Eino Liekki oli näitä Kanervan kustannusliikkeen salanimellä kirjoittaneita senttareita, jonka novelleja ilmestyi Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa. Mitään tietoa siitä, kuka Liekki oikeasti oli, ei ole. Voi vain esittää arveluja, eivätkä nekään ole kovin kummoisia. Veikkaus on, että kyse on ammattikirjoittajasta, sen verran sujuvasti - joskaan ei mieleenjäävästi - teksti kulkee esimerkiksi novellissa "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" (SM 1940). Kyse ei välttämättä ole romaanikirjailijasta, vaan ehkäpä sanomalehtitoimittajasta, joka on kynäillyt novelleja ja ehkä seuranäytelmiäkin varsinaisen työnsä ohessa. Liekin takana olevaa henkilöllisyyttä voisi arvailla esimerkiksi tämän käyttämien henkilöhahmojen nimien perusteella - onko esimerkiksi Tauno Soramäki, mainitun novellin sankari, mukana jossain toisessa tekstissä, jonka ko. kirjoittaja on julkaissut?
Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.
Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.
Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!
Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):
1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty
3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos
1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta
2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen
3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella
4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan
5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen
6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi
8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua
9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)
10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa
11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla
12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen
2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka
3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö
4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu
5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus
7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila
9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.
1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko
sunnuntai, tammikuuta 24, 2010
keskiviikkona, tammikuuta 13, 2010
Borgesin kuvitteelliset olennot
Tein tämmöisen arvion Kulttuurivihkoihin, mutta teksti kestänee toisenkin julkaisun.
Borgesin poikkeuksellinen hakuteos
Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.
Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.
Borgesin poikkeuksellinen hakuteos
Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.
Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.
tiistaina, tammikuuta 12, 2010
Tietokonepeleistä ja Doomista
Pitkästä aikaa tännekin joku teksti. Tämä ilmestyi Peilissä, lasten ja nuorten av-asioita käsittelevässä lehdessä, jonne kirjoitin joskus enemmänkin (ja olin jopa lehden toimitusneuvostossa). En tiedä, onko tämä mitenkään validi, enkä ole pelannut oikein kunnolla mitään tietokonepeliä kohta 15 vuoteen. Joku tyyppi otti minuun yhteyttä tämän jälkeen ja oli kovin vihainen siitä, että olin yhdistänyt tietokonepelit ja natsismin, luuli että yritin nostattaa moraalista hysteriaa, vaikka siitä ei ole kyse. Taisin onnistua rauhoittamaan tyypin.
Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista
Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.
Pelien estetiikka
Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.
Mystiikan oppihistoriaa
Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.
Wagner ja Mozart
Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.
Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista
Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.
Pelien estetiikka
Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.
Mystiikan oppihistoriaa
Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.
Wagner ja Mozart
Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)