Pulpografiassa piti olla myös tällainen teksti perässä. Se alkoi tuntua turhalta ja otin sen pois. Vanhentunut se varmasti onkin, ja olin lisäksi melkein katteettoman optimistinen sen suhteen, että kirjani voisi aloittaa valtavan pokkarikeräilyn. On totta, että Ilves-sarjaa kerätään samoin kuin muita vanhoja sarjoja ja ehkä ekoja Puuma-sarjan kirjoja, mutta pokkareita halveksitaan silti edelleen. No, kirjojen käännöksetkin ovat usein huonoja, mutta minusta ne ovat usein parempia kuin luullaan. Jotkut lukevat sarjoista vain tunnettuja kirjailijoita, kuten Ed McBainia, jonka teoksien käännökset ilmestyivät Ilves-sarjassa silloin kun käännökset olivat vielä lyhennettyjä! Monet esimerkiksi Manhattan-sarjan kirjat ovat kokonaisia. Tai ainakin melkein. Vertailun tekeminen olisi äärimmäisen hankalaa, aikaa ja rahaa viepää.
Lisäksi naiivilta tuntuu usko, että kirjojen hinnat eivät nousisi yli kahdenkymmenen markan - eurokorotus on ollut erityisen tuntuva käytetyissä kirjoissa ja jos joku arvonsa tunteva divari laittaa vanhoja Ilveksiä myyntiin, niiden hinta on vähintään viisi euroa. (Jos on nokkela ja ehtivä, kirjoja kyllä saa vielä 50 sentillä.)
Perässä on vielä lista henkilöistä, joiden keksijää en ollut pystynyt selvittämään, jonka toivoin herättävän kiinnostusta, mutta se jätettiin silti pois, ehkä toimittajana olleen Outi Karemaan ansiosta. Mutta jos joku jollain maagisella tavalla tietää, keistä kirjailijoista on kyse, niin minulle saa kernaasti laittaa viestiä!
Liite 5: Keräilystä
Kun tehdään tällainen bibliografia, seurauksena on yleensä se, että alan keräily kasvaa. Tämä taas tarkoittaa aina sitä, että keräilykohteiden hinnat nousevat.
Tätä en kuitenkaan välttämättä toivo. Tuntuisi järkevältä, että kirjassani esiteltyjen pokkarien hinta ei nousisi yli kahdenkympin. Tutkimustyötä tehdessäni normaali hinta näille kirjoille oli viiden markan molemmin puolin. Joistakin Ilves-sarjan kirjoista joutui maksamaan hiukan enemmän, liekö johtunut sarjan tyylikkäästä ulkoasusta.
Keräiltäviä sarjoja ovat nähdäkseni kaikki ne, joiden julkaisu aloitettiin jo 1950-luvulla eli Tiikeri, Pantteri, Lukki ja Kultamitalikirja. Vuonna 1960 aloittanut Ilves on laatunsa puolesta kuitenkin kaikkein keräiltävin -- myös sen takia, että koko sarjan kokoaminen tuntuu mahdolliselta, mutta on kuitenkin vaikeaa, sillä sarjassa on harvinaisiakin kirjoja. Näin ajatellen David Goodisin Murhan sävel (Ilves 56) olisi erinomainen keräilykohde. Se on myös riittävän laadukas kirja ollakseen joskus tulevaisuudessa kallis ja hintansa veroinen. Puuma- ja Manhattan-sarjoissakin on hamuamisen arvoisia kirjoja, varsinkin Howard Brownen Kaksinkertainen erehdys (nro 30) oli hankala löytää. Sarjoissa on kuitenkin paljon joko täysin tuntemattomia kirjailijoita ja ainakin itseni mielenkiinnottomina pitämiä englantilaisia diletantteja, kuten Peter Cheyneyä.
Ed Lacyn Houkutus (Ässä 4) oli myös melko vaikea löytää, mutta sen keräilyarvoa saattaa heikentää se, että kirja näyttää typerältä salaperäisine meksikolaisineen. Erittäin harvinainen näyttää olevan myös Robert Sidney Bowenin Timanttisormus morsiamelle (Tiikeri 14), samoin Day Keenen Ansa (Ässä 1) ja Stewart Sterlingin Liekkeihin hävinneet jäljet (Tiikeri 9).
Kioskikirjojen harvinaisuus on kuitenkin suhteellista. Suomessa ei enää juurikaan ole kioskikirjoihin ja lehtiin keskittyneitä ”divareita”. Kun aloitin näiden kirjojen keräämisen vuosina 1997-1998, tällaisia paikkoja oli vielä monta, mutta tämän kirjan tekemisen aikana monet lopettivat. Euralaisen Malekan omistaja sanoi minulle maaliskuussa 2000, että kioskikirjat ovat kaikkein huonoimmin kaupaksi menevää tavaraa - ei ihme, että hän piti niitä laatikoissa varastossaan ja liikkeessä oli korkeintaan kaksi hyllymetriä lännenkirjoja ja pari Ilvestä. Suurimmassa osassa tällaisista paikoista kirjoja on kuitenkin huikeita määriä eikä vaadi kuin tarkkaavaista silmää huomata harvinaisuudetkin. Olen nähnyt mm. Manhattan-sarjan Elmore Leonardeista pyydettävän 30 markkaa, mikä tuntuu huikealta, kun tietää, että Suomen divareissa niitä on kolmella markalla saatavana laatikkokaupalla.
Tällä paradoksilla - että kirjoja on hyvin saatavilla ja samalla niitä kuitenkin ostetaan vähän - on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että kirjojen oletettu lukijakunta eli työtätekevät alaluokan miehet eivät enää lue mitään. Ne, jotka ylipäätään lukevat, löytävät kovakantisista kirjoista "parempaa" luettavaa, ja ne, jotka ennen lukivat kioskikirjoja, katsovat videoita. Samanlainen kehityskulku on käyty läpi Yhdysvalloissakin, jossa suoraan videolle tuotettavien elokuvien määrä on suurempi kuin missään muualla. Näidenkin kohdalla on kuitenkin alkanut samanlainen prosessi kuin alkuperäistenkin kioskikirjojen kohdalla: osan niistä huomataan olevan kunnianhimoisia ja niiden tekijät saavat mainetta. Näin on käynyt jo John Dahlille, jonka kioskikirjamainen Tapa minut (1989) ilmestyi alunperin vain videolla.
Keräilyssä kannattaisi kuitenkin ottaa huomioon kirjailijoiden laatu - se on nähdäkseni tärkein kriteeri näitä kirjoja hinnoiteltaessa ja haluttaessa. Nick Carter -sarja ei välttämättä tule keräilykohteeksi, vaikka sarjan sosiologisen ja kirjallisuushistoriallisen mielenkiinnon vuoksi voisi kuvitella näin toisaalta käyvänkin - ovathan 1960-luvun Carterit suoraa jatkoa 1800-luvun loppupuolen dime novel -perinteelle. Toisaalta jos joku haluaa esimerkiksi täydellisen valikoiman Michael Collinsin eli Dennis Lyndsin kirjoja, hänen pitäisi hankkia myös kolme Nick Carter -kirjaa. Sama pätee Martin Cruz Smithiin.
Toivoisi kuitenkin, että vaikka pokkareita ei Suomessa alettaisikaan keräillä mitenkään aktiivisesti liikkeet luopuisivat harmillisesta tavasta laittaa kirjoihin hintalaput. Ne repäisevät useasti kirjan kannesta palan mennessään. Pokkareita tulisi kohdella samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja.
Liite 2: Tuntemattomia sankareita
Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa suomennettiin paljon anonyymejä kovaksikeitettyjä rikosnovelleja, jotka vaikuttavat amerikkalaisilta. Kirjailijoiden nimien puuttuminen on erityisen harmillista, koska tietämäni mukaan amerikkalaisissa pulp-lehdissä ei juurikaan julkaistu nimettömiä tekstejä. Olen koonnut tähän listan tärkeimmistä novellihenkilöistä, joiden tekijää en ole onnistunut selvittämään. Suurin osa on 1930--40-luvun novelleja, kolme viimeistä esiintyivät 1950-luvulla. Jotkut esiintyvät useammassakin novellissa.
Carrhart
Art Casey
Hap Collins [kyllä, sama nimi kuin Joe Lansdalen sarjahahmolla!]
Matt Devon
Jones
Streak McShea
Pat Muldoon
Joe Portugal [tämän niminen sankari seikkailee myös nykyään kirjoitetuissa kirjoissa]
Bulldog Ryan
Stevenson, lentoyhtiön etsivä
Bill Thorne
Bart Trevor
Jeff Dixon
Sidney Gordon
Mike Blair [tämän selvitin myöhemmin - kyse on Hank Searlsin sarjahahmosta, joka seikkaili Dime Detectivessa 40-luvulla; Seikkailujen Maailmassa tuli nimettömänä yksi Blair-juttu 50-luvulla, ja Searlsilta käännettiin myöhemmin kaksi Tappajahain jatko-osien kirjaversiota!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti