Poistoja Turun arkkitehtuurioppaasta

Tänä vuonna - mahdollisesti ja toivottavasti! - vielä ilmestyy pitkään tekeillä ollut Turun arkkitehtuuriopas, jota olen tehnyt yhdessä Mikko Laaksosen kanssa. Kirjan kustantaa helsinkiläinen Kustantaja Laaksonen, jolla ei nimestä huolimatta ole mitään tekemistä Mikon kanssa. Teoksen viime vaiheissa tekstistä poistettiin joitain rakennuksia, ja ajattelin laittaa pätkät tänne. 

Kivikukkaro [kuvassa]
Kivikukkaro (Yliopistonkatu 29 b, Aarne Ehojoki, 1973-1975) on marmorijäljitelmäpintainen liiketalo, jonka alkuperäiset pankki-interiöörit tuhottiin 2000-luvun alussa, jolloin rakennus muutettiin Anttilan tavarataloksi. Rakennus poikkeaa voimakkaine pystylinjoineen suuresti muusta, rauhallisemmin jäsennellystä Yliopistonkadusta.

Kestilän tavaratalo
Yliopistonkatu 26
Olli Kestilä ja Knut von Troil 1955; korotus 1963-1964
Rationaalinen liikerakennus, josta aistii edelleen aikakauden hengen. Tavaratalo on jaettu useisiin erillisiin liiketiloihin.
[Myöhemmin selvisi että alkuperäinen, vuonna 1955 valmistunut talo oli vain kolmekerroksinen ja harjakattoinen, nythän se on viisikerroksinen ja tasakattoinen. Vai olisikohan siinä peräti kuusi kerrosta?]

Brahenkatu 11 - Maariankatu 4, Lauri Sipilä, 1949-1953
Puutorin varressa olevan laajan asuin- ja liiketalon julkisivussa huomio kiinnittyy mäntyaiheiseen valomainokseen. Rakennuksen pihalla on kaksikerroksinen liikesiipi (Lauri Sipilä, 1953-1954).

Maariankatu 8
Maariankatu 8 on miellyttävästi eri julkisivumateriaaleilla rytmitetty liike- ja asuinkerrostalo. Talon sisäpihalle mennään kahta kautta, Kauppias- ja Maariankadulta aikoinaan modernia kauppakäytävää pitkin. [Tähän ei ilmeisesti ole saatu tietoja suunnittelijasta ja rakennusvuodesta, arvioisin että talo on 1950-luvun puolivälin tienoilta.]

Välikatu 3
Välikatu 3:ssa on kaksi puista asuinrakennusta (G. F. Caven, 1853; Johannes Östman, 1887), joista vanhempi, Puistokadun varrella oleva talo on nykyisin päiväkotikäytössä. Pihan perällä on tiilinen ulkorakennus (1896), joka on muutettu asunnoksi. [Näistähän oli pieni kiista jokin aika sitten, kun Hesburgerin Heikki Salmela halusi purkaa talot ja laajentaa hampurilaiskioskiaan. Onneksi Salmela perääntyi asiassa.]














Onninlinna [kuvassa]
Tiilentekijänkatu 4
Lauri Sipilä, 1943-1944
Yksinkertainen kolmikerroksinen talo, jonka rakennutti tehtailija, kärpäspaperin valmistaja Onni Sarlin. Pääoven klinkkeriverhoillussa syvennyksessä on Sarlinin reliefikuva.

Tiilentekijänkatu 12-14
Vaatimattomampia, mutta lähempänä tuhoutuneiden rakennusten mittakaavaa ovat viisi kaksikerroksista puutaloa, Tiilentekijänkatu 12 (Lauri Sipilä, 1945-1946) ja Tiilentekijänkatu 14 (Seppo Hytönen 1941-1946).












Viking Linen terminaali [kuvassa]
Funktionalistiset vanha voimakasiini (1934) ja tavarasuoja 3-4 (1940-1946) on yhdistetty ja uudistettu Viking Linen terminaaliksi 1987-1988 (Antti Mäki / arkkitehtitoimisto Sigvard Eklund).

Munan toimistorakennus
Vallihaudankatu 10 (Ilmari Ahonen, 1937-1939) on alun perin Vientikulma Munalle rakennettu funktionalistinen tiilinen toimisto- ja varastorakennus. Satamakadun risteyksessä rakennuksessa on pyöristetty kulma ja voimakkaasti diagonaalinen seinä, joka erottaa toimisto- ja varasto-osat toisistaan. [Oletan tyylillisistä ja materiaalisista samankaltaisuuksista, että Ruissalontien Patterihaan puoleisessa päässä oleva toimistorakennus on myös Ilmari Ahosen työtä.]

Linnankatu 85
August Karlsson, 1930
Klassistinen toimisto- ja autotallirakennus on ollut myymäläkäytössä.

Linnankatu 71
Pihalla on kaksi uusrenessanssityylistä asuinrakennusta ja tiilinen ulkorakennus (Anton Salviander, 1898) sekä autotalli (Albert Richardtson, 1923-1924). [Tämä kohta tulee lähes sellaisenaan kirjaan, mutta Richardtsonin suunnittelemaa autotallia ei mainita, koska se purettaneen huonokuntoisena, kun Linnafältin puukaupunginosa etenee tuotantoon. Talli on sellaisenaankin vaatimaton.]

Brahenlinna
Linnankatu 5
Olli Kestilä 1957
Brahenlinna on rytmikäs ja julkisivultaan vaihteleva kerrostalo. Rakennuksen paikalta on purettu Charles Bassin ja P. J. Gylichin suunnittelema empirerakennus (1844).

Turun Suomalainen Säästöpankki, nyk. Nordea
Albert Richardtson, 1925
Korotus Erik Bryggman 1954
Nykyasu ja pankkisali Aarne Ehojoki 196?
Asunto-osakeyhtiö Pyramid
Yliopistonkatu 14 b
Robert Lyly 1927-1928
As Oy Kauppiaskatu 9
Kauppiaskatu 9 a
Arkkitehtitoimisto Ole ja Bertel Gripenberg 1956-1957
Yliopistonkadun ja Kauppiaskadun kulmassa on 1925 rakennettu Suomalaisen Säästöpankin pankki- ja asuinrakennus. Albert Richardtsonin suunnitelma oli jykevän klassistinen. Rakennusta korotettiin 1954 Kauppiaskadun puolella yhdellä kerroksella Erik Bryggmanin piirustusten mukaisesti. Rakennuksen päälle rakennettiin 1960-luvulla uusi tumma lasinen julkisivu Aarne Ehojoen suunnitelmien mukaan ja uudet pankkisalit. Pyramid on klassistinen asuin- ja liikerakennus.
Viereisen Kauppiaskatu 9 a:n asuin- ja toimistokerrostalon rasterijulkisivu on suhteikas. Rakennukseen liittyy kauppakäytävä.

Wiklund
Kauppiaskatu 9
Arkkitehtitoimisto Ole ja Bertel Gripenberg 1956-1957 ja 1961-1963
Wiklundin tavaratalon kahdesta erikokoisesta osasta valmistui ensiksi horisontaalinen matala osa, myöhempi korkea hotelliosa. Rakennuksen julkisivuja on myös muutettu useaan otteeseen, nykyinen asu on 2006-2007 tehdystä peruskorjauksesta (Schauman arkkitehdit).
[Wiklund ja viereinen kerrostalo lienevät Gripenbergien ainoat työt Turussa. Rakennus ei vastaa enää juuri millään tavalla alkuperäistä suunnitelmaa.]

Elinantien kerrostalot
Kaupunginarkkitehti Abel Sandelin

[näistä ei ole enempää tietoa, päätettiin jättää kirjasta pois ennen tarkempaa lähteiden etsimistä, mutta tyylin perusteella sanoisin, että ovat 1950-luvun alusta]

Y-Hovi, Sätern
Ruissalo 112
Karl Viktor Reinius 1890-luvun alku
August Juseliuksen rakennuttama Villa Sätern on ollut valmiina 1890-luvulla. Pohjakaavaltaan T-mallisessa huvilassa on eri ilmansuuntiin päädyt, joissa on koristeelliset lehtisahaukset. Lounaispäädyssä on viisisivuinen uloke. Verannat on 1950-luvulla muutettu umpinaisiksi lasiverannoiksi.
Palstalle rakennettiin 1940- ja 1950-luvuilla pieniä lautamökkejä Turun yksityisyrittäjien yhdistyksen jäsenille sekä sauna. Palstalla on 1928 rakennettu mansardikattoinen huvila.

Seuraava pätkä ei ole minun kirjoittamani, vaan enemmänkin Mikon tekemiä muistiinpanoja, rakennus päätettiin jättää pois vaatimattomana, mutta omalla tavallaan siinäkin on kiinnostavia yksityiskohtia, kuten tunnetun naivistin Nikolai Lehdon seinämaalaus.

Maarian VPK [kuvassa]
Kauko ja Olavi Reima 1961
Maarian VPK:n autosuoja
Maarian VPK:n (perustettu 1889) rakennukset. Kansakoulunkujanteen puolella palokunnan ensimmäinen autosuoja vuodelta 1925, Oskarinkujan puolella modernistinen uusi paloasema 1961 Kauko ja Olavi Reima. Juhlasalin seinässä Nikolai Lehdon tekemä fresko.

Kakolan kohdalta jätettiin pois nämä, koska toinen on purettu tätä kirjoitettaessa ja toinen purettaneen alueen uudisrakentamisen myötä:

lääninvankilan henkilökunnan asuinrakennus (Uno Moberg, 1952-1953) sekä keskusvankilan henkilökunnan roiskerapattu asuinrakennus (Uno Sjöholm, 1957).

Seuraavat rakennukset tulevat mukaan niin että alueesta, jolla ne ovat eli niin sanotusta Kerttulinruudusta, on lyhyt yleisesittely ja rakennukset mainitaan vain osoitteen ja suunnittelijatietojen kera. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani kaikkien asunto-osakeyhtiöiden nimet eivät ole selvillä.

As. oy Kurki
Vähä Hämeenkatu 15
J. E. Arola, 1927-1928
Klassisistinen viisikerroksinen asuinkerrostalo, jonka ensimmäisen kerroksen ikkunoissa on lehväornamenteilla koristellut pyörökaaret.

As. oy Kerttuli [kuvassa]
Kellonsoittajankatu 13
Alex. Nyström, 1924-1925
Kuusikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivu on monipuolisesti ryhmitelty. Portaalit on varusteltu pylväin. Neljännen kerroksen ikkunat on koristeltu päätykolmioin.

As. oy Kivilinna
Kellonsoittajankatu 15
Alex. Nyström, 1924-1925
Kuusikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivua rytmittävät pystyrivit ja epäsymmetrisesti sijoitellut ikkunat. Kellonsoittajankadun päätyseinässä on koristemaalaus, johon on hahmotettu matalampien harjakattojen siluetit.

Sirkkalankatu 11 b
Ilmari Ahonen, 1924-1925
Viisikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jossa on kaksi pylväin ja meander-kuvioin koristeltua portaalia.

As oy Venus
Sirkkalankatu 13
P. J. Gylich, 1853-1857
Anton Salviander, 1927-1928
Puinen yksikerroksinen asuinrakennus, johon liittyy tiilirunkoinen porttirakennelma. Pihalla kohoaa klassistinen kuusikerroksinen asuinkerrostalo, jonka julkisivu näkyy Uudenmaankadulle.

Sirkkalankatu 14 b
Kadunvarsirakennus on tehty useassa vaiheessa, ensimmäinen vaihe 1828, laajennettu ja muutettu 1895-1897, pihasiipi on vuodelta 1914 (Alex. Nyström). Pihalla on nelikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo (J. E. Arola, 1927). Pihalla on myös ulkorakennus (1897).
Yhteinen kuva 53-54

Sirkkalankatu 16 a
J. E. Arola, 1928-1929
Nelikerroksinen klassistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivua rytmittävät toisessa kerroksessa lilja-aiheiset koristeet. Portaalit on koristeltu pylväin.

As Oy Sirkkalankerttu
Kerttulinkatu 15
August Krook, 1928-1929; Martti Heikura, 1938-1939
Katujen kulmauksessa oleva talo edustaa Krookin myöhäistuotannon sopusuhtaista klassismia, jota jatkaa Heikuran Kerttulinkadun puolella olevan talon eleetön funktionalismi. Heikura työskenteli vuoteen 1963 asti Oulun kaupunginarkkitehtinä.

As Oy Sirkkalankatu 8 a
Karl Bäckström, 1922
Klassistinen kolmikerroksinen asuinkerrostalo, jossa on pihan puolella vinkkeli. Talon runko on Tapani-laattaa.

As Oy Kaarinankatu 2
Vietti Nykänen, 1926-1927; J. E. Arola, 1928
Kaksi yhteenrakennettua klassisistista asuinkerrostaloa, joilla on yhtenevät julkisivut. [Nykänen on sikäli kiinnostava hahmo, että oli aktiivisesti mukana 1930- ja 1940-lukujen natsiliikkeessä.]

Turun puretut talot 2

Kirjoitin (aika nopeasti, myönnetään) tämmöisen jutun Rauno Lahtisen hienon kirjasarjan toisesta osasta Rakennussanomat-lehteen. Juttu ilmestyy vasta reilun kuukauden päästä ja kirjakin on ollut olemassa noin kuukauden, joten ajattelin, että voisin laittaa jutun julki jo nyt blogissa. Tämä on ehkä enemmänkin jotenkin kolumnimainen kuin varsinainen arvio. Ensimmäinen osan (huomattavasti pidempi) arvio täällä. 

Lisää purettuja taloja

Vielä nykyäänkin monet ulkopaikkakuntalaiset vitsailevat, että Turun Tuomiokirkko puretaan jossain vaiheessa ja tilalle tehdään parkkipaikka.
Kaupungin maine ei ole mikään ihme, kun lueskelee kulttuurihistorian tutkija Rauno Lahtisen uutta opusta Turun purettuja taloja esittelevässä kirjasarjassa. Kakkososa on viimevuotisesta edeltäjästään tuttua huoliteltua työtä, jota korostavat hyvä painoasu sekä hyvät valokuvat. Monia valokuvista ei ole ikinä julkaistu ja, mikä parasta, kaikista puretuista kohteista on edes yksi kuva. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, kun ajattelee, kuinka harvinaisia kamerat ovat olleet menneinä vuosikymmeninä. Jännä ajatus tulee mieleen: kun nykyistä rakennuskantaa aletaan purkaa laajamittaisesti, joutuvatko tulevat tutkijat käyttämään huonoja kännykkäotoksia vai pitääkö jokin virallinen taho rakennuksista hyvää kuvatietokantaa?
Selvää nimittäin on, että suuri osa nykyisistä taloista puretaan jossain vaiheessa. Koko ajan on käynnissä keskustelu 1960- ja 1970-lukujen rakennuskannan huonosta laadusta - ja se näyttää koskevan myös uusia taloja. Kun puu- ja kivitalojen Turkua muutettiin betonielementtitalojen Turuksi noina vuosikymmeninä, monet jugendtalot olivat paljon nuorempia kuin betoniaikakauden talot nyt.
Rauno Lahtinen käy edeltävästä kirjasta tutulla tyylillä kortteleita yksittäin läpi ja nostaa esiin vanhan talon, kertoo sen taustat ja kuvailee nopeasti purkamishistoriaa, varsinkin jos siihen on liittynyt skandaaleja tai pitkällistä keskustelua. Lisäksi Lahtinen aina mainitsee talon, joka tilalle on tullut.
Jännittävintä on ehkä lukea linja-autoaseman läheisistä kortteleista, jotka nyt näyttäytyvät lohduttomina autiomaina, joilla linja-autot käyvät öisin pysäköimässä. Matkahuollon tavaraterminaalinkin tilalla on ollut viehättäviä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen puurakennuksia. Paikka, joka ennen kuhisi elämää, on enää vain kauttakulkualue, jolla ei ole inhimillistä merkitystä.
Lahtisen uuteen kirjaan mahtuu monia surullisia tapauksia. Läntinen Pitkäkatu 10:n pitkä puutalo purettiin niinkin myöhään kuin 2000, vaikka talo oli alun perin vuodelta 1830! Rakennuksessa oli pitkään mukavan sotkuinen osto- ja myyntiliike, mitä omistaja ei ilmeisesti pitänyt arvossa. Jännittävä ajatella, että nyt omistaja pitää arvossa tyhjää parkkipaikkana käytettävää sorakenttää ja roskiksena toimivaa pusikoituvaa kohtaa jalkakäytävän vieressä. Kaupunkikuvan kannalta paljon miellyttävämpää olisi katsella ränsistynyttäkin rakennusta.
Sama kohtalo voi nykyään olla millä tahansa tontilla, jolla oleva talo puretaan. Maailmanlaajuinen talous heittelee niin ennakoimattomasti, ettei voi tietää, nouseeko suunniteltu talo ajallaan vai eikö koskaan. Läntinen Pitkäkatu 10:n tontille piti rakentaa kerrostalo saman tien. Surullisin ja tunnetuin vastaava tapaus on tietysti Julian kortteli, joka oli lähes tyhjillään noin 20 vuoden ajan. Tontille rakennettu hotelli ei juuri kaupunkikuvaa kaunista.
Ei ole ihme, että Turulla on huono maine. Monet esittävät varmana tietona, että Turussa kaikki vanha aina tuhotaan.
Jotta kuitenkin pysyttäisiin totuudessa, niin on sanottava, että ei täällä sentään kaikkea pureta. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä vaikkapa Åbo Akademin upeasti restauroitu ja hienolla uudella arkkitehtuurilla täydennysrakennettu, vanhoista tehdasrakennuksista koostuva Arken jokirannassa tai kauppias Trappin puutarhatilan rakennusten kunnostaminen vuosi sitten Mäntymäessä. Kummatkin kohteet näyttivät jo lähes tuhoontuomituilta, mutta nyt ne ovat kaupungin koristuksia.
Näin voisi käydä monelle muullekin talolle. Ajattelen usein Ratakadun ja Brahenkadun kulmassa kyyhöttäviä puutaloja, jotka on ilmeisesti jo tuomittu purettaviksi: minkälaisen pittoreskin lisän niistä voisikaan saada linja-autoaseman läheisyyteen tulevalle matkakeskukselle! Niissä voisi olla turisteja kiinnostavaa sisältöä, kahviloita, myymälöitä, pop up -gallerioita. Ilmeisesti tällaiset ajatukset eivät tule kovin usein omistajille ja rakennuttajille mieleen tai sitten niissä ei nähdä mitään taloudellisestikaan kiinnostavaa.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 2. 239 s. k&h 2011.

Edit 10.8.2016: Ratakadun ja Brahenkadun kulmauksessa olevat puutalot on nyttemmin purettu, mutta niiden tilalle on rakennettu läheistä rakennuskantaa kunnioittavat, hyvin 50-lukuiset kerrostalot, mikä on tyylikäs ratkaisu. Matkakeskuksesta sen sijaan ei ole mitään havaintoa.

Animaation historian runkoa, osa 2

Tässä runkoa toiseen animaatioluentoon, jossa käsittelen - tai pikemminkin esittelen - lähinnä taiteellista, so. kokeellista, abstraktia, surrealistista jne. animaatiota.

Taideanimaation määrittely:

- rajanteko populaariin vaikeaa: miten erotellaan elokuvan alkuaikojen elokuvat, esim. Emile Cohlin elokuvat, varsinkin kun Cohl teki myöhemmin George McManusin sarjakuvaan perustuvaa Newlyweds-sarjaa Amerikassa?
- vaikeaa siksikin että 1900-1910-luvuilla elokuvaesitykset eivät olleet vielä muodostuneet sellaisiksi kuin nykyään, alkukuvan ja pääkuvan suhde on erilainen kuin sittemmin
- selvää on että osa animaatiosta kuuluu kokeellisen elokuvan alle, kuten vaikkapa 20-luvun Saksassa tehdyt abstraktit animaatiot, osittain myös esim. Norman McLarenin elokuvat sekä suuri osa eurooppalaista animaatiota, mutta on vaikea nähdä, milloin jokin animaatio on erikseen kokeellinen, milloin "vain" taiteellinen



- vielä vaikeampaa on tehdä rajaa aikuisten ja lasten animaation välille, oikeastaan raja syntyy vasta 1960-luvulla television myötä, sitä ennen animaatiot olivat pitkien elokuvien alkukuvia; Disneyn pitkät elokuvat olivat poikkeus, mutta niitäkin yhdisteltiin toisiin elokuviin vähän mielivaltaisesti (esim. Lumikki ja Pare Lorentzin yhteiskunnallinen dokumentti The River!)
- taiteellista animaatiota luonnehtivat esim. seuraavat asiat:
1. mahdollinen valtion rahoitus (näin esim. Itä-Euroopassa ja varsinkin Kanadassa), osin myös Suomessa, mutta ei missään vaiheessa johdonmukaisesti
2. tekijäkeskeisyys: elokuva saattaa olla yhden tai kahden ihmisen työtä alusta loppuun, animointi, kuvaus jne.; yksittäisen elokuvan tekeminen saattaa kestää vuosia; toisaalta samalla tavalla on tehty myös populaaria animaatiota (kumpaa on Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut)
3. erikoiset tekniikat: populaari animaatio on useimmiten piirrettyä (keskeisin poikkeus on savianimaatio), mutta taiteellisessa animaatiossa tekniikkavalikoima on laajempi savianimaatioista nukkeanimaatioihin, leikeanimaatioista piksillaatioon, esim. Jan Svankmajer ja Quay-veljekset ovat animoineet roskia, lihaa, vaatteita (piksillaatio), nukkeja jne.; mutta tämänkin voi kiistää: ovatko esim. Heikki Prepulan Käytöskukka-animaatiot taiteellista animaatiota kun ne on tehty leikeanimaationa? lisäksi monet vanhimmista animaatioista on tehty erikoisin tekniikoin, esim. Emile Cohl; osa tekniikoista mahdollistaa sen, että elokuvan tekemiseen tarvitaan vain yksi ihminen
4. poikkeavat esitysfoorumit: ei pitkien elokuvien alkukuvina, vaan esim. elokuvakerhoissa ja taidemuseoissa; myös televisiossa, joka toisaalta on myös populaarin animaation normaali esityskanava
- niin kuin nähdään kaikissa on omat ongelmansa, pitääkö sanoa että taideanimaation tunnistaa silloin kun sen näkee?
- oli miten oli, sellaisen historia on kuitenkin kerrottavissa, vaikeampaa ja monisyisempää kuin populaarin animaation, koska taidenimaation historiasta ei voi erottaa esim. taloudellisia kehityskulkuja niin hyvin kuin populaarista

näytettävät elokuvat:

Emile Cohl: Fantasmagoria (1908)
- taiteen modernismiin sitoutunut Cohl teki itsekeksimällään tekniikalla (piirsi jokaista sekuntia kohden kahdeksan kuvaa ja kuvaamalla jokaisen kahteen kertaan, esitysnopeus mykkäelokuvan 16 kuvaa sekunnissa -> edelleenkin toimiva ratkaisu, liikkeen sujuvuus jne., lisäksi piirsi mustina ääriviivapiirroksina, teki negatiivikopiot -> valkoista mustalla)
- Cohl kuului ns. inkoherentteihin, mm. Alfred Jarryn toveri
- teki yli 250 animaatiota, lisäksi muita elokuvia
- muutti Amerikkaan 1912, teki George McManusin Newlyweds-sarjakuvasta animaatiota; ensimmäinen elokuvasarja, josta käytettiin sanaa "animated cartoons"



Eggeling: Diagonaalisinfonia (1922)
- todellista kokeellista elokuvaa
- kuva- ja sanataiteen modernismeissa, dadaismi, surrealismi, futurismi, kubismi jne., haluttiin luopua esittävyydestä, taideteoksen yhteydestä todellisuuteen
- näkyy myös elokuvissa, eritoten saksalaisessa abstraktissa animaatiossa, Eggelingin lisäksi mm. Hans Richter, Walter Ruttmann ja Oskar Fischinger
- Eggelingin Diagonaalisinfonia on ehkä tunnetuin saksalainen kokeellinen animaatio, mutta ei välttämättä paras
- Fischinger lähti Amerikkaan, työskenteli Disneylle, mutta sai potkut Disneyltä, ideoita näkyy Fantasian alussa, kohtauksissa, joissa maailman syntyä kuvataan dramaattisesti
- toimiiko esittävyyden poistaminen, toimiiko pelkän rytmin varassa? muistuta että piti esittää ilman säestystä

Anthony Gross ja Hector Hoppin: The Joy of Living / La Joie de Vivre
- Ranskassa kahden englantilaisen taiteilijan tekemä yksittäinen animaatio, uskomaton viiva, assosiaatioiden avulla etenevä tarina
- voisi olla tehty paljon myöhemminkin kuin 1934



Norman McLaren: Begone Dull Care, Pas de deux?
- kanadalaisesta animaatiosta ylipäätään: valtion tuen mahdollistama kokeellisuus, kaupallisten paineiden unohtaminen -> kanadalaisen animaation kukoistuskausi 1940-luvun lopulta 1980-luvulle, laaja tuotanto, kymmeniä animaattoreita
- Norman McLaren tunnetuin tekijä, kokeili monenlaisia tekniikoita, mutta tunnetuimpana varmaan raaputuselokuvat, joissa raakafilmiä raaputettiin ja sitten valotettiin tai raaputettiin valotettua filmiä, tunnetuin Blinkity Blank, ensimmäinen Begone Dull Care, jossa jazzin improvisaatio kohtaa abstraktin ekspressionismin kuvamaailman ja kerronnan (vrt. Jackson Pollock)
- McLarenin muista tekniikkakokeiluista esimerkkinä vaikkapa Pas de deux, jossa McLaren käyttää step-and-repeat -tekniikkaa, eli jokaisesta kuvasta tulee päälle kopio, liike näyttää jatkuvan

John Whitney: Permutations (1966)
- tietokoneavusteisen animaation edelläkävijöitä, käyttänyt paljon buddhalaista uskonnollista kuvastoa ja laajenevan tajunnan mielikuvia, veli James, olivat mukana tekemässä esim. Hitchcockin Vertigon alkutekstejä yhdessä Saul Bassin kanssa
- Lapisin (1966) teko kesti kaksi vuotta analogisen tietokoneen avulla, ilman sitä olisi mennyt seitsemän vuotta

Len Lye: Free Radicals (1958-1979)
- uusiseelantilaisen Len Lyen raaputuselokuva, yksi maailman parhaista elokuvista, tehty Yhdysvalloissa afrikkalaisen rumpumusiikin tahtiin
- Lye
- Lye osoittaa sen, että toimiakseen raaputuselokuvan pitää olla rytmikäs, sulautua musiikkiin tai muihin ääniin, vasta silloin muodostuu koherenssia; toisaalta tämän voi halutessaan kieltää ja sanoa, että rytmiin sopeutuminen olisi vain mukautumista elokuvateollisuuden vaateisiin ja että Free Radicals ei olisi aidosti kokeellinen elokuva, koska siinä on elementtejä, jotka kuuluvat mainstream-elokuvaan



Lenica & Borowczyk: Banner of Youth (1957)
- kollaasin ja animaation yhdistäminen, absurdin perinne itäeurooppalaisessa animaatiossa
- tekijöistä Borosta tuli taidepornon tekijä (vähän virheellisesti sanottu, mutta menköön nyt), Lenica jatkoi absurdin animaation tekijänä
- vastaava Amerikassa esim. Stan Vanderbeek, josta linkki Monty Pythoniin ja Terry Gilliamin animaatioihin -> jälleen kerran rajanvedon vaikeus: taiteellista vai populaaria

Yoji Kuri: The Room
- en osaa sanoa, paljonko Kurin tuotannossa on nimenomaan japanilaista, viiva on yksinkertainen ja minimalistinen
- aiheissa peiteltyä sadomasokismia, sukupuolten välistä sotaa
- surrealismia
- ensimmäisissä elokuvissa itäeurooppalaisen animaation vaikutusta, läheni sitten enemmän omaa tyyliä
- anime-tyylisiä animaatioita ei länsimaissa osattu ajatella nimenomaan japanilaisina ja levittäjät välttivät mainitsemasta maata, lisäksi niissä tekijyyden määrä ja vaikutus oli vähäinen, sen takia Kuria pidettiin 1960-1970-luvuilla länsimaissa parhaiten tunnettuna japanilaisena animaattorina
- linkissä Kurin "Ihmiseläintarha"



Jan Svankmajer: Dimension of Dialogue (lunanathan versio)
- itäeurooppalaisen absurdismin ja surrealismin päätepiste
- esimerkki siitä, mitä kaikkea voi animoida
- vaikuttanut suuresti 1980- ja 1990-lukujen rockvideoilmaisuun

Yuri Norshtein: Tale of Tales
- maailman paras animaatioelokuva, yhdistelee lastenelokuvia synkkään sotakuvaukseen ja surrealismiin
- muistuttaa Tarkovskin elokuvia, eritoten Peiliä, mutta Norsteinin elokuvasta puuttuu Tarkovskin mystisyys

Eino Ruutsalo: Plus minus
- suomalainen esimerkki kollaasi- ja raaputusanimaatiosta

Edgar Allan Poesta pieni arvio

Tämä voi olla aidosti julkaisematta jäänyt teksti. Kaivoin koneelta esille yhtä toista projektia varten Edgar Allan Poen teosten arvioita ja törmäsin tiedostoon, jonka nimenä oli "poe-tyl". Olenkin mahdollisesti tarjonnut tätä Turun Ylioppilaslehteen, kun en Arthur Gordon Pymin seikkailuista kertovasta romaanista ole saanut tehtyä muualle arviota. En tiedä, onko tämä koskaan ilmestynyt tällaisenaan, mutta suurelta osin tämä enemmän ilmiönä aihetta esittelevä teksti taitaa olla vain koottu muualla tehdyistä arvioista.

Edgar Allan Poe on taas ajankohtainen
Kauhun mestarin ainoa romaani suomeksi

Edgar Allan Poen (1809-1849) on sanottu olleen monta ensimmäistä: ensimmäinen amerikkalainen kirjailija, ensimmäinen kauhukirjailija, ensimmäinen rikoskirjailija. Monet ovat nähneet hänessä myös ensimmäisen tieteiskirjailijan.
Näkemyksen oikeellisuuden voi tarkistaa Teoksen kaksi vuotta sitten julkaisemasta Edgar Allan Poen koottujen kertomusten yhteisniteestä. Maineestaan huolimatta Poe ei ollut ensisijaisesti kauhu- eikä varsinkaan rikoskirjailija. Kauhutarinat muodostavat hänen 66 kertomuksestaan vain puolet.
Toisaalta Poen maine yksinomaisena kauhukirjailijana on oikeutettua, sillä kauhun parissa hän on parhaimmillaan. Sellaiset tarinat kuin "William Wilson" ja "Kuilu ja heiluri" ovat edelleen hyytäviä. Huumoria kirjoittaessaan Poe turvautuu hämärään oppineisuuteen ja lukijan huijaamiseen, ja lopputulos on, että hänen hauskoiksi tarkoitetut tarinansa eivät enää naurata.
Novellikokoelma sai jatkoa Poen ainoasta romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), joka ilmestyi suomeksi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen. Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia.
Meriseikkailuaiheinen ja kauhua vain ajoittain sisältävä Arthur Gordon Pymin selonteko ei ole täysin ongelmaton. Poen teosten joukossa sitä on usein pidetty marginaalisena, ja tunnetumpien kauhunovellien rinnalla se on löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee.
Loppuosa, jossa päähenkilö Arthur Gordon Pym ajautuu Etelä-Amerikan rannikolle Patagoniaan, jää kesken. Lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään.
Kliimaksi on kuitenkin hieno. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia sankari ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Poe katkaisee tarinan, kuin keskelle sivua, ja lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!"
Tarinan taustalla näkyvät 1800-luvun alkupuolen oudot ja yllättävän laajalle levinneet teoriat siitä, että maapallon sisus on ontto ja sisään pääsee napojen kautta. Ehkä outo valkoinen otus on Maan sisäpuolen asukas?
Kiehtovimmillaankin Arthur Gordon Pymin selonteossa on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Suom. Jaana Kapari. 1028 s. Teos.
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

Populaarianimaation historian runkoa

Pidin eilen keskiviikkona reilun puolentoista tunnin luennon animaation historiasta Turun nuorisokeskus Vimmassa. Yleisöä oli paikalla vain vähän, mutta ehkä ensi kerralla kuulijoita on enemmän, kun puheena on taideanimaation historia. En tiedä vielä tarkemmin, mistä ja kenestä puhun ja kenen elokuvista esitän näytteitä. Tässä kuitenkin ensimmäisen luennon runkoa ja ne elokuvat, joista esitin luennolla näytteitä. Osan luennosta vedin käytännössä improvisoidusti jo aiemmin kirjoittamani pohjalta (esim. Valkoisessa hehkussa on pitkä animaatioluku). 

- animaation määrittelyä
- erilaiset animaatiot
- animaation ero näytellystä elokuvasta
- aloitetaan populaarista animaatiosta ja katsotaan mihin päädytään
- jotain ylipäätään amerikkalaisen populaarin animaation tuotantotavoista: studiot, sittemmin tv-yhtiöt ja tv-yhtiöille alihankintana tehneet firmat (Hanna Barbera jne.)



Ren & Stimpy - The Boy Who Cried Rat
- John Kricfalusin anarkistiseksi sanottu tv-animaatio, tyylissä retroilua, viittauksia 60-luvun tv-animaatioon, jutut vahvaa underground- ja alapäätasoa
- Kricfalusin taustalta löytyy laajempikin amerikkalaisen animaation historia, ollut tekemisissä monien tekijöiden kanssa, aloitti jo 1970-luvun lopulla animoimalla Hanna Barberalle huonoja
- yksi ekoja jaksoja, selkeitä viittauksia vanhaan animaatioon, Kricfalusin esikuvana ollut Bob Clampett, joka myös opetti Kricfalusia; pastissinomaisuutta myös musiikinkäytössä, antanut paljon vaikutteita 1990- ja 2000-luvun retrotyyliseen animaatioon
- voimakkaasti tyylitellyt, liian nopeat ja äkilliset liikkeet eivät uutta keksintöä

The Cagey Canary
- Bob Clampettin tekemä animaatio, jossa nähdään Tipi-lintu ensimmäistä kertaa vuonna 1941
- sama liioiteltujen ja äkillisten liikeratojen käyttö kuin Kricfalusilla

What's Buzzin Buzzard
- anarkismi totta jo 1940-luvulla, Tex Avery ja ns. anarkismin koulukunta, muut tekijät: Chuck Jones, Frank Tashlin, Bob Clampett jne.; edustiko kuitenkaan murrosta
- piirteitä: metaelokuvallisuus, kovempi vauhti, rajumpi väkivalta
- todellisena erottajana aiemmasta: eroottisuus ja osittain myös synkkyys, miten esim. buzzard loppuu

Private SNAFU - Booby Traps
- anarkismi näkyi jo sotapropagandaelokuvissa, tosin samoja tekijöitä kuin Warnerilla ja muilla
- yhtenä tekijänä Warnerin animaatiostudioilla työskennellyt Bob McKimson
- viimeinen merkittävä mustavalkoinen animaatiosarja (länsimaissa)

Disney: Donald Duck Timber
- kovaa menoa oli jo Disneyllä
- vauhti, väkivalta, samat kuvalliset vitsit -> yhteinen kulttuurinen arkisto, josta ammennetaan
- tosin tämä poikkeaa aika paljon muista Disney-piirretyistä, joissa usein kiltimpi meno
- kirjoittajana Carl Barks, joka on ehkä osasyyllinen menoon

"Stratos Fear" (1933) Ub Iwerks
- todella outo animaatio jo 30-luvulta
- Iwerks oli mukana Disneyn vanhoissa projekteissa, lähti sitten pois, teki muille studioille hommia
- Iwerksin oman studion tuotantoa

Fleischerit: Popeye Aladdin and his Wonderful Lamp [tätä en näyttänyt enkä käsitellyt]
- esimerkki vähän pitkäjänteisemmästä kerronnasta
- Fleischerit Disneyn varteenotettavimpana kilpailijana 1930-luvun lopulla, rahat menivät Gulliverin matkoihin
- Fleischerit pyrkivät esim. Teräsmiehessä realistiseen liikkeen animaatioon

Wot A Night (1931) Van Beuren Tom and Jerry
- vanhaa sekoilua
- Van Beuren esimerkkinä pienestä studiosta

AESOP'S FILM FABLES DINNER TIME
- ensimmäinen äänielokuva, lähinnä kuriositeetti, vertailu Disneyyn ja Steamboat Willieen, elokuvien aikataulut, huonompi levitys
- jotain yleistä Paul Terrystä: animaation unohdettu historia
- Terrytoons perustettu 1929
- Hekku ja Jekku, Teräshiiri -> Teräshiirestä linkki John Kricfalusiin, koska tämä oli mukana animoimassa 80-luvun lopun sarjaa Teräshiirestä
- Terrystä linkki myös Ralph Bakshiin, koska tämä aloitti animaattorina Terryllä 50-luvulla

Paul Terry: Window Washers
- metaelokuvaa jo 1920-luvulta, Paul Terryä edelleen



(Tähän asti ei luennolla enää päästy, saattaa olla että esitän mainituista eurooppalaisista elokuvista näytteitä ensi viikolla:

Arthur Cooper: Matchsticks / Dreams of Toyland
- ensimmäisenä pidetty animaatio, ja sitten toinen vähän pidempi ja kehittyneempi

eurooppalainen versio kaupallisesta animaatiosta:

Lotte Reiniger - The Adventures of Prince Achmed
L'épouvantail (Paul Grimault - 1943)
The Stolen Sun (КРАДЕНОЕ СОЛНЦЕ) 1/2)

Satukirja Vuoripeikot ja sen esipuhe

Ensiksi tein sotakirjan (Tankki palaa!, 2010), sitten tein eräkirjan (Outoja jälkiä, 2011), nyt olen tehnyt myös satukirjan: Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja ilmestyy näinä päivinä Savukeitaalta tai oikeastaan heidän uudelta alanimikkeeltään Kamelilta. Kirja on jälleen kerran silkka kokoomateos eli keräsin siihen sellaisten suomalaisten kirjailijoiden satuja, joita ei yleensä tunneta satukirjailijoina.

Kirja sai alkunsa, kun sain isältäni Larin-Kyöstin valittuja novelleja mukavana 1920-luvun pehmeäkantisena niteenä. Larin-Kyöstihän oli kiinnostava kirjailija, hänellä on sekä fantasiaa että kauhua ja rikosaiheita. Valituissa novelleissa oli myös pari satua. Asia kiinnosti enemmänkin: olisiko muilla vastaavilla kansallisesti tärkeinä pidetyillä - tai unohdetuillakin - kirjailijoilla satuja, joita voisi koota yksiin kansiin? Puhuin tästä blogissa ja Facebookissa, ja Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tarttui aiheeseen. Lupasin tehdä kirjan, mietin että se syntyisi helposti muiden töiden ohessa ja että tekstejä löytyisi helposti. Arvelin, että Eino Leinon tapaisilla kirjailijoilla olisi satuja siellä sun täällä. Tiesin jo alun perinkin Jarno Pennasen ja Joel Lehtosen omat satukirjat (valitsin kirjaan Ilvolan satuja -teoksesta poimittuja kansantarinoita, koska kirjaa ei ole julkaistu vuoden 1977 jälkeen uudestaan, kun Tarulinna taas on julkaistu moneen eri otteeseen), ja lisäksi tiesin Kerrotaan satu! -kirjan, jossa eri alojen ihmiset kertovat satuja. Heikki Turusen lisäksi kirjassa ovat mukana mm. Vexi Salmi ja Simo Salminen ja sitä olisi tässä varmasti voinut hyödyntää enemmänkin.

Mutta ihan helppoa loppu kokoaminen ei ollutkaan! Eino Leino esimerkiksi - ei hänellä ole satuja. Ahven ja kultakalat käy lähellä, mutta on kokonainen romaani, vaikkakin lyhyt. Päiväperhoja-nimisessä kirjassa (1903) on muutama symbolistinen satua muistuttava tarina, jotka eivät lastenkirjassa toimi. Mika Waltaria mietin (on sääli, että monet tuntevat hänet pelkästään Kiinalaisen kissan lässyttävien satujen tekijänä, vaikka monet tarinoista hänen ensimmäisessä satukirjassaan Dzhinnistanin prinssi ovat paljon parempia, sähäköitä seikkailu- ja kauhusatuja), mutta kun kustantaja sanoi, ettei halua maksaa oikeuksista, niin jätin Waltarin pois.

Kävin kuitenkin urhoollisesti läpi joululehtiä, koska tiesin, että monetkin kirjailijat ovat niihin kirjoittaneet kaikenlaista voidakseen ostaa joululahjoja lapsille. Mutta ei! Suurin osa joululehtien teksteistä oli tunnettujen satukirjailijoiden kirjoittamia - Anni Swan esimerkiksi putkahteli esiin lehdestä jos toisestakin. Kauppis-Heikin, unohdetun ikivanhan regionalistin, satu "Turkkia pyytämässä" löytyi kyllä ja se onkin kirjassa. Vähän väkisin otin Rafael Hertzbergin tarinan mukaan - väkisin koska kukaan ei ole kuullut Rafael Hertzbergistä ikinä, minä hänet, monipuolisen suomenruotsalaisen senttarin, jostain syystä tiesin. Muutamia muitakin vastaavia tapauksia tuli joululehdistä vastaan, tällainen olisi ollut esimerkiksi myöhemmin kokoomuksen kansanedustajana toiminut Vera Hjelt, joka oli myös yksi Joulutervehdys-lehden toimittajista. Mutta hän ei ole tunnettu kirjailijana millään muotoa, joten jätin hänet pois, vaikka idea olisi ollut hauska (eikä tarinakaan huono). Joululehtien läpikäyminen ei kuitenkaan ollut hukkaanheitettyä aikaa, koska se poiki kaksi mahdollista uutta kirjaa! Niistä myöhemmin.

Joululehtien jälkeen kävin läpi Lapsen maailma -lehden vuosikertoja sekä Kariston julkaisemat vuosittaisantologiat Satumaailmat, Satuprinssit ja Satuprinsessat. Niistä ei poikinut kuin Riku Sarkolan hauska pikku tarina, vaikka Lasten maailma periaatteessa oli täynnä tunnettujen kirjoittajien satuja, mutta kaikki olivat aina meritoituneet nimenomaan lastenkirjailijoina. Kariston viehättävät Satuprinssit ja muut: sama juttu - joskin niistäkin nousi ideoita, kuten esimerkiksi kooste Aila Somersalon aiemmin samoissa kansissa julkaisemattomista satunovelleista. (Saas nähdä, tuleeko tätä.) Olin varma, että olin joskus nähnyt jossain Satuprinssissä turkulaisen realistisen työväenkirjailijan Kaarlo Isotalon sadun, mutta ei sellaista kuitenkaan ole ilmestynyt.

Sitten kävin läpi kirjailijamatrikkelit. Otin käteen osan, jossa on vuodet 1809-1916 eli Venäjän vallan aika. Luin jokaisen kirjailijan teosluettelon. Tuli sieltäkin kirjaideoita, mutta tähän kirjaan päätyi tällä tavalla vain Juhani Ahon tarina pojasta ja jäniksestä. Olin pitkään "löydöstäni" tosi pollea, mutta sitten huomasin, että nämäkin Ahon tarinat on julkaistu osana hänen lastujaan eivätkä ne ole millään tavalla harvinaisuuksia. Joka tapauksessa pieni vihko Kolme lastua lapsille (1899) on Ahon ainoa lastenkirja - ihmeekseni sitä ei noteerata edes antikvariaattien hintaluetteloissa!

Tämän jälkeen löytyi joitain irtotekstejä. En suoraan sanoen muista, mistä luin, että L. Onerva on julkaissut yhden satukirjan. Käsittämätöntä kyllä, sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan ja alkuperäinen painoskin on aika vaatimattoman näköinen opus, niinpä sitä ei moni tiedä. Aleksis Kiven "Vuoripeikot" löytyi sitten lähes vahingossa, ja selvitykseni mukaan sitä ei ole julkaistu uudestaan 20 vuoteen, joten ajattelin, että sen julkaisussa olisi pointtia. Se on julkaistu viimeksi osana Kiven koottuja laitoksia ja sitä ennenkin vain kerran Oskari Nousiaisen toimittamana ja Erkki Tantun kuvittamana pienenä, viehättävänä kirjasena 1940-luvulla. Selostin kokoamani kirjan sisältöä isälleni, joka sanoi, että Kivi pelasti teoksen! Olisi se ollut ihan kiva ilmankin, mutta onhan tuo selvästi vähän tunnettua Kiveä. (Jälkeenpäin mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä alkuperäislähteelle - teksti on tässä kirjassa samassa muodossa kuin Nousiaisen toimitteessa, josta en tiedä, paljonko se eroaa Kiven alkuperäisestä.)

Vuoripeikkojen jo käytännössä valmistuttua huomasin, että vastaava opus on jo tehty! Kirjailija Eila Jaatinen on niinkin myöhään kuin 2000 toimittanut teosparin Suomalaisten satujen helmiä (Kirjapaja), jossa on nimenomaan suomalaisten kirjailijoiden tekemiä satuja! Aaaaaargh, oli ensireaktioni. Tilasin nopeasti teokset yliopiston kirjastoon ja vertailin aineistoja. En ollut valinnut yhtään samaa satua, vaikka samoja tekijöitä teoksissa olikin. Jaatisella oli paljon ennen kaikkea satukirjailijoina tunnettuja tekijöitä, kuten Swan ja Somersalo, mutta ei esimerkiksi Jarno Pennasta eikä L. Onervaa tai Aleksis Kiveä, joten saatoin huoahtaa. Lisäksi tuntui siltä, että Jaatisen toimittamaa teosta ei moni tiennyt, ei esimerkiksi isäni vaimo, joka on kirjastonjohtaja ja erikoistunut lastenkirjallisuuteen. Teos on komea, hienosti kuvitettu, mutta ehkä Kirjapajan julkaisemana ilmestynyt matalalla profiililla, eikä siitä ole ollut paljonkaan julkista keskustelua. Mutta oli miten oli, kirjat eivät ole päällekkäisiä.

Kustantaja ei syystä tai toisesta halunnut käyttää tekemääni lyhyttä esipuhetta, vaikka se olisi selventänyt teoksen pointtia ja eritellyt satujen sopivuutta eri lukijoille, mutta postaan sen kuitenkin tähän:

Lukijalle

Satu ja ylipäätään lastenkirjallisuus on aina ollut Suomessa laadukasta. On ollut tilaa niin korkealentoisille fantasioille kuin opettavaisuudelle ja valistuksellekin, parhaimmillaan kaikkea samassa paketissa. Myös leikkisä ja omituinen ovat saaneet osansa suomalaisessa lastenkirjallisuudessa.
Monet kirjailijat, jotka ovat tehneet varsinaisen päivätyönsä aikuisten kirjallisuudessa, ovat kirjoittaneet satuja. Tähän kirjaan on valikoitunut heistä muutamia. Sekoitus on tehty tietoisesti niin että mukana on niin klassikoita (Aleksis Kivi, Juhani Aho) kuin unohdettuja tekstintekijöitäkin (Riku Sarkola, Rafael Hertzberg). Osa kirjoittajista on pienempiä klassikoita, kuten Kauppis-Heikki ja Jarno Pennanen. Tarinoiden kirjo kattaa lähes koko suomenkielisen kirjallisuuden historian 1860-luvulta 1970-luvulle.
Kirjan ensimmäiset sadut sopivat parhaiten pienille lukijoille. Viimeiset sadut taas saattavat olla pienimmistä kuulijoista tai lukijoista pikkuisen liian pelottavia - toisaalta saman voi sanoa monista perinteisistä kansansaduista ja niiden muunnelmista. Kirja tarjoaa kuitenkin kiinnostavaa luettavaa myös aikuisille. Loppuun on liitetty kirjailijoista lyhyet esittelyt; teos toimii siten myös johdatuksena suomalaisen kirjallisuuden historiaan.
Tervetuloa sadun maailmaan!

Ja tässä vielä sisällysluettelo:

Juhani Aho: Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta, teoksesta Kolme lastua lapsille (1899).

Kauppis-Heikki: Turkkia pyytämässä, Joulupukki 1901.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot. Tarina Nurmijärveltä, Suometar, 29.01.1864 ja 31.01.1864

Rafael Hertzberg: Poika, joka ei tahtonut syödä puuroa, Joulutervehdys, 1901.

Riku Sarkola: Lumivaltakunta, Lasten maailma (12/1947).

Joel Lehtonen: Sutten alku; Tiainen ja karhu; Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin; Miksi kissa istuskelee pöydillä, teoksesta Ilvolan juttuja (1910)

Jarno Pennanen: Poika joka istutettiin maahan, teoksesta Kulunut kultaviitta (1971)

Heikki Turunen: Satu, joka olikin totta, teoksesta Kerrotaan satu! (1975)

Larin-Kyösti: Metsän henki, teoksesta Oli kerran. Satuja nuorille ja aikuisille (1911)

L. Onerva: Janiina ja Naniina eli punainen ja sininen prinsessa, teoksesta Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta (1925)

Laitan tähän loppuun vielä alkuperäiset, pitkät kirjailijaesittelyt (teksti voi olla osittain hiukan editoimatonta):

Juhani Aho
Juhani Aho (1861-1921) on ollut yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto käsittää niin realistista kansankuvausta (Rautatie, 1884; Juha, 1911) kuin psykologista realismiakin (Yksin, 1890). Ahon tunnetuinta ja luetuinta tuotantoa ovat hänen kalastusaiheiset lastunsa, joita on julkaistu moneen eri otteeseen. Ahon ainoa lastenkirja on pieni vihkonen Kolme lastua lapsille (1899), jonka tarinat osoittavat, että eläintensuojelu oli tärkeä tavoite 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Tähän kirjaan on valikoitunut "Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta", jonka vastapainoksi Ahon kirjassa on myös surullinen versio samasta aiheesta.

Kauppis-Heikki
Kauppis-Heikki eli Heikki Kauppinen (1862-1920) oli Juhani Ahon aikalainen (vuoden ero synnyin- ja kuolinvuosissa!), mutta häntä ei juuri lueta enää. Kauppis-Heikki oli Ahon ja Minna Canthin tavoin kansankuvauksen realisti. Ilmeisesti ainoassa sadussaan "Turkkia pyytämässä" hän astui kansantarujen alueelle. Se ilmestyi alun perin Joulupukki-nimisessä lehdessä - joululehdet olivat aikoinaan suosittuja lukemistoja, joiden vuotuista ilmestymistä odotettiin.

Aleksis Kivi
Aleksis Kivi (1834-1872) ei juuri esittelyjä taipaa. Häntä pidetään suomenkielisen kirjallisuuden ja kansankuvauksen isänä, mutta tällöin jää huomaamatta hänen tuotantonsa romanttinen ja fantastinen sävy. Seitsemän veljestä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1870, sisältää lukuisia kansantarujen muunnelmia, joista osa on lähes kauhua ("Kalvean immen tarina"). "Vuoripeikot" on Kiven vuonna 1864 Suometar-lehdessä julkaisema kansantarina. Tarinasta tunnetaan erilaisia versioita ympäri Suomea, ja se lieneekin maahan tullut alun perin Saksasta Ruotsin kautta.

Rafael Hertzberg
Rafael Hertzberg (1845-1896) on tämän teoksen unohdetuin kirjailija, tuottelias suomenruotsalainen lehtimies ja kirjailija. Hän julkaisi muun muassa Kalevalan ruotsinnoksen, ja hänen Helsinki-aiheinen kirjansa Helsingfors för 300 år sedan och i vara dagar (1888) julkaistiin 2004 suomennoksena. "Poika, joka ei tahtonut syödä puuroa" on opettavaisuudessaankin sympaattinen fantasia, joka Kauppis-Heikin sadun tavoin ilmestyi joululukemistossa.

Riku Sarkola
Riku Sarkola (1910-1970) oli tuottelias kirjailija, joka aloitti 1930-luvulla runoilijana. Hänet muistetaan varhaisena kaupunkikuvaajana. Hänen satunsa "Lumivaltakunta" ilmestyi alun perin Lasten maailma -lehdessä, mutta siitä ilmestyi myös kuvakirjaversio vuonna 1952.

Joel Lehtonen
Joel Lehtonen (1881-1934) on suomalaisen realismin klassikoita. Tuottelias Lehtonen julkaisi romaanien (mm. Putkinotko, 1920; Henkien taistelu, 1933) lisäksi paljon runoja, matkakuvauksia ja käännöksiä. Nuorena miehenä Lehtonen julkaisi kaksi satukirjaa, joista tunnetumpi on laajoja ja taiteellisella kädellä uudelleen kirjoitettuja kansantarinoita sisältävä Satulinna (1906). Seuraavassa satukirjassaan Ilvolan juttuja (1910) Lehtonen halusi olla lähempänä alkuperäisiä kansantaruja, mutta piti teosta myöhemmin itsekin epäonnistuneena. Pieninä annoksina tarinat ovat hauskoja.

Jarno Pennanen
Jarno Pennanen (1906-1969) on suomalaisen työväenkirjallisuuden älyllisemmän siiven klassikoita, surrealismin piirteitä Suomeen tuonut runoilija, jonka kauniita ja vapaita kansantarutulkintoja ilmestyi vasta tekijän kuoleman jälkeen teoksessa Kulunut kultaviitta (1971). Siitä ilmestyi vuonna 2007 uusi versio, jossa käytettiin ensimmäistä kertaa Onni Mansneruksen jo 1950-luvulla tekemiä kuvituksia. Vuoden 1971 laitoksen kuvitukset, jotka teki Ulla Urkio, eivät ole huonoja nekään.

Heikki Turunen
Heikki Turunen (s. 1945) on tämän teoksen ainoa kirjailija, joka on edelleen elossa. Vahvasta kansankuvauksestaan tunnettu Turunen on Pohjois-Karjalan katoavan maaseudun tarkkanäköinen ja rehevä tarkkailija, joka ei peittele näkemyksiään Helsinki-keskeisestä Suomesta. Turusen ainoa satu "Satu, joka olikin totta" ilmestyi alun perin hauskassa kirjassa Kerrotaan satu! (1975), jossa on mukana mm. M. A. Nummisen, Simo Salmisen, Jukka Virtasen ja muiden epätodennäköisten kirjoittajien tarinoita lapsille.

Larin-Kyösti
Larin-Kyösti eli Kyösti Larson (1873-1948) oli tuottelias kirjailija, jonka monipuolisesta tuotannosta luetaan nykyään lähinnä runoja. Hänen proosassaan on kuitenkin usein kiinnostava fantasian ja jännityksen vire, mistä osoituksena tähän kirjaan on valittu kiehtova ja eksoottinen "Metsän henki". Eila Jaatisen toimittamassa Suomalaisten satujen helmiä -teoksessa on Larin-Kyöstin perinteisemmät sadut "Matti Kierosilmä" ja "Tiikerikoira ja foxterrier".

L. Onerva
L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen (1882-1972) on suomalaisen naiskirjallisuuden klassikoita, edelleen luettu kirjailija, jonka itsenäinen elämä kiinnostaa edelleen, minkä todistaa vuonna 2007 ilmestynyt Hannu Mäkelän tekemä elämäkertateos. Onervan tuotannossa oli aina vahva fantasian juonne, ja hänen ainoa satukirjansa, niin lapsille kuin aikuisillekin kelpaava Uponnut maailma (1925) ansaitsisi uudelleenjulkaisun hienolla kuvituksella. "Janiina ja Naniina eli punainen ja sininen prinsessa" on paikoin ahdistavakin tarina, jossa on kaunis lopetus.

Turbatorin syksyn kirjoista

Yksi tärkeimmistä työnantajistani, Turbator, jatkaa sinnikästä kustannustoimintaansa. Syksyn ohjelmassa on tiedossa erityisen hieno kulttuuriteko, Henry Parlandin rikos-, kauhu- ja scifi-henkisten novellien valikoima, ensimmäistä kertaa suomeksi.

Minun nimiini alla olevassa tiedotteessa pannaan vain Marton Taigan scifi-kokoelma; siihen tulee kaksi aikamatkustusaiheista jatkokertomusta 30-luvulta eli "Viiden minuutin ikuisuus" (julkaistu kirjanakin, jossain määrin muunneltuna 1945) ja "Osiriksen sormus" (ei julkaistu aiemmin kirjana). Tämän lisäksi olen ainakin toimittamassa kahta antologiaa, sadomasokismi- ja Mannerheim-kirjaa. Kumpaankin tulee uusia tarinoita, jotka on tehty vartavasten kirjaa varten; on mahdollista, että SM-kirjaan yritän löytää kaksi tai kolme vanhempaa tarinaa (muutama on kyllä mielessä). Sen verran vielä nostan omaa häntääni, että otsikon Åbsurdistiska berättelser -kirjaan tulee myös yksi minun tarinani.

Åbsurdistiska berättelser – bara på svenska

turbator-kustantamon alkusyksy 2011

Turkulainen turbator-kustantamo aloittaa syyskauden 2011 useilla teoksilla. Syyskuussa
ilmestyy Tapani Maskulan rikosromaani Naamioleikki. Romaani kertoo sodanjälkeisten vuosien
tapahtumista ja on osittaista jatkoa viime vuoden Ankkurilyhty-esikoisteokselle. Valta maassa on vaihtunut, valkoisesta Valposta tullut punainen, ja entiset vainoojat ovat nyt itse vainottuja. Romaani on dokumentaarinen rikostarina, vahva ja vaikuttava aitoja ja oikeita henkilöitä myöten – ja rikokset juuri sellaisia kuin ne 40-luvun loppupuolella olivatkin, kun sotien raaistama ilmapiiri purkautui…

Syyskuussa ilmestyy myös porilaisen Liisa Keitaanpään komea romaani Sotakorvaustyttö, satakuntalaisen tytön sodan jälkeisinä vuosina aikuisuuteen kasvamisesta kertova voimakas
ja koskettava tarina. Teos on Keitaanpään esikoisromaani, aiemmin hän on julkaissut
kaksi voimallista novellikokoelmaa. Uutta suomalaista naisproosaa vahvimmillaan.

Syys-lokakuun vaihteessa turbator julkistaa Turun Kirjamessuilla kaksi käännösnovellikokoelmaa,
Henry Parlandin 20-luvun novelleista ja fragmenteista kootun valikoiman Khimaira. Novellit on
kääntänyt helsinkiläinen Petri Salin. Teos kuuluu turbatorin m-novellisarjaan. Samaan aikaan julkistetaan suomalaiskirjailijoiden (Väinö Lesonen, Tapani Bagge, Taina Teerialho ym) novelleista koottu pieni Turku 2011-absurdististen tarinoitten kokoelma. Kokoelma julkaistaan ainoastaan ruotsinkielisenä laitoksena, kääntäjä on turkulainen lyyrikko Ann-Cristine Snickars. Åbsurdistiska berättelser-kokoelman on toimittanut Harri Kumpulainen.

Kirjamessuilla Turussa esitellään myös säveltäjä-taidemaalari-aforistikko Matti Rag Paanasen kolmas turbator-aforismikokoelma, Taide ja nerous II. Teos täydentää Paanasen kuvaa absurdin
ja satiirin velmusta nerosta, jolle mikään ei ole vierasta, ei edes inhimillinen. turbator on aiemmin julkaissut myös Paanasen runokokoelman Savanni, ja kaksi jazzlevyä, levyt RAG TIMES ja RAG IN JAZZ.

Myöhemmin syksyyn ovat työn alla mm. Fogelin 20-luvulla julkaistun matkakirjan uusintapainos,
johon esipuheen on luvannut kirjoittaa Ville Hänninen, Juri Nummelin toimittaa parhaillaan m-sarjaan mm. Marton Taigan tieteisnovellikokoelmaa, ja myös kauan odotettu suomalaisten aikamatkanovellien antologia saataneen loppusyksyllä tai tulevan talven aikana julkaistua.

turbator-kustantamo saa keskimäärin 12 käsikirjoitusta tutkittavakseen joka kuukausi. Koska julkaisujen määrä on vain kymmenkunta kirjaa vuodessa, jää tarjonnasta valtaosa julkaisukynnyksen alapuolelle. Tästä huolimatta on turbator kuluneiden vajaan 6 vuoden kuluessa jo julkaissut seitsemisenkymmentä teosta. Kirjoista parikymmentä on jo loppuunmyyty. Vuoden 2011 ensimmäisellä puoliskolla kustantamo julkaisi 4 kirjaa ja yhden cd-levyn, eli kuluvanakin vuonna turbator pääsee vähintään kymmeneen eri nimekkeeseen. Ja tarjonnasta saattaa vielä löytyä lisääkin…
Lisätietoja antaa Harri Kumpulainen, puh. 040-556 2766, lounaisranta@pelipeitto.fi
turbator. www.pelipeitto.fi

Turun tuomiokirkko: pitkä teksti

Teen Mikko Laaksosen kanssa Turun arkkitehtuuriopasta, jossa esitellään merkittäviä arkkitehtuurikohteita Turusta ja välittömistä lähikunnista. Keskeinen kohde on tietenkin Turun tuomiokirkko. Kirjoitin siitä niin pitkän tekstin, että joudun lyhentämään sitä ainakin puoleen. Olisi harmi, jos teksti jäisi käyttämättä, joten postaan sen blogiin. Alusta ehdin jo jotain poistaa ennen kuin älysin, että voisin tehdä tämän. En jaksa etsiä aiheeseen kuuluvia kuvia, joten yksi yleiskuva saa riittää. Sille, joka ei tunne asiaa sen kummemmin: kuvassa näkyy nimenomaan länsitorni. Eteläpuoli on kuvan oikeassa laidassa. 

Tämä on myös vähän editoimatonta tekstiä, mutta en jaksa sitä nyt käydä läpi, koska lyhennän editoidessani kirjaan päätyvää tekstiä (jonka senkin editoi ainakin Mikko vielä minun jälkeeni). En ole myöskään kirjoittanut mitään Pitkäsen, Laihon ja Pulkkisen restauroinneista, koska niistä kirjoittaminen on Mikon heiniä. (Teksti siis pitenee tästä vielä hiukan.) Päälähteenä on käytetty Markus Hiekkasen teosta Suomen keskiajan kivikirkot (SKS 2007). Omia tutkimustuloksia tässä ei ole tarkoituskaan olla. 

