Suomen tietokirjailijat lähetti kyselyn ammatinharjoittajille. Kyselyn oheen sai kirjoittaa muistelon tai vastaavan tekstin omasta urastaan. Väsäsin tämmöisen.
Miten minusta tuli tietokirjailija
Olen kai aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija. En ole koskaan kokeillut mitään muuta ammattia - olen jonkin verran myynyt kirjoja turuilla ja toreilla ja tuurannut divareissa enkä pidä edelleenkään mahdottomana, että vanhemmiten perustaisin divarin. Mutta silloinkin varaisin oikeuden kirjoittaa läppärillä takahuoneessa. Yrittäessäni elää ja tulla taloudellisesti toimeen olen ollut myös vapaana toimittajana (ja olin pari vuotta jopa töissä ylioppilaslehdessä), mutta vaikka lyhyiden juttujen ja arvostelujen kirjoittaminen onkin aivan erilaista toimintaa kuin kirjojen tekeminen, en ole osannut sitä erottaa erilliseksi identiteetiksi.
Mutta ennen vuotta 1997 en ollut kummemmin realisoinut haaveitani. Olin kouluvuosina kirjoittanut kaikenlaista - ammattimaisimmin elokuva-arvosteluja paikalliseen lehteen, jossa isäni oli töissä urheilutoimittajana - ja julkaissut omaa runouspienlehteäni Blinkity Blankia ja yliopistoaikoina kirjoitin edelleen runoja ja koetin kirjoittaa romaaniakin, mutta se jäi sitten (samaisen romaanin käsikirjoitus kyllä hautuu edelleenkin koneen uumenissa). Vasta valmistuttuani asia tuli ajankohtaiseksi, koska lähdin opiskelupaikkakunnalta toiseen kaupunkiin sivariin ja sen jälkeen perustin perheen. En osannut syystä tai toisesta ryhtyä oikein mihinkään kunnolla, mutta vuoden 1998 paikkeilla rupesin keräämään aineistoa tulevaan esikoisteokseeni. Siinä myllerryksessä tuli avoero, mistä osittain syytettiin kirjantekoon paneutumista, mikä ei ole varmaankaan kovin harvinaista kirjailija- ja tutkijapiireissä.
Pulpografia: amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89 ilmestyi Suomen Dekkariseuran kustantamana jouluaatonaattona 2000. Siinä on paljon esikoisteoksille tyypillisiä virheitä ja epätarkkuuksia ja kokonaisuutena se voi vaikuttaa asiaansa intohimoisesti paneutuneen harrastajan teokselta, joka ei saa jatkoa.
Mutta sai kuitenkin. Menin naimisiin 2001 toimittaja Elina Teerijoen kanssa ja avioliitosta sukeutui nopeasti toverillinen työsuhde, joka jatkuu edelleenkin. Kiitos ansiosidonnaisen, pystyin keskittymään kirjoittamiseen melkein täysipäiväisesti. Käänsin jopa yhden kirjankin (se ei ole kylläkään ilmestynyt suomeksi, ainakaan vielä), mutta ennen kaikkea rupesimme vääntämään kirjan käsikirjoitusta: huomasimme, että kumpaakin meistä kiinnostavat harvinaiset etunimet, ja rupesimme bongailemaan niitä muun muassa kävelyiltä hautausmailla. Meillä oli jossain vaiheessa aina reissuilla mukana pieni vihko, johon keräsimme nimiä eri kirkkopihoilta. Aloimme kirjata niitä ylös koneelle ja mietimme, että tästä tulisi kirja. Teimme nopeasti vuoropäivinä lyhyitä ja humoristisia hakusanoja ja saimme aikaiseksi noin 800 eri nimeä kattavan käsikirjoituksen. Se pyöri jonkin aikaa hämmentyneillä isoilla kustantamoilla, kunnes kirjan otti - luettuaan käsikirjoitusta viikonlopun yli - pieni ja valpas kustantamo. Kirjasta tuli menestys ja se on saanut jo kaksi jatko-osaa, joista viimeisin käsittää jo kaikenlaisia nimiehdotuksia, sekä omiamme että ammoin muiden ehdottamia.
Etunimikirjan lisäksi väsäsimme, juuri mainitun ansiosidonnaisen turvin, myös pikkukirjan talkkunasta, jota söimme välillä aamupaloilla. Satunnaisesti tein jatko-osaa Pulpografialle, joka käsittelisi amerikkalaisia kioskilänkkäreitä ja samalla kirjoitimme yhdessä nuortenromaanin käsikirjoitusta - sekään ei ole vielä ilmestynyt, kuudesta tai seitsemästä uudelleen kirjoitetusta versiosta huolimatta.
Ansiosidonnainen oli loistava apuraha, vaikka sitähän ei saa sellaisena pitää. Jouduin tästä kovaan sanaharkkaan työvoimatoimiston virkailijan kanssa ja tulin toimistosta ulos valmiina hirttäytymään, koska virkailijan sana oli ollut kova: olet yrittäjä etkä saa olla työtön. Tämä siis ennen kuin yksikään mainituista kirjoista oli vielä ilmestynyt, olin vain sanonut, että olen tässä kirjoitellut vähän yhtä kirjaa. Ei olisi pitänyt.
Reilu vuosi sitten ilmoitin työvoimatoimistoon, etten ole enää heidän asiakkaansa, kyllästyin sen verran pahasti ristiriitaiseen ja kyttäämiseen perustuvaan toimintaan, jossa kirjailijan (tahi muunkaan taiteilijan) ammatin olemusta ei ymmärretä.
Samaan aikaan pääsin sisälle myös BTJ:n, entisen Kirjastopalvelun, töihin ja kirjoitettuani heille hakusanoja muutamiin kirjallisuushakuteoksiin ehdotin paria länkkäriaiheista kirjaa kustannettavaksi. Meni läpi, ällistyksekseni! Kirjoja tuli jopa kaksi, Kuudestilaukeavat, joka on kokonaan omaa työtäni, ja Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita, jonka toimitin. Samaan aikaan kirjoitin myös tietokirjailijoiden puolivuotisen apurahan turvin kirjaa Valkoinen hehku, jonka oli tarkoitus olla pääsykoe- ja kurssikirjaksi sopiva johdatus elokuvan historiaan. Se on ehkä ollut kaikista kirjoistani työläin, enkä ole varma, kuinka hyvin teos on onnistunut tavoitteissaan.
Juuri näihin aikoihin tajusin, että pystyn elämään kirjailijana. Saan apurahoja - vaikka ne ovatkin epävarmoja (varsinkin jos ne unohtaa, kuten olen itse onnistunut pari kertaa tekemään) -, pystyn tekemään kirjoja, jotka saavat huomiota ja lukijoita ja myönteisiäkin arvioita (vaikka varsinkin Valkoisesta hehkusta tuli myös kielteisiä, niin kuin varmasti kaikkien totaliteettiin pyrkivien kirjojen kohdalla käy), ja pystyn työskentelemään omassa rauhassa, ilman että kukaan kauheasti pystyy pomottamaan minua. Kirjailijuus tuntui yhtäkkiä hyvältä ajatukselta ja rupesinkin käyttämään itsestäni nimitystä tietokirjailija.
Silloin, vuoden 2005 paikkeilla, itsensä nimittäminen tietokirjailijaksi ei ollut ihan niin itsestäänselvää kuin se on nykyään, enkä ole vieläkään (enkä ehkä koskaan) niin näkyvästi esillä kuin esimerkiksi Anna Kortelainen. Ehdin jopa osallistua Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla keskusteluun tietokirjailijuudesta ja väitin, että Suomessa ei tunneta tietokirjailijuutta, päinvastoin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa. (Parikin kustantajaa otti yhteyttä kommenttini jälkeen, mutta ei niistä syntynyt kummempia sopimuksia.) Onkin oikeastaan yllättävää, kuinka nopeasti tietokirjailijuus ammatti-identiteettinä nousi yleiseen tietoisuuteen, tosin vähän erikoista on ollut nähdä, että esimerkiksi Viivi Avellania on nimitetty tietokirjailijaksi.
Olen nykyään julkaissut noin viisitoista teosta, joista osa on toimitteita, osa on harrastuspohjalta tehtyjä oma- tai melkein omakustanteita. Eräät ovat ihmetelleet, miten olen niin tuottelias. Haluaisin olla tuotteliaampi. Jos se olisi mahdollista, jättäisin pikkujuttujen tekemisen lehtiin kokonaan, mutta en ole vielä keksinyt taikakaavaa, miten pienten painosmäärien ja suhteellisen pienien palkkioiden Suomessa se olisi mahdollista. Yhden kirjan tekijänpalkkioilla elää säästeliäästi kaksi kuukautta. Onneksi vaimollakin on tuloja.
Olen usein miettinyt, miksen koskaan keksi mahtavia kirjaideoita, joista tulee upeita reportaasikirjoja tai hauskoja pikkusieviä sälätietokirjoja, joita media nykyään rakastaa. Vaikka olen joidenkin mielestä käsittämättömän tuottelias, minua harmittaa aina, kun luen uutuuskirjojen listoja, eikä nimeäni mainita niissä. Siihen on osasyynä työskentely BTJ:n kaltaiselle kustantamolle, jonka kirjat jäävät melkein aina medialta piiloon. Usein myös sanon vaimolle, että pikkusälää on maailma muutenkin täynnä, ehkä jonkun pitäisikin tähdätä totaliteettiin. Omassa tähtäimessäni onkin magnum opus nimeltään "Pulpografia Fennica", joka käsittää kaiken - aivan kaiken - suomalaisesta kioskiviihteestä, kirjailijoista kustantajiin, kääntäjistä lehtiin, sensuurista paperipulaan ja niin edelleen. (Toinen tähtäin on lukittu kaunokirjallisuuteen. Mutta siitä erikseen.)
Ennen kaikkea tärkeintä on, että olen onnellinen voidessani tehdä sitä työtä, josta olen aina unelmoinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti