Epäjohdonmukaiset muumit ja epäonniset kirjantekijät

Helsingin Sanomissa ilmestyi aiemmin tällä viikolla arvosteluni Sirke Happosen kirjasta Muumiopas, jonka SKS julkaisi jo viime vuoden puolella. Juttu ei ollut enää ajankohtainen, mutta Hesarin kulttuurin Antti Majander piti juttua sen verran hyvänä, että antoi sille vielä tilaa lehdessä.

Kirjahan on mainio, kuten Hesarissa totean: Happonen antaa tilaa Tove ja Lars Janssonin luomien hahmojen epämääräisyydelle ja epäjohdonmukaisuudelle ja kunnioittaa sitä. Mitään ei naulata paikoilleen, koska niin ei tapahdu Muumi-kirjojen ja -sarjakuvien maailmassakaan. Huomasin että joku arviota kommentoinut piti epäjohdonmukaisuuden käsittelyä outona. Olisin varmasti voinut käsitellä asiaa enemmänkin, mutta toisaalta päivälehtiarvostelussakin voinee jättää tilaa lukijan omalle hoksauksellekin. Tarkoitin siis nimenomaan esimerkiksi Myyn epäselviä sukulaisuussuhteita, mutta myös sitä, miten tuttujenkin hahmojen luonteet saattavat muuttua kirjasta tai sarjasta toiseen. Todettakoon varmuuden vuoksi, että juuri tämä epäjohdonmukaisuus tekee Muumi-kirjoista niin eläviä ja koskettavia.

Ja mitä tulee Hesarin kommentoijan kummasteluun siitä, ovatko Nuuskamuikkunen ja Tuu-tikki todellakin ärsyttäviä, niin ovathan he! Kummatkin ovat paremmintietäjiä, jotka mielellään kertovat toisille, miten tulee elää - ja vieläpä kietovat ohjeensa epäselvään muminaan. Mutta mikä parasta, tämä ei ole Muumi-kirjojen sisältö. Itse ainakin rakastan Muumeissa sitä, että mikään väite ei ole lopullinen. Kaikille on suotu mahdollisuus elää elämäänsä juuri niin kuin haluaa. Muumit näyttävät hienoa esimerkkiä todellisesta suvaitsevaisuudesta - ja kirjojen moniäänisyys korostaa sitä vielä lisää.

On kuitenkin myönnettävä, että suhtauduin Muumioppaaseen hiukan epäillen. Siinä on osuuksia, joissa Happonen opastaa lukijoita löytämään sisäisen hemulinsa tai auttaa tunnistamaan tosielämän Pikku Myyt. Onko Muumeista tullut terapiakirjallisuutta? Mutta ei huolen häivää: nämäkin kohdat on hahmotettu hienosti, ilman vaikutelmaa siitä, että kirjoittaja ohjailisi ylhäältäpäin ihmisten valintoja.

Oli myös toinen syy, miksi hiukan kyräilin Happosen kirjaa. Minun piti nimittäin tehdä vastaava opus! Yhdessä ystäväni ja kollegani Ville Hännisen kanssa suunnittelimme monen vuoden ajan kirjaa, jolla oli työnimenä "Muumilaakson kuka kukin on". Tarjosimme ideaa WSOY:lle, jossa ideasta pidettiin, mutta siihen suhtauduttiin oudon varovaisesti, tyyliin "pitää nyt tarkkailla Tove Janssonin perikunnan ilmapiiriä". Asia jäi vähitellen emmekä jostain syystä lähestyneet muita kustantajia, kunnes viime syksynä päätin, että teen opuksen yksin, kun Ville tuntui kiireiseltä - ja samassa tulikin tieto, että SKS julkaisee Happosen Muumioppaan!

Mutta hyvä näin. Muumiopas on varmasti parempi kuin mitä olisimme Villen kanssa onnistuneet tekemään (puhumattakaan vaihtoehdosta, että olisin tehnyt kirjan yksin), koska Sirke Happonen tuntee aineistonsa niin perusteellisesti ja kunnioittaa sitä hienosti. Tosin olemme Villen kanssa vitsailleet kaanoniin kuulumattomien Muumi-hahmojen esittelystä: japanilaiseen tv-sarjaan keksityt hahmot (etupäässä noita ja Alisa, mutta myös muita) sekä Muumi-sarjakuvalehteen kehitellyt hahmot ansaitsevat ilman muuta oman hakuteoksensa! (Niitä ei ole edes ihan vähän, koska Muumi-lehden tarinoita kirjoittaessa pitää kuulemma pitää kiinni säännöstä, että uudet hahmot esiintyvät vain kerran.) Puhumattakaan Johanna Sinisalon käsikirjoittamasta sarjakuvasta Muumimamman vaarallinen nuoruus, joka on todennäköisesti paras ei-Jansson -Muumi.

Muuten olen sitä mieltä, että Ilkka Ruokolan sarjakuvaversio Tove Janssonin ensimmäisestä Muumi-kirjasta Suuri tuhotulva pitäisi julkaista albumina. Nyt se löytyy vain jatkokertomuksena 90-luvun Muumi-sarjakuvalehdestä.

Reino Helismaa: Kadonnut murhaaja ja muita jännitysnovelleja

Olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana tehnyt työtä, jolla on merkitystä: olen koonnut kokoelmia vanhoista suomalaisista novelleista, suurimmaksi osaksi sellaisista, jotka on alun perin julkaistu lukemistolehdissä. Ne ovat siis olleet lukemisen jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettua viihdettä. Näiden novellien ja niiden tekijöiden pelastaminen - edes pienelle osalle lukijoita sekä tutkijoille - on ollut minusta tärkeää, vaikka uskon, että monikaan nykylukija ei osaa ajatella asiaa niin. Kovin kannattavaa homma ei ole taloudellisesti ollut, sillä suurin osa näistä kirjoista ja kirjasista on tehty pienillä palkkioilla ilman toivoakaan rojalteista.

Ja näköjään niistä löytyy aina huomautettavaa. Marton Taigan Osiriksen sormuksen kanssa kävi isompikin kämmi, ja lisäksi viime vuonna ilmestynyt joulutarinakokoelma jäi työuupumuksen takia pahasti puolitekoiseksi. Parhaiten olen tässä lajityypissä varmaankin onnistunut sotakirjassa Tankki palaa! ja erätarinakokoelmassa Outoja jälkiä, joissa kummassakin on sekaisin korkeakirjallisempaa ja viihteellisempää kertakäyttökirjallisuutta. Kun on kirjallisuudenhistoriasta puhe, en osaa tehdä näiden kahden välillä välttämättä eroa. Kyse ei tietenkään ole pelkästä lukukokemuksesta. (Itse asiassa minua on aina vaivannut se, että populaarikulttuurin historiasta puhuvat ja intoilevat yliopistotutkijat eivät oikein koskaan osaa liata käsiään todellisessa populaarikulttuurissa, vaan kosketelleet lähinnä sen kulttuurisesti hyväksyttyjä yläkerroksia. Kumpi on todellista 1800-luvun alun populaarikirjallisuutta, Jane Austen vai halvat penny dreadful -vihot? Raymond Chandler vai suttuiset true crime -lehdet?)

Ensimmäinen kirja, jonka kokosin vanhoista lukemistolehtinovelleista, oli sanoittajalegenda Reino Helismaan tarinoista koottu ...ja Reikärauta-Brown; sen julkaisi nyt jo kuopattu Book Studio. Suurelta osin Isku-lehdessä sekä Ilmarisen Yllätyslukemisto-lehdessä ilmestyneistä jännitysjutuista koottu kirja sai ilmestyessään vuonna 2001 kohtuullisen hyvin julkisuutta ja tapasin Hectorinkin, joka samana syksynä julkaisi levyllisen uusia tulkintoja Helismaan lauluista. Myöhemmin kokosin talkootyönä Länkkäriseuralle pienen pokkarillisen Helismaan lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Liian halvalla myydyt kirjat loppuivat nopeasti. Lisäksi joulukirjassani oli mukana Helismaan lännenmaisemiin sijoittuva hauska tarina eri kansallisuutta edustavien tyyppien joulunvietosta kullankaivauksilla. Se oli ilmestynyt alun perin vuonna 1945 ja itse asiassa kertoi jotain oleellista optimismista, jolla Suomessa sodaan jälkeen suhtauduttiin tulevaisuuteen, piruillen mutta uskoen siihen, että jokin yhteinen sävel löytyy. Monet Helismaan aiemmista novelleista - jotka oli siis kirjoitettu ennen sotaa - olivat synkempiä, väkivaltaisempia ja ilkeämpiä. Sellainen oli myös omakustanteisessa Isku-lehdessä julkaisemani gangsteritarina "Ilmiantajan täytyy kuolla" vuodelta 1940.

Reikärauta-Brown on minusta edelleen hyvä kirja ja jutut suurimmaksi osaksi hyviä (kirjahan on juuri säälimättömien jännitysnovelliensa takia mukana kokoamassamme suomalaisen noirin kaanonissa), yhtä harmittavaista virhettä lukuun ottamatta. Olin kirjaa kootessani töissä Turun Ylioppilaslehdessä ja kävin keväällä 2001 läpi avoeroa. Tyttäreni ei ollut täyttänyt vielä kahtakaan. Muistan olleeni kaupungilla haahuilemassa, kun Book Studion Kari Lindgren soitti minulle ja kyseli, missä kirja viipyy - en ollut juuri ehtinyt paneutua asiaan kaiken muun paineen alla. Kokosin nopeasti kasan kopioita, joita olin Helismaan novelleista ottanut, ja lähetin Lindgrenille. Kirjoitin myös esipuheen kirjaan ja Lindgren pyysi muisteluksia Markku Helismaalta. Jossain vaiheessa kesää Lindgren soitti minulle ja sanoi, että kirjassa on pieni moka, mutta sille ei voisi enää tehdä mitään, koska kirja on jo ladottu ja taitettu. Lähettämäni nippu oli nimittäin sisältänyt Helismaan serkun, ystävän ja kollegan Olavi Kanervan novellin nimeltä "Pirunkiulua tutkimassa". Yritin puhelimessa sanoa Lindgrenille, että lähetän uuden, suurin piirtein samanmittaisen novellin, mutta hän ei jostain syystä suostunut, vaan ehdotti, että esipuheeseen lisätään maininta, että Helismaa olisi julkaissut normaalien salanimiensä lisäksi myös juttuja nimellä Osmo Kosta - se oli siis Kanervan käyttämä salanimi. Myönnyin vähän pitkin hampain.

Juttu - joka on Helismaan omia novelleja huomattavasti heikompi - on kuitenkin kirjan ensimmäisenä. Tiedän ainakin yhden lukijan, joka nostaa tarinan esimerkiksi siitä, että Helismaa ei ollut kovin hyvä kirjoittaja... Eikä hän tietenkään koskaan muista, että olen huomauttaunut moneen otteeseen, että se ei ole Helismaan novelli. Toivottavasti muut nyt muistavat, kun olen kirjoittanut asiasta! Väännetään vielä rautalangasta: Reikärauta-Brownissa oleva novelli "Pirunkiulua tutkimassa" ei ole Reino Helismaan kirjoittama!

Huomasin pari viikkoa sitten, että Helismaan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Ehdotin saman tien Turbatorin kustantajalle Harri Kumpulaiselle, että voisin koota kirjan Helismaan jännitysnovelleista. Tai itse asiassa ehdotin Kumpulaiselle kahta kirjaa ja idea näyttää menneen läpi: ilmestyy siis novellivalikoima ja sen jälkeen jokin Isku-lehteen tehty jatkokertomus omana kirjanaan. Minulla on mielessä erittäin kyyninen seikkailukertomus nimeltä "Kuoleman peili", josta voisi hyvinkin tulla sopiva, noin 120-sivuinen kirja. (Joka tietysti nykylukijoille näyttäytyy liian lyhyenä, ellei sitä markkinoi taitavana pienoisromaanina.)

Tulevan novellikokoelman työnimenä on tällä hetkellä "Kadonnut murhaaja", rikollisten välisiä välienselvittelyjä kuvaavan, jälleen kerran erittäin kyynisesti päättyvän novellin mukaan.

Postasin Reikärauta-Brownin tarkemman sisällysluettelon tällaiseen hätäapublogiin, johon olen koonnut sisällysluetteloita ja muita bibliografioita. Jostain syystä minusta on oleellista, että tällaista tietoa löytyy netistä. [Nota bene: tarkennan sisällysluetteloa myöhemmin.]

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Noir on ulkomailla muotitermi. Sillä myydään vaikkapa Henning Mankellia, puhutaan Scandic Noirista (EDIT: Nordic Noir lienee kuitenkin se yleisemmin käytetty käsite). Hotelliketjuunhan monet ruotsalaisdekkarit sopivatkin. Aiemmin tällä viikolla huomasin, että Harlequinkin hakee noir-jännäreitä. Aikovat perustaa uuden linjan nimeltä Intrigue Noir. Harlequinin sivuilla sanotaan: "Hard-boiled crime and dangerous situations are foreplay for your hot, hot heroes and sophisticated heroines."

No mikä ettei. Film noir -elokuvista nimensä saanut noir liitetään usein kovaksikeitettyyn dekkariin, mutta asian ei tarvitse olla niin. Sofistikoituneet kirjoittajat aloittavat lajityypin (tai tyylilajin) Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, jotkut jopa Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Pääpaino on juuri pimeydellä, mustuudella - termin lanseerauksessa merkittävästi mukana ollut surrealisti André Breton toimitti vuonna 1940 valikoiman mustaa huumoria nimellä Anthologie de l'humour noir. Mukana on sellaisia kirjoittajia kuin markiisi de Sade, Jonathan Swift ja Kafka sekä paljon unohdettuja ja tuntemattomia pimeyden kartoittajia.

Pimeyttä on kartoitettu myös Suomessa, jopa rikosromaaneissa, joissa täällä yleensä tyydytään kauhistelemaan pintapuolisesti ihmisten rikoksia. Noir-kirjallisuuteen kuuluu ajatus synkkyydestä vielä kirjan päätyttyäkin. Ei ole mitään syytä, miksi loppuratkaisu olisi onnellinen. Parempi jos ei ole. Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä. Noir-romaani tarjoaa yhden ratkaisun siihen ongelmaan, joka syntyy, kun dekkareissa pahat ihmiset ovat melkein aina läpeensä pahoja ja hyvät ihmiset, epäonnistuneina luusereinakin, hyviä. Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. (Joissain kaikkea kolmea, kuten vaikkapa Dave Zeltsermanin Fast Lane -romaanissa, jota yritin 5-6 vuotta sitten hommata suomeksikin.) Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa. (Tietysti on aste-eroja eikä kaikki, minkä voi laskea noiriksi, ole näin pessimististä ja synkkää. Väkivalta ja perversiot auttavat yleensä määrittelyssä, eikä kyse ole mistään sarjamurhaajajännärien tarkoin laskelmoidusta yli-ihmisten tekemästä väkivallasta, vaan enemmänkin keskiössä ovat random acts of violence.) Ehkä noir ei ole tyylilaji, vaan sisältölaji - tyyliin termi kuitenkin usein yhdistetään, sekä kirjoitus- että visuaaliseen tyyliin.

Ehdotin ystävilleni ja kirjailijakollegoilleni Tapani Baggelle ja Antti Tuomaiselle (kummatkin noir-kirjailijoita par excellence), että kokoaisimme suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanonin. Pääpaino on tietenkin alla olevassa listassa rikosromaaneilla, mutta laajensimme termin kattamaan myös monenlaista kaunokirjallisuutta. Mukana on 40-luvun lukemistoviihdettä, 60-luvun nouveau romania, 80-luvun ankaruutta, 2000-luvun pastissinomaista dekkaria. Halusimme listoja tehdessämme välttää helppoja suosituksia - pelkkä kovaksikeitetty tyyli tai juonirakentelu ei riitä! Se että kirjan päähenkilönä on yksityisetsivä - alkoholisoituneesta komisariosta puhumattakaan! - ei tee kirjasta noiria. Teokset identiteetin hajoamisesta ovat olennaista noiria, mutta Suomesta sellaisia ei taida juuri löytyä, varsinkaan niin että mukana olisi edes jonkinlainen rikos. Rikos muodossa tai toisessa on kuitenkin oleellinen seuraavassa listassa.

Omat teoksemme listassa ovat toisten listantekijöiden hyväksymiä. Odotan kommenteissa lisäehdotuksia - itse en tunne esimerkiksi Jari Tervon tuotantoa niin että osaisin häntä liittää tyylilajiin, vaikka ehkäpä Myyrä voisi hyvinkin siihen kuulua. Varsinkin naiskirjailijoiden osuutta uskoisin voitavan lisätä.

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Juha Seppälä: Hyppynaru (1990; myös Super Market, 1991, käy, sen monet lyhyet jutut muistuttavat 2000-luvun ultraväkivaltaista flash fictionia, jota löytyy netistä)
Arto Salminen: Ei-kuori (2003)
Jorma Napola: Ruuvikierre (1962)
Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009)
Tapani Bagge: Musta taivas (2006)
Veikko Ennala: Veljeni herrassa (1965)
Marko Tapio: Kolmetoista mehiläistä (1964)
Pentti Kirstilä: Jäähyväiset rakkaimmalle (1977)
Harri Nykänen: Raid ja mustempi lammas (2000)
Markku Ropponen: Mies katoaa sateeseen (1992)
Tauno Kaukonen: Klaani (1963)
Petri Salin: Toinen nainen (2009)
J-P Koskinen: Eilispäivän sankarit (2011)
Martti Laine: Kuilu (1937)
Erkki Wessman: Odotus (1965)
Mika Waltari: Jokin ihmisessä (1944)
Hugo Nousiainen: Yöpäivystäjät (1949)
Reino Helismaa: ...ja Reikärauta-Brown (2001, novellit 1930- ja 1940-luvuilta)
Timo Pusa: Onnen ruuma (1992)
Hannu Vuorio: Nyman (1995)
Alpo Ruuth: Viimeinen syksy (1980)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Arto Melleri: Tuomiopäivän sävärit (1987)
Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki (1967)
Mikael X. Messi: Lausteen himokämppä (2010)

Mahdollisesti mukaan seuraavat:

Helvi Hämäläinen: Tuhopolttaja (1949)
Maria Jotuni: Jouluyö korvessa (1946, kirjoitettu 1930)
Väinö Linna: Musta rakkaus (1948; nimensäkin puolesta noiria! Edvin Laineen elokuva on huomattavan noir-vaikutteinen, löperöä lopetustaan lukuun ottamatta)
Tero Liukkonen: Dark Lady (1998; voi olla liian kirjallinen ja älyllinen pastissi todella toimiakseen noirina, mutta ehkäpä joku osaa paremmin kommentoida)

PS. Jo postattuani mieleen tuli yksi runoteos, joka saattaisi tässä listauksessa puolustaa paikkaansa: Teemu Helteen kovaksikeitetystä dekkarista vauhtia ottava Mustat lehdet.

PS2. Muualta tulleita lisäehdotuksia:

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset; Imelda (listassa nyt oleva teos on "Hanhivaaroineen ja proseduureineen myös perinteinen juonidekkari")
Pentti Pesä: Muurahaisen varjo (1990)
Martti Linna: Ahventen valtakunta (2007)
Kalervo Lindström: Tuntomerkit (1965)
Esa Sariola: "tuotannossa on useakin noir-sateenvarjon alla mahtuva"
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu ("vasta 90-luvulla julkaistu esikoisteos, jossa nainen sekoaa ja päästää poikaystävänsä päiviltä")
Jussi Kylätasku: Runar ja Kyllikki
Onni Halla: Oudot virrat (joka perustuu samaan tositapaukseen kuin Aarne Tarkaksen elokuva Olemme kaikki syyllisiä)
Arto Schroderus: Äpärät (omakustanne vuodelta 1996, jonka lähes koko painos on tuhottu)
Veikko Ennala: Nainen, jonka minulle annoit
Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille
Marko Kari: Verikaste ("hieman hämärä kirja josta jää ristiriitainen olo (oliko se taitavasti kirjoitettu vai sekavaa paskaa?), mutta lopputulos on saatanan synkkä joka tapauksessa")
Matti Mäkelä: Rakkausromaani (2006)
Vuokko Tolonen: Salainen keittokirja (1998)
Tuula-Liina Varis: Vaimoni (2005)
Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932/1946)
Juha Numminen: Viimeiseen pisaraan (1987)

PS3. Huomautettiin myös, että "roman noir" olisi vanhempi termi kuin "film noir". Se on ihan totta, mutta ei käsittääkseni tässä yhteydessä, vaan sillä tarkoitettiin esimerkiksi 1800-luvun englantilaisia kauhuromaaneja. Ja jos olen mitään James Naremoren hienosta kirjasta More Than Night: Film Noir In Its Contexts käsittänyt, niin sen, että tässä mielessä termiä ruvettiin käyttämään aikaisintaan 1930-luvun Ranskassa ja silloin se ei tarkoittanut mitään positiivista, vaan oli enemmänkin kriitikoiden käyttämä leimakirves lohduttomia  ja poliittiseen apatiaan johdattelevia elokuvia vastaan. Ranskalainen Série Noire -kirjasarja aloitettiin vuonna 1945 ja se auttoi termin lanseerauksessa. Mutta termihän on hyvin subjektiivinen eikä sitä ehkä pysty koskaan täydellisesti määrittelemään niin että kaikki termin hyväksyisivät. Ehkä myöhemmin tämän tekstin pohjalle syntyy jokin laajempi artikkeli perusteluineen.

PS4. Tätä Facebookissa kommentoinut ystävä naureskeli, että termi pitäisi suomentaa. Kävisikö Ilmarisen muinaisten dekkarien tapaan "mustanurkkainen romaani"?

Nelikymppisyydestä, kaljusta, leopardihanskoista

Tunsin itseni tyhmäksi vetäessäni leopardikuvioiset hanskat käteeni. Olin lähdössä vaimon kanssa keskustelemaan sosiaalikeskukseen mahdollisesti tehtävästä lastensuojeluilmoituksesta. Lisäksi minulla oli yllä leopardikuvioinen sininen farkkupaita, turkoosit pillifarkut ja turkiskauluksinen takki. Todellakin tunsin itseni ylipukeutuneeksi mokomaan tilaisuuteen, jonka sävy ja tarkoitus ovat synkät ja vakavat. Olisi pitänyt olla tavalliset farkut ja harmaa tai korkeintaan musta pusakka, joka ei huuda: "Katsokaa, olen erikoinen!"

Samana päivänä kirjailija Jarkko Tontti julkaisi Hesarin nettisivuilla paljon keskusteluttaneen kolumninsa, jota puitiin erityisesti Facebookissa. Tontti kirjoitti siitä, miten nelikymppinen mies alkaa väkisinkin näyttää joko yli-ikäiseltä teiniltä tai sitten tylsimykseltä, joka ei jaksa panostaa ulkoasuunsa ja käyttää vain mahdollisimman vähän huomiota kiinnittäviä vaatteita. Tontti nosti fyysikko Syksy Räsäsen esimerkiksi nelikymppisestä, joka ei ole mukautunut miesten ulkonäköpaineisiin - monen mielestä Tontti teki tämän mauttomasti ja hatarin tiedoin goottialakulttuurista.

Kolumni oli minusta melko vaatimaton arvostetun kirjailijan tekemäksi, mutta en myöskään raivostunut siitä niin paljon kuin esimerkiksi Sylvin kolumnisti. Joissain päin Facebookia Tonttia haukuttiin aika kovin sanoin ja ihmetyksekseni jotkut ihan fiksut ihmiset olivat sitä mieltä, että Tonttia ei tunnettaisi muusta kuin tekijänoikeusjärjestöjen trollina.

Tontin tekstiin liittyvissä kommenteissa panin merkille, että kaljua ja kauluspaitaa pidettiin suurin piirtein tylsimpänä mahdollisena yhdistelmänä - että kaljulle ja kauluspaitoja käyttävälle Tontilla ei pitäisi olla mitään saumaa moittia tai naureskellen ironisoida kenenkään tyyliä. Kriitikko Otto Talvio näytti sanovan - ehkä läpällä? - että Tontti on portsarin näköinen.

kuva Lauri Hannus

Kun ajoin hiukseni pois syksyllä 1996, se näytti erikoiselta. Jotkut pitivät sitä pelottavanakin - kuten äitini, joka joidenkin julkisten tilanteiden edellä saattoi kysyä puhelimessa: "Onko sinulla vielä se kalju?" Yhtä pitkää syksyä lukuun ottamatta olen ollut kalju kohta 15 vuotta enkä voisi kuvitellakaan, että kasvattaisin takaisin minkäänlaista surureunusta. Saatoin jopa vähän suutahtaa, kun jotkut ilmoittivat kovaan ääneen, että kalju ja kauluspaita on tylsintä mitä voi olla. (Joskus välillä näkee kyllä myös kommentteja, ettei aikuisen miehen tulisi käyttää t-paitoja. Jäljelle jäävät kai vain colleget.)

Toisaalta on ne leopardihanskat ja turkoosit pillifarkut. Ne ovat minulle arkivaatteita! Leopardikuvioinen farkkupaitakin oli ensimmäinen, jonