Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.
Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.
Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.
Ei arkkitehtuurikirja
Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.
Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.
Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.
Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.
Ei arkkitehtuurikirja
Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.
Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti