Mitä lapsen pitää tietää?
Rautajätti ja yleistieto
Ostin kirpparilta muutama vuosi sitten valmistuneen animaation Rautajätti hyväkuntoisena vhs-kasettina. Se on kaikin puolin laadukasta työtä, hyvin animoitu koskettava kertomus erilaisuudesta. Elokuvassa on vahva sodanvastainen sanoma, kun avaruudesta tullutta puhumatonta, mutta sympaattista Rautajättiä yritetään jahdata ohjuksin ja lopulta ydinasein. Brad Birdin ohjaama Rautajätti perustuu lisäksi palkitun ja juhlitun kirjailijan Ted Hughesin lastenkirjaklassikkoon, mikä on nykyään harvinaista animaatioelokuville.
Sopivan tilaisuuden tullen (so. kun kolmevuotias pikkuveli oli poissa kotoa) pistin elokuvan pyörimään kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, Ottilialle. Hän selvästi piti elokuvasta ja jännitti sen mukana, mutta katsoessani sitä hänen muassaan tajusin, että periamerikkalaisessa elokuvassa on paljon asioita, joita kahdeksanvuotiaskaan ei voi tajuta - ellei ole tätä ennen katsonut lukuisaa määrää muita elokuvia, lukenut historiaa ja populaarikulttuuria.
Nykyäänhän on yleistä, että elokuvaan kuin elokuvaan tungetaan lukuisia viittauksia muihin elokuviin tai tv-sarjoihin. Näin lastenelokuvista tehdään ikään kuin aikuisille soveliaita, kun aikuiset voivat hörähdellä eri asioille kuin lapset. Rautajätti ei ole ihan näin mielistelevää kamaa. Vakavana elokuvana siinä on tosin monia muita asioita, jotka on selvästi osoitettu aikuiskatsojalle.
Ensimmäisenä tulee kysymys ydinsodasta. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, kylmän sodan huuruisimpaan aikaan. Ironisessa kohtauksessa päähenkilön, Hogarthin, koulussa katsotaan atomipommeilta suojautumista kertovaa opetuselokuvaa, jossa kypäräpäinen murmeli kehottaa pommien putoillessa menemään pulpetin alle piiloon.
En heti keksinyt, mitä Ottilialle pitäisi kertoa. Aikuiselle koko homma oli ihan selvä - varsinkin jos on nähnyt dokumenttiklassikon Atomic Café, johon on kerätty juuri näitä surkuhupaisia propagandapätkiä. Ottilia kysyi: "Mikä hahmo tuo on?" Hän ei ilmeisesti edes tajunnut, että kyse oli opetuselokuvasta, vaan luuli, että murmeli on sukua Väiski Vemmelsäärelle tai Aku Ankalle - siis jonkinlainen hauska eläin, joka seikkailee omassa animaatiosarjassaan. Mutisin, että siinä kerrotaan, miten sodassa kuuluu toimia (olisi varmaan pitänyt vielä sanoa, että toimintamalli on idioottimainen), mutta ydinsodasta en uskaltanut sanoa mitään. Muistan hyvin, miten kammottava ajatus maailman tuhoavasta ydinsodasta oli 1980-luvulla haparoivaa alkunuoruuttaan elävälle pojalle.
Atomisota näkyi vielä elokuvan lopussa, jossa Rautajättiä jahdataan lopulta ydinkärjellä varustetulla ohjuksella. Aikuiskatsoja tiesi täsmälleen, mistä oli kyse, mutta mahtoiko Ottilia tajuta edes, mikä ohjus ylipäätään on, puhumattakaan siitä, että ydinkärki tuhoaisi räjähtäessään kaikki ihmiset ja talot? Ehkä koko kohtaus jäi epäselväksi - miksi kaikki vouhkaavat noin paljon? Ja miksi Rautajätti uhraa itsensä ja lentää ilmakehän yläosiin ja törmää ohjukseen? Ottilia kysyi, mikä räjähdys oli. Sen osasin selittää, mutta ehkä kohtauksen emotionaalinen voima - joka itselleni tätä kirjoittaessanikin on erittäin voimakas - jäi häneltä tyystin tajuamatta.
Ydinsota on vakava asia, mutta toisaalta Atomic Cafén kuvaamien propagandaelokuvien kautta se on myös osa populaarikulttuuria. Sienipilvi on ikoni, jonka tuntevat miljoonat ympäri maailman. Rautajätissä asiaan suhtaudutaan perimmiltään vakavasti, mutta kypäräpäinen murmeli koulukohtauksessa pehmentää painajaista. Sen voi myös nähdä heikentävän elokuvan sodanvastaista sanomaa.
Sodanvastaista sanomaa heikentää myös se, että elokuvassa sotilaat ovat sittenkin järkeviä ja lopettavat omasta aloitteestaan sotatoimet Rautajättiä vastaan. Tässä tulee vastaan toinen populaarikulttuurista tuttu tilanne: USA:n hallitus, jonka agentti tutkii yliluonnollisia ja epätavallisia ilmiöitä pimittääkseen tai tuhotakseen ne. Elokuvassa hahmo on ärsyttävä ja jatkuvasti piippua polttava (joskus piippua polttavat miehet olivat luotettavia!) popliinitakkiin pukeutunut näsäviisas Kent Mansley, joka änkeää keskelle pojan ja tämän äidin herkkää isättömyydestä ja miehettömyydestä kärsivää suhdetta.
Yliluonnollisia asioita tutkiva agentti on tietysti tuttu kaikille X-Filesista ja muista tv-sarjoista, elokuvista ja kirjoista. Ylipäätään ajatus siitä, että hallituksella on jotain salattavaa, on perin juurin amerikkalaisen. Sikäläisen kulttuurin salaliittofantasiat ovat peruskauraa kenelle tahansa populaarikulttuuria seuraavalle - mutta entä lapselle? Ottilia ei kysynyt, kuka mies oli tai mitä hän teki - ehkä hänelle riitti epämääräinenkin ajatus siitä, että mies oli jonkinlainen poliisi.
Ottilia on nyt kahdeksan. Hänellä on vielä edessä pitkä oppimäärä populaarikulttuurin kliseitä ja oletuksia. Atomipommit ja sienipilvet ja USA:n hallituksen salaperäiset agentit tulevat varmasti tutuiksi, ja jostainhan pitää aina aloittaa. Voisi valita huonommankin elokuvan kuin Rautajätti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti