On tässä tietty ongelmia, loppu vaikuttaa nyt sitä lukiessani vähän äkkinäiseltä ja sekavalta.
Edit: Vastattiin. Oli luultu STT:ssä, että kirjani käsittelee aikoinaan suosittuja kirjailijoita, jotka nyt on unohdettu. Pitäisikö taas kirjoittaa Toivo Pekkasesta ja Iris Uurrosta? Kirjallisuudenhistoriat ovat heitä täynnä. Itse asiassa kirjallisuudenhistoriathan käsittelevät suureksi osaksi kirjailijoita, jotka ovat joskus olleet suosittuja, mutta eivät ole enää ja ovat käytännössä jopa unohdettuja.
Edit 2: Vielä kerran vastattiin. Toivottiin tekstiä esimerkiksi Maila Talviosta. Hänestä google löytää melkein 17 000 sivua, kun Ville Paakonmaasta esimerkiksi tulee vain 17. Onko se jokin syy vielä kerran nostaa Talvion kaltainen kirjailija esille? Onko hän unohdettu? Ilmeisesti minulla on liian tiukat kriteerit unohtumiselle, mutta minusta unohtunut tarkoittaa sitä, että kirjailijaa ei muista enää kukaan. Talvion tietää ja muistaa aivan liian moni, että hänestä olisi kirjoitettavaksi tämmöiseen asti. Ideani kirjassa on siis kirjoittaa niistä, joista ei ole kukaan koskaan kirjoittanut (paitsi Raoul Palmgren, mutta veikkaisin, että monikaan ei ole lukenut hänen työläiskirjallisuuden historioitaan alusta loppuun vieläpä niin että muistaisi niistä jotain).
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän huutolaispojan väkivaltaista elämää kuvaavasta teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Uudemmatkin kirjat voivat kadota. Kuka tuntee Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only, joka ilmestyi ilman painovuotta 1980-luvun lopussa? Omakustanteinen pokkari on ollut tietyissä piireissä kulttiromaani, mutta kunnialliset kirjallisuudenlukijat ovat pysyneet siitä kaukana. Totta kyllä, kirja julkaistiin pienenä painoksena uudestaan vuonna 2001, mutta tuntuu siltä kuin uusintapainoskin olisi jo painunut unohduksiin.
Katoavainen on mainen kunnia, sanoivat jo muinaiset roomalaiset ja olivat hyvin, hyvin oikeassa.
Miksi kukaan - edes oman alansa historiaa tunteva kirjailija - ei sitten tunne Paakonmaan tuotantoa? Samanlaisia kirjailijoita voisi luetella kymmeniä, ellei satoja, kaikki unohdettuja.
Syitä on monia. Yksi on se, että kirjallinen kulttuuri itse suosii unohtamista. Jos menneitä kirjailijoita ei unohdettaisi, uusien kirjailijoiden julkaiseminen olisi turhaa. Lisäksi lehtien harrastama tapa pitää kritiikkejä uutisina saa tyystin unohtamaan jo kaksi vuotta sitten julkaisseet kirjailijat.
Suomeen myös mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Pitkään tämä totuus oli proosan puolella yhteiskunnallinen, sosiaalinen realismi. Runouden puolella korostettiin 1950-luvulta alkaen älyllisyyttä ja etäisyyttä, myöhemmin 1970-luvulla poliittisuutta. Muut kirjalliset muodot painettiin piiloon.
Postmodernismin pastissinomainen leikittely mullisti 1980-luvun lopulla totutut kuviot ja esiin nousi uusia kirjallisuuden muotoja. Kuka toisaalta muistaa 30 vuoden kuluttua Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan postmodernistisia romaaneja? Unohdusta voi pitää myös armeliaana tekona.
Nyt vallitsevat viihteellisyys ja dekkarinomainen imu, mitä ikinä ne sitten tarkoittavatkaan. Veikkaukseni on, että moniakaan 2000-luvun alussa esille tulleita kirjailijoita ei juuri lueta enää 2040-luvulla.
Toisaalta unohdetun kirjailijan lukeminen ja hänen tuotantoonsa ja elämäänsä tutustuminen avaa aina uusia näköaloja sekä Suomen että suomalaisen kirjallisuuden historiaan. On vain lukijasta kiinni, pääseekö hän kiinni vanhoihin kerrontaratkaisuihin tai vanhahtavaan kieleen tai moraalisäännöstöön.
Usein tosin unohdetut kirjailijat ovat voineet olla oman aikansa radikaaleja, kuten 1930-luvulla mitattoman runouden ja kansallissosialismin puolesta puhunut Yrjö Koivukari. Unohdettujen kirjailijoiden rivistö on suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoittamaton luku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti