Asentojen arvio

Löysin guuglatessani blogiarvion Asennoista, porno- ja erotiikka-antologiasta, jonka toimitin ja joka ilmestyi maaliskuussa. Kirja on huomattavasti olennaisempi kuin esimerkiksi Miehen rakkaus, joka ilmestyi pari viikkoa sitten (ja josta saatan kirjoittaa täällä enemmänkin). Siksi esitänkin vetoomuksen, koska tiedän, että pienen kustantamon kirjaa ei ole myyty läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt: nyt kaikki hankkimaan Asentoja! Todennäköisesti halvimmalla sitä saa Zum Teufelista.

Kauhu! kauhu!

Kansa ja eliitti ovat kummatkin närkästyneet Helsingissä tehtävistä koululaisten työpajoista, joilla lapset ovat runnelleet vanhoja pehmoleluja ja liittäneet raiskattuihin ja silvottuihin leluihin absurdeja, aikuisten luomasta maailmasta napattuja tarinoita. Ne kuulostivat Helsingin Sanomien äskettäisessä jutussa Quentin Tarantinon elokuvalta - tai ainakin joltain hänen tuottamaltaan.

Närkästynyt on näemmä myös Leena Krohn, joka oli todennut, että tässä lapsia opetetaan psykopatiaan. Hän oli ehdottanut, että kurssitetuille lapsille pitäisi opettaa lelujen korjaamisen taito. Helsingin Sanomien mielipidesivulle oli nostettu myös jonkun kirjoitus, jossa kirjoittaja kysyi, eikö Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista ole opettu yhtään mitään. En usko, että Pekka-Eric Auvinen ja Matti Juhani Saari olisivat viihtyneet näillä kursseilla. Jos he olisivat, ehkä kaikki olisi mennyt toisin ja he olisivat saaneet purkaa aggressionsa jotenkin toisin, vähemmän vahingollisella tavalla.

Totuus nimittäin on, että lapset joka tapauksessa tekevät pahoja omille pehmoleluilleen. Kaikki ovat nähneet barbeja, joilta on revitty raajoja irti tai piirretty hakaristi naamaan. Jossain vaiheessa aikuistuva lapsi haluaa hävittää lapsuutensa maailman ja kun käsillä ei ole järkevämpääkään tapaa, hän tuhoaa lelun, joka muistuttaa häntä riippuvuussuhteesta vanhempiinsa. Kurssilla lapset selvästi tuhosivat myös meidän aikuisten luoman maailman, joka on käsittämätön ja pelottava. Voisi kai sanoa, vaikka se kuulostaa pateettiselta, että tuhotut pehmolelut ovat peili, jota lapset pitivät kasvojemme edessä.

Puhun kyllä myös sellaisen ihmisen suulla, joka on kerännyt vaimonsa kanssa noin kahdenkymmenen vanhan pehmolelun kokoelman. Meillä on hassuja 70-luvun vakosamettisia nalleja ja muita eläimiä, oranssi pitkäkarvainen pikkukoira ja kukallinen norsu. En antaisi niitä missään nimessä leikeltäväksi. Osa vanhoista pehmoleluista kuitenkin huutaa tulla tuhottavaksi - mietin esimerkiksi 80- ja 90-luvuilla suosittuja järkyttävän monivärisiä ja skitsofreenisen näköisiä jäniksiä, hiiriä ja koiria. Ne ovat vain ja ainoastaan pelottavia, kuin jonkin huumehoureisen sirkusklovnin luomuksia. Kuvien perusteella taidekurssilla tuhottiin juuri näitä.

22.12.1995

Jäänyt kirjoittamatta parin päivän ajan. Onko ihmekään, kun ei ole mitään kirjoitettavaa? Jouluna ei tapahdu mitään.

XXX saa Raamatun lisäksi Jeff Smithin Luupäät (amerikkalainen Muumi). Sami ja Tero aatamin [Aatamin puvussa -artikkelikokoelman], Matias ja Essi musiikkia, Aki Drag ja Frank menopäällä omalla videolla [isoveljeni vanha koulutyönä tehty elokuva, jonka etsin käsiini ja siirrätin videolle]. Matti ja Airi kotiviiniä. En ole pitkään aikaan hankkinut näin paljon joululahjoja. Taidan olla jotenkin huono ihminen. Mitä ei kyllä huomaa saatujen lahjojen määrässä - viime vuonnakin aivan tolkuttomasti.

Tänään katselin John Fordin Apassilinnakkeen televisiosta. Se oli hyvä elokuva, joskin ristiriitainen: John Waynen sanansa pitävä hahmo oli selvästi elokuvan moraalinen ranka ja Henry Fondan everstiluutnanti paheksuttava militarismissaan ja intiaanivihassaan, silti sotaanlähtökohtaukset olivat mukaansatempaavia ja selvästi hyväksyvässä valossa esitettyjä.

Katselimme XXX:n kanssa myös Woody Allenin Annie Hallin, joka sekin oli hyvä elokuva. Petteri, jonka onnistuin tänä aamuna tapaamaan (oli krapulassa ja valitteli, että vatsa oli sekaisin), epäili, että Allenin elämä on ihan sekaisin, sanoin, että kyse on henkilöhahmoista, vaikka hyvinkin voi olla, että elokuvissa olevat henkilöt kuvaavat Allenia itseään, mutta yritin selittää, että selvää vastaavuussuhdetta ei voi tehdä.

Mitähän vielä? Äiti katsoo televisiota vierestä (tulee juttua broilereista), maha on (joulumässäilystä?) kipeä, pitäisi lähteä ulos, mutta ei ilkeä, Samin tapaan huomenna. Siinä kaikki. Ai niin, luin Montalbanin Pepe Carvalhon seikkailuja (nopeasti luettavaa, syötiin liikaa) ja aloitin Meyrinkia. Siinä sitä. Enemmän pitäisi lukea. Tulee melkein huono omatunto. [Miten niin pitäisi lukea enemmän? Enhän minä tämän perusteella tee muuta kuin lue kirjoja?]

Hyvää joulua.

Tyylikäsitteen muodostumisesta Veli-lehden valossa

Veli-lehti äänestytti viime numeroon Suomen tyylikkäimmän miehen. Tulos poikkesi jossain määrin aiemmista: Jorma Uotista ei mainittu missään (vaikka minusta hän kuuluisi kyllä ainakin top 20:een: hän on rohkea ja johdonmukainen). Suomen tyylikkäin mies Veli-lehden lukijoiden mukaan on André Wickström. Muita mainittuja olivat Jani Toivola, Alexander Stubb, pokeriammattilainen Ilari Sahamies, Jari Litmanen, muotisuunnittelija Daniel Palillo ja muita, joita en saa päähäni (kirjoitan tätä niin ettei minulla ole lehteä käsillä).

Jokin jäi mietityttämään äänestyksessä ja sen tuloksissa. Ovatko nämä todellakin tyylikkäimmät Suomesta löytyvät miehet? Mitä joukossa tekee esimerkiksi juuri Palillo, joka näyttää kuvassa pultsarilta? (Vaikutelma lienee kylläkin harkittu.) Tai Stubb, joka on kyllä edustavan näköinen - mutta onko se tyyliä? Minulla ei ole mitään André Wickströmiä vastaan - päinvastoin, hän on hauskan näköinen (siis nimenomaan hauskan sanan nimenomaisessa merkityksessä, ja uskon sen olevan harkittua). Mutta onko hän Suomen tyylikkäin?

Mielessä käy väkisinkin, että Veli-lehden äänestyksessä ovat menneet käsitteet osittain sekaisin. Tulosten perusteella tyyli on sitä, että näyttää hyvältä. Se on luksusta ja halua tai jopa taitoa näyttää se, tai sitten se on silkkaa tunnettuutta. Olisiko joku äänestänyt Palilloa, jos tämä ei olisi muotisuunnittelija? Tai Stubbia, jos hän ei olisi ilmiömäisen nopeasti pinnalle noussut ulkoministeri? Olisiko Ilari Sahamies tyylikäs, jos hän ei olisi ansainnut suurta määrtä rahaa pokerilla ja voisi ostaa juuri niin laadukkaita vaatteita kuin hän ostaa?

Entäpä André Wickström? Häntä kehutaan aina, sinänsä oikeutetusti, kapean mustan puvun ja kapean mustan kravatin käytöstä, mutta jos hän todella on Suomen tyylikkäin (siis: kaikkein tyylikkäin suomalainen mies), kai hänen pitäisi pukeutua aina niihin? Vai onko kyse roolista, jonka osaset voidaan vaihtaa heti kun ne vanhentuvat? Näin hänet kerran junassa yllään farkut ja huppari. Mikäs siinä. Saahan sitä olla joskus rentona. Mutta voiko Suomen tyylikkäin mies tehdä niin?

(Paradoksaalisesti on niin, että jos joku yhdistetään yksinomaan tiettyyn vaateparteen, hänen on helpompi luopua siitä kuin jonkun muun. En tiedä, mistä tämä johtuu. Yleensä muutokset johtuvat ikääntymisestä. Joskus myös muodista.)

Mutta jos oletetaan, että tyylitietoisuus on johdonmukaisuutta, niin muutoksia ei tapahdu eikä muodista välitetä tuon taivaallista. Näin ainakin väittää Quentin Crisp, tunnettu englantilainen homo ja dandy. Joka on lukenut Crispin Tyylikirjan, voi hyvin kyseenalaistaa Veli-lehden äänestystulokset. Jos Crispiä on uskominen, tyylikäs suomalainen olisi vaikkapa Andy McCoy, joka on näyttänyt samalta viimeiset 30 vuotta. Se on johdonmukaisuutta. McCoyta ei näe yhtäkkiä aamumetrossa pukeutuneena kivaan villapaitaan ja laadukkaisiin farkkuihin. Sama pätee esimerkiksi Jorma Uotiseen - vaikka hän vaihtelee asukokonaisuuksia usein, hän on silti aina samannäköinen. Velin äänestystuloksista hyväksyn mutinoitta Jani Toivolan, joka ei myöskään velttoile, vaan aina todella pukeutuu. (Ja missä oli Antti Nylén, yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, jolla oma aate määrää sen, miltä näyttää? Tuntemani perusteella Antti on myös aina samannäköinen.)

Mitä tulee Wickströmiin, niin hänen tunnusmerkkinsä - kapea puku ja kapea kravatti - olisi naurettu ulos 90-luvulla. Jos hän nyt pukeutuisi 90-luvun pukuun, hän näyttäisi huonolta poliitikolta. 80-luvun puku vaikuttaisi liialta trendihakuisuudelta, 70-luvun puku näyttäisi naurettavalta pelleilyltä. Mutta mitä Wickström tekee kun muoti lakkaa suosimasta kapeita pukuja? Mitä tekisi todellinen tyyliniekka? En itse asiassa tiedä. [Tai tiedänpä. Jatkaisi kapeiden pukujen käyttämistä.]

Nyt tämä kuulostaa siltä kuin suhtautuisin asiaan kuolemanvakavasti - en suhtaudu eikä ollut tarkoitukseni kuulostaa näinkään vakavalta. Minusta on hauskaa, että muotiin ja pukeutumiseen suhtaudutaan nykyään rennosti ja huumorilla. Mutta siinä, että joku äänestetään Suomen tyylikkäimmäksi, astutaan jo vähän ulos huumorista.

Tämä kuulostaa varmasti myös siltä, että pitäisin itseäni hirveän tyylikkäänä. En pidä. Minä velttoilen. Vien lapsen usein tarhaan mitättömissä farkuissa, tavanomaisessa pusakassa ja lenkkareissa. En ole missään nimessä johdonmukainen Crispin edellyttämällä tavalla, vaan minullakin lienee pari kolme tyyliä, joita vaihtelen, joskus jopa satunnaisesti, ilman että sitä edellyttää mikään muu kuin säätila.

Muutoksia blogeissa

Olen pitänyt tätä Julkaisemattomia-blogia vain hätäapublogina, johon olen postittanut kaikenlaista hassua, mitä on löytynyt koneelta tai levykkeiltä, mutta nyt teen siitä selkeästi kakkosblogini ja nostan sen englanninkieliseksi perustetun, mutta käytännössä kaksikielisenä - ja sekavana - eläneen Pulpetin rinnalle. Pulpetista on siis tarkoitus tulla selkeämmin dekkari- ja pulp- ja muu genrekirjallisuus- ja -elokuvablogi (huh, olihan monta väliviivaa!) ja Julkaisemattomista tulee se blogi, johon postitan suomeksi, kun haluan kommentoida jotain tärkeää tai vähemmänkin tärkeää asiaa. Samalla jatkan ainakin satunnaisesti alkuperäisen idean mukaan julkaisemattomien tai vaikeasti saatavilla olevien tekstien postittamista - ne vain alkavat loppua, kun olen kohta käynyt kaikki arkistojeni levykkeet lävitse. Päiväkirjaa vuosilta 1995-1996 on kyllä vielä jäljellä, varmasti kyllästymiseen saakka.

Jos siis olet joskus tilannut tai merkannut suosikkeihisi vain Pulpetin ja haluat lukea enemmänkin nerokkaita luonnehdintojani maailman tilasta (hah!), niin vaihda tähän. Jos taas olet vain Julkaisemattomien lukija, älä tee muutoksia.

Julkaisemattomia pysyy todennäköisesti melko vähäkuvaisena blogina, joten jos sinua kiinnostavat esimerkiksi vanhat suomalaiset kansikuvat, niin lue Pulpettia - postitan ne tästä lähinkin sinne. Kansikuvataide on kansainvälistä, mutta sanat ovat paikalliset - tai jotain muuta tekosyvällistä.