Sotakirjan sisältö

Sotakirjaprojekti on edennyt lähes viimeiseen vaiheeseen - alla kirjan sisältö, joka toivottavasti pysyy sellaisenaan, mutta kaikilta perikunnilta ei vielä ole saatu lopullista, allekirjoitettua lupaa. Here's hoping... Postitan pitkän esipuheeni myöhemmin.

Juri Nummelin: Novelleja ja reportaaseja Suomen sodasta
Usko Hurmerinta: Taistelu korvessa, Hakkapeliitta 36/1943
A. E. Järvinen: Puoliautomaatti, Hakkapeliitta 51-52/1943
Hugo Valpas: Surinaa idästä, Hurtti-Ukko 7-8/1941
Antero Aulamo: Me emme puhu mitään, Seikkailujen Maailma 6/1943
Armas J. Pulla: Herra alikersantin selkäpiitä karmii, Paukku / Ikäväntorjuntaa kaikille 7/1941.
Aake Jermo: Täti, Hopeatorvet 6/1943
Outsider: Vakooja tulee sotasairaalaan, Hopeatorvet 28/1942
Kaarlo Erho: Korpr. Raitasen kasapanos, Hakkapeliitta 10/1942
L. Valakivi: "Sankari"-pari, Asemies 2/1941
Heikki Jylhä: Kaksi suomalaista rivimiestä, Hakkapeliitta 43/1943
Tenho Palsa: Tankki palaa!, Hurtti-Ukko 10/1942
Olavi Siippainen: Tankkeja tuhotaan, Hurtti-Ukko 1/1943
Raoul Palmgren: Joel Valaksen talvisota, Kiilan albumi 1944
Artturi Leinonen: Ehtoollinen erämaassa, Hakkapeliitan Joulu 1940
Simo Puupponen: Hiivaleipää, Hurtti-Ukko 11-12/1943
Veikko Hannuniemi: Korpisoturi, Hurtti-Ukko, 8/1942
Reino Helismaa: Jussi, Jassi, ryssä ja kelo, Hakkapeliitta 42/1943
Joel Laikka: Taistelulähetti jää yksin, Hakkapeliitan Joulu 1943
Toivo Pekkanen: Kersantin varpaat, Hakkapeliitan joulu 1941
Jaska Autero: Olin kuollut mies, Seikkailujen Maailma 4/1944
Aila Meriluoto: Jääkukkia, Asemies 1/1943

Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: Eero Kiviranta

Eero Kiviranta oli oikea kirjailija, jonka ura alkoi sodasta - hän kirjoitti muistaakseni jo talvisodasta ainakin yhden reportaasikirjan ja sittemmin jatkosodasta useita. Sodan jälkeen hän kirjoitti ilmeisesti poliittisten suhtanteiden muututtua esimerkiksi raittiusoppaita kouluille. Lehtiin hän naputteli sota-aikaan lukuisia tarinoita, joista osa oli vauhdikkaita toimintakertomuksia - tässä niistä yksi. Tämänkään kohdalla en muista, missä se on ilmestynyt, mutta todennäköisesti Hakkapeliitassa tai Hurtti-Ukossa. Kiviranta olisi ehkä päässyt kirjaan, mutta yritykset löytää perikunta eivät onnistuneet. - "Kuolleen palvelus" on lentojuttu, ja olenkin alkanut haaveilla toisesta antologiasta, jossa olisi nimenomaan suomalaisia lentosotanovelleja.

KUOLLEEN PALVELUS
EERO KIVIRANTA

Kaksitasoinen tiedustelukone jyrräsi kohti vihollislinjoja. Tuttu ja mieluinen olikin miehistölle matkan tavoite: Sortavala, entinen varuskuntakaupunki. Oli taivaallinen onni saada olla mukana juuri tämän paikan puhdistustyössä ja vielä niin vastuullisella paikalla kuin tykistön tulenjohtajana.
Jo alunperin oli ihmeellinen sattuma, että vänrikki Kaarela ja kersantti Valonen, vanhat koulu- ja ruotutoverukset, joutuivat samaan laivueeseen, jopa samaan koneeseenkin. Kohtalon määräävä sormi olikin osunut oikeaan näin määrätessään. Nämä kaksi lentäjää muodostivat niin harmoonisen ja yhteen hiileen puhaltavan kokonaisuuden, että sille sai hakea vertaa.
Tykistön tulenjohtaja lähestyi määränpäätään. Vänrikki Kaarela otti yhteyden omiin tulipattereihin, sai vastauksen ja toimintaohjeet ja kokeili kuin varmistautuakseen kaikki toimintavälineensä. Kunnossa tietysti.
Kaarela tunsi koneen nytkähtävän. Ohjaajan temppuilua se vaan oli. Valonen oli nähnyt pitkän kuljetuskolonnan alla olevan kaupungin kadulla ja koetti kiinnittää näin tähtärinsä huomiota.
Totta kai se huomioitiin. Kaarela tirkisteli, hypisteli silmälasejaan ja muutteli asentoaan. Aivan kuin hän olisi halunnut tarkoin katsella jopa liikkeiden mainokset tai katujen nimet.
"Alemmaksi - anna liukua jo!" hihkaisi Kaarela toverilleen poikamaisella innolla ja varmisti pyyntönsä kopauttamalla "toosansa" etuosan ylälaitaan.
Se naputuskieli on keksitty kaiken varalle, jos muuta ei ennättäisi. Napautus oikealle tarkoitti jyrkkää kaartoa oikealle j.n.e.
Kone kierteli kaartoja tehden ja tarkasti huomioiden kaikki piiritetyn kaupungin liikkeet. Mieli teki laskeutua vieläkin alemmaksi, sillä jokaisen paukun oli määrä osua - niin oli kertakaikkiaan lähtiessä päätetty.
Kaarela oli antanut ensimmäiset maalit tykistölle. Sen pakettien aiheuttamat savupatsaat kohosivat juuri oikeilta paikoilta. Silloin käänsi ohjaaja päänsä taaksepäin ja tyytyväinen hymy levisi aina hänen kasvoilleen. Se hymy oli tunnustus kaverille: kyllä sinun kanssasi kannattaa matkalle lähteä. Kyllä sinuun voi vaikeissa tilanteissa luottaa.
Tulenjohtajakone suoritti tarkkaa työtä. Siitä vastasi kaksi rautahermoista miestä, jotka lisäksi olivat valmiit joka hetki antamaan henkensä rakastamansa maan puolesta.
Ei lainkaan ihme, että suhteellisen alhaalla leijaileva tulenjohtokone herätti ryssien huomion. Hävittäjiä ei tosin ilmestynyt ympärille, mutta maasta käsin suunnattu torjuntatuli pyrki ajoittain olemaan liian tarkkaa. Pari kertaa oli konekiväärin luodit rapisseet koneen pyrstössä. Kun Valonen oli katsahtanut toverinsa aikeita, oli tämä vain välinpitämättömästi viitannut kintaalla koko "rapinaa". Kaarela tuntui nauttivan täysin siemauksin työstään ja unohtavan kaiken sen ulkopuolella tapahtuvan. Maalien määräily oli hänelle kaikki kaikessa.
Mutta yht'äkkiä tuli yllätys. Kaksi nopeaa hävittäjää ilmestyi kintereille. Tulenjohto oli muutettu kk-torjunnaksi, ja samalla sai ohjaaja näyttää taitonsa hienoimmat kikat. Kaarela suitsutti konekiväärillä, potkaisi välillä kantapäällään "sovittuja merkkejä" ja kuin vihollishävittäjille kiusaa tehden antoi ampumatouhujensa välissä tykistölle maalin silloin toisen tällöin.
Päästäkseen hetkeksi rauhaan ahdistajiltaan - työkin kun tuntui olevan vielä kesken - lisäsi ohjaaja korkeutta ja toverukset päättivät suorittaa urakan lopun hieman korkeammalta.
Mutta tiukka oli vihollinenkin tällä kerralla.
Juuri kun Valonen veti koneensa suoraksi muutti moottorin matkakierroksille, kuuli hän kovan moottorin jytinän takanaan. Ääntä säesti lyhyt konekiväärin nakutus.
Pari sekuntia.
Samainen jysähdys kuului äskeistä kovempana, samanaikaisesti kuuli Valonen kopauksen taustan yläosassa. Ohjaajan vaisto nykäisi nokan heti ylös.
Tosiaan! Sekunnin murto-osista olikin kysymys. Sillä suoranaisesti jatkoksi tälle liikkeelle rapisutti lukematon määrä kk:n luoteja koneen pyrstöä nähjäten ohjaimet miltei mäsäksi.
Oli varmaa, että ilman tätä liikettä luotisarja olisi osunut suoraan ohjaamoon.
Huomaamattaan sähkötti Valonen patterille, että hänen oli pakko laskeutua; ohjaimet eivät kestäisi enää pitkän aikaa. Hän teki sen ensiksi huomaamattaan, mutta oli sitten tyytyväinen suoritukseensa; Kaarela olisi varmasti vielä yrittänyt, ja se olisi ollut turhaa riskeeraamista.
Lujassa syöksyssä, ryssien hävittäjät kintereillään, syöksyi hän kohti omia linjojaan ja siellä olevaa uutta kenttää.
Päästyään rauhaan ahdistelijoistaan hän katsahti taakse. Kaarela oli eteenpäin kumartuneena.
Mitähän se vielä siellä kyykyssä suunnitteli, ajatteli kersantti.
Taas vähäsen matkaa ja uusi vilkaisu.
Mutta toveri oli yhä samassa asennossa!
Olikohan hän haavoittunut, iski Valosen aivoihin. Ja kun ei mitään ääntä enää takaa kuulunut, varmistautui ohjaaja yhä enemmän uskossaan. Hän kiirehti nopeasti kentälle.
Epäily oli totta. Ja vieläkin pahempi olettamusta!
Kaarela oli kuollut. Luotisuihku oli lävistänyt takaraivon.
Kuin salamana selvisi - Kaarelan asentoa tuijottaessaan - kersantille tapahtuman kulku.
Se lyhyt sarja oli osunut Kaarelaan. Kuolleena oli hän lyyhistynyt - ja samalla kolauttanut päällään. Sitä merkkiä totellen oli hän sitten kiskaissut koneen ylös ja - pelastanut oman henkensä.
Yhteistyö oli jatkunut loppuun asti. Vielä kuolleena oli Kaarela auttanut toveriaan.
Huimapäinen lentäjä tuijotti voimatonna toveriaan. Ensi kerran tunsi hän kuin sisimpään olisi vedetty veitsellä haava, joka ei koskaan kasvaisi umpeen.

Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: S.K. Syhlman

Pyysin yhtä kaveria auttamaan sotakirjassa ja annoin hänelle nivaskan novelleja puhtaaksikirjoitettavaksi. Ohjeistin huonosti ja Risto kirjoitti puhtaaksi kaksi novellia, joita kirjaan ei ollut tarkoitus laittaa. Tässä ensimmäinen: S.K. Syhlmanin eli tk-mies Sem Syhlmanin juttu, joka sijoittuu aikaan pitkälti ennen sotaa. En saa päähäni, missä tämä on ilmestynyt, mutta veikkaus on joko Hakkapeliitta tai Hurtti-Ukko.

JOULU TULEE JUHO JAHVANAISEN PIRTTIIN
Kirjoittanut S. K. SYHLMAN

Eletään armon vuotta 1921.
Taistelujen lieskat loimuavat vielä jossakin Vienan korpiseuduilla, mutta vähitellen nekin sammuvat. Suomen mies on samoilunsa samoillut, taistelut heimokansan pelastukseksi ovat laanneet. Vähin miehin sotaan lähdettiin, nyt on toiveet täyttymättä. Vienan poloinen kansa on jälleen jäänyt sorron alle. Tosin ryssä on hyvää luvannut, mutta mene ja tiedä. Ei kahta hyvää: luvata ja täyttää...
Ulkona puhuu vihuri; jäinen viima kohmetuttaa kulkijan käsiä. Talven ensi lumetkin ovat jo sataneet ja jäiden rinteet ovat järvien pinnoilla. Idän taivas uhkaa punaisena...
Juho Jahvanaisen tuvassa on lämmintä, rauhallista, mutta suru rikkoo tunnelman. Juho itse, mies parhaassa iässä, istuu tuvan perällä, lieden ääressä Tanja-tyttönen sylissään. Tanja jokeltaa, kujertaa; vuoden vanhat pikku kädet hapuilevat isän tuuheassa parrassa. Isän silmät loistavat hiilusten punertavassa hohteessa ja kyynel valahtaa silmäkulmaan.
– Niin, Tanjaseni, orpotyttö, äiditön. Isäsi olen ja sinut tahtoisin vielä soreaksi neitoseksi kasvattaa käsivarsieni työllä. Vienan korein tyttö sinusta tulee, äitisi veroinen. Onhan sukusi jo ammoin hyväksi tunnettu; esiäitisi perijä olet, tyttäreni Tanja...
Juhon katse on hellä, kun hän puhuu tyttärelleen. Sanoissa on vakava ilme, silmissä outo kimallus. Mutta Tanja on huoleton. Väräjävä naurunheläkkä kiirii huoneen joka soppeen. Vanha vaimo, Juhon äiti pöydän äärellä on hiljaa, itkee.
– Tanjaseni, tyttäreni. Nyt on lähdön hetki koittanut. Jää hyvästi tyttöni, vartu ja kasva emoni siipien turvissa. Älköön elosi koskaan karvaaksi tulko, olkoon taakkasi kevyt maailman tiellä. Joskus vielä sinut noudan, Tanjaseni...
Huoahtaen nousee Juho istuimeltaan tyttönen sylissään. Raskain askelin kantaa hän käsivarsillaan Tanjan äitinsä luo, hyväilee vielä viimeisen kerran pikkuistaan.
– Äiti! Pidä huoli tytöstä! Minun on nyt lähdettävä. Muuten jää työni keskeneräiseksi. Viena on vielä kerran vapaa! Hyvästi äiti! Korkein sinua ja tytärtäni suojelkoon!
Juho astuu pirtin eteiseen, luo viime katseensa omaisiinsa ovelta ja jotakin ratkeaa hänen sisällään. Onko hänen lähdettävä? On! Suomeen on mentävä ja sieltä käsin toimittava. Eihän itsensä uhraus mitään auttaisi, jäisi Viena ilman vankkaa nyrkkiparia. Juhon selkä suoristuu, katse kovenee. Ryssät eivät minua saa, ennen pakenen!
Hän heittää turkkinsa hartioilleen, konttinsa selkään ja täytäisee varmana salvan auki. Ovi aukenee, viima iskee ilkeänä vasten kasvoja, huuru työntyy ovesta ulos. Matka Suomeen on alkanut...

Vuodet ovat vierineet, uudet tulleet, vanhat menneet. Miespolvi on vanhentunut, uusia syntynyt manalle menneiden sijalle. Maailmakin on muuttunut. Sotien haavat ovat arpeutuneet ja kansat elävät parhaillaan murroskautta. Kamppailu elämästä on jälleen alkanut; tällä kerralla ilman aseita, ilman verisiä taisteluita. Köyhyys vaeltaa rinnan rikkauden kanssa ja vaalitaisteluiden aika on parhaimmillaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki tasaantuu. Rauha ja hyvinvointi palaavat. Sovinnossa työskentelevät porvarit ja työläiset ja köyhyyttä ei enää ole maassa. Suomikin vaurastuu, nousee. Se elpyy sisällissodan jälkimainingeista ja vihan liekit sammuvat puhjeten uuteen suuntaan, yhteisen hyvän ja yksimielisyyden palvontaan.
Mutta Viena itkee sortajien ikeen alla. Sen kansa vaikeroi ja kurjuus yltyy päivästä päivään...
Tällä välin on Juho Jahvanainen pitkän vaelluksensa jälkeen päässyt Kanta-Suomen kamaralle, liittynyt kanta-aliupseeriksi Suomen armeijaan ja jäänyt odottelemaan uusia aikoja. Vienan sotaretkellä, suomalaisjoukon mukana vapaaehtoisena heimosoturina olleena, on hänen elämänsä päässyt uuteen alkuun ja toimeentulonsa vakiintunut. Mutta Juho ei silti ole tyytyväinen. Kaikki on täällä Suomessa hyvin, mutta siellä kaukana on oma heimo vielä ryssän vallan alla. Kunpa päivä koittaisi, jolloin hänkin vielä pääsisi sinne kotitanhuilleen vapaana miehenä ja vapaan heimonsa pariin! Kunpa päivä vielä koittaisi, jolloin hän saisi nähdä tyttärensä, Tanjan...