiä laitteita, jolla kaupunkilainen on voinut kokea yksityisen vauhdin hurman.
Seuraavassa käsittelen kolmessa osassa erilaisten polkupyörään liittyvien minätekniikoiden ilmentymiä - analysoin maastopyörän paradoksia, maanteiden tyhjentymistä ja lähettipyörän välityssuhteita.
I
Omistan ystäväni kanssa Jaguar-merkkisen lähettipyörän, jonka voi turvallisesti ajoittaa 1940-luvun puolenväliin. Se on ostettu pyöränkeräilyn huumassa huutokaupasta ja se oli opiskelijan varoilla suhteellisen kallis. "Lähettipyörä?" saattaa joku kysyä. Sellainen ei ole kovin yleinen nykyään, vaikka suurten tehtaiden sisäisessä liikenteessä ja postinkannossa niitä vielä saattaakin nähdä. Kyseessä on nimensä mukaisesti lähetin töihin tarkoitettu polkupyörä: Jaguarimme eturengas on 20-tuumainen ja sen yllä, runkoon kiinnitettynä, on tukeva metallinen kehikko, jota voi kuormittaa hyvinkin raskaasti. Kehikko tekee pyörän luonnollisesti painavaksi. Takarengas on 26-tuumainen matalapainerengas. Takana ei ole tavaratelinettä.
Jaguar on kevytkulkuinen, mutta se on hidas, ärsyttävyyteen asti. Sen välityssuhteet ovat (22-22). Maallikko tajuaa asian, kun sanon, että etu- ja takaratas ovat suunnilleen saman kokoiset. Asia tulee selvemmäksi, kun sanon, että vaihdepyörällä pääsee sitä nopeammin mitä suurempi on ero etu- ja takarattaan koon ja hammastuksen välillä (eli mitä korkeampaa vaihdetta käyttää). Jotkut pikkupojat ajavat - aina yhtä suureksi hämmästyksekseni - vaihdepyörälläkin ykkösvaihteella, jolloin heidän polkemisena on laiskaa louskuttelua. Se ei ole kuitenkaan samanlaista kuin Jaguarimme ajaminen: hitaan etenemisen vuoksi joutuu tekemään töitä. Kuten sanoin, pyörä on kevytkulkuinen, mutta se tarkoittaa sitä, että polkeminen on kevyttä. Mutta samalla kierroksia joutuu tekemään enemmän kuin mitä soisi.
Tämä on paradoksi, josta en ole koskaan päässyt irti. Lähettipyörän imagoon on aina kuulunut nopeus ja helppokulkuisuus: "Aika on rahaa!" ilmoittaa eräskin 30-luvun lähettipyörän mainos, jossa pyörää ajaa siisteyden ja palvelualttiuden pitkäaikainen imago, pikkolopoika. Lähettipyörä on pakettiautojen ja pizzataksien edeltäjä ja sellaisiin sitä yhdistää kätevyyden idea. Lähettipyörä on nopea ja kaupunkilainen tapa selvittää kaupassakäynnit ja tavarantoimitukset. Lähettipyörä ei ole mitenkään maalainen käyttöesine, vaikka niin luulisi, vaan se on nimenomaan kaupunkilainen. Ystäväni erehtyi kerran pyöräilemään Jaguarilla monen kymmenen kilometrin matkan maaseudulle - pyörä oli tuolloin juuri hankittu eikä sen ominaisuuksista oltu vielä oikein selvillä. Matka oli kuulemma tuskallinen - voin kuvitella, millaista on ollut pusertaa ylämäet pyörällä, jota alamäessäkin täytyy polkea.
Millainen sitten on Jaguarimme minä - millaisen minän se muodostaa? Se väittää olevansa kätevä, vaikka se on kömpelö ja hiukan vaarallinenkin, se väittää olevansa nopea, vaikka se on hidas. Esineet eivät pääse historioistaan irti: ne ovat kuin Derridan analysoimat merkitykset, jotka viittaavat toisiin merkityksiin, loputtomiin. Esine viittaa jatkuvasti edeltäjiinsä, niinpä Jaguarimme viittaa jatkuvasti toisiin pyöriin, nimenomaisesti muihin lähettipyöriin. Se viittaa luonnollisesti myös merkkinsä historiaan: onhan tuttu mainoslause "Ketterästi polkee faari, faarilla on jaguaari." Meillä on ollut toinenkin lähettipyörä: Pyrkijä 60-luvulta. Se oli kevyt, näppärä ja nopeakin. Mikä Jaguaria vaivaa?
Jaguar tekee ajajansa kadun kuninkaaksi. Sen ajossa on jotain samaa kuin hitaasti eteenpäin lipuvassa amerikanlaivassa: laiskaa, välinpitämätöntä, itsenäistä. Jaguariin ei kannata törmätä: etukehikko on koska tahansa vahvempi kuin minkään auton pellit. Jalankulkijoiden on niinikään syytä pelätä: jalat saattavat murskautua. Kyseessä ei enää ole yleisön palvelukseen tarkoitettu näppärä väline, vaan pelottava kadun hirviö. Vaatii aivan erityistä osaamista voida kuljettaa Jaguaria läpi vilkkaasti elehtivien väkijoukkojen. Se on asiantuntijan pyörä.
Tämä ei vielä riitä. Jaguarimme on kuitenkin tarkoitettu hyötykäyttöön eikä ihmisten pelotteluun. Siinä on kaksoisrunkoputkineen jopa tila firman mainokselle. Riittääkö selitykseksi se, että sen valmistumisaikaan 40-luvulla autot olivat hitaampia, kaupunkiliikenne vaarattomampaa ja rauhallisempaa eivätkä ihmiset täyttäneet katuja laidasta laitaan? Ehkä. Ainakin se tarjoaa hedelmällisen lähestymistavan. Jaguar on tuolloinkin ollut kadun kuningas, jota on ollut syytä väistää. Jaguar on hidaskulkuinen, niinpä se vaarallisena hidastaa liikenteen yleisen kulun ja koko ympäristö pysähtyy ihailemaan pyörää ja sen ylpeätä kuljettajaa. Jaguar on harvinainen esine: se on hitaanakin edustanut nopeuden ja kätevyyden ideologioita. Minä, jonka se synnyttää, on yksinäinen ja yksinäisyydestään ylpeä hyödyllinen flanööri. Kuten Baudelaire asian vuonna 1863 sanoi: prinssi.
II
Maanteiden tyhjentyminen on samanlainen sivilisoimisprosessi kuin mistä mm. Norbert Elias (ja hänen jälkeensä monet muut, Suomessa mm. Mikko Lehtonen) on puhunut keskiajan yhteydessä. Maantiet ovat tyhjentyneet kaikennäköisestä joutokulkijasta samoilla periaatteilla kuin keskiaikaisen käytöksen hävyttömyydet: käytösoppailla. Elias kertoo mm. Erasmus Rotterdamilaisen kirjasta sejase, joka on vaikuttanut modernin ihmisen käytökseen erittäin paljon opettamalla mm. käytöstä ruokapöydässä ja sängyssä.
Vastaavanlaisia, pyöräilijöille tarkoitettuja esimerkkejä on paljon. Ohjeita pyöräilijöille julkaistaan edelleen - nyt vielä enemmän, kun panostetaan pyöräilykypäriin ja niiden ennakoivaan onnettomuuksien välttämiseen.
Hallussani on opas ajalta, jolloin Suomi teollistui hurjaa vauhtia sotakorvausten imussa. Jalankulkija ja pyöräilijä - varovaisuus avartaa tietä on vuonna 1950 Tty:n liikennejaoston eli Taljan julkaisema vihkonen, joka sisältää ohjeita myös turvalliseen leikkimiseen, hiihtämiseen ja kadulla kulkemiseen. Opas on yksinkertainen vihkonen, jossa pienten kuvien vieressä on teksti.
Huomion oppaassa kiinnittää heti kannessa kättä nostava poliisi ja teksti vieressä: "Noudata aina liikennepoliisin ohjeita ja merkinantoja. Liikennepoliisi on Sinun ystäväsi." (kursiivi lisätty) Opas antaa heti mielikuvan oikeamielisestä, ystävällisestä valvonnasta. Poliisin ystävyyteen vetoaminen tekee vallankäyttöprosessista läheisen, vilpittömän ja mukavan: poliisi tekee kaiken hyvää hyvyyttään.
Ei tietysti mitään vikaa siinä, että poliisin mielikuvan avulla voidaan välttää turhat onnettomuudet. Opas vain antaa tietä sivilisaatioprosessille, jossa autot ottavat paikan kaupungeissa ja maanteillä. Opas esittää meille maan, jossa ei vielä ole osattu antaa moottoriajoneuvoille riittävästi tilaa. Oppaassa tämä prosessi verhotaan ajatukseen oman hengen ja ruumiin suojelusta.
Opas tyhjentää tien pyöristä. "Pysyttele pyöräillessäsi aina tien tai kadun oikealla puolella, sillä et kuitenkaan osaa tarkalleen arvioida lähestyvän auton nopeutta ja saatat myöhästyä." (Myöhästyä mistä?) "Pyöräillessäsi portista, pihoilta tai sivuteiltä maantielle tai kadulle aja hiljaa ja päätien liikennettä tarkkaillen." Kuvassa on tyylikkäitä, virtaviivaisia henkilöautoja, joihin nähden polkupyöräilijä on aina pakotettu marginaaliin: portteihin, pihoihin ja sivuteille.
Opas antaa autoista ja autoilijoista persoonattoman mielikuvan. Pyöräilijöillä ja jalankulkijoillakaan ei ole kasvoa, mutta autoilla ei ole edes kasvottomia kuskeja. Syntyy vaikutelma kuin autot olisivat väistämättömiä, omalakisia olioita, kun pyöräilijät, hiihtäjät ja muut taas ovat jotain alempaa ja heikompaa. Pyöräilijät ovat inhimillisiä ja siksi haavoittuvia. Autot ovat koneita, jotka vähitellen syrjäyttävät haavoittuvat ihmiset. Siksi ihmiset pitääkin aidata aitojen taakse ja sivuteille. Jos heidän on pakko kulkea autojen kanssa samalla väylällä, heidän on kuljettava "tiukasti oikealla", jotta he eivät häiritsisi autojen voittokulkua.
Opas ei ehkä ole tehnyt Suomesta autojen ihannemaata, mutta se on auttanut: omalta osaltaan sekin on ollut tyhjentämässä Suomen teitä maalaisista tavoista. Tässä pyörä päinvastoin kuin muussa 1900-luvun kuvastossa on maaseudun kulkuneuvo ja verrattavissa hiihtäjiin ja kelkkailijoihin, mutta tämä johtuu vain siitä, että opas ei luovuta ihmisiä kaupunkiinkaan (tai vain kasvottomia): autot eivät ole ihmisten ohjaamia. Suomesta tulee maanteiden tyhjentyessä polkupyöristä ja hiihtäjistä ihmisetön maa. Ja lopultakin siviloitunut: ei ole haitallista yhteisyyttä, jota oppassa kuvaa neljän naisen kävely kadulla rinnakkain ja käsikkäin. Kieltäessään tämän (kuten myös hiihtämisen ja pyöräilyn rinnakkain) opas kieltää ihmisen ja antaa ylivallan autolle.
III
Polkupyörä on, kuten jo totesin, urbaanin ihmisen hurman väline. Maastopyörä taas on paradoksaalisesti urbaanein pyörä. Paradoksaalisesti, koska se on nimensä mukaisesti alunperin kehitetty ja tarkoitettu tiettömille taipaleille. Siellä sitä tietysti saattaa nähdä yhä edelleen, mutta sivustakatsojakin on voinut huomata, minkä kansanosan enimmin suosima polkupyörämalli maastopyörä on. Se mielletään itsestään huolehtivan nuoren ihmisen pyöräksi (ja sen kanssa levikset näyttävät hyvältä). On toki totta, että monet vanhat miehet ajavat maastopyörillä tai ainakin niiden halvoilla kiinalaisilla korvikkeilla, mutta tämä on tulosta vuosikymmeniä jatkuneesta menneisyyden hylkimisestä eikä niinkään nykyajassa kiinni pysyttelemisestä tai urbaanin hurman tavoittelemisesta.
Urbaania elämää luonnehtivat Baudelairen ja sittemmin 1930-luvulla Walter Benjaminin teoretisoimat shokit. Kaupunkilainen elämä on ohimenevien vaikutelmien elämää, se on hypähdysten, kiihdytysten, satunnaisten tapaamisten ja lyhytaikaisten kiintymysten elämää. Toisin sanoen, urbaanissa elämässä ei voi kuvitella kovinkaan pitkiä ajanjaksoja. Niiden on oltava lyhyitä, koska kaupunkilainen ei ehdi keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa.
Juuri tämän vuoksi maastopyörä on urbaani. Sen ajoasento on suoraan sanoen niin kammottava, ettei sillä voisi kuvitella ajavansa pidempää matkaa kuin mitä kuluu Esplanadin tai Tampereen Hämeenpuiston päästä päähän kulkemiseen (korkeintaan voi tulla esikaupunkialueelta keskustaan, mutta se on jo liioittelua). Maantiellä ei maastopyörään törmää eikä juuri kyläraitillakaan, koska siellä matka talosta toiseen saattaa kestää liiankin kauan. Ajoasentonsa vuoksi pyörä tietysti soveltuu myös maastopyöräilyyn (jossa useasti poljetaan seisaaltaan), mutta koska sitä ei moni harrasta, on pyörä omittu osaksi urbaania pyöräilyn alakulttuuria. Oireellinen on Tunturin valmistama Grunge-maastopyörä: se ottaa (tai kuvittelee ottavansa) haltuunsa kokonaisen musiikin tyylisuunnan tyylilliset ja ideologiset merkitykset (heavy metalin raskaus yhdistettynä popin herkkyyteen).
Ja kun jotkut taiturit seisahtuvat maastopyörällään liikennevaloihin punaisen ajaksi eivätkä hetkeksikään laske jalkaansa maahan, vaan sinnittelevät pystyssä nykien puolelta toiselle, minulle tulee mieleen viime vuosisadan lopun dekadenttien parissa vaikuttanut muoti: elohiiri, joka silmäkulmassa vipattaessaan synnytti vaikutelman urbaanista, shokkeja kaihtamattomasta elämästä. Entäpä strobojen vilkkuvassa valossa fragmentaarisesti näkyvät diskotanssijat - maastopyörä on häilyvän ja nykivän minän pyörä, jolla ei enää olekaan välttämättä mitään tekemistä liikkumisen tai kuntoilun kanssa. Maastopyörä on tämän vuoksi vielä yksi paradoksi: kovaan kuntoiluun tarkoitettu pyörä onkin enää kuntoilun kuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)