Isiblogin suunniteltu viimeinen teksti

Olen pitänyt ystäväni Ville Hännisen kanssa kolme vuotta Isiblogia, ensiksi täällä ja sitten Vauva-lehden sivuilla. Olemme nyt lopettaneet blogin pitämisen - se alkoi yksinkertaisesti tuntua taakalta. Suunnittelin kirjoittavani tällaisen lopetustekstin, mutta se jäi käyttämättä, koska Ville suositteli, etten pistä sitä julki. Mainittu blogisti - Täydellinen isä - nimittäin oli Villen mielestä niitä hörhöjä, jotka kannattaa vaieta kuoliaaksi (ei todennäköisesti onnistu, sen verran suosittu tämän blogi on).

Teksti alkaa vähän kesken ajatuksen, mutta en enää muista, mitä aioin tekstin aluksi sanoa.

On vain yksi asia, johon uskon ilman minkäännäköisiä varauksia: ihmisen oikeus siihen, että häntä ei pakoteta olemaan tietynlainen. Tämä koskee myös – tai ennen kaikkea – lapsia. Olin onnellinen, kun löysin selaamastani Alice Millerin kirjasta kehotuksen: älkää kasvattako lapsianne. Kaikki kasvatus on vain ihmistaimen vääntämistä tiettyyn suuntaan, ja minä en halua, että ketään väännetään mihinkään suuntaan. (Suurimman osan asioista lapsi oppii seuraamalla vanhempiaan. Sen, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa, lapsi oppii tarkkailemalla vanhempiaan. Käytökseen kuuluvat perusasiat kuuluvat samaan kategoriaan.)

Nykyäänhän on vallalla aivan toisenlainen ajattelu. Lapsille pitää antaa rajat – kasvatustieteilijä Mika Ojakangashan on kysynyt, miten lapsi osaa ajatella mitään niin abstraktia asiaa kuin rajat. Monet haikailevat supernanny-meiningin perään. Kun lapsi hyppii silmille, haetaan apuun sadomasopornosta ulkoasunsa saanut vanhanaikainen lapsenhoitaja. Väitetään, että perheissä lapset saavat päättää kaiken. Kunpa he saisivat päättää edes jostain tärkeästä.

Paljon on viime aikoina puhuttu siitä, miten ihmiset vedetään työelämässä äärirajoille. Työ on liian iso osa elämää. Kaltaiseni freelancerin typerä tilanne, jossa harrastuksista tulee työ eikä oikein ikinä tiedä, tekeekö työtä vai vain jotain puuhastelua (vrt. tämä blogi, jota voisi varmasti pitää ammattimaisemmalla otteella), on nykyään valtavirtaa työelämässä. Ihmiset eivät voi hallita elämäänsä. Ei ihme, että heille tulee sellainen olo, että lapsia pitäisi hallita paremmin ja voimakkaammin ja heistä pitää tehdä tietynlaisia. Ihminen tunnetusti siirtää pahat tunteensa aina heikompiinsa. Kun itseä ja omaa tilannetta ei voi muokata (puhumattakaan olosuhteista), muokataan sitä joka on taipuisampi.

Oli mitä mieltä tahansa 70-luvusta (ja vaikka myöntäisi, että silloin monilla meni huonosti, varmasti huonommin kuin nyt useimmilla), niin silloin ihmisillä sentään oli pysyvät työpaikat. Kasvatusajattelussa oli vallalla ajatus vapaudesta, siitä että lastenkin voi vain antaa olla.

Oletetaan lopuksi, että Täydellinen isä – joka kuvailee sitä, miten hän lisää ruokaöljyä lapsen puuroon jotta tälle kasvaisi oikeanlainen lihaksisto (ihanteena nuori Kike Elomaa) – on parodiaa ja että blogin tarkoitus on vain irvailla eri ilmiöille. Täydellinen isä irvailisi näin täydellisyyttä kaipaavalle kulttuurille ja kääntää peilin ikään kuin osoittamaan, millainen olisi kulttuurissa elävän miesmyytin mukainen käsitys täydellisestä isyydestä.

Toisaalta parodia aina kertoo siitä, mikä on kulttuurissa tärkeää. Parodia kertoo myös siitä, että parodioitavassa kohteessa on jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista.* Siksi Täydellisen isän näkemykset ovat huolestuttavia, ovat ne tosia tai eivät. Ne kertovat siitä, että kulttuurissa on jotain pahasti vialla: me haluamme tehdä lapsistamme täydellisiä, vaikka meidän pitäisi oikeasti antaa heidän vain olla rauhassa.

*Mitä tulee esimerkiksi elokuviin, niin tietyt lajityypithän tulevat muotiin, kun niistä on tehty parodia, vrt. esim. Pulp Fiction tai aiemmin Kuollut mies ei palttoota kaipaa. Sama muodin kanssa: veikkaan, että Rööperi-elokuvan myötä viikset tulevat taas suosioon, vaikka kyllähän niitä nyt jo näkee trendikundeilla.