Marton Taiga eli Martti Löfberg on ollut yksi tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista, joka kirjoitti lukemattomia lehtinovelleja ja ajanvieteromaaneja 1930-luvulta 1960-luvun alkuun. Hän kirjoitti myös scifiä; toimitan hänen tieteistarinoistaan kokoelman, jos vain perikunta löytyy. Turbator julkaisee.
Alla oleva lista (sekä suluissa olevat kommentit) on kopsattu Kalevi Haikon artikkelista, josta kopiot löytyvät hänen arkistostaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta - en tiedä, missä ja milloin artikkeli on ilmestynyt. (Olisi kiehtova koota kirja myös Haikon suomalaisen lehtinovellin historiaa käsittelevistä teksteistä.)
Osiriksen sormus, Lukemista Kaikille 38-46/1934. (Aikasiirto 1930-luvulta faarao Ekhnatonin Egyptiin. [Huom! Sama faarao kuin Waltarilla sekä Sinuhessa että joissain muissa teksteissä!])
Viiden minuutin ikuisuus, Lukemista Kaikille 33-40/1936; myös kirjana 1945. (Aikasiirto 1930-luvulta keisari Tiberiuksen Roomaan.)
Tohtori Siniparta eli nero ei kuole. Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946. (William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä leijonaksi.)
Maailma, joka kerran oli, Seikkailukertomuksia 23-27/1937. (Maailman tuho 1987 suomalaisesta näkökulmasta.)
Ubongongon mustat silmät, Yllätyslukemisto 1-10/1939. (Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä [!].) [Voikohan tällaista enää julkaista uudestaan..? Mukana tapahtumissa myös Gestapo.]
Korsikkalaisen varjo, Jännityslukemisto 27-36/1939. (Amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia.)
Suuren pelin loppu. Ilmestynyt vain kirjana 1945. (Lokoli puhuu syvällä Afrikassa: Valkoiset miehet ovat kuolleet, kaikki valkoiset ovat kuolleet..) [Kirja siis kertoo siitä, miten eurooppalais-amerikkalainen sivistys tuhoaa itsensä suuressa sodassa.)
Uhu, jousimies, Lukemista Kaikille 14-25/1959. Ilmestynyt nimellä L. Martin. (Tarina tulevaisuudesta, kun kaikki maailmantuhon jälkeen alkaa taas alusta.)
8 taivaallista miestä, Seikkailukertomuksia 3-14/1961; ilmestynyt myös kirjana 1986. (Avaruusaluksen järkyttävä paluu aikojen takaa. Päänäyttämönä Karjalan kannas.) [Minusta huono tarina, en olisi valinnut tätä julkaistavaksi enää 80-luvulla, niin kuin Jalava teki.]
Aurinkokansa, Seikkailukertomuksia 7-15/1962. (Kahden kiertotähden ihmiset kohtaavat: toiset elävät kivikautta, toisille ydinaseet ovat jo vanhanaikaista tekniikkaa.)
Kirjana ilmestymättömiä tuossa on siis kuusi, kaikki jatkokertomuksia, saas nähdä, kannattaako kaikkia julkaista - tai mahtuvatko ne järkevästi yhteen kirjaan. Tietysti voisi kuvitella, että tekisi kaksi teosta. Miksi sitten ei kuitenkin julkaisisi myös noita kirjana ilmestyneitä - Tohtori Siniparran ihmettä, Suuren pelin loppua ja Viiden minuutin ikuisuutta -, kun ne kuitenkin ovat keräilyharvinaisuuksia? Kiinnostava temaattinen kokonaisuus tulisi kahdesta varhaisesta aikamatkustustarinasta.
maanantaina, helmikuuta 22, 2010
perjantaina, helmikuuta 12, 2010
James Ellroyn haastattelu
Haastattelin James Ellroyta Turun Sanomiin viime viikon sunnuntaina. Haastattelu meni surkeasti, jutusta tuli hyvä. Koska Turun Sanomat ei julkaise juttua verkossa kaikille - ainoastaan tilaajille -, niin pistän jutun myös tänne. Tässä taas englanniksi kertomus haastattelun kulusta.
James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu
Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.
Ellroyn sankari
Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.
Isänmaallinen Ellroy
Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.
James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu
Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.
Ellroyn sankari
Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.
Isänmaallinen Ellroy
Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.
lauantaina, helmikuuta 06, 2010
Turun puretut talot
Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.
Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.
Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.
Ei arkkitehtuurikirja
Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.
Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.
Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.
Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.
Ei arkkitehtuurikirja
Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.
Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)