Kohteliasta? Totta Mooses!

Kun yrittää parhaansa vältellä työntekoa ja selailee nettiä ja painelee sähköpostiohjelman Lähetä/Vastaanota viestejä -nappia, saattaa saada tällaisia kohteliaita posteja:

FM, tietokirjailija Juri Nummelin
Misantropian historian kirjoittaminen.

Ilmoitamme kohteliaimmin, että Teille ei ole myönnetty apurahaa Suomen Kulttuurirahastoon lokakuussa 2008 jättämänne hakemuksen perusteella. Kulttuurirahasto ei perustele päätöksiä.

Hakijoita oli tänä vuonna noin 7.100, joista noin 1.100 sai myönteisen päätöksen. Seuraava keskusrahaston hakuaika on syksyllä 2009.

Kunnioittaen

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

Tämä on automaattisesti lähetetty viesti, johon ei voi vastata.

No kiitti vaan kohteliaasta viestistä, joka yllätti minut täysin. En todellakaan odottanut saavani ilmoitusta tuosta noin vain. Luulin, että se tulisi kirjeitse ja että avatessani kuorta voisin valmistautua mikä ilmoitus kirjeessä sitten olisikin. Nyt meni varmaan työhalut loppupäiväksi. Että kiitosta vain.

Tuosta, ettei päätöksiä perustella - älkää edes kysykö. Minulla olisi siitä aika paljonkin sanottavaa. Kiitos vain, kulttuurirahasto!

2.1.1995

Hyppään satunnaisen ja liian lyhyen uudenvuodenaaton merkinnän ylitse ja siirryn suoraan vuoteen 1995.

En tunne vieläkään voivani kirjoittaa rauhassa. XXX hääräilee keittiössä ja tekee ompelukaavoja. Potee koti-ikävää. Ymmärrän hyvin: minäkin poden sitä usein. Haluan takaisin Tampereelle, jos olen liian kauan poissa sieltä. Mitä kotonaan voi tehdä sellaista, mitä ei voi tehdä missään muualla? Minä en voi kuunnella musiikkia niin paljon muualla kuin haluaisin - vain Tampereella, yksin, minulla on täysi valta korviini.

Mitä tällä välin on tapahtunut? En enää muista. Olen nähnyt elokuvia (Clueless, Verta ja suklaata, jotka olivat hyviä, Farinelli, joka oli kohtalainen, Don Juan DeMarco, joka oli aika vaatimaton). Olen hoidellut Monroen asioita - pitää kirjoittaa juttuja monesta elokuvasta ja kääntää Kuleshovin ja Dovzhenkon tekstejä. Katsoin tv:sta Citizen Kanen, Polkupyörävarkaan (siitä pitäisi oikeasti kirjoittaa ja polkupyörän semioottisesta roolista siinä!) ja Freaksin, joka lienee ainoa merkittävä groteski Hollywoodissa tehty elokuva. Sitten nukkumaan - kello oli jo melkein neljä aamulla ja silmät painuivat väkisinkin kiinni. Olen lukenutkin jotain - Hermeettisen romanssin, Golemin. Minä en enää muista, mitä olen sanonut jo lukeneeni. Nummen Kadonnut Pariisi sen sijaan on uusi tuttavuus. Kohtalainen, tosin epäilin jossain vaiheessa, että onko Nummella ja uusnatseilla mitään eroa (paitsi tietysti se, että toinen kilpailee fiktion alalla, toiset taas faktan, mikä tekee jälkimmäiset pelottaviksi), koska jos kerran voidaan todistaa (ja leikillisesti vielä!) Pariisi olemattomaksi konstruktioksi, niin eikö samoin voi tehdä keskitysleireillekin? Missä menee siis historian vääristelyn ja sillä leikkimisen raja? Tenttiin luen Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen esitystä ihmiskunnan vaiheista (melko tylsää, joskin osin viehättävää), pitää vielä lukea Friedellia ja Micheletia. Hoh. Saksan läksytkin pitää tehdä. Apua. En enää haluaisi opiskella. Haluaisin jo olla jonkinlainen pilviveikko.

Puhunko todellakin liikaa kirjoista ja elokuvista, jättäen "varsinaisen" ihmiskuvauksen vähälle? Joulustahan voisi kirjoittaa vaikka mitä. Esimerkiksi siitä, kun hermostuin, kun piti lähteä sukuloimaan XXX:n isää ja siitä, kun söin liikaa ja podin huonoa omaatuntoa. Mutta en osaa. Sanoinko jo mitään siitä, että kirjoitin Jumalten tuho II:n "loppuun"? 60 sivua, pitänee lyhentää ja muutoinkin muokata. On siinä paikoin imua, mitä olen sitä hiukan lueskellut sieltä täältä. Mutta ei aina, kaikkialla.

Tänään sain ilmaisia levyjä kierrätyskeskuksesta. Kuuntelu on vielä kesken, mutta Burma Shaven singleen olen tyytyväinen.

Samoin katselin tänään kuvia neuvostoavantgardesta. Se on hienointa taidetta, mitä on. En pääse tästä koskaan yli. Neuvostoavantgarde (ja ehkä muukin futurismi) ja 1600-luvun asetelmataide: siinä minun taide-elämykseni.

Isiblogin suunniteltu viimeinen teksti

Olen pitänyt ystäväni Ville Hännisen kanssa kolme vuotta Isiblogia, ensiksi täällä ja sitten Vauva-lehden sivuilla. Olemme nyt lopettaneet blogin pitämisen - se alkoi yksinkertaisesti tuntua taakalta. Suunnittelin kirjoittavani tällaisen lopetustekstin, mutta se jäi käyttämättä, koska Ville suositteli, etten pistä sitä julki. Mainittu blogisti - Täydellinen isä - nimittäin oli Villen mielestä niitä hörhöjä, jotka kannattaa vaieta kuoliaaksi (ei todennäköisesti onnistu, sen verran suosittu tämän blogi on).

Teksti alkaa vähän kesken ajatuksen, mutta en enää muista, mitä aioin tekstin aluksi sanoa.

On vain yksi asia, johon uskon ilman minkäännäköisiä varauksia: ihmisen oikeus siihen, että häntä ei pakoteta olemaan tietynlainen. Tämä koskee myös – tai ennen kaikkea – lapsia. Olin onnellinen, kun löysin selaamastani Alice Millerin kirjasta kehotuksen: älkää kasvattako lapsianne. Kaikki kasvatus on vain ihmistaimen vääntämistä tiettyyn suuntaan, ja minä en halua, että ketään väännetään mihinkään suuntaan. (Suurimman osan asioista lapsi oppii seuraamalla vanhempiaan. Sen, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa, lapsi oppii tarkkailemalla vanhempiaan. Käytökseen kuuluvat perusasiat kuuluvat samaan kategoriaan.)

Nykyäänhän on vallalla aivan toisenlainen ajattelu. Lapsille pitää antaa rajat – kasvatustieteilijä Mika Ojakangashan on kysynyt, miten lapsi osaa ajatella mitään niin abstraktia asiaa kuin rajat. Monet haikailevat supernanny-meiningin perään. Kun lapsi hyppii silmille, haetaan apuun sadomasopornosta ulkoasunsa saanut vanhanaikainen lapsenhoitaja. Väitetään, että perheissä lapset saavat päättää kaiken. Kunpa he saisivat päättää edes jostain tärkeästä.

Paljon on viime aikoina puhuttu siitä, miten ihmiset vedetään työelämässä äärirajoille. Työ on liian iso osa elämää. Kaltaiseni freelancerin typerä tilanne, jossa harrastuksista tulee työ eikä oikein ikinä tiedä, tekeekö työtä vai vain jotain puuhastelua (vrt. tämä blogi, jota voisi varmasti pitää ammattimaisemmalla otteella), on nykyään valtavirtaa työelämässä. Ihmiset eivät voi hallita elämäänsä. Ei ihme, että heille tulee sellainen olo, että lapsia pitäisi hallita paremmin ja voimakkaammin ja heistä pitää tehdä tietynlaisia. Ihminen tunnetusti siirtää pahat tunteensa aina heikompiinsa. Kun itseä ja omaa tilannetta ei voi muokata (puhumattakaan olosuhteista), muokataan sitä joka on taipuisampi.

Oli mitä mieltä tahansa 70-luvusta (ja vaikka myöntäisi, että silloin monilla meni huonosti, varmasti huonommin kuin nyt useimmilla), niin silloin ihmisillä sentään oli pysyvät työpaikat. Kasvatusajattelussa oli vallalla ajatus vapaudesta, siitä että lastenkin voi vain antaa olla.

Oletetaan lopuksi, että Täydellinen isä – joka kuvailee sitä, miten hän lisää ruokaöljyä lapsen puuroon jotta tälle kasvaisi oikeanlainen lihaksisto (ihanteena nuori Kike Elomaa) – on parodiaa ja että blogin tarkoitus on vain irvailla eri ilmiöille. Täydellinen isä irvailisi näin täydellisyyttä kaipaavalle kulttuurille ja kääntää peilin ikään kuin osoittamaan, millainen olisi kulttuurissa elävän miesmyytin mukainen käsitys täydellisestä isyydestä.

Toisaalta parodia aina kertoo siitä, mikä on kulttuurissa tärkeää. Parodia kertoo myös siitä, että parodioitavassa kohteessa on jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista.* Siksi Täydellisen isän näkemykset ovat huolestuttavia, ovat ne tosia tai eivät. Ne kertovat siitä, että kulttuurissa on jotain pahasti vialla: me haluamme tehdä lapsistamme täydellisiä, vaikka meidän pitäisi oikeasti antaa heidän vain olla rauhassa.

*Mitä tulee esimerkiksi elokuviin, niin tietyt lajityypithän tulevat muotiin, kun niistä on tehty parodia, vrt. esim. Pulp Fiction tai aiemmin Kuollut mies ei palttoota kaipaa. Sama muodin kanssa: veikkaan, että Rööperi-elokuvan myötä viikset tulevat taas suosioon, vaikka kyllähän niitä nyt jo näkee trendikundeilla.