Hain tällaisella työpaikkahakemuksella erään tv- ja elokuvalehden päätoimittajuutta vuonna -96 eli 23-vuotiaana (kuukausi tuosta päivämäärästä täytin tosin 24). Sen kyllä huomaa. Enpä ole kyllä sittemminkään päässyt töihin, joihin olen hakenut, mutta nykyään, yli kymmenen vuotta myöhemmin, osaan jo sanoa, ettei minun enää kannata. Tuskin sopeutuisin työyhteisöihin. Jaa juu, olinhan minä päätoimittajana Turun ylioppilaslehdessä 2000-2002.
Tampere 2.4.1996
Hyvä XXX,
ilmoittaudun täten päätoimittajaehdokkaaksi XXX:ää varten. Vaikka kokemukseni varsinaisesta lehtityöstä ovat vähäiset, katson olevani pätevä lehden tekoa varten. Ottaisin urheasti vastaan kaiken, mikä eteen tulee, todennäköisesti tekisin ensimmäisenä lehtenäni kömpelön ja mitäänsanomattoman julkaisun, mutta sen jälkeen kokoaisin itseni ja saisin aikaan jotain sellaista, jota edelliset päätoimittajat eivät tehneet. XXX on Suomessa - jossa hyvien elokuvalehtien määrä on suoraan verrannollinen istuvan hallituksen selväjärkisten määrään - tärkeä lehti, jonka tekemistä ei sovi jättää pikkusieluisten ihmisten harteille.
Olen elokuva-alan puoliammattilainen. Meriittini ovat toki vaatimattomat, mutta yhteenlaskettuna niistä tulee aktiivista työntekoa elokuvan parissa yli kahdeksan vuotta. Päätoimeni - opiskelu - liittyy kyllä hiukan muihin puuhiin kuin elokuvaan, mutta sen ei tulisi haitata.
Olen tällä hetkellä tamperelaisen elokuvakerho Monroen pitkäaikaisin puheenjohtaja (1991-) ja olen luotsannut kerhoani eteenpäin (joskus kyllä taaksekinpäin) tilanteessa, jossa muut aikuisten elokuvakerhot ovat viereltä kaatuneet. Monroe näkyy tamperelaisessa julkisuudessa ja on erikoisnäytöksineen merkittävä lisä kaupungin elokuvatarjonnassa. Elokuvakerhourani on pidempi: Porin, kotikaupunkini, elokuvakerhossa olin aktiivijäsen (ja jossain vaiheessa myös varapuheenjohtaja) vuosina 1987-1990. Tällöin kontollani oli mm. esitettävien lyhytelokuvien valinta. Tällä hetkellä istun myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa.
Olen kirjoittanut säännöllisesti elokuvasta vuoden 1987 keväästä alkaen. Aluksi kirjoitin Satakunnan Työhön (nimimerkillä Umberto D.), sitten Hämeen Yhteistyöhön (nyt jo omalla nimellä) ja sen jälkeläiseen, Pirkanmaan Yhteistyöhön, jonka lopettaminen viime marraskuussa on tehnyt ankaran loven lompakkooni. Olen kirjoittanut ohessa säännöllisesti Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisiin, SETA-lehteen (nykyään Z), Kulttuurivihkoihin, valitettavasti lakkautettuun La Stradaan sekä Porin City-lehteen. Tulevassa Filmihullun numerossa ilmestyy yhdessä Monroen (entisen) varapuheenjohtajan kanssa kirjoittamani juttu elokuvakerhojen nykytilasta ja klassikkojen asemasta elokuvayleisön mielissä. Monroen puheenjohtajana minulla on ollut tilaisuus toimittaa kolme lehteä - syksyllä 1991 Jörn Donnerin tuotantoa käsittelevän monipuolisen julkaisun, keväällä 1992 uutta amerikkalaista rikoselokuvaa käsittelevän lehden ja kuluvana keväänä neuvostoelokuvan viikonloppuun liittyneen julkaisun. Olen nopea kirjoittaja ja Aviisissa lehden tekijät aina nauravat, ettei juttujani tarvitse oikolukea.
Opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä ja olen aivan hilkulla valmistua (graduni käsittelee yksinäisyyden historiallisia kohtaloita). Olen julkaissut artikkelin Nuo mainiot maskuliinit kiitävissä autoissaan. Jack Kerouac matkustamisen historiassa teoksessa Mikko Lehtonen (toim.): Aatamin puvussa. Liaanilla Hemingwaysta Königiin (Tampereen yliopisto, Yleinen kirjallisuustiede, julkaisuja 28, Tampere 1995). Olen luennoinut kansainväliselle tiedeyhteisölle aiheesta Frontier In The Making. The Ideological and Intertextual Relations in the Frontier Literature ja kuluvan kuun puolessavälissä pidän esitelmän tyyliniekan subjektikäsityksestä. Tästä huomaa, että tutkijana olen keskittynyt hiukan vanhanpuoleisiin asioihin (1700-luku on intohimoni), mutta se ei estä minua tarkkailemasta ympärilläni olevaa maailmaa - seuraan kohtuullisesti Internetiä (vaikka surffailu ei itseäni kauheasti innostakaan) [sic!], musiikkia, televisiota ja ennen kaikkea elokuvaa. En tiedä kasvatustieteistä juuri mitään (osaan luetella sujuvasti kasvatusfilosofian klassisia nimiä). Vuoden 1995 kesällä toimin kustannustoimittajaharjoittelijana Vastapainossa.
Olen sosiaalinen ihminen (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan) enkä ole vielä tavannut ihmistä, jonka kanssa en pystyisi tekemään töitä. Kontaktien ylläpitäminen sujuu minulta luontevasti.
Toivoakseni kaikki ylläoleva lasketaan minulle eduksi.
keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007
Jaskaa
Tämä lienee ainoa julkaistu levyarvosteluni. Täysin varma en ole. On mahdollista, että olen kirjoittanut jotain satunnaista Aviisiin tai Turun Ylioppilaslehteen. Tämä tuli Rumbassa, kirjoitin kun levyarvioruuhkassa turhautunut kaverini pyysi auttamaan.
Strippausta ikävystyneille
Music To Keep Your Wife Happy. The Exciting History of Yellow Productions 1994-2001.
Tyypillistä lounge-tyylikkyyttä tarjoaa ranskalaisen Yellow Productions -levymerkin historiaan kajoava kokoelma Music To Keep Your Wife Happy. Mukana on strippausohjeet.
Kyllähän näistä monen biisin tahdissa voisi stripatakin. Levy alkaa vauhdikkaasti mukavasti pompottavan pystybasson tukemalla Duncanin Too Deep -biisillä. Muukin kama on usein jatsahtavaa, pienillä tekno- ja elektromausteilla. Esiin nousee eritoten siististi funkahtava ja erittäin tanssittava Yasushi Iden Certain Peace. Brandyn Ritual on sekin siisti ja ennen kaikkea cool jatsi. Jazzanovan Tres bien on nimensä mukainen biisi. Ernest St. Laurentin Butterfly on kiva pop-tekno.
Välillä meno on vähän liiankin siistiä. Soittajilta ei irtoa hiki ja stripparikaan tuskin äityy dramaattisiin taivutuksiin. Monet biisit ovat aika tavanomaista 90-luvun housea ja taiteellisemmat viritykset, kuten Sohan Les enfants du bled, ovat pitkästyttäviä. Onneksi tämäntyyppisistä Silent Poetsin Prisons on hauska perheriidan kuvaus kaksine vokalisteineen.
Strippausta ikävystyneille
Music To Keep Your Wife Happy. The Exciting History of Yellow Productions 1994-2001.
Tyypillistä lounge-tyylikkyyttä tarjoaa ranskalaisen Yellow Productions -levymerkin historiaan kajoava kokoelma Music To Keep Your Wife Happy. Mukana on strippausohjeet.
Kyllähän näistä monen biisin tahdissa voisi stripatakin. Levy alkaa vauhdikkaasti mukavasti pompottavan pystybasson tukemalla Duncanin Too Deep -biisillä. Muukin kama on usein jatsahtavaa, pienillä tekno- ja elektromausteilla. Esiin nousee eritoten siististi funkahtava ja erittäin tanssittava Yasushi Iden Certain Peace. Brandyn Ritual on sekin siisti ja ennen kaikkea cool jatsi. Jazzanovan Tres bien on nimensä mukainen biisi. Ernest St. Laurentin Butterfly on kiva pop-tekno.
Välillä meno on vähän liiankin siistiä. Soittajilta ei irtoa hiki ja stripparikaan tuskin äityy dramaattisiin taivutuksiin. Monet biisit ovat aika tavanomaista 90-luvun housea ja taiteellisemmat viritykset, kuten Sohan Les enfants du bled, ovat pitkästyttäviä. Onneksi tämäntyyppisistä Silent Poetsin Prisons on hauska perheriidan kuvaus kaksine vokalisteineen.
Rikoslehtien historiaa
Tämä juttu on kyllä julkaistu, varmaan aika monessakin lehdessä, koska kirjoitin sen viitisen vuotta sitten STT:n artikkelipalvelulle (jonka kanssa asioimisesta siis kirjoitin aiemmassa postissa; joskus olen onnistunut myymään heille juttuja). Myöhemmin - tai ehkä samaan aikaan tämän kirjoittamisen kanssa - kävin vetäisemässä luennon yliopistolla aiheesta, kurssilla jonka nimi oli kait aikakauslehtijournalismi.
Rikoslehtien historiassa ei ole syytä häpeään
Rikoslehdillä on kunniakkaampi historia kuin mitä niiden epämääräinen nykyolemus antaa ymmärtää. Alibin ja Rikospostin nuhjuinen maine ei saisi peittää alleen sitä, että tosirikoslehtiä on luettu jo kauan ja että niissä on julkaistu hyvää, moneen suuntaan vaikuttanutta kirjallisuutta.
Tosirikoslehtien kulta-aika varsinkin Yhdysvalloissa, ilmiön kotimaassa, olivat 1920-1950-luvut, jolloin alan lehtiä ilmestyi kymmenittäin ja niitä myytiin kymmenen miljoonaa kappaletta joka kuukausi.
Tosirikoslehdet ovat ilmiönä samanikäisiä kuin muutkin kertomuslehdet, ts. lehdet, jotka julkaisevat viihdyttäväksi tarkoitettua kaunokirjallisuutta. Ylimpänä hierarkiassa olivat ns. slick-lehdet, jotka olivat kiiltävälle paperille painettuja laatulehtiä. Niissä julkaistiin sekä jatkokertomuksia, novelleja että artikkeleita. Slick-lehtien suosituimpia olivat mm. Saturday Evening Post, nykyään pitkälle alkuperäisistä juuristaan edennyt Cosmopolitan ja Collier's. Slick-lehtien alle arvostuksessa jäivät pulp-lehdet, jotka julkaisivat käytännössä pelkkää fiktiota, jatkokertomuksia ja novelleja. Pulp-lehdet saivat nimensä halvasta ja huonosta selluloosapitoisesta paperista.
Pahnanpohjimmaisia lehtiä olivat tosirikoslehdet. Ne olivat pulp-lehtien näköisiä ja kokoisia, mutta niiden kansikuvat olivat huonompia ja mielikuvituksettomampia. Niissä julkaistut kertomukset kertoivat kammottavista rikoksista eikä niissä ollut pyrkimystä tyylillisiin hienouksiin. Monet slick- ja pulp-lehtiin kirjoittaneet kirjailijat tarjosivat kuitenkin kertomuksia näihinkin lehtiin ja niiden vaikutus myöhempään rikoskirjallisuuteen on ollut suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.
Ensimmäinen tosirikoksista kertonut lehti perustettiin niinkin varhain kuin 1845. Tällöin Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä lehti nimeltä National Police Gazette. Lehti ilmestyy edelleen, nyt vain nimellä Police Gazette.
Kultakausi alkoi kuitenkin vasta 1920-luvulla, jolloin Macfadden-niminen kustantamo alkoi julkaista lehteä nimeltä True Detective. Lehden kertomukset keskittyivät ajankohtaisiin rikoksiin, mutta kirjoittajat saattoivat poimia myös menneiden vuosisatojen outoja tai muuten tunnettuja rikoksia esille ja kirjoittaa niistä. Ensimmäiset tosirikoslehdet eivät siis uutisoineet aiheistaan, niin kuin ne tekevät nykyään.
True Detective oli menestys, ja sen rinnalle tulikin kymmenittäin uusia lehtiä. Mainittakoon muutama: Master Detective, Shocking Detective, Startling Detective, Detective World ja Underworld Detective. Nämä ja monet muut lehdet olivat pulp-lehdissä syntyneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden aikalaisia. Sellaisissa tunnetuissa pulp-lehdissä kuin Black Mask ja Dime Detective kirjoittivat mm. Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.
1920-1940-lukujen tosirikoslehtien kirjallisuus kannattaakin nähdä rinnakkaisena ilmiönä Chandlerin ja kumppanien tyylille. Siitä vain oli riisuttu pois loppukin tunteellisuus, adjektiivit ja psykologia. Tosirikoslehdet toteuttivat Hemingwayn jäävuori-ajatusta täydellisesti: mitään muuta ei näy kuin jäävuoren huippu.
Samanlainen erottelu voidaan tehdä ns. film noir -elokuvien eri alalajien välillä. Varsinainen film noir, romanttinen ja synkkä rikosmelodraama, vastaa kovaksikeitetyn kirjallisuuden ihanteita, mutta sen dokumentaarinen suuntaus ja sellaiset elokuvat kuin Jules Dassinin Alaston kaupunki (1949) vastaavat tosirikoslehtien ihanteita toteavuudessaan.
Tosirikoslehtien tyyli vaikutti myös poliisiromaanin syntyyn 1950-luvulla. Tällöin puhutaan kirjallisuudesta, joka yksityiskohtaisen tarkasti kertoo poliisin työstä ja rikosten selvittämisestä. Poliisiromaanin ihanteet vaikuttavat edelleen, varsinkin televisiossa, jossa NYPD Bluen kaltaiset sarjat käyttävät karua realismia tarkoin harkittuna tehokeinona.
1950-luvulla tosirikoslehtien rinnalle tulevat ensimmäiset varsinaiset miestenlehdet eli men's magazinet. Kyse ei ole seksilehdistä, niin kuin termin suomennos antaa ymmärtää, vaan miehille suunnatuista aikakauslehdistä, joissa on roiseja tosikertomuksia ja artikkeleita metsästyksestä, aseista, autoista ja viinasta. Höysteenä on tyttöjen kuvia. Tällaisista lehdistä mainittakoon Male, Man's Magazine, Adam, Gent, Escapade ja ennen kaikkea Playboy, joka alkoi ilmestyä 1953. Näissä lehdissä luotiin se miestenlehden malli, joka vaikuttaa edelleen Slitzin tapaisissa lehdissä.
Suomeen tosirikoslehdet suodattuivat juuri miestenlehden kautta. Kalle alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja julkaisi pin up -kuvien lisäksi tosijuttuja. Mies oli nimensä mukaisesti kaikille miehille tarkoitettu lukemisto, jossa oli monia englannista käännettyjä tosijuttuja. Rikospoliisin mukana oli harvoja pelkästään rikosaineistoon keskittyviä lehtiä - se oli amerikkalaisen True Crime Adventures -lehden suora käännös.
1970-lukua voitaneen pitää tosirikoslehtien alennuskauden alkuna. Televisio ja lähiöityminen veivät ronskeilta alatyylin lehdiltä lukijat ja kuuluisien kirjailijoiden - Truman Capote, Norman Mailer - kirjoittamat tosirikoskirjat osoittivat, että rikoksista kirjoitettaessa romaanimitta on melkein välttämätön. Seksuaalirikokset täyttivät lehtien sivut ja samalla juttujen taso laski. Niissä ei enää ollut samanlaista innovatiivisuutta kuin 30-50-luvuilla. 90-luvun loppuun tultaessa Yhdysvaltojenkin kokoisessa maassa ilmestyi enää vain kuusi tosirikoslehteä. Tosirikos on siirtynyt televisioon ja lehtien taso on usein huono, mutta lajityypin historiassa ei ole mitään syytä häpeään.
Rikoslehtien historiassa ei ole syytä häpeään
Rikoslehdillä on kunniakkaampi historia kuin mitä niiden epämääräinen nykyolemus antaa ymmärtää. Alibin ja Rikospostin nuhjuinen maine ei saisi peittää alleen sitä, että tosirikoslehtiä on luettu jo kauan ja että niissä on julkaistu hyvää, moneen suuntaan vaikuttanutta kirjallisuutta.
Tosirikoslehtien kulta-aika varsinkin Yhdysvalloissa, ilmiön kotimaassa, olivat 1920-1950-luvut, jolloin alan lehtiä ilmestyi kymmenittäin ja niitä myytiin kymmenen miljoonaa kappaletta joka kuukausi.
Tosirikoslehdet ovat ilmiönä samanikäisiä kuin muutkin kertomuslehdet, ts. lehdet, jotka julkaisevat viihdyttäväksi tarkoitettua kaunokirjallisuutta. Ylimpänä hierarkiassa olivat ns. slick-lehdet, jotka olivat kiiltävälle paperille painettuja laatulehtiä. Niissä julkaistiin sekä jatkokertomuksia, novelleja että artikkeleita. Slick-lehtien suosituimpia olivat mm. Saturday Evening Post, nykyään pitkälle alkuperäisistä juuristaan edennyt Cosmopolitan ja Collier's. Slick-lehtien alle arvostuksessa jäivät pulp-lehdet, jotka julkaisivat käytännössä pelkkää fiktiota, jatkokertomuksia ja novelleja. Pulp-lehdet saivat nimensä halvasta ja huonosta selluloosapitoisesta paperista.
Pahnanpohjimmaisia lehtiä olivat tosirikoslehdet. Ne olivat pulp-lehtien näköisiä ja kokoisia, mutta niiden kansikuvat olivat huonompia ja mielikuvituksettomampia. Niissä julkaistut kertomukset kertoivat kammottavista rikoksista eikä niissä ollut pyrkimystä tyylillisiin hienouksiin. Monet slick- ja pulp-lehtiin kirjoittaneet kirjailijat tarjosivat kuitenkin kertomuksia näihinkin lehtiin ja niiden vaikutus myöhempään rikoskirjallisuuteen on ollut suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.
Ensimmäinen tosirikoksista kertonut lehti perustettiin niinkin varhain kuin 1845. Tällöin Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä lehti nimeltä National Police Gazette. Lehti ilmestyy edelleen, nyt vain nimellä Police Gazette.
Kultakausi alkoi kuitenkin vasta 1920-luvulla, jolloin Macfadden-niminen kustantamo alkoi julkaista lehteä nimeltä True Detective. Lehden kertomukset keskittyivät ajankohtaisiin rikoksiin, mutta kirjoittajat saattoivat poimia myös menneiden vuosisatojen outoja tai muuten tunnettuja rikoksia esille ja kirjoittaa niistä. Ensimmäiset tosirikoslehdet eivät siis uutisoineet aiheistaan, niin kuin ne tekevät nykyään.
True Detective oli menestys, ja sen rinnalle tulikin kymmenittäin uusia lehtiä. Mainittakoon muutama: Master Detective, Shocking Detective, Startling Detective, Detective World ja Underworld Detective. Nämä ja monet muut lehdet olivat pulp-lehdissä syntyneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden aikalaisia. Sellaisissa tunnetuissa pulp-lehdissä kuin Black Mask ja Dime Detective kirjoittivat mm. Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.
1920-1940-lukujen tosirikoslehtien kirjallisuus kannattaakin nähdä rinnakkaisena ilmiönä Chandlerin ja kumppanien tyylille. Siitä vain oli riisuttu pois loppukin tunteellisuus, adjektiivit ja psykologia. Tosirikoslehdet toteuttivat Hemingwayn jäävuori-ajatusta täydellisesti: mitään muuta ei näy kuin jäävuoren huippu.
Samanlainen erottelu voidaan tehdä ns. film noir -elokuvien eri alalajien välillä. Varsinainen film noir, romanttinen ja synkkä rikosmelodraama, vastaa kovaksikeitetyn kirjallisuuden ihanteita, mutta sen dokumentaarinen suuntaus ja sellaiset elokuvat kuin Jules Dassinin Alaston kaupunki (1949) vastaavat tosirikoslehtien ihanteita toteavuudessaan.
Tosirikoslehtien tyyli vaikutti myös poliisiromaanin syntyyn 1950-luvulla. Tällöin puhutaan kirjallisuudesta, joka yksityiskohtaisen tarkasti kertoo poliisin työstä ja rikosten selvittämisestä. Poliisiromaanin ihanteet vaikuttavat edelleen, varsinkin televisiossa, jossa NYPD Bluen kaltaiset sarjat käyttävät karua realismia tarkoin harkittuna tehokeinona.
1950-luvulla tosirikoslehtien rinnalle tulevat ensimmäiset varsinaiset miestenlehdet eli men's magazinet. Kyse ei ole seksilehdistä, niin kuin termin suomennos antaa ymmärtää, vaan miehille suunnatuista aikakauslehdistä, joissa on roiseja tosikertomuksia ja artikkeleita metsästyksestä, aseista, autoista ja viinasta. Höysteenä on tyttöjen kuvia. Tällaisista lehdistä mainittakoon Male, Man's Magazine, Adam, Gent, Escapade ja ennen kaikkea Playboy, joka alkoi ilmestyä 1953. Näissä lehdissä luotiin se miestenlehden malli, joka vaikuttaa edelleen Slitzin tapaisissa lehdissä.
Suomeen tosirikoslehdet suodattuivat juuri miestenlehden kautta. Kalle alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja julkaisi pin up -kuvien lisäksi tosijuttuja. Mies oli nimensä mukaisesti kaikille miehille tarkoitettu lukemisto, jossa oli monia englannista käännettyjä tosijuttuja. Rikospoliisin mukana oli harvoja pelkästään rikosaineistoon keskittyviä lehtiä - se oli amerikkalaisen True Crime Adventures -lehden suora käännös.
1970-lukua voitaneen pitää tosirikoslehtien alennuskauden alkuna. Televisio ja lähiöityminen veivät ronskeilta alatyylin lehdiltä lukijat ja kuuluisien kirjailijoiden - Truman Capote, Norman Mailer - kirjoittamat tosirikoskirjat osoittivat, että rikoksista kirjoitettaessa romaanimitta on melkein välttämätön. Seksuaalirikokset täyttivät lehtien sivut ja samalla juttujen taso laski. Niissä ei enää ollut samanlaista innovatiivisuutta kuin 30-50-luvuilla. 90-luvun loppuun tultaessa Yhdysvaltojenkin kokoisessa maassa ilmestyi enää vain kuusi tosirikoslehteä. Tosirikos on siirtynyt televisioon ja lehtien taso on usein huono, mutta lajityypin historiassa ei ole mitään syytä häpeään.
keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007
Venus turkiksissa
Kirjoitan parin kaverini kanssa kirjaa eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden klassikoista - sen pitäisi ilmestyä vuoden 2008 syksyllä. Alla ensimmäistä kirjoittamaani tekstiä kirjaan. Laitan sen tänne, koska julma ja hirmuinen kustannustoimittajamme sanoi lyhentävänsä sitä ainakin 1000 merkillä! Julmaa, totta totisesti, mutta eikö se vain sovi käsiteltävään kirjaan... Nytkin tekstistä tosin tuntui jäävän paljon oleellisia asioita pois - toisaalta kirja onkin tarkoitettu yleiselle lukijalle, jota eivät Krafft-Ebingit kiinnosta.
Leopold von Sacher-Masoch: Venus turkiksissa
Masokismi on niin sanottu neologismi eli uudismuodoste, jonka kehitteli 1800-luvun lopun merkittävä tutkija Richard von Krafft-Ebing teoksessaan Psychopathia sexualis (1886). Hän käytti pohjana värisokeutta merkitsevää sanaa "daltonismi", mutta varsinaisesti termi on peräisin itävaltalaiselta kirjailija Leopold von Sacher-Masochilta. von Sacher-Masochin teoksista tunnetuin ja ehkäpä ainoa, jota edelleen luetaan, on Venus turkiksissa, kertomus miehestä, joka tekee sopimuksen rakastamansa naisen kanssa: mies alistuu naisen orjaksi ja nainen saa tehdä miehelle mitä haluaa, pettää, pahoinpidellä ja jopa tappaa, jos sille päälle sattuu. Nykymittapuiden mukaan lyhyessä kirjassa on muutama raakalaismainen ruoskintakohtaus, joita von Sacher-Masochin käyttämä runollinen kieli tosin pehmentää.
Leopold von Sacher-Masoch ei omana aikanaan kuitenkaan ollut missään kirjallisessa marginaalissa, vaikka nykynäkökulmasta katsoen siltä saattaisikin näyttää. Hän oli suosittu ja palkittu kirjailija, jonka teoksista keskusteltiin. Venus turkiksissa ei ollut hänen pääteoksensa, vaan sellaisina on pidettävä hänen laajoja historiallisia romaanejaan. Suosionsa huipulla von Sacher-Masochia pidettiin Goethen perillisenä, ja hän osoitti lukuisissa teksteissään sosialistisia ja utopistisia mielipiteitä.
Vuonna 1869 ilmestynyt Venus turkiksissa oli osa laajaa novellien ja lyhyiden romaanien sarjaa, jota von Sacher-Masoch kutsui nimellä "Kainin perintö". Ennen kirjan kirjoittamista kirjailija oli tehnyt sopimuksen silloisen rakastajansa, paronitar Fanny Pistor Bogdanoffin kanssa: von Sacher-Masoch olisi paronittaren orja, aivan kuten kirjassa. Pari matkusti Italiaan junalla - kirjailija käytti kolmatta luokkaa paronittaren matkustaessa mukavasti ensimmäisessä luokassa. Kohtaus toistuu kirjassa, kuten myös tapa kutsua von Sacher-Masochia "Gregoriksi". Kirjassa tarinaansa kertova Severin Kusiemski yöpyy lämmittämättömissä vinttikomeroissa ja kerran hänet jopa paiskataan sidottuna kylmään kellariin. Nöyryytysten jälkeen parin rakkaus on kahta lujempaa.
Severinin rakastettu Wanda von Dunajew alkaa kuitenkin kyllästyä mieheen. Lopussa hän vakuuttaa Severinille rakkauttaan ja lupaa mennä tämän kanssa naimisiin - mutta vain jos hän saa ruoskia miehen vielä kerran. Severin suostuu ja kun hän on sidottuna pylväässä kiinni, esiin astuu venäläinen ruhtinas, julma ja atleettinen mies, johon Wanda von Dunajew on ihastunut. Wanda antaa ruoskan ruhtinaalle ja kehottaa tätä olemaan kuuntelematta miehen avunhuutoja. Rakkaus ei villiä ja veristä pieksemistä tietenkään kestä, ja kirja päättyy von Sacher-Masochin muillekin teoksille ominaiseen naisvihamieliseen eetokseen.
Erikoisinta von Sacher-Masochin kirjassa on turkkifetissi. Severin Kusiemski haluaa nähdä valtiattarensa ja pahoinpitelijänsä pukeutuneena hienoimpiin turkiksiin, näädän- ja kärpännahkaviittoihin. Nykylukija odottaisi saavansa lukea nahkainnostuksesta - PVC-muoviahan ei tietenkään 1860-luvulla ollut saatavilla. Myös antiikin taideteoksiin ja filosofiseen keskusteluun liittyvät viittaukset tuntuvat oudoilta, kun von Sacher-Masoch yrittää keksiä moraalisia perusteluja tarpeelle tulla alistetuksi.
Monille von Sacher-Masochin kuvailemat kohtaukset eivät todennäköisesti toimisi eroottisena innoituksena, mutta kirjailijan innostusta aiheeseen ei voi kiistää. Päähenkilön antautuminen rakastamalleen naiselle on täydellistä ja hänen rakkautensa julmaa valtiatarta kohtaan on ehdotonta. Kirjan kliimaksi on varmasti lopullisimpia kolmiodraaman kuvauksia, joita kirjallisudessa on nähty.
Sacher-Masochin loppuelämä ei ollut kovin onnellinen. Hän solmi avioliiton vuonna 1873 Aurora von Römelinin kanssa, mutta lukuisista yrityksistään huolimatta Sacher-Masoch ei saanut naista innostumaan uusista sopimuksista. Pari erosi ja lopulta von Sacher-Masoch alkoi kärsiä mielenterveysongelmista. Hän kuoli vuonna 1895 - huhu tosin kertoo, että hän kuoli mielisairaalassa vasta vuonna 1905.
Leopold von Sacher-Masoch: Venus turkiksissa
Masokismi on niin sanottu neologismi eli uudismuodoste, jonka kehitteli 1800-luvun lopun merkittävä tutkija Richard von Krafft-Ebing teoksessaan Psychopathia sexualis (1886). Hän käytti pohjana värisokeutta merkitsevää sanaa "daltonismi", mutta varsinaisesti termi on peräisin itävaltalaiselta kirjailija Leopold von Sacher-Masochilta. von Sacher-Masochin teoksista tunnetuin ja ehkäpä ainoa, jota edelleen luetaan, on Venus turkiksissa, kertomus miehestä, joka tekee sopimuksen rakastamansa naisen kanssa: mies alistuu naisen orjaksi ja nainen saa tehdä miehelle mitä haluaa, pettää, pahoinpidellä ja jopa tappaa, jos sille päälle sattuu. Nykymittapuiden mukaan lyhyessä kirjassa on muutama raakalaismainen ruoskintakohtaus, joita von Sacher-Masochin käyttämä runollinen kieli tosin pehmentää.
Leopold von Sacher-Masoch ei omana aikanaan kuitenkaan ollut missään kirjallisessa marginaalissa, vaikka nykynäkökulmasta katsoen siltä saattaisikin näyttää. Hän oli suosittu ja palkittu kirjailija, jonka teoksista keskusteltiin. Venus turkiksissa ei ollut hänen pääteoksensa, vaan sellaisina on pidettävä hänen laajoja historiallisia romaanejaan. Suosionsa huipulla von Sacher-Masochia pidettiin Goethen perillisenä, ja hän osoitti lukuisissa teksteissään sosialistisia ja utopistisia mielipiteitä.
Vuonna 1869 ilmestynyt Venus turkiksissa oli osa laajaa novellien ja lyhyiden romaanien sarjaa, jota von Sacher-Masoch kutsui nimellä "Kainin perintö". Ennen kirjan kirjoittamista kirjailija oli tehnyt sopimuksen silloisen rakastajansa, paronitar Fanny Pistor Bogdanoffin kanssa: von Sacher-Masoch olisi paronittaren orja, aivan kuten kirjassa. Pari matkusti Italiaan junalla - kirjailija käytti kolmatta luokkaa paronittaren matkustaessa mukavasti ensimmäisessä luokassa. Kohtaus toistuu kirjassa, kuten myös tapa kutsua von Sacher-Masochia "Gregoriksi". Kirjassa tarinaansa kertova Severin Kusiemski yöpyy lämmittämättömissä vinttikomeroissa ja kerran hänet jopa paiskataan sidottuna kylmään kellariin. Nöyryytysten jälkeen parin rakkaus on kahta lujempaa.
Severinin rakastettu Wanda von Dunajew alkaa kuitenkin kyllästyä mieheen. Lopussa hän vakuuttaa Severinille rakkauttaan ja lupaa mennä tämän kanssa naimisiin - mutta vain jos hän saa ruoskia miehen vielä kerran. Severin suostuu ja kun hän on sidottuna pylväässä kiinni, esiin astuu venäläinen ruhtinas, julma ja atleettinen mies, johon Wanda von Dunajew on ihastunut. Wanda antaa ruoskan ruhtinaalle ja kehottaa tätä olemaan kuuntelematta miehen avunhuutoja. Rakkaus ei villiä ja veristä pieksemistä tietenkään kestä, ja kirja päättyy von Sacher-Masochin muillekin teoksille ominaiseen naisvihamieliseen eetokseen.
Erikoisinta von Sacher-Masochin kirjassa on turkkifetissi. Severin Kusiemski haluaa nähdä valtiattarensa ja pahoinpitelijänsä pukeutuneena hienoimpiin turkiksiin, näädän- ja kärpännahkaviittoihin. Nykylukija odottaisi saavansa lukea nahkainnostuksesta - PVC-muoviahan ei tietenkään 1860-luvulla ollut saatavilla. Myös antiikin taideteoksiin ja filosofiseen keskusteluun liittyvät viittaukset tuntuvat oudoilta, kun von Sacher-Masoch yrittää keksiä moraalisia perusteluja tarpeelle tulla alistetuksi.
Monille von Sacher-Masochin kuvailemat kohtaukset eivät todennäköisesti toimisi eroottisena innoituksena, mutta kirjailijan innostusta aiheeseen ei voi kiistää. Päähenkilön antautuminen rakastamalleen naiselle on täydellistä ja hänen rakkautensa julmaa valtiatarta kohtaan on ehdotonta. Kirjan kliimaksi on varmasti lopullisimpia kolmiodraaman kuvauksia, joita kirjallisudessa on nähty.
Sacher-Masochin loppuelämä ei ollut kovin onnellinen. Hän solmi avioliiton vuonna 1873 Aurora von Römelinin kanssa, mutta lukuisista yrityksistään huolimatta Sacher-Masoch ei saanut naista innostumaan uusista sopimuksista. Pari erosi ja lopulta von Sacher-Masoch alkoi kärsiä mielenterveysongelmista. Hän kuoli vuonna 1895 - huhu tosin kertoo, että hän kuoli mielisairaalassa vasta vuonna 1905.
torstaina, lokakuuta 04, 2007
Vielä kerran unohdettuja
Artikkeli, jota tarjosin STT:lle. Aihe kiinnosti alun perin, mutta jätin tekstin kesken, kun artikkelitoimituksen päätoimittaja lopulta kuitenkin torppasi aiheen.
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Miksi Paakonmaa sitten pitäisi muistaa? Hän kirjoitti 1950-luvulta 1970-luvulle kaksi romaania, yhden novellikokoelman ja yhden nuortenkirjan Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan kestävin teos lienee juuri Taivas kuvastuu veteen, joka tuntui vuonna 1955 jo taatusti vanhentuneelta. Se on murresanoin ryyditetty kertomus pojasta, joka huutolaiseksi jouduttuaan joutuu keskelle helvettiä. Häntä kiusataan fyysisesti ja seksuaalisesti ja häntä nimitellään niin että hän lopulta alkaa uskoakin olevansa idiootti ja rujo. Kirja herätti aikoinaan laajaa huomiota ja Matti Kuusi kirjoitti arvostelussaan, että jos teos olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa, sitä luettaisiin nyt kansakoulussa. 1950-luvun kirjallisuuskeskustelu tosin sivuutti perinteiset maalaismaisemaan sijoittuvat teokset eikä kirjaa Kuusen mukaan löydettäisi "Rintalan ja Waltarin varjosta".
Ei ole löydetty sittemminkään, vaikka kirja hakee vertaistaan vaikkapa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu -teoksesta, jossa nuori poika kokee natsimiehityksen kauhut sodanaikaisessa Puolassa. Kummatkin kirjat ovat yhtä järisyttävää luettavaa.
Yksi syy Paakonmaan unohtamiseen ovat niin sanotut kirjallisuuden kaanonit. Suomalainen kirjallisuudenhistoria on korostanut 1950-luvussa modernismin esiinnousua ja älyllistä etäännyttämistä. Paakonmaan kirja ei sovi viralliseen kirjallisuudenhistoriaan eikä siitä näin ollen puhuta historiateoksissa. Kun Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanista ja kolmesta novellista koostuva Lukitut ilmestyi 1965, hänen tyyliään oli arvatenkin kustantamossa muutettu paremmin sopimaan modernististen tyyli-ihanteiden kanssa.
Samaan kirjallisuudenhistoriaan ei tunnu myöskään mahtuvan viihde. Suomi on ollut täynnä kevyttä viihdettä kirjoittavia kirjailijoita, joiden kohtalo on ollut unohtua. Monet muistavat vielä Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Marton Taigan eli Martti Löfbergin, mutta kukaan ei muista Lea Leksiä ja Paavo Fossia, vaikka jälkimmäinen voitti vuonna 1954 Helsingin Sanomien järjestämän kansainvälisen novellikilpailun hienolla sisällissotaa kuvaavalla tarinallaan "Hetkiä". Se ilmestyi saman vuosikymmenen lopulla hänen kirjassaan Kertomuksia. Fossi oli aiemmin elättänyt itseään ja myöhemmin ansainnut sivutuloja kirjoittamalla kymmeniä novelleja erilaisiin lehtiin, aina jännityslukemistoista Apuun ja Seuraan.
Lea Leksi oli myös ahkera novellisti. Hän oli erikoistunut niin sanottuun naisten hömppään ja lajityyppiä edustavat myös kaksi hänen romaaneistaan, Anita Noran nimellä ilmestynyt
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Miksi Paakonmaa sitten pitäisi muistaa? Hän kirjoitti 1950-luvulta 1970-luvulle kaksi romaania, yhden novellikokoelman ja yhden nuortenkirjan Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan kestävin teos lienee juuri Taivas kuvastuu veteen, joka tuntui vuonna 1955 jo taatusti vanhentuneelta. Se on murresanoin ryyditetty kertomus pojasta, joka huutolaiseksi jouduttuaan joutuu keskelle helvettiä. Häntä kiusataan fyysisesti ja seksuaalisesti ja häntä nimitellään niin että hän lopulta alkaa uskoakin olevansa idiootti ja rujo. Kirja herätti aikoinaan laajaa huomiota ja Matti Kuusi kirjoitti arvostelussaan, että jos teos olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa, sitä luettaisiin nyt kansakoulussa. 1950-luvun kirjallisuuskeskustelu tosin sivuutti perinteiset maalaismaisemaan sijoittuvat teokset eikä kirjaa Kuusen mukaan löydettäisi "Rintalan ja Waltarin varjosta".
Ei ole löydetty sittemminkään, vaikka kirja hakee vertaistaan vaikkapa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu -teoksesta, jossa nuori poika kokee natsimiehityksen kauhut sodanaikaisessa Puolassa. Kummatkin kirjat ovat yhtä järisyttävää luettavaa.
Yksi syy Paakonmaan unohtamiseen ovat niin sanotut kirjallisuuden kaanonit. Suomalainen kirjallisuudenhistoria on korostanut 1950-luvussa modernismin esiinnousua ja älyllistä etäännyttämistä. Paakonmaan kirja ei sovi viralliseen kirjallisuudenhistoriaan eikä siitä näin ollen puhuta historiateoksissa. Kun Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanista ja kolmesta novellista koostuva Lukitut ilmestyi 1965, hänen tyyliään oli arvatenkin kustantamossa muutettu paremmin sopimaan modernististen tyyli-ihanteiden kanssa.
Samaan kirjallisuudenhistoriaan ei tunnu myöskään mahtuvan viihde. Suomi on ollut täynnä kevyttä viihdettä kirjoittavia kirjailijoita, joiden kohtalo on ollut unohtua. Monet muistavat vielä Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Marton Taigan eli Martti Löfbergin, mutta kukaan ei muista Lea Leksiä ja Paavo Fossia, vaikka jälkimmäinen voitti vuonna 1954 Helsingin Sanomien järjestämän kansainvälisen novellikilpailun hienolla sisällissotaa kuvaavalla tarinallaan "Hetkiä". Se ilmestyi saman vuosikymmenen lopulla hänen kirjassaan Kertomuksia. Fossi oli aiemmin elättänyt itseään ja myöhemmin ansainnut sivutuloja kirjoittamalla kymmeniä novelleja erilaisiin lehtiin, aina jännityslukemistoista Apuun ja Seuraan.
Lea Leksi oli myös ahkera novellisti. Hän oli erikoistunut niin sanottuun naisten hömppään ja lajityyppiä edustavat myös kaksi hänen romaaneistaan, Anita Noran nimellä ilmestynyt
Unohdetut kirjailijat
Minulta ilmestyy Helsingin kirjamessuille kirja Unohdetut kirjailijat 2. Se on siis jatkoa keväällä ilmestyneelle, sivumäärältään pienemmälle teokselle. Yritin hyödyntää esipuhetta tarjoamalla sen pohjalle kirjoittamaani tekstiä STT:n artikkelipalveluun. Ainakaan tässä muodossaan se ei kelvannut - enkä tätä kirjoittaessani tiedä, jaksaako palvelun pomo enää lukea toista versiota. Hän esimerkiksi sanoi sähköpostissaan, että "useimmat kirjailijat ansaitsevat unohduksen". Ei kovin rohkaiseva lähtökohta kirjallisuudenhistorian kirjoittamiselle! Onhan meillä toki Väinö Linna ja Mika Waltari ja keitäs muita niitä sitten enää olikaan...
On tässä tietty ongelmia, loppu vaikuttaa nyt sitä lukiessani vähän äkkinäiseltä ja sekavalta.
Edit 2: Vielä kerran vastattiin. Toivottiin tekstiä esimerkiksi Maila Talviosta. Hänestä google löytää melkein 17 000 sivua, kun Ville Paakonmaasta esimerkiksi tulee vain 17. Onko se jokin syy vielä kerran nostaa Talvion kaltainen kirjailija esille? Onko hän unohdettu? Ilmeisesti minulla on liian tiukat kriteerit unohtumiselle, mutta minusta unohtunut tarkoittaa sitä, että kirjailijaa ei muista enää kukaan. Talvion tietää ja muistaa aivan liian moni, että hänestä olisi kirjoitettavaksi tämmöiseen asti. Ideani kirjassa on siis kirjoittaa niistä, joista ei ole kukaan koskaan kirjoittanut (paitsi Raoul Palmgren, mutta veikkaisin, että monikaan ei ole lukenut hänen työläiskirjallisuuden historioitaan alusta loppuun vieläpä niin että muistaisi niistä jotain).
On tässä tietty ongelmia, loppu vaikuttaa nyt sitä lukiessani vähän äkkinäiseltä ja sekavalta.
Edit: Vastattiin. Oli luultu STT:ssä, että kirjani käsittelee aikoinaan suosittuja kirjailijoita, jotka nyt on unohdettu. Pitäisikö taas kirjoittaa Toivo Pekkasesta ja Iris Uurrosta? Kirjallisuudenhistoriat ovat heitä täynnä. Itse asiassa kirjallisuudenhistoriathan käsittelevät suureksi osaksi kirjailijoita, jotka ovat joskus olleet suosittuja, mutta eivät ole enää ja ovat käytännössä jopa unohdettuja.
Edit 2: Vielä kerran vastattiin. Toivottiin tekstiä esimerkiksi Maila Talviosta. Hänestä google löytää melkein 17 000 sivua, kun Ville Paakonmaasta esimerkiksi tulee vain 17. Onko se jokin syy vielä kerran nostaa Talvion kaltainen kirjailija esille? Onko hän unohdettu? Ilmeisesti minulla on liian tiukat kriteerit unohtumiselle, mutta minusta unohtunut tarkoittaa sitä, että kirjailijaa ei muista enää kukaan. Talvion tietää ja muistaa aivan liian moni, että hänestä olisi kirjoitettavaksi tämmöiseen asti. Ideani kirjassa on siis kirjoittaa niistä, joista ei ole kukaan koskaan kirjoittanut (paitsi Raoul Palmgren, mutta veikkaisin, että monikaan ei ole lukenut hänen työläiskirjallisuuden historioitaan alusta loppuun vieläpä niin että muistaisi niistä jotain).
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän huutolaispojan väkivaltaista elämää kuvaavasta teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Uudemmatkin kirjat voivat kadota. Kuka tuntee Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only, joka ilmestyi ilman painovuotta 1980-luvun lopussa? Omakustanteinen pokkari on ollut tietyissä piireissä kulttiromaani, mutta kunnialliset kirjallisuudenlukijat ovat pysyneet siitä kaukana. Totta kyllä, kirja julkaistiin pienenä painoksena uudestaan vuonna 2001, mutta tuntuu siltä kuin uusintapainoskin olisi jo painunut unohduksiin.
Katoavainen on mainen kunnia, sanoivat jo muinaiset roomalaiset ja olivat hyvin, hyvin oikeassa.
Miksi kukaan - edes oman alansa historiaa tunteva kirjailija - ei sitten tunne Paakonmaan tuotantoa? Samanlaisia kirjailijoita voisi luetella kymmeniä, ellei satoja, kaikki unohdettuja.
Syitä on monia. Yksi on se, että kirjallinen kulttuuri itse suosii unohtamista. Jos menneitä kirjailijoita ei unohdettaisi, uusien kirjailijoiden julkaiseminen olisi turhaa. Lisäksi lehtien harrastama tapa pitää kritiikkejä uutisina saa tyystin unohtamaan jo kaksi vuotta sitten julkaisseet kirjailijat.
Suomeen myös mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Pitkään tämä totuus oli proosan puolella yhteiskunnallinen, sosiaalinen realismi. Runouden puolella korostettiin 1950-luvulta alkaen älyllisyyttä ja etäisyyttä, myöhemmin 1970-luvulla poliittisuutta. Muut kirjalliset muodot painettiin piiloon.
Postmodernismin pastissinomainen leikittely mullisti 1980-luvun lopulla totutut kuviot ja esiin nousi uusia kirjallisuuden muotoja. Kuka toisaalta muistaa 30 vuoden kuluttua Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan postmodernistisia romaaneja? Unohdusta voi pitää myös armeliaana tekona.
Nyt vallitsevat viihteellisyys ja dekkarinomainen imu, mitä ikinä ne sitten tarkoittavatkaan. Veikkaukseni on, että moniakaan 2000-luvun alussa esille tulleita kirjailijoita ei juuri lueta enää 2040-luvulla.
Toisaalta unohdetun kirjailijan lukeminen ja hänen tuotantoonsa ja elämäänsä tutustuminen avaa aina uusia näköaloja sekä Suomen että suomalaisen kirjallisuuden historiaan. On vain lukijasta kiinni, pääseekö hän kiinni vanhoihin kerrontaratkaisuihin tai vanhahtavaan kieleen tai moraalisäännöstöön.
Usein tosin unohdetut kirjailijat ovat voineet olla oman aikansa radikaaleja, kuten 1930-luvulla mitattoman runouden ja kansallissosialismin puolesta puhunut Yrjö Koivukari. Unohdettujen kirjailijoiden rivistö on suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoittamaton luku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)