Ei lauantai-illan peruskauraa
Red Riding -trilogia.
1974: Tappajan jäljillä (In the Year of Our Lord: 1974, 2009). Ohjaus: Julian Jarrold. Käsikirjoitus: Tony Grisoni, David Peacen romaaniin perustuen. Näyttelijät: Andrew Garfield, David Morrissey, John Henshaw, Warren Clarke, Sean Bean. 102 min.
1980: Silmukka kiristyy (In the Year of Our Lord: 1980, 2009). Ohjaus: James Marsh. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: Warren Clarke, Paddy Considine, James Fox, David Calder. 93 min.
1983: Maasta sinä olet tullut (In the Year of Our Lord: 1983, 2009). Ohjaus: Anand Tucker. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: David Morrissey, Lisa Howard, Chris Walker, Warren Clarke. 100 min.
Englantilainen tv-jännäri on television peruskauraa, katsojien turvallisuudentunnetta tukevaa tavanomaista draamaa. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Fitz ratkaisee ja Katu, joka toisinaan liippaa läheltä rikosaiheita.
David Peacen massiiviseen romaanikvartettiin perustuva trilogia Red Riding, joka sai televisioensi-iltansa kohun saattelemana viime vuonna, jatkaa Fitzin ja Kadun merkeissä. Se ei pyri rauhoittamaan katsojaa, vaan pikemminkin kasaa ahdistusta katsojan päälle. Samalla Red Ridingista puuttuu kuitenkin Fitziä paikoitellen heikentävä taipumus glorifioida päähenkilönsä eksentrisyyttä ja itsetuhoisuutta.
David Peacen romaanisarja on laaja katsaus Englannin sosiaaliseen ja historialliseen kehitykseen 1970-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Peace on kuin ihailemansa James Ellroy, mutta aidosti yhteiskunnallinen ja kriittinen. Siinä missä Ellroy keksii lähes kaikki historialliset tosiseikkansa ja salaliittonsa, Peace pureuttaa villit tarinansa todellisiin tapahtumiin ja ennen kaikkea todelliseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Red Riding onkin ennen kaikkea kertomus siitä, miten ankea ympäristö aiheuttaa ankeita tekoja. Samalla se kertoo siitä, miten Englannissa poliisilla oli epätodellisen laajat valtuudet, mikä synnytti hingun saada vielä lisää valtaa, myös taloudellista.
Red Riding on saanut inspiraationsa tositapahtumista, nimittäin Yorkshire Ripperin tapauksesta, jossa Peter Sutcliffe -niminen mies tappoi yli kymmenen naista 1970-luvun loppupuolella. Peace on kuitenkin kehinyt kokoon ajatusleikin, jonka mukaan poliisi tietoisesti suojelee jotakuta ja antaa tappajan jatkaa murhaamistaan. Poliisin neuvottomuus on siis tietoisesti harkittua, ja lisäksi toimittajat ovat käytännössä poliisien korruptoimia.
Trilogian ensimmäisessä osassa nuori, Etelä-Englannista palaava toimittaja yrittää rikkoa poliisin luoman suoja-aidan ja tunkeutua totuuteen, mutta huomaa joutuvansa pirulliseen ansaan. Sen keskiössä on seudun vaikutusvaltaisin liikemies. Toisessa osassa Englannin sisäministeri yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on ja nimittää nuoren tutkijan selvittämään poliisin toimia. Ei ole vaikea arvata, että siinä ei käy kovin hyvin.
Viimeisessä osassa lankoja punotaan yhteen. Historiasta ei pääse eroon, tuntuvat Peace ja tv-sarjan tekijät sanovan, kun yli kymmenen vuotta vanhat murhat nousevat uudestaan esille pikkutytön kadotessa.
Joka puolentoista tunnin jaksolla on oma ohjaajansa, James Marsh (Wisconsin Death Trip), Julian Jarrold (Jane Austenin jalanjäljillä) ja Anand Tucker (Hilary ja Jackie), joilla on kaikilla oma visuaalinen ilmeensä. James Marshin viileä hahmotus keskimmäisessä osassa Silmukka kiristyy: 1980 on ehkä tehokkain. Tuckerin osa on kolmesta melodramaattisin, mutta klimaattisessa päätososassa tyylilaji toimii. Kaikki kolme korostavat Pohjois-Englannin ankeita maisemia, ankeata arkkitehtuuria ja ankeata hiilivoimalaa, jonka science fiction -maiset rakennelmat varjostavat lähes joka kohtausta.
Kolmas osa on kuitenkin kokonaisuuden kannalta kuitenkin ongelmallisin, vaikka se muutoin on pysäyttävä ja paikoitellen henkeäsalpaavan jännittävä. Kaikkia juonen kuvioita ei selitetä loppuun asti - joissain kohdissa tämä korostaa katsojan omaa päättelykykyä, joissain kohdissa katsoja jää kaipaamaan selvempää kerrontaa.
Juonta ja kerrontaa tärkeämpää on huomata, mitä elokuva (ja sen taustalla oleva kirjasarja) ei tee. Red Riding ei mytologisoi sarjamurhaajia. Murhaajat eivät ole henkeäsalpaavan älykkäitä yli-ihmisiä, jotka vain sattuvat olemaan pahoja ja nauttivat siitä (vrt. vaikkapa 8mm -elokuvan lopetus).
Red Riding ei myöskään psykologisoi sarjamurhaajien ratkaisuja, vaikka muutoin sarja korostaa pahojen tekojen jatkuvuutta sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta toiseen. Pahan poliisin inhimillisyyteen pyrkivä asianajajapoika esimerkiksi on sosiaalinen reppana, joka korvaa ihmissuhteet syömisellä. Red Riding välttää näillä kahdella tavalla sen ansan, johon lankeaa muun muassa edellä mainittu Ellroy: pahuus on jokin metafyysinen ominaisuus, joka vain on ihmisessä, vaan se on yhteiskunnallisten olosuhteiden luoma ja mahdollistama tapauskohtainen asia.
Lisäksi Red Ridingiä voi ihailla siitä, että siinä ei tyrkytetä ajankuvaa. Jos sitä vertaa vaikkapa kotimaiseen Uutishuone-sarjaan, joka kuvaa suurin piirtein samaa aikaa, eron huomaa kirkkaana. Uutishuoneessa jokainen kohtaus huusi päin katsojaa: "Nyt ollaan 70-luvulla!" Red Ridingissä ajankuva on huomaamattomampi ja sikäli oikeampi ja autenttisempi - eihän ajankuva näy jatkuvasti kaikkien elämässä. Red Ridingissä ei esimerkiksi soiteta aikakauden musiikkia, mikä olisi ollut helppo - ja latistava - ratkaisu. (Myös tukevan musiikin käyttö on sarjassa lähes pannassa. Sitä on eniten muutenkin melodramaattisimmassa päätösjaksossa.)
Trilogian yksittäiset osat eivät toimi itsenäisinä elokuvina. Dvd-julkaisu ei ole niille paras ratkaisu - jonkin tv-kanavan olisi Suomessa pitänyt ostaa nämä esitettäväksi peräkkäisinä iltoina tai edes viikkoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti