tiistaina, tammikuuta 06, 2009

Stunttihenkilöt

Noin kuukauden sisällä ilmestyy kirjani, joka saanee nimen Elokuvan lyhyt historia. Sen tekeminen on ollut vaiheikasta - taatusti vaiheikkaampaa kuin pienipainoksinen reilu satasivuinen kirja ansaitsisi. Kun rupesin kirjoittamaan kirjaa Suomen tietokirjailijoiden apurahalla muutamia vuosia sitten, ajatukseni oli tehdä kirja, joka käsittelee kaikkea, mikä elokuvaan ylipäätään liittyy, toisin sanoen elokuvan historian lisäksi siinä puhuttaisiin myös elokuvan tekemisestä ja elokuvan kerronnasta. Aloitettuani totesin, että kirjasta tulisi kohtuuttoman laaja ja jätin sitten ajatuksen muista luvuista ja kirjoitin aiheesta, joka itselleni on tutuin eli elokuvan historiasta. Tällaisen tekstin elokuvan stunteista kuitenkin ehdin tehdä, ja siinä on minusta edelleen kiinnostavia tietoja. Tietokoneistetun elokuvantekemisen aikana se taisi kyllä olla vanhentunut jo saman tien.

Stunttihenkilöt

Elokuvissa tehdään usein vaarallisia temppuja. Varsinkin toimintaelokuvat ovat täynnä temppuja, joita näyttelijät eivät voi tehdä, koska ne ovat vaarallisia. Tällöin temput tekee useimmiten niin sanottu stunttihenkilö, joka ruumiinrakenteensa puolesta muistuttaa tähtinäyttelijää. Hän on se, joka hyppää katolta, putoaa junan päältä maahan, istuu räjähtävässä autossa.
Elokuvan alkuaikoina stunttihenkilöitä ei juurikaan käytetty. Näyttelijät saivat itse tehdä temppunsa. Hyvä esimerkki tästä on ranskalainen Georges Méliès. Hän esitti itse päähenkilöä kaikissa elokuvissaan, joissa henkilölle saattoi tapahtua aivan mitä tahansa.
Kun elokuvien pääosanesittäjät alkoivat 1910-luvun aikana saada nimeä ja heistä tuli niin sanottuja tähtiä, heitä ei voinut enää riskeerata. Ensimmäiset sijaisnäyttelijät olivat varsinaisia edelläkävijöitä, koska kukaan ei ollut aiemmin tehnyt mitään samankaltaista työtä. Elokuvastudioiden piti palkata sijaiset sirkuksesta ja akrobaattien joukosta. Mykkäkauden komedioissa ajettiin usein autoa hengenvaarallisissa olosuhteissa, mihin vaadittiin monia ajotaitoisia ihmisiä aikana, jolloin harvoilla oli auto.
Yksi tärkeimmistä elokuvissa vaadittavista tempuista on putoaminen korkealta. Elokuvan varhaisvuosina viittä metriä pidettiin hypyn rajana. Tätä rajoitti saatavilla oleva teknologia – tuon ajan patjat eivät yksinkertaisesti riittäneet pehmentämään putoamista. 1930-luvulla kehitettiin niin sanottu box rig –systeemi, jossa hypätään tyhjistä pahvilaatikoista tehdyn kasan päälle. Myöhemmin laatikot täytettiin tyhjillä autonrenkailla, mikä mahdollisti hypyt 18 metristä. Nykyään hyppyjä pehmentämään käytetään suurta ilmatyynyä, joka on täytetty lämpimällä ilmalla. Vuonna 1978 elokuvassa hypättiin jopa 71 metrin korkuinen hyppy. Amerikkalainen stunttimies Dar Robinson hyppäsi yli 300 metristä elokuvassa Highpoint – vaarojen torni (1984). Robinson oli kätkenyt housujen taskuun laskuvarjon ja leijui alas viimeiset 80 metriä. Hyppy on edelleen alansa ennätys ja Robinson kuittasi siitä 150 000 dollarin palkkion.

Kainalo:
Stunttinaiset

Vielä pitkään 1970-luvulla Hollywoodissa miehet saattoivat tehdä naisten hypyt ja muut temput. Nykyään vaaditaan, että naiset esittävät naisia.
Ensimmäinen naispuolinen stunttihenkilö oli Jean de Kay, jonka yli ajettiin autolla elokuvassa Our Mutual Girl (1915). Kerrotaan, että hän lennähti ilmaan auton iskeytyessä häneen. Tunnetuin 1930- ja 1940-lukujen klassisen Hollywoodin ajan naisstuntti oli Betty Danko, jonka kuuluisin temppu oli hypätä yhdeksästä metristä 80 senttimetriä syvään veteen. Lännenelokuvissa esiintyi Audrey Scott, ja Mary Wiggens lensi lentokoneilla ja käveli niiden siivillä. Eräässä elokuvassa hän ajoi veturia, joka törmäsi toiseen.
Nykyaikana toimivista naisstunteista tunnetuin lienee Jennie Epper, joka on esiintynyt jo 1970-luvun alussa ja oli mukana muun muassa Quentin Tarantinon elokuvassa Kill Bill. Korkeimmalta hypännyt naisstuntti on Kitty O’Neil, jonka ennätys on 54 metriä.
Naisstuntit esittävät elokuvissa usein myös lasten temput.
Tavallista kuitenkin on, että naisnäyttelijän stunt-temput tekee pienikokoinen miesnäyttelijä.

Räjähdykset

Toimintaelokuvissa on usein isoja ja näyttäviä räjäytyksiä, joissa ihmiset lentävät. Tämä tehdään monilla eri tavoilla. Suosituin on laittaa stunttihenkilö hyppäämään trampoliinilta juuri kun efektiryhmä käynnistää räjäytyksen. Stuntti voi myös astua laudalle, jonka alla on ilmatyynyjä. Niistä lähtevä ilma heittää stunttihenkilön ilmaan juuri räjähdyksen tapahtuessa. Stuntti voidaan myös nostaa ilmaan liivien avulla.
Joissain elokuvissa ei tosin panosteta stunttihenkilöiden käyttöön. Arnold Schwarzenegger –elokuvassa Raaka keikka (1986) Schwarzeneggerin esittämä entinen FBI-agentti Mark Kaminsky räjäyttää lukuisia rakennuksia, joiden edessä seisoo sotilaita. Sotilaita esittävät kuitenkin patsaat, eivätkä ihmiset, ja ne kaatuvat suoraan maahan.

Hevoset

Lännenelokuvissa nähdään usein, kun hevoset kaatuvat ja näyttelijä lentää hevosen pään ylitse maahan. Suosittu kohtaus lännenelokuvissa on ollut intiaanien hyökkäys, esimerkiksi postivaunujen kimppuun. Intiaanihyökkäyksen teki ensimmäistä kertaa John Ford mestarillisessa elokuvassaan Hyökkäys erämaassa (1939). Siinä nähdään monta kertaa, miten hevonen kaatuu ja intiaani lentää maahan. Tuohon aikaan kohtaus tehtiin vielä siten, että hevonen kompastuu naruun. Nykyään julma tapa on kielletty ja hevoset on koulutettu kaatumaan.
Tunnetuin lännenelokuvien stunttimies oli Yakima Canutt, jonka kehittämiä keinoja stunttien tekemiseen käytetään vieläkin. Tällainen on esimerkiksi L-kirjaimen muotoinen (stirrup), josta näyttelijän jalka irtoaa helposti. Canutt teki itsekin useita uskaliaita temppuja: hän saattoi esimerkiksi kavuta laukkaavan hevosen selästä postivaunuihin. Myöhemmin Canutt ohjasi useita vaativia kohtauksia stunttihenkilöitä käyttävissä elokuvissa. Esimerkiksi kuuluisa kilpa-ajokohtaus antiikin Roomaan sijoittuvassa Ben Hur –elokuvassa (1959) on Canuttin ohjaama. Tällaista ohjaajaa, joka tekee erityiskohtauksia, sanotaan second unit directoriksi.

Autot

Hevoset on nykyelokuvissa korvattu autoilla. Niillä voi tehdä näyttävämpiä temppuja kuin hevosilla, ja elokuvissa on nähty paljon autoja, jotka ajavat kyljellään kahdella pyörällä, jotka törmäävät toisiin autoihin, jotka putoavat katolleen toisen auton päälle ja jotka hyppäävät muiden autojen ylitse. Auto on myös ajettu suunnattoman muinaishirviön suuhun elokuvassa Godzilla (1998).
Ensimmäinen autoja hyppyyttänyt stunttihenkilö oli amerikkalainen Thomas Chatterton, joka elokuvassa The Secret of the Submarine (1916) ylitti autolla yli kymmenen metrin levyisen rotkon. Vuonna 1981 Gary Davis teki edelleen voimassaolevan ennätyksen hyppäämällä autolla yli 47 metriä elokuvassa Konna ja koukku jyrää taas.
Autoja hyppyyttävät stuntit on varustettu lukuisilla pehmusteilla, mutta lisäksi heillä on päällään tulenkestävät vaatteet, kypärä ja niskavahvikkeet. Ajaja käyttää kilpa-ajajan turvavyötä, jonka saa hetkessä auki. Kaikesta turhasta riisutun auton sisälle on asennettu erityinen tuki, jotta katto ei romahda sisään. Autossa on lisäksi vain sen verran bensiiniä, että sillä voi ajaa temppuun vaadittavan matkan.
Jos käsikirjoitus vaatii elokuvan ajamista laiturilta veteen, tulenkestävät vaatteet on korvattu uimapuvulla ja kypärän tilalla on happilaitteet. Ajaja rikkoo auton ikkunan pienellä vasaralla, joka on kiinnitetty hänen ranteeseensa.

1 kommentti:

sexy kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.