Tuomiokirkko 
Tuomiokirkontori 20
Tornin huippu Carl Ludvig Engel, 1828
Restaurointi Armas Lindgren, 1929; Pekka Pitkänen, Ola Laiho, Mikko Pulkkinen, 1974-1979
Tuomiokirkko on Suomen kansallispyhättö ja maan yksi tärkeimpiä historiallisia rakennuksia. Koska kirkko on rakennettu useina eri aikoina, siinä näkyvät niin romaaninen, goottilainen kuin uusgoottilainenkin tyyli. Kirkko hallitsee Turun näkymiä moneen suuntaan.
Kirkon ensimmäinen hahmo on ollut todennäköisesti 1200-1300-lukujen vaihteessa Unikankareen mäelle rakennettu puinen kirkko. Aikaisintaan se on rakennettu 1292, myöhäisintään 1309. Aiemmin on ajateltu, että tuomiokirkkoa edelsi samalla paikalla 1200-luvun alkupuolella rakennettu puinen kirkko, jonka olisivat rakentaneet saksalaissiirtolaiset tai hansakauppiaat. Arkeologinen tutkimus ei tätä väitettä kuitenkaan tue, kuten ei myöskään sitä väitettä, että asutus olisi ryhmittynyt Unikankareen mäen ympäristöön jo ennen kirkon rakentamista. Tuomiokirkkoa alettiin suunnitella korvaamaan Koroisten kirkko monestakin syystä. Koroinen oli ensinnäkin maankohoamisen takia menettänyt asemaansa Aurajoen varren keskuspaikkana. Lisäksi ajan kaupunkiyhteiskunnan ideologiaan kuului, että piispanistuimen tulee sijaita kaupungissa. Vahvistuva kuningasvaltakin hyötyi suurten asutuskeskusten perustamisesta. Tuomiokirkon myötä perustettiin siis myös Turun kaupunki.
Historiallisia lähteitä Turun perustamisesta ei kuitenkaan ole. 1300-luvun alussa sillä oli kuitenkin jo monia kaupungin tunnusmerkkejä, kuten sinetti ja pormestari. Tuomiokirkon rakentamispäätös on tehty todennäköisesti viimeistään 1290. Vastoin aiempaa käsitystä, tuomiokirkkoa ei heti rakennettu kivestä tai tiilestä, vaan ensimmäinen, vuoteen 1300 mennessä valmistunut kirkko oli puinen. Kirkko saattoi tuhoutua novgorodilaisten hyökkäyksessä 1318, ja sen tilalle on saatettu rakentaa toinen puinen kirkko. Nykyisen tiilikirkon ensimmäiset vaiheet olisi siis rakennettu vasta 1400-luvulla.
Tuomiokirkon keskiaikaiset piirteet ovat säilyneet hyvin lukuisista tulipaloista ja muutosrakennuksista huolimatta. Etelän puolelta kirkosta saa parhaan yleiskuvan koko pituudeltaan. Lännessä kirkkoa rajaa Suomen keskiaikaisten kirkkojen suurin torni, joka on edelleen Turun korkein rakennus. Idässä rakennus päättyy muusta massasta erottuvaan kahdeksankulmaiseen ja tornimaiseen Kaikkien Pyhien kappeliin. Se on samalla nykyinen pääkuori. Tornin ja kappelin rajaama kirkko on pystysuunnassa kaksiosainen. Kaksikerroksinen alempi osa peittää kirkon eteläsivun kappelit sekä eteishallit ja niiden yllä olevan lehteritason, jossa nykyään toimii Tuomiokirkkomuseo. Ylempi osa on runkohuoneen korostettu keskilaiva. Järjestely tekee tuomiokirkon Suomen ainoan keskiaikaisen basilikakirkon. Alempi osa on koristeltu pyörökomeroin ja nauhakomeroin, yläosa pienin kaarikomeroin ja komeroparein.
Pohjoispuolella on kirkon ainoa alkuperäisessä asussaan säilynyt keskiaikainen sisäänkäynti. Samalla puolella on myös sakaristo, jonka itäpuolella ovat ainoat uuden ajan lisärakennukset. Toinen niistä on Kaikkien Pyhien kappelin hahmoa jäljitelevä, 1655-1657 muurattu Kankaisten kartanon Horn- ja Kurki-sukujen hautakappeli, jota sanotaan yleensä Kankaisten kappeliksi tai Kaarina Maununtyttären kuoreksi. Kappeli on hyvä esimerkki siitä, miten gotiikan ajan arkkitehtuuri jatkui vielä 1600-luvulle. Toinen lisärakennuksista on 1774 valmistunut pieni ruiskuhuone.
Nykyinen kuori rakennettiin vuosien 1430-1470 välisenä aikana, jolloin valmistuivat myös kolmas sakaristo, länsitorni ja eteläsivun asehuoneet. Se on runkohuoneen levyinen seitsensivuinen tila, joka pidensi kirkkoa yli kolmanneksella yli 55 metriin. Alkuperäisistä kaarikomeroista on jäljellä kaksi, joista toinen on pohjoisen poikkilaivan itäpuolella, toinen Kankaisten kappelissa ja Kaikkien Pyhien kappelin välissä. Muiden komeroiden takaseinä on puhkaistu kaariaukko uusia kappelirakennuksia varten. Uusi kuori jaettiin kolmella kahdeksankulmaisella pilarilla kolmilaivaiseksi tilaksi. Kuorin suunnittelija ja rakennustöiden johtaja oli todennäköisesti saksalainen, Stettinistä kotoisin ollut Hinrich Brunsberg, ja kuori valmistui ilmeisesti 1440-luvulla. Kuorta on totuttu kutsumaan Hemmingin kuoriksi, mutta oikeampi nimi on Maunu Tavastin kuori.
Sakaristo rakennettiin pari vuosikymmentä myöhemmin; rakennusmestari on jäänyt tuntemattomaksi. Sakariston seinät tehtiin tiilistä, ja kaksikerroksinen rakennus varustettiin kahdella harjakatolla. Päätykolmiot saivat tiilikoristelun, josta näkyy vieläkin jälkiä. Myöhemmin katot on yhdistetty yhdeksi korkeaksi harjakatoksi. Pyörökaariset pari-ikkunat ovat säilyneet suurin piirtein alkuperäisessä asussaan. Sisätila katettiin neljällä 16- ja 12-jakoisella tähtiholvilla, jotka tukeutuvat seiniin ja keskipilareihin. Seinämuureissa olevista muurikomeroista yhdessä on kopio suuresta puisesta kaapista; alkuperäinen kaappi on Tuomiokirkkomuseon näyttelyssä. Eteläosan itäseinässä olevassa muurikomerossa on kalkkikivinen vedenkaatoallas eli lavatorium. Sakaristo lienee rakennettu 1460-luvulla.
Länsitornin alaosa muurattiin harmaakivestä ja tiilestä 1400-luvun alkupuoliskolla. Alun perin 18,5-metristä tornia jatkettiin kuitenkin jo 1450-luvulla kuuden metrin verran; yläosasta tehtiin pohja-alaltaan kahdeksankulmainen ja sen kulmiin tehtiin kulmatornit eli turellit. Torni oli lähes koko keskiajan tämän mallinen. Vaikka sitä muuteltiin 1600- ja 1700-luvuilla useaan otteeseen, se sai nykyisen, Carl Ludvig Engelin suunnitteleman muodon vasta 1827 Turun paljon jälkeen. Engelin suunnittelema, kuparilla päällystetty torninhuippu on kavennettu torninrungosta.
Tornin ensimmäisen vaiheen kanssa samaan aikaan rakennettiin ilmeisesti myös asehuone kirkon silloisen pääsisäänkäynnin eli eteläisen portaalin eteen. Sen sisäänkäynnit ovat edelleen sivuseinien eteläosassa.
Läntisestä sisäänkäynnistä tuli pääsisäänkäynti eteläisen sijasta 1830-luvulla ja samalla se muutettiin samalla nykyiseksi uusgotiikan tyylin mukaiseksi rakenteeksi. Nykyiset monumentaaliportaat rakennettiin samaan aikaan. Läntisen sisäänkäynnin yllä on lähes alkuperäisenä säilynyt pari-ikkuna sekä jälkiä umpeen muuratuista aukoista. Aukkojen kohdalla oli istumakomeroita, mikä viittaa siihen, että eteisholvin yläpuolinen kerros suunniteltiin asuinkelpoiseksi. Tornihallia kattaa alkuperäinen 26-jakoinen tähtiholvi.
Ensimmäiset kappelit rakennettiin 1450-luvulla. Maunu Tavastin kuorin eteläpuolelle rakennettiin tuolloin pyhän Katariina Aleksiandrialaisen ja pyhän Bartolomeuksen kappelit. Valmistumisen jälkeen ne yhdistettiin poistamalla muuri, ja niistä on käytetty nimeä Ristikuori. Samaan aikaan rakennettiin kolmiholvinen Pormestarinkuori papinoven ja pääportaalin väliin.
Pyhän Ruumiin kappeli sijaitsee Pormestarinkuorta vastapäätä kirkon pohjoispuolella. Sen erottaa runkohuoneesta takorautainen ristikko, jossa on latinankielinen muistoteksti ja vuosiluku 1425, joka ilmeisesti tarkoittaa vuotta, jolloin Maunu Tavasta lahjoitti seurakunnalle suuren prebenda-lahjoituksen. Pyhän Ruumiin kappelia koristavat hienomuotoiset ikkuna-aukot ja 28-jakoiset tähtiholvit. Nykyisin kappelista käytetään usein harhaanjohtavaa nimitystä Tavastin kappeli.
Lounaisosassa on Sielujen kappeli eli myöhemmin Stålhandsken hautakappeli, luoteisosassa pyhän Johannes Kastajan kappeli, jotka ovat molemmat 1400-luvun puolivälistä. Johanneksen kappeli tunnetaan nykyään nimellä Kijkin hautakuori ja sen erottaa runkohuoneesta kaunis alkuperäinen rautaristikko. Tornin eteläpuolella on ehkä 1450-luvulla tehty kappeli, jota on arveltu pyhän Ursulan kappeliksi. 1600-luvulla siitä tehtiin kirjasto; nykyään tiloissa on vaatenaulakot ja saniteettitilat.
Maunu Tavastin pääkuorin itäpuolelle tehtiin Kaikkien Pyhien kappeli vuosien 1470-1484 välissä. Kappeli on nykyisin pääkuori, ja sen seinillä ja holvissa on Robert Wilhelm Ekmanin freskot vuosilta 1850-1854.
Kaikkien Pyhien kappelin ja Ristikuorin väliin muurattiin 1500-luvun alussa pyhän Laurentiuksen ja pyhän Olavin kappeli, joka on myöhemmin tunnettu nimellä Tottin hautakappeli. Tornin pohjoispuolelle muurattiin samaan aikaan toinen kappeli, jonka suojeluspyhimystä ei tiedetä. Sitä on käytetty mm. kellovalimona ja 1800-luuvlla krenatööri- ja tarkk'ampujapataljoonan sotilaskirkkona, minkä takia sitä nimitetään Tarkk'ampujakappeliksi. Nykyään se on Turun saksalaisen seurakunnan kirkko.
Kappelien rakentamisen kanssa samaan aikaan runkohuoneen ja Maunu Tavastin kuorin keskilaiva korotettiin, jolloin kirkosta tuli basilika. Kirkon keskilaivasta tuli huikean korkea; holvauksesta vastasi rakennusmestari Petrus murator de Kymitto vuonna 1466.
Pyhän Ruumiin kappelin ja pyhän Johanneksen kappelin väliin tehtiin keskiajan lopullta pohjoinen eteishalli, jonka portaali on veistetty tallinnalaisen Lasnamäen kalkkikivestä. Eteishalli on on katettu epäsäännöllisellä kahdeksanportaisella rengasristiholvilla. Länsiseinän eteläosassa on vihkivesialtaan komero, jossa on kotimaisesta kalkkikivestä tehty aluskivi.
Useista tuomiokirkon osista on löydetty kalkkimaalauksia, mutta Hattulan tai Taivassalon kirkkojen tapaisia laajoja koristesarjoja ei ole säilynyt. Esimerkiksi yhtään alkuperäistä vihkimäristiä ei ole löytynyt. Ristikuorin seinissä ja holveissa on neljän maalarin tai maalariryhmän töitä. Koristelu koostuu pääasiassa köynnöksistä ja muista kasviaiheista sekä pyhimystenkuvista (Ursula, Katariina Aleksandrialainen, Barbara ja Anna) ja evankelistasymboleista. Seinissä on maalauskatkelmia samoista aiheista (pohjoisseinällä on esimerkiksi apostolien Andreas ja Bartolomeus kuvat). Maalaukset lienee tehty 1470-luvulla. Ristikuorin länsiseinässä on suomalaisittain harvinaiset kuvat ilmeisesti lahjoittijana toimineesta porvarista sekä ritarista. Saman länsiseinän pyöröikkunan ulkokomerossa on koristemaalaus. Itäseinässä olevan muurikomeron takapinnassa on yksinkertainen laivakuva.
Maunu Tavastin kuorin eteläisen poikkilaivan pohjakerroksessa on useita maalauksia. Itäpuolen kaarikomeron maalaukset ovat arvatenkin rakentajien tekemiä yksinkertaisia aiheita, kuten kirjaimia ja kirveitä. Niiden päälle on myöhemmin maalattu vain osittain säilynyt kuva, joka esittää todennäköisesti Kristuksen kärsimyshistoriaa. Saman poikkilaivan länsipuolen kaarikomeron yläpuolella on 1500-luvun alussa maalattu Kristus ja rukoileva pyhimys. Viereisessä holvivaipassa on yksinkertaisia maalauksia ja tekstinauhoja, joista osa on tuhoutunut, ja kuorin pohjoisessa sivutilassa on 1400-luvun lopulta peräisin olevia köynnösmaalauksia. Pääportaalin eteisessä on maalausvaakuna, jossa on kolme ristiin asetettua nuolta tai keihästä. Ursula-kappelin ja runkohuoneen välisessä kaariaukossa on köynnöskoristelu. Tornihallin maalauksista on jäljellä ruodekoristelu. Pyhän Johanneksen kappelissa on ilmeisesti Taivassalon ryhmän tekemä köynnösfriisi, jonka kanssa samaan kokonaisuuteen kuuluvat saman seinän pohjoisosan ja pohjoisseinän maalausten katkelmat sekä maalaus pyhän Veronikan hikiliinasta. Maalaukset lienee tehty vuosina 1465-1485. Johanneksen kappelissa on köynnös-, tähti- ja kukka-aiheita 1400-luvun puolivälistä, ja samalta ajalta ovat myös Pyhän Ruumiin kappelin holvien kasvimaalaukset. Runkohuoneen sivulaivoissa on kukka-aiheisia koristemaalauksia 1400-luvulta. Pääkuorin keskilaivan kolmessa itäholvissa on ilmeisesti Petrus murator de Kymitton apulaisineen tekemiä primitiivisiä maalauksia.
Uudella ajalla kirkkoon ei tehty laajoja maalauksia, ainoastaan muutamia pieniä aiheita Tottin hautakappelissa, tornihallissa ja kuorin itäpäädyssä. Robert Wilhelm Ekmanin historialliset ja enkeliaiheiset freskot valmistuivat 1850-1854. Arkkitehti Jac. Ahrenberg suunnitteli Stålhandsken, Tottin ja Kankaisten kappeleihin maalaussarjat, jotka toteuttiin 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Tarkk'ampujakappelin holvi koristeltiin 1920-luvulla keskiaikaistyylisin maalauksin.
Kirkon keskiaikaista sisustusta on säilynyt yllättävän paljon lukuisiin tulipaloihin nähden, mutta paljon on myös tuhoutunut. Vuoden 1827 palon aikana osaa kirkon vanhasta esineistöstä säilytettiin sakaristossa, joka oli hyvin eristetty muusta kirkosta. Veistoksia on säilynyt muutamia. Pormestarinkuorin itäseinällä on kotimaisen krusifiksin torso. Pyhän Annan ja ilmeisesti kuninkaan päätä esittävät veistokset 1480-luvulta ovat peräisin Lyypekistä. Kristusta haudassa esittävä veistos on suomalaista tekoa 1500-luvun alusta. Kirkon ovien pielissä pidetyistä kastealtaista, funteista, on säilynyt osasia ja yksi lähes kokonaisena. Kotimaista kalkkikiveä olevaa funttia säilytetään runkohuoneen länsiseinän vieressä torniaukon pohjoispuolella. Asehuoneessa on katkelma kotimaisesta kalkkikivestä tehdystä vihkivesiastiasta. Toinen vihkivesiastia on Johanneksen kappelin lounaisnurkassa; lisäksi kirkon kokoelmissa on toinen. Tuomiokirkkomuseossa säilytetään Suomen hienointa keskiaikaista ehtoollisastiaa, kalkkia, joka on mahdollisesti turkulaisen kultaseppämestarin Svenin niin sanottu Ejbyn kalkki. Se ryöstettiin Ruotsiin 1509, mutta palautettiin tuomiokirkkoon 1925. Kalkkiin kuuluu ehtoollisleipäastia pateeni, johon on kaiverettu kuva verta vuotavasta Kristuksesta. Toista, myöhäiskeskiaikaista pateenia säilytetään Tuomiokirkkomuseossa.
Museossa on myös neljä myöhäiskeskiaikaista ehtoollisleipäastiaa, ciboriumia. Yksi niistä on kokonaan hopeaa, kaksi on punaiseksi värjättyä kookospähkinän kuorta ja yksi on päärynänmuotoinen puukulho. Museossa on myös Suomen ainoa säilynyt messun aikana käytettävä ehtoollisleipäastia, monstranssi sekä Suomen ainoa keskiaikainen piispansauva, jonka hopeaosat sulatettiin 1773.
Kirkossa on luonnollisesti ollut paljon pyhimysten reliikkejä. Pohjoisessa poikkilaivassa oleva pyhimysarkku tai pyhäinjäännösarkku on Suomen arvokkaimpia keskiaikaisia muistoja. Se on mahdollisesti 1400-luvulta peräisin oleva pyhän Henrikin pyhimysarkku, mutta on myös arveltu, että se olisi tehty 1500-luvulla piispa Hemmingin maallisia jäännöksiä varten. Pyhän Henrikin kyynärvarren siru ja siihen liittyvä pergamenttiteksti on ainoa keskiajalla Henrikin reliikiksi tunnustettu esine. Lisäksi kirkossa ovat myös mahdollisesti pyhän Erikin kalloluiden pyhäinjäännössäiliö, pyhän Birgitn päähineenmuotoinen säiliö sekä pala Getsemanen kivestä.
Suomen ainoa keskiaikainen tekstiilien säilytysrasia on Tuomiokirkkomuseossa säilytettävä niin sanottu capsa eli kalkkiliinan säilytysrasia. Se on puuta ja päällys on samettia ja pellavaa. Kanteen on kirjailtu Ristiinnaulittu, Neitsyt Maria ja Johannes, evankelistasymbolit, Maria Magdalena, Andres ja dominikaanijärjestönä asussa oleva lahjoittaja. Capsa on tehty Albert Pictorin työpajassa 1400-luvun lopulla.
Tuomiokirjon noin 60 kirjan kirjastosta on jäljellä vain rippeitä: katkelmat 1484 painetusta Kööpenhaminan missalesta, jonka piispa Maunu Särkilahti lahjoitti 1498.
Kirkossa on myös useita yksityisiä hautalaakoja, kuten piispa Maunu Tavastin (1452) ja hänen seuraajansa Olavi Maununpojan hautalaa'at. Piispa Maunun hautalaaka on osittain säilynyt kappelin ikkunoiden välissä, seinää vasten nostettuna. Kappelissa on myös hänen veljenpoikansa Olof Nilssonin hautalaaka. Pormestarinkuorissa lähellä alttaria on Konrad Bitzin hautalaaka; länsiseinällä on 1395 kuolleen Henrik Stratukeressonin hautakivi. Hän lienee ollut turkulainen porvari.
Uuden ajan alussa tehtiin kirkkoon paljon muutoksia, mihin pakottivat myös lukuisat tulipalot 1500-luvulla. Kirkonpenkkejä tehtiin moneen otteeseen 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Uusi lukupulpetti tehtiin 1609 tai 1610. Vuonna 1649 tehdyn lahjoituksen jälkeen pääalttari siirrettiin entiseen Kaikkien Pyhien kappeliin, josta tuli kirkon pääkuori. Tällöin sinne tehtiin suuri kaariaukko, joka korvasi aiemman pienen oviaukon. Kirkossa on myös mittava kokoelma renessanssin, barokin ja uusklassismin ajan hautamuistomerkkejä. Ne ovat sotamarsalkka Åke Tottin ja hänen puolisonsa Christane Brahen muistomerki (1678, pyhän Laurentiuksen kappeli), sotamarsalkka Evert Hornin ja hänen puolisonsa Margareta Fincken muistomerkki (1600-luvun alku, pyhän Laurentiuksen kappeli), kenraali Torsten Stålhandsken muistomerkki (vuoden 1654 jälkeen, Sielujen kuori), vuorineuvos Jakob Johan Kijkin hautakammio (haudattu 1777, Johannes Kastajan kappeli) ja eversti Samuel Cockburnin (kuollut 1621, Pyhän Ruumiin kappeli).
Kirkon pihalla on Mikael Agricolan patsas (Oskari Jauhiainen, 1952), ja ulkoseinässä Pyhän Kristoforoksen alttari. Kirkon eteläpuolella olevassa puistossa on H. G. Porthanin hauta, jota osoittaa sileäksi veistetty kivi. Kirkon viereisessä puistossa on Per Brahen patsas (Walter Runeberg, 1888) sekä pienimuotoinen patsas, joka esittää tuomiokirkkoa ja sen ympäristöä vuosina [??] (kuka, 193?).

Löydetty Marski homoilemassa!

Seuraavaa juttua on vaikea todistaa, varsinkin kun todistajia on vain yksi alaikäinen. Olin poikani kanssa Turun Mannerheiminpuistossa ja käväisin istumassa Mikaelinkirkkoa vastapäätä olevalla Mannerheiminpatsaalla.‎ Huomasin, että patsaan vieressä oli kukkia, kortti ja kirjekuori - Mannerheimin syntymäpäivä oli juuri ollut. Nostin kuoren ylös. Siinä luki "Gusselle". Sisällä oli papereita. Niissä oli jokin Mannerheimia, Göringiä ja Hitleriä kuvaava tarina. Päätin napata kuoren mukaan. 


Nyt, viikko tapahtuneen jälkeen, rupesin lukemaan tarinaa. Se on hillitön! Göringillä, Hitlerillä ja Mannerheimilla on kolmiodraama, johon kuuluu lukuisia sadomasokistisia ja muita fetissejä. En ole ehtinyt lukea koko tarinaa, tässä muutamia otteita. Jos joku tietää tästä jotain, niin ilmoittautukoon! 

"Ratsupiiska?" Hitler henkäisi.
"Tietysti, sinä mitätön korpraali. Tunnetko jo sen läimäykset pakaroillasi? Opit vielä mitä sotilaskuri on, kun minä hieman käsittelen sinua. Lopulta riisun univormusi silmiesi edessä..."
"Onko sinulla siellä alla korsetti?"
"Tietysti, aina. Mustaa nahkaa... Mutta ei mitään muuta. Ei mitään lakastunutta ruusuani peittämässä..."

***

Gustaf jatkoi puhumistaan, ja sitä mukaa puheen luomat kuvat muuttuivat eläviksi Adolfin mielessä. Lakastunut ruusu laukeaisi hänen kasvojensa yllä.. se painautuisi hänen sulleen... Adolf avaisi himokkaana suunsa, työntäisi kielensä hyväilemään ruusua... ja saisi suunsa täyteen sen mettä."

***

"Hän rakasti Gustafia. Kyllä, hän uskoi niin. Vaikka Hermann Göring ei ollutkaan aivan varma siitä, mitä rakkaus oli, hän uskoi tunteidensa Gustaf Mannerheimiä kohtaan olevan sitä lähellä. Sitä enemmän Hermannia alkoi kuvottaa, kun hän ajatteli Führeriä."

***

‎"Mutta sanoivat Himmler ja kaiken maailman Paragrafi 175 -intoilijat mitä tahansa, miesten välisessä intohimossa sen sijaan ei ollut mitään inhottavaa tai epäarjalaista. Se oli kahden voimakkaan soturin välinen jalo tunne (...)"

***

‎"Gustaf muisti nuorukaisen, joka pari kuukautta sitten oli silminnähden kiihottunut, kun marsalkka oli kävellyt hänen komppaniansa edestä. Se ei ollut normaalia jännitystä palvotun sotapäällikön edessä, vaan silkkaa kiimaa. Gustaf oli sitten pyytänyt tuota kohtuulisen sievää nuorta miestä luokseen ja ratsastanut tämän pyörryksiin kenttävuoteella."

Suomi-pulpin jättikirja

Tällä viikolla on muisteltu jokin aika sitten kuollutta kustantajalegendaa Kari Lindgreniä. Tein hänelle vuonna 2001 valikoiman Reino Helismaan nuoruusvuosien jännitys- ja seikkailunovelleja, ja pari vuotta myöhemmin Lindgren kysyi, tekisinkö vastaavan valikoiman, mutta laajemmin, niin että mukana on kirjoittajia eri vuosikymmeniltä. Tein työtä käskettyä ja sain hommaan hyvän apurahankin, mutta ilmeisesti hanke tuntui loppujen lopuksi liian raskaalta ja kirja jäi ilmestymättä. Ehkä Lindgren pelkäsi, että kirjoittajien perikunnat tulevat haaskalle, jos oikeuksia ei kysytä - tuolloin en vielä ollut oikein keksinyt, miten perikuntia voi löytää ja lähestyä ja olin asian suhteen epävarma. Lisäksi muistan hankkeen alkuaikoinan lähettäneeni Lindgrenille joitain ei niin hyviä novelleja ja jatkokertomuksia, mutta vaikka sanoin, että niitä ei sittenkään oteta mukaan, hän takertui aina niihin. 

Oli miten oli, kokosin tällaisen listan kirjaan otettavista novelleista. Olen kutsunut hanketta "Suomi-pulpin jättikirjaksi". Mukana on niin perinteistä rikostarinaa kuin vauhdikasta (ja rasisistista) seikkailunovelliakin. Kirjoittajissa on sekä tuntemattomia että tunnettuja. Osa näistä on sittemmin ilmestynyt muissa projekteissa: Harry Etelän "Kauhujen salakammio" ja Kari Suomalainen "Kaksoisolento" ovat tulleet omissa kirjoissaan, Antero Aulamon "Kullanhuuhtojat" ilmestyi juuri eräkirjassa Outoja jälkiä, omassa Isku-lehdessäni ovat tulleet ainakin Tapani Baggen "Alamäki" (joka tosin taisi tulla jo ennen kuin kokosin tämän listan), Matti Hytösen "Viimeinen potti" ja Seppo Tuiskun "Kuolema iskee kahdesti" (joka tosin tulee vasta seuraavassa Iskun numerossa). Reijo Mäen "Stalinin kanava" taas on tullut jossain hänen omassa novellikokoelmassaan, jossa muutoin oli enemmistö Vares-tarinoita.

Masa Palo (Reino Helismaa): Kuoleman peili, Isku 21/1941 - 25-26/1941
Lea Leksi: Kuoleman kerhoilta, Musta kuu 7/1945
Pentti Kari (Tuuri Heporauta): Afrikan keisari, Musta Kuu 10/1945
Eero Anttila (Yrjö Kivimies): Pieni mies käy parturissa, Jännityslukemisto 52/1938
Kalle Päätalo: Huuhkaja huhuilee, Jännityslukemisto 12/1955
August Arkku (Lauri Tynni): Sokean Billyn ääni, Salainen Salkku 6/1944
Leo Järvinen: Toimintaa Korallimerellä, Seikkailujen Maailma 6-7/1962
Kapteeni Hell: Vainaja rikkoo lakia, Salainen Salkku 3/1945
Veikko Ennala: Aikataulun mukaan, Jännityslukemisto 48/1955
Joni Rautio: Kadonnut muuttolaatikko, Salainen Salkku 5/1944
Kari Suomalainen: Kaksoisolento, Lukemista Kaikille 1937
Kirsti Porras: Kiristäjä erehtyy, Salainen Salkku 2/1945
Heikki Siitonen: Tappajan kuolema, Seikkailujen Maailma 12/1962
Matti Kid Hytönen: Viimeinen potti, RikosPalat 1/1988
Pentti Kirstilä: Tirkistelijä, RikosPalat 2/1987
Matti Hälli: Tulisin kirjaimin, Yllätyslukemisto 3/1938
Aake Jermo: Merkitty mies, Seikkailujen Maailma 8/1942
Timo Surkka: Vain motiivi puuttuu, Asko Kukkosen seikkailuja, erikoisnumero 2004
Asser Harkima: Myrkkyä ja myrkkykäärmeitä, Jännityslukemisto 9/1956
Harry Etelä: Kauhujen salakammio, Seikkailujen Maailma 6/1939
Seppo Tuisku: Kuolema iskee takaisin, Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia, 40/1959
Tapani Bagge: Alamäki, RikosPalat 1/1988
Marton Taiga: Salapoliisi merellä, Lukemista kaikille 17/1937
Juhani Salomaa: Ammatin varjopuolet, Cottonsarja 23/1980
Antero Aulamo: Kullanhuuhtojat, Seikkailujen Maailma 9/1945
Selim Tapola: Itsemurha tunnelissa, Seikkailujen Maailma 2/1944
Outsider: Kaleerivanki N:o 603, Salainen Salkku 3/1945
Pirkko Arhippa: Kuningas on kuollut, Alfred Hitchcockin valitut jännärit 3/1980
Reijo Mäki: Stalinin kanava, teoksessa Elävien ja kuolleitten Talvio. Boris Hurtan juhlakirja. Toim. Harri Haarikko ja Hannu Pajunen. Avoin kirja, 1995
Petri Hirvonen: Kuolleen jumalan yö, Isku # 1 (2004)

Ekana oleva Helismaan "Kuoleman peili" on tosin niin pitkä, että olen miettinyt, että siitä saisi sievän pikku pokkarin sellaisenaankin. Ehkä vielä joku päivä... Eiköhän tästä aineistosta vielä osa päädy johonkin projektiin. Ehdottomasti Kari Lindgrenille kiitos kuuluu siitä, että sysäsi tällaisen mahdollisen kirjaidean liikkeelle. Ilman tätä toteutumatta jäänyttä teosta en olisi ehkä ikinä tehnyt muita vastaavia kirjoja, enkä ainakaan olisi tiennyt, että Kari Suomalainen on kirjoittanut novelleja, jotka tosiaan sittemmin kokosin kirjaksi. Lisäksi kirjoitin suomalaisten lukemistolehtien historiasta pitkän artikkelin, joka toimii joskus hyvänä johdatuksena laajemmalle suomalaisen lukemistoviihteen historiateokselle.

Toisaalta olen tässä kyllä jo oppinut, että novelliantologia on yksi hankalimpia kirjaformaatteja, joita myydä lukijoille. Ehkä ihmiset voivat oppia uudestaan lukemaan novelleja...

Kuvassa Martti Masalan todella hieno nyrkkeilyaiheinen kansikuva Lukemista kaikille -lehteen.

Elokuvarunouden antologia

Kävin läpi vanhoja tiedostoja vanhalta, kohta käytöstä poistettavalta koneelta ja löysin tällaisen tiedoston, johon olin koonnut kirja mielessä suomalaisia elokuva-aiheisia runoja. Muistan lähestyneeni kustantajaa ja sieltä sanottiin, että joo, ihan hyvä idea, mutta koko homma jäi sitten siihen - muistaakseni seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Tässä on nyt sitten sekä kokonaisia runoja että vain niitten nimiä. Kyllähän tämän voisi koota, mutta pahaa pelkään, että idea ei sittenkään ole kovin hyvä. Ainakin pitäisi käydä kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistu runoteokset läpi ja tsekata, onko niissä elokuva-aiheisia tekstejä. Ai niin, idea tuli Raimo Siliuksen Tampereen filkkareille kokoamasta näyttelystä, mikä mainittakoon. Raken kanssa aiheesta puhuinkin ja hän antoi luvan edetä asiassa ja käyttää hänen löytöjään. 

Elokuvarunoja, satunnaisessa järjestyksessä:

J. Alfred Tanner: Helsingin heppu, teoksessa Kuolemattomat kupletit. Kanerva 1946.

Mika Waltari: Filmi, teoksessa Valtatiet, 1928.

Henry Parland: kaksi runoa, teoksessa Hamlet sanoi sen kauniimmin. WSOY 1967.

X

Päivisin
nukkuvat elokuvateatterit
kuin krokotiilit auringossa
katujen rannoilla.

Iltaisin
ne avaavat nälkäiset kitansa:
hammasrivi
kasvoja, tunnelmia, asenteita
kuin kuplivasilmäinen
harmaa massa.

XI

Se on valhe
että elokuva on taidetta
(mikä ei ole taidetta?)
Elokuva on uskonto
joka muuttaa todellisuuden
kauniiksi sääripariksi
jota saamme katsoa
mutta emme koskea.

Pentti Saarikoski: urotöiden maine, teoksessa Mitä tapahtuu todella? Otava 1962.

urotöiden maine

               Herakleen aseet
       taivas oli reunasta auki
                           ja ilta tuli
                    suhisi niinkuin filmi olisi loppu mutta kukaan
                              ei viitsisi
                                       pysäyttää
                                konetta on yön ääni

Anselm Hollo: Dioskuroi: taivaalliset kaksoset ja Teräsmies pienenä, teoksessa Trobar: löytää. Otava 1964. On olemassa yhteisö, jonkinlainen, teoksessa poems/runoja. Otava 1967. (Rajatapaus: puhutaan "filmilehdistä".)

DIOSKUROI: taivaalliset kaksoset

toinen punnertaa
    toinen puskee
        toinen putoaa
            toinen iskee
toinen itkee
    vartija herää
        koira ulvoo
           muuri sortuu

maailmankaikkeuden avaimenreikä
      hihittää

Laurel & Hardy
kansanomaisesti myös
Stan & Ollie
suomeksi Ohukainen
ja Paksukainen.

Teräsmies pienenä

Teräsmies pienenä
   näin hänet
       avaruuskotelossa
terästoukan
    vuonna 1946

        niin olen vanhempi
kuin samana vuonna
   1934 syntynyt Peter
        New Yorkista

Sama filmi
   sama vanha filmi
      modernistit
Les Tricheurs
   tuliko Poundille lähtö
       Idahon pikkuateenasta
eilen tänään
     Neruda itää
        Pitäjänmäellä

Wiesbadenissa
   aurinkolaseja yöllä
       hipsterit
vingt ans après
    Der Miles
        ja der Miles Davis
so schön

    parintuhannen mailin
        päässä kumisee "Zone"
8. kadun ullakolla
     pelottava ääni
         ulisee Allenin päässä
Guillaume Guillaume
   mitä on sinusta tullut
      sama vanha filmi
meistä kaikista
   Prinssi Rohkeasta
       ei moneen vuoteen
enää yhtään ruutua
   oi Suomen pikkupojat
       Saksan tyttäret
te jäitte
    Humphrey Bogartia paitsi

      Herakleen urotyöt
kertomatta
    Odysseus päätti
       jäädä avomerelle
vuosisadan loppuun

   kotelo pimeässä
      kiertää maata
palauttaa saman
   filmin
        kerran toisensa jälkeen
Aleksandriassa
                  minä elän

Pekka Lounela: Marilyn Monroe, teoksessa Asiaa. Tammi 1964.

Kari Aronpuro: 00. Nuorin, teoksessa Minä viihtyy. Kirjayhtymä 1967.

En viihdy
Kun porvarin ote vähänkin hellittää
niin Helsinkiin
Samat naiset
vanhoja elokuvia
ja kuppilassa vain kaljaa
Se nyt on ihan turha väittää,
että työt olis loppu maailmasta.
Kyllä viinaa saa,
jos tahtoo,
ei tämä nyt niin syrjässä ole.
Ei siitä mitään kostu,
jos jotain harrastelee.
Onhan niitä sellasia
kun opiskelee ja urheilee
ja värkkää jos jotakin,
mutta ei siitä mitään hyödy.
Tänne minä en jää,
jääkööt tyhmemmät.
Jussi Kylätasku: Fantomas pyöräilee, Valkoinen tamma ja Hiroshima rakastettuni, teoksessa Yksityiset yrittäjät. WSOY 1967. Kuumetta veressä, teoksessa Kosketuskohdat. WSOY 1966.

Fantomas pyöräilee

I
Fantomas ajaa polkupyörällä räntäistä Aleksanterinkatua. Hänellä on kunniamerkki muttei kokardia. Hänellä on harmaa ulsteri, kaksirivinen, lahkeissa käänteet, varsikengät; hän soluttautuu työväkeen. Komissaari kävelee kadun yli mutta ei tunne Fantomasta, Fantomas on ajanut ohi, roiskauttanut kuraa komissaarin saappaille. Fantomas, murhaaja, ei vielä murhannut; hän on matkalla tytön luokse. Hän painaa kasvonsa tytön syliin ja tunnustaa. Fantomas, meidän tekemätön tekomme: onko sinun sydämessäsi Fantomas?

II
Fantomas ilmestyy kulmasta vinhasti polkien, näköjään erityisellä asialla. Komissaari tietää varoa, hän tunnistaa Fantomaksen; mutta hänellä on vain sanansa Fantomaksen sanaa vastaan. Polkupyörästä tiedetään, että se varastettiin fil. maist., radiotoimittaja Markku Sopaselta. Varkaasta tiedetään, että se on Fantomas: jälleen syyte Fantomasta vastaan! Todisteeksi riittäisi rungon numero, mutta viime hetkellä löytyy pyörä jossa sama numero, pyörässä jota ei ole varastettu, tai jonka varasti omistaja, Fantomas väittää, että omistaja itse on omaisuutensa varas! Hänen kaunopuheisuutensa perii voiton, hänet vapautetaan.

III
Fantomas ajaa pimeää metsäistä tietä, hän polkee rauhallisesti, ja varovasti, sillä hänen pöyrässään ei ole valaisinta. Itse asiassa Fantomas tuntee olonsa turvallisemmaksi ilman valoja, hän tietää että sinä olisit valmis ajamaan hänen ylitseen. Mutta sinä et näe Fantomasta. Sellainen sinä olet.

Hiroshima rakastettuni

Sadankomitealle, ystävyydellä

Hiroshima ei puhuta vakavasti tänään.
Minä taidan mennä tieheni.
Minä en kulje samoista ovista yhtenään.

Hiroshima minä en tahdo pilata iltaani.
Tänään suljettu ovi on pelkkä seinä.
Sinun setäsi on taas panemassa toimeksi,
menetkö mukaan?

John Lennon on luvannut, ettei hän lähde.

Hiroshima älä mene Pariisiin mukavassa sakissa.
Liftaile omia aikojasi, tai ota taksi, tai juna, tai Caravelle.
Minä en väittele jos annat setäsi pamputtaa minua.
Ja mitä sinä, olemmeko me heijastus johon Idea putoaa?
Älähän ota vastuuta.

Sinä käyt liikaa elokuvissa Hiroshima.
Hiroshima minä en taida enää rakastaa sinua.

Valkoinen tamma

Kävelet heilasi kanssa maisemassa joka on
                           jälleen rakennettu,
            sodan jälkeen, kävelet
runokirja kainalossa verkkaista maantietä
kioskin seinässä revennyt juliste KKAAT
                                   STANSSIT
                                   TULOA
Naisten karheat äänet levolliset hyväilyt
ensimmäisen kerran, sydämesi HENKILÖ- JA OSOITE-
                                  ASIOITA
yökahvilassa pohjaton rakkaus etsi perusteitaan
pikajuna Helsinkiin 3.30 valoisa ruutu
lipui huoneen läpi,
                             viisi laukausta
"Jokainen taistelija olkoon tietoinen maailman
ylioppilasnuorion myötätunnosta"
                     mikään ei velvoita
tarkistamaan käsityksiä, apatia
ei kutsu taisteluun STUDENTS CONDEMN

nouset junaan et lupaa kirjoitella

II
Istuin jo paikallani, hän ojensi lasin läpi jotain
                        se näytti, muistutti
hän lähti juoksemaan, katsoi putosi portaat halliin
ajattelin ettemme tapaisi,
ettei ole velvollisuus suhtautua niinkuin Wiipuriin
joka rakennetaan jälleen filmausta varten

(poltettiin keloittain elokuvaa, minulla oli osa
meren rannalla, kasvoillani hiekassa; joka tapauksessa
                              filmi oli mennyt
                                      käyttökelvottomaksi)

               Tulin lasin läpi, nainen lähti juoksemaan,
  lähti juoksemaan, hänen sylissään oli telttakäärö
se näytti, hänen sylissään aurinko ja hiekka,
                             makasimme saaressa
            ja minä kaaduin
hitaasti pystysuoraan tunneliin, ehdin ajatella
ei tällaista tapahdu kuin elokuvissa STUDENTS CONDEMN
US AGGRESSION AGAINST DEMOCRATIC REPUBLIC OF

III
                       
                        Kirjoitettiin nimet listaan
Taina leikkasi varpaankynttä joka tuli sukan läpi,
      keitettiin kahvit puhuttiin
kirjoista joita oli luettu,
monet olivat lukeneet saman kirjan, tai
elokuvasta jossa valkoinen tamma seisoi rakastavaisten takana;
ohjaaja kielsi symboliikan
                          ei ollut muka huomannut
                          koko tammaa
sille naurettiin, kaadettiin punaviiniä laseihin
käytiin tanssimassa tai
soiteltiin levyjä, keskusteltiin CANCÕES
istuin pimeässä             MACUMBA    
jääkaapissa               ESCOLA DE
avasit                           SAMBA e
oven,                            BOSSA
         rakastettuni            NOVA DO
valo syttyi                      BRASIL

Matti Pirinen: Bio Bion valomainoksen alla, teoksessa Kesä rehahti vauhtiin. WSOY 1968.

Hannu Salama: Päivänselkä, teoksessa Villanpehmee, taskunlämmin. Otava 1971. Tampere, kaksataa, teoksessa Itäväylä. Otava 1980.

Jarkko Laine: elämä ja, teoksessa Nauta lentää. Otava 1973. Elokuvan jälkeen, teoksessa sama. Otava 1986.

Juice Leskinen: Marilyn (1973), teoksessa Sanoja 1981.

Raimo J. Kinnunen: Reputetut Petri Ellonen, teoksessa Kutsumusopettajat jne. Otava 1976.

Petri Ellonen

Näittekö televisiosta 13.9.1974
"Työväenluokka nousee paratiisiin"?
Filmi on palkittu Cannesin juhlilla 1972.
Elio Petri jakoi palkinnon yhdessä toisen
italialaisen Francesco Rosin 'Il Caso Mattein' kanssa.

Olen hankkinut 16 mm:n vanhan kameran
kolmellasadalla markalla ja aion kuvata
oman käsikirjoitukseni mukaisen filmin
Heinolan James-tehtailta,
mikäli suostutte antamaan minulle
raakafilmiin tarvittavat varat.

Vaimoni on oppinut näyttelemään,
sillä hän on ommellut tehtaalla
farmarihousuja villeille pikku cowboylle
samalla kun työvaihetarkkailijan TV-kamera
on ollut suunnattuna hänen kapeisiin sormiinsa.

Arja Tiainen: pahin on, teoksessa Palava susi. WSOY 1977.

Arto Melleri: Boris Karloff, teoksessa Zoo. Otava 1979. Nuku rauhassa Norma Jean, teoksessa Johnny B. Goethe. Otava 1988.

Kari J. Kettula: Franz Kafka, teoksessa Yksipistekaksi. Kustannus-Mäkelä 1981.

Leo Lindsten: Ilmestyskirja. Nyt, teoksessa Liekehtivä vanha. WSOY 1981.

Leksa Vossi: Unelmatodellisuus, teoksessa Tuotanto karja lauma. Johanna 1981.

Kari Hotakainen: turisti laskee, teoksessa Harmittavat takaiskut, WSOY 1982.

Kirsi Seula: Perkele - kuvia Suomesta, julkaisematon.

Karin Alm: Kolme laulua rakkaudesta, Kirjallisuuslehti 8/1935.

Markku Into: Kuin viimeistä päivää, teoksessa Tänään kotona. Tammi 1978. Tuntematon joki ja Reilu marxismi, teoksessa Etäisten lauseiden mies. Tammi 1980.

Jyrki Pellinen: Krookukset, jotka pääsivät filmiin, teoksessa Satuja. Otava 1974. Elokuva ja Kadut kotiin, teoksessa Kesän jälkeen värit muuttuvat. Otava 1977. Meidän on nyt ajateltava, teoksessa Kesän maa. Otava 1973. jokainen ihminen on tarusto ja nuoruus paloi karrelle teoksessa Yön kaunottaret ovat todellisia kuvitelmia. Otava 1987. Luen Werner Herzogia, teoksessa Ennen ja jälkeen. Otava 1994.

Jorma Kapari: Jesenin, kuinka minä tänne ole joutunut, teoksessa Moratorio. Tammi 1986.

Gunnar Björling: Charlie Chaplin, teoksessa Kosmos valmiiksi kirjoitettu. Valitut runot. Suom. Tuomas Anhava. Otava 1972. Alunperin Quosego-aikakauslehdessä vuonna 1928.

Charlie Chaplin

Eikenenkään
nauru suusta,
suuri suru.
Katso matami ja poliisi makkarakoju kakara,
hulluja silmiä sinä maalat
jaloillasi.
Pakattavaksi kolminkertaiseen pakkilaatikkoon lähetettäväksi
seudulle sitä varten mitä meistä tulee.

Veikko Pietilä: kirjoitan runoa aamuyöstä, teoksessa Jäähyväiset amiraalille. Otava 1964.

Pekka Piirto: flamingot pesii silminnähtävän mielellään muutamien ja ikkunaverhot huojuvat, käyvät levottomiksi kun avaan, teoksessa Piirtoja. WSOY 1968.

Olli-Matti Rominus: (elektroni), teoksessa Rautavuoteella. Otava 1961. milloin kuumaa, milloin kylmää ja Hiukan vanhempi, tai hyvin vanha, teoksessa Hän tarvitaan. Tammi 1967. (Runossa milloin kuumaa, milloin kylmää mainitaan ohimennen Satyajit Ray.)

Pekka Kejonen: eeeee) talvi-illan tarinoita miehestä joka ampui LIBERTY valancen, teoksessa Käyttögrafiikkaa. Tammi 1965.

minä istuin elokuvissa elävissä ja katselin miestä joka ampui LIBERTY wallacen minä katselin miestä joka ampui ja istui edessäni imlmielävänä ja tulin pois ja se mies edelleen elävänä minä katsoin ja lunta oli nilkkaan asti satanut satanut siis nilkkaan ja sinä iltana se mies ampui LIBERTYN ja nilkkaan

tyttö joka päivällä soitti sanoi menevänsä illalla katsomaan sitä miestä joka ampui LIBERTY wallagea nilkkaan jossa oli lunta ja minä menin myös katsomaan lunta jota ampui alas taivaasta sellaisella vauhdilla että pois tieltä ja että sanan eteen pilkku, että ampui

kun tyttö oli ampunut minut mukaansa ampumaan sitä miestä ja LIBERTY wallakea nilkkaan satoi lunta ja minä ajattelin mitähän siitä tulee kun tulee lunta ja jos se mies jonka piti ampua LIBERTY walladea nilkkaan ampuu lunta kaikki on pilalla ja tyttö ampuu taas minut ja miehen joka ampui LIBERTY walangea nilkkaan

kun LIBERTY walagea oli ammuttu nilkkaan ampui hän lunta ja tytön nilkkaan ampui mies jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt ampua minut jo toiseen kertaan eikä suinkaan se tyttö oli hyvästä perheestä jossa oli lunta nilkkaan kun ei ollut kattoa ja tosiasiassa se ampui sitä katolta nilkkaan jossa oli LIBERTY walanse

kun minä ja LIBERTY wallanse ammuimme toisiamme nilkkaan ei kuitenkaan katolta ampui tyttö miestä eikä suinkaan nilkkaan ei ainakaan siihen samaan johon LIBERTY walase oli minua ampunut eikä katolta lumesta puhumattakaan jota kyllä ammuttiin mutta ei taaskaan nilkkaan

kun huomattiin että sanan edessä pilkku ja mies onkin nimeltään LIBERTY walance yksinkertaisella veellä ampuivat kaikki toisiaan nilkkaan eikä lunta ollut kuin nimeksi kaikki saivat nimensä historiaan ja lunta satoi lisää ja se LIBERTY wallance joka olikin LIBERTY valance eikä suinkaan tuplalla weellä antautui lumenluojaksi.

Liisa Heikkerö: (jean vigo) ja (yksityisalue), teoksessa Leija. Gummerus 1963.

(jean vigo)

soudan huoneita idästä länteen
                              aurinkoa etsin
                              sinua vedestä

(yksityisalue)

rakastavat uivat
                virtaa vastaan
vartijat rannoilla
                haavissa vettä
Henrik Alcenius: Filmi valottuu, teoksessa Mitä tämä on. Otava 1964.

Filmi valottuu kun kamera käy
ja
Valkokangas on valkoinen kun projekti syttyy

Pelkoa ja uskallusta on elokuvamiehen elämä täysi
Tyhjää täysi ja ladattu

Sormi painaa näppäsintä?
Tarmo Manelius: Menen merelle, saaret uivat ohitse, teoksessa Arabeskit. Akateeminen Kustannusliike 1961.

Menen merelle, saaret uivat ohitse. Seireenit istuvat laajakankaan äärellä.
Tuulia riittää, kalliot nielevät mökkejä himmeyteen.
Minun pitäisi olla jo perillä ja vaimoni kanssa, mutta matka ei kysy.
Hänen ikävänsä ei kestä huomisen yli, vaan hän kävelee metsään
ja kohtaa siellä naapurin. Tämä metsästää.
Säilytän kukat joita vaimoni tuo
ja vaistoan niiden hehkun, kun hän on jo unohtunut.

Kalevi Lappalainen: Kulttuurityhjiö Kansas, teoksessa Kallioon maalatut kirjaimet. Karisto 1992. King Kong villitys, teoksessa Avaruuden avoimet nuotit. Karisto 1978. Neuvottelupäivien kulku, teoksessa Liikkuvat maisemat. Karisto 1973.

Matti Rossi: Kauriinmetsästäjä, teoksessa Hiljaisuus ja matkatoverit. Tammi 1980.

Kalevi Seilonen: Minulla on ollut laajentunut silmä, teoksessa Ilman valloitus, Tammi 1968.

Jyri Schreck: Ehkä myös yksinäisyys, teoksessa Että olisit läsnä. Otava 1977. Kesällä, näin kesällä, teoksessa Myöhäinen kevät, varhainen syksy. Otava 1982.

Väinö Kirstinä: Ruskeanvihreä sammal, teoksessa Talo maalla. Tammi 1969. Intohimon kukat, teoksessa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Tammi 1967.

Intohimon kukat

     yksityisahneuden yleishyödyllisyys on
                     kasvojensäästämisväline
prinssi ja puoli valtakuntaa tulevat joka pakkauksen mukana
        ne ovat köyhän miehen orkideoita
intohimon kukkia
                      kuvotus
                      herättää huomiota ostajassa
       Gina Lollobrigida syleilee
       Burt Lancasteria
             intohimoisesti
                        trapetsihypyssä
Gorillan rakkauselämän
seksi, väkivalta
           elokuvat ovat parempia kuin koskaan
                    yleisö on emotionaalisesti nälkiintynyt lapsi

Ruskeanvihreä sammal

Ruskeanvihreä sammal on kasvanut harmaansinervän kiven kylkeen. Kiven kyljessä Cesare Borgian kasvot, turpeat Orson Wellesin kasvot.
Muissakin kivissä on hahmoja: yksi on ahven tai murmeli, riippuu siitä miten katsoo, toinen kivi on virtahevon pää, joka haukkaa ikuisesti suurta möhkälettä. Se ei ole vieläkään nielaissut suupalaansa.
Entä jos viljelisi kivistä maata: tuottaisi sipuleita, neilikoita, mansikoita tai villaa? Virkamieheksi en sovi; maanviljelijän ammatti on minun sukuni perinne, ja minä olen satunnainen poikkeus, seikkailija ellen huijari.


Kari Peitsamo: Veden ominaisuudet, teoksessa Maan alla. Johanna 1980.

Tutkin veden ominaisuuksia hukkumalla. Ruumiini ajautui rantaan, jossa oksensin ja nousin ylös.
Aurinko laski. Linnut alkoivat laulaa. Tiesin olevani jossakin etelässä. Oliko tämä saari? Lähdin kulkemaan sisämaahan päin.
Vähän matkaa kuljettuani saavuin rinteen harjalle, josta näkyi alas laaksoon. Näin alkuasukaskylän täynnä villiä elämää. Keskellä kyllä paloi suuri tuli. Filmattiin James Bond -elokuvaa.
Juoksin rinnettä alas kylään. Näin asuntovaunun ikkunassa Roger Mooren.

Matti Paavilainen: osa runosta Velipekka, teoksessa Mihin maailman tapahtuu. Kirjayhtymä 1968.