Otsikko on olevinaan parodia 90-luvun aikana yleistyneistä seminaari- ja artikkelikokoelmaotsikoista, joissa yhdistettiin kolme (jostain syystä aina kolme) toisiinsa yllättävästi liittyvää asiaa. Alla onkin Tampereen yliopiston taideaineiden kevätseminaarissa vuonna 1998 pidetty esitelmä, joka yhdistää yllättävästi moottoripyöräjengit ja ufouskovaisuuden. En tiedä, onko yhdistelmässä mitään tolkkua, mutta ainakin siirtymä "Ja sitten ufoihin" nauratti seminaariväkeä. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun laitoksella vannottiin poikkitieteellisen kulttuurintutkimuksen nimiin, nyttemmin puhaltavat uudet tuulet (tai sitten vanhat, riippuu näkökulmasta).
Pari tekstiä, jotka olen kirjoittanut moottoripyöräjengeistä, on kyllä ilmestynyt (Aviisissa ja Kulttuurivihkoissa; Aviisin jutun otsikko oli "MC Hegel's Angels"), mutta sen kummemmin en pyrkinyt tekemään tästä artikkelia. Ehkei siitä olisi saanutkaan - aika pöljältä tuntuvat tässä jotkut kehittelyt.
Ufoista kirjoitin vielä myöhemmin Peiliin, sen artikkelin vuoro voisi olla huomenna tai juhannusaattona. (Jos ei, niin hyvää juhannusta kaikille Julkaisemattomien lukijoille!)
Hyvät kuulijat,
"Keep the motor running / headed on the highway". Näin lauloi Steppenwolf, 60- ja 70-lukujen vaihteen rockbändi, joka olisi todennäköisesti unohdettu ilman kappalettaan Born To Be Wild. Se on edelleenkin kuultuna tiukka esitys eivätkä lukuisat myöhempien aikojen versiot sen voimaa ole heikentäneet.
Born To Be Wild on moottoripyöräjengien epävirallinen tunnuskappale. Tämän asemansa se on todennäköisesti saanut hiukan ilman omaakin ansiota, koska biisi soi Dennis Hopperin elokuvassa Easy Rider (1969) kohtauksessa, jossa Hopper ja toinen pääosanesittäjä Peter Fonda ajavat moottoripyörillään pitkin Amerikan valtateitä. Elokuvan kautta kappale on valjastettu merkitsemään vapaata olemista tien päällä, olemista ilman kulttuurin ja sivilisaation kahleita. Se merkitsee kapinaa.
Millaisesta musiikista sitten on kyse? Steppenwolf ei ollut 60- ja 70-lukujen vaihteessa ainoa bändi, joka soitti bluespohjaista hard rockia. Muitakin, melkein yhtä kovan luokan bändejä ja artisteja olivat - ja ovat - vaikkapa Lynyrd Skynyrd, Black Oak Arkansas, Moby Grape, Grand Funk Railroad, Guess Who, Ted Nugent, Frank Marino - pitäytyäkseni pohjoisamerikkalaisissa esiintyjissä. Monet näistä bändeistä lauloivat ja laulavat matkustamisesta ja sen ihanuudesta ja sen tuottamasta vapaudesta.
Samoihin aikoihin syntyi Pohjois-Amerikassa toinenkin rocksuuntaus, ns. Detroit-rock. Tällä termillä tarkoitetaan varsinkin sellaisia bändejä kuin Iggy and the Stooges ja MC5. Detroit-rockin vaikutus näkyi sittemmin ja näkyy edelleenkin sellaisissa bändeissä kuin Hanoi Rocks, Smack, Kiss, New York Dolls ja Hellacopters, vain muutaman mainitakseni. Mainitsen tämän perinteen, koska Detroit-rock ei ole samalla tavalla bluespohjaista kuin aiemmin mainitsemieni hard rock -bändien musiikki, vaan se perustuu erilaiselle sointumaailmalle ja erilaisille melodioille. Ja mikä mielenkiintoisempaa, Detroit-rockissa ei juurikaan lauleta lähtemisestä ja tien päällä olemisesta ja matkustamisesta. Samanlainen ja samanaikainen esimerkki on Velvet Underground.
Rockin on the road -ideologian täytyy siis liittyä bluesiin ja sen merkityksiin. Halu olla jatkuvasti tien päällä ei siis ole rockin sisäänrakennettu ominaisuus. Väitän seuraavassa, että tämän ideologian voi paljastaa sen kautta, miten nimenomaan blues ja sen ideologinen sisältö otettiin haltuun valkoisessa rockkulttuurissa 60-luvulla.
Minun täytyy kuitenkin harpata ensiksi hiukan kauemmaksi ja ottaa haltuun eräs käsite, nimittäin matkustaminen. Siitähän tässä on koko ajan kyse.
Matkustaminen on meille 1900-luvun lopun länsimaisille ihmisille itsestäänselvyys. Me matkustamme, koska se on meistä kivaa ja koska saamme sitä kautta uusia kokemuksia ja, mikä tärkeintä, pystymme vähentämään stressiä. Jos fyysisesti emme matkalla aina lepääkään, henkisesti olemme virkeämpiä. Saamme matkustamisesta uutta voimaa jatkaa arkista aherrustamme, jota rajoittavat säännöt ja velvollisuudet.
Tämä ajatus on melko uusi. Että matkustamisessa olisi jotain järkeä ja että se olisi mukavaa ja uutta luovaa, vaatii kaksi asiaa, joista voidaan puhua oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, jos vielä silloinkaan.
Ensimmäinen asia on matkustamisen mukavuus ja helppous. Vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa esimerkiksi laivamatkat olivat sattumanvaraisia, kun ei osattu määrittää pituuspiirejä. Laivamatkat saattoivat päättyä nälkäkuolemaan, kun mentiinkin liiaksi väärään ilmansuuntaan eikä saavuttu määräsatamaan ajoissa. Maalla matkustettaessa taas piti pelätä rosvoja tai jos heistä ei ollutkaan pelkoa, matkustusolosuhteet olivat muutoin karmeat tai vähintään epämukavat. Lisäksi matkat kestivät kauan. Kukaan ei tämän takia matkustanut huvikseen. Vasta sen jälkeen, kun junaliikenteen kehittyi tarpeeksi ja pituuspiiri opittiin laskemaan, ihmiset saattoivat matkustella huvikseen.
Toinen asia on ympäristöstään erottautuvan subjektin vaatimus. Ihmisen ei ole mitään mieltä lähteä sieltä, missä hän enemmän tai vähemmän mukavasti asuu, jos hän ei osaa esimerkiksi nauttia maisemista. Maisemien katselu pelkästään sen takia, että niissä nähdään jotain kaunista ja elähdyttävää, syntyy sekin lopullisesti vasta 1700-luvun myötä. Sitä ennen luonto on maalaustaiteessakin pelkästään täytemaisemaa tai sitten se on jotain pelottavaa. Matkakirjallisuudessakaan ei luontoa tuota aiemmin ollut juuri kuvattu. Matkustamisen hyödyllisyys tulee esille lopullisesti romantiikan myötä 1800-luvun alussa. Romantiikan ajan filosofia väitti, että matkalla ihminen pystyy varjelemaan omaa subjektiviteettiaan, koska matkustaessaan ihminen pääsee lähelle luontoa. Samalla hän pääsee lähelle omaa itseään: matka on itsetutkiskelun aikaa. Se on myös vapauden aikaa. Ja aivan kuin nykyäänkin olemme matkan jälkeen henkisesti virkeitä, romantiikan aikana matkan päässä odottaa ristiriidaton subjektius.
Matkustamista ei siis voinut ajatella tekevänsä huvikseen ennen 1700-luvun loppua, jos toki vielä silloinkaan. Kun alussa mainitut rockbändit laulavat lähtemisestä, biiseissä tunnutaan oletettavan, että lähteminen ja matkalla oleminen on ihmisen luontainen ominaisuus, varsinkin miesten kohdalla. Näinhän ei ole, vaan ilmiöllä on historiansa. Mutta näinhän myytit juuri toimivat, tuhoavat historian ja asettuvat sen yläpuolelle.
Mutta mitä tekemistä bluesilla ja hyödyllisen matkustamisen ideologialla on keskenään? Ensiksi pitää vastata kysymykseen: mitä on blues?
Se on blueshistorioitsija Paul Oliverin sanoin "viimeistä suurta kansanmusiikkia, joka on syntynyt länsimaissa". Blues on Yhdysvaltain mustien ominta alakulttuuria, josta ei koskaan ole tullut aivan samanlaista valtakulttuurin hyväksymää viihdettä ja/tai taidetta kuin jazzista. Blues on kolmisointuista ja kaksitoistatahtista, perusteiltaan hyvin yksinkertaista musiikkia.
Blues syntyi Amerikkaan tuotujen mustien orjien keskuudessa. Ensiksi heiltä vietiin rummut ja muut lyömäsoittimet, jotka ovat afrikkalaisen musiikin tärkein soitin. Toiseksi heille annettiin raamatut ja virsikirjat, joista heidän piti opetella länsimaisen kulttuurin hienouksia. Voidakseen tulkita itseään ja tunteitaan afrikkalaisten oli yksinomaan laulettava.
Virret antoivat siitä lähin sanat, mutta afrikkalainen musiikki antoi melodian. Syntyi perinne, jota kutsutaan 'holleriksi', ts. hoilotukseksi. Se on yksinkertaisen melodian ja vähien sanojen parissa tapahtuvaa improvisointia.
Kun tähän hollerointiin alkaa vähitellen liittyä eurooppalaisen musiikin piirteitä, syntyy sellaisia mustan musiikin erityislajeja kuin ragtime, jazz, gospel ja blues.
En tämän tarkemmin perehdy bluesin historiaan, esitän seuraavassa vain lyhyen tarkennuksen siihen, miten peltohoilotuksista päästiin lopulta sellaiseenkin bändiin kuin Steppenwolf.
Bluessanoitukset olivat alusta alkaen yhteiskunnallisesti hyvin realistisia. Monet blueslaulajat olivat itse entisiä orjia tai ainakin näiden jälkeläisiä eikä heillä helposti ollut paikkaa amerikkalaisessa eriarvoisessa yhteiskunnassa. Etelässä kurjaa työtä tehneet mustat lähtivät pohjoiseen, useasti kohti Chicagoa ja sen tehdas- ja teurastamoteollisuuden työpaikkoja. Toinen mokoma mustia kierteli ympäri maata joko työpaikan toivossa tai virkavaltaa paossa. Näistä matkustamisista syntyi lauluja.
Näissä sanoituksissa ei kuitenkaan ihannoitu tien päällä olemista sinänsä, vaan alati jatkuva matkustaminen oli pikemminkin rasittavaa. Se oli jonkinlaista vapautta, mutta se ei ollut todellista vapautta, koska matkalle lähdettiin pakon edessä eikä itseään kehittääkseen. Se ei ollut matkustamista, jonka tuloksena ihminen kehittyy ja tulee paremmaksi ihmiseksi, niin kuin eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa romanttisessa ajattelussa väitettiin.
Kun blues yhdistettiin 1950-luvulla valkoiseen country-musiikkiin, syntyivät rock'n'roll ja rockabilly. Varsinaisen bluesin valkoinen nuoriso löysi vasta 1960-luvulla. Rock'n'roll ja rockabilly taantuivat 50-luvun lopussa imeläksi nuorisoviihteeksi eikä sillä ollut enää kapinallista arvoa. Uusi kapinallisuuden lähde oli musta blues. Sellaiset englantilaiset bändit kuin Rolling Stones, Pretty Things ja Animals alkoivat soittaa mustaa bluesia, niin mustana kuin valkoiset taidekoululaiset vain pystyivät.
1960- ja 70-lukujen vaihteessa blues sai uutta vauhtia hard rockista ja juuri sellaisista bändeistä kuin Steppenwolf. Hard rockista tulee sittemmin heavy metalia - Born To Be Wild -biisissä yhdistetään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa sanat 'heavy' ja 'metal'.
Samaan aikaan on the road -ideologia nousee rockissa tärkeäksi. 50-luvun tärkeimmät matkustusbiisit olivat olleet tässä mielessä neutraaleja - muistetaanpa vaikka Johnny Burnetten The Train Kept-a-rollin', jossa junan liikkuminen on pikemminkin metafora, tai Gene Vincentin I'm Going Home (To See My Baby). Niissä liikkuminen ei ole mikään itseisarvo. 60-luvulla ja varsinkin sen lopulla, amerikkalaisessa hard rockissa, liikkumisesta tulee itsetarkoitus. Kymmenet ja taas kymmenet bändit laulavat miehestä, joka ei voi pysähtyä, jonka on aamun valjetessa taas kerran lähdettävä. Miten muutos tapahtuu?
Otan tässä vaiheessa käyttöön hiukan psykoanalyyttista termistöä. Wolfgang Schivelbusch käyttää Junamatkan historiassaan Sigmund Freudin ärsykesuojateoriaa selittääkseen sen, miten alkuaikojen junamatkojen vauhdin aiheuttamasta shokista päästiin eroon. Ärsykesuojateoria tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että aisteihin kohdistuva taukoamaton ärsytys muuttaa myös psyykkisiä rakenteita. Kun junat liikkuivat nopeasti ja tekniikan kehittyessä vauhtikin lisääntyi, ihminen oppi lopulta saamaan ohikiitävästä maisemasta selvää. Ihminen oppi myös ajan ja aikataulujen noudattamisen merkityksen ja matkan aikana lukemisen.
Miten tämä soveltuu rockin historiaan? Nuoret valkoiset rokkarit kuuntelivat paljon mustaa bluesia, jopa intohimoisesti. Heille tuli välttämättömäksi kehittää bluesin sanoituksia vastaava ideologia. Jatkuva aistiärsytys - tässä tapauksessa siis mustan bluesin sanoitukset - muutti psyykkistä rakennetta niin että mustasta bluesista otettiin ulkoinen muoto ilman sen sisältöä. Otettiin siis pelkkä kuva jatkuvasti liikkeellä olevasta blueslaulajasta. Koska valkoisella miehellä ei ole mitään pelättävää, hän ei voi laulaa kuin sellaisesta matkustamisesta, johon ei ole mitään muuta syytä kuin matkustaminen ja kuvitelma siitä, että se on jotenkin vapaata yhteiskunnan rajoituksista. Siksi Steppenwolf ja Born To Be Wild: yksikään musta blueslaulaja ei kuvitellut syntyneensä suoraan villiksi, vaan hän tiesi, että hänen elämänsä kovuus teki hänestä villin. Steppenwolf ja kumppanit taas ylittivät historian ja loivat myytin, jossa rokkarit ovat syntyjään villejä.
Bluesmusiikki ja sen sanoituksetkaan tuskin syntyivät tyhjästä. Niillä on aivan varmasti intertekstuaalisia suhteita joihinkin aiempiin teksteihin. Mustat saivat mallin sanoituksiinsa valkoisilta, osittain virsistä ja muusta hengellisestä musiikista, osittain eurooppalaisista ja amerikkalaisista balladeista.
Uskon kuitenkin, että myös runous vaikuttaa bluessanoitusten taustalla. Monet mustat muusikot kuulivat varmasti myös valkoisten folklaulajien esiintyvän. Jimmie Rodgersin, Pete Seegerin ja kumppanien sanoitukset taas olivat saaneet vaikutteita amerikkalaisesta runoudesta, sellaisilta kirjailijoilta kuin Carl Sandburg ja Walt Whitman. Nämä ja monet muut runoilijat taas ovat välittäjinä amerikkalaisen romantiikan suuntaan, sellaisiin filosofeihin kuin Ralph Waldo Emerson ja Henry David Thoreau. Nämä taas olivat kiinteästi kytköksissä eurooppalaiseen perinteeseen, Goetheen, Wordsworthiin, Rousseauhon. Nämä taas olivat sellaisia filosofeja, jotka avoimesti propagoivat matkustamisen puolesta. Rousseau puhui siitä, että ihmisen pitää päästä kosketuksiin alkuperäisen luonnon kanssa. Wordsworth oli sitä mieltä, että sivilisaatio tuottaa vääristyneen käsityksen kielestä. Hän kirjoitti myös yhden maailman ensimmäistä matkaoppaista. Goethe matkusteli laajalti mm. Italiassa ja kirjoitti suunnattomia matka-aiheisia romaaneja, mm. Wilhelm Meisterin vaellusvuodet.
Linja on siis selkeä: meidän ei tule mitenkään paheksua moottoripyöräjengejä, koska he ovat suoraan alenevassa polvessa sukua eurooppalaisen filosofian parhaimmistolle. Moottoripyöräjengit ovat valistuksen ja romantiikan suoria perillisiä, ts. heillä on hallussaan alkuperäisenä näiden filosofioiden kapinallinen luonne.
Ja sitten ufoihin. Mietin pitkään järkevää aasinsiltaa, mutta päätin hylätä sen yllättävän montaasin hyväksi. Sekä moottoripyöräjengejä että ufoja kuvannut elokuvaohjaaja Kenneth Anger olisi voinut toimia hyvänä aasinsiltana, mutta en keksinyt hänestä mitään järkevää sanottavaa.
Yritän kuitenkin vielä lopuksi väittää, että ufouskovaisuus on aivan samaa romantiikan ja valistuksen jälkipuintia kuin moottoripyöräjengien vapauden kaipuu ja ideologia.
Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja työstämätöntä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä. Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto.
Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.
Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan aina siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa. Tämä tieto ikään kuin tarjoaa ihmiselle uuden näkökulman maailmankaikkeuteen ja ennen kaikkea itseensä. Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.
Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa abduktoiduiksi, ts. ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Abduktiokertomuksissa - siis sellaisissa, joissa sävy on positiivinen - korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania.
Muutama viikko sitten tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. Näissäkin kertomuksissa pääosassa on siis matka - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut.
Palatakseni X-filesiin: sen alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta tässä tapauksessa näillä fiktioilla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta.
Eikö tämä ole paralleeli romantiikan projektille? Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta.
Mutta miksi ufot? Romantiikassa tätä ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. Mutta ongelma on se, että luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Ja se on sitäpaitsi suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa. Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä.
Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja luen kaksi otetta. Niiden välillä on noin 150 vuotta ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään, ja toinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan.
Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla.
Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.
Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa paljon huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia:
Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin.
Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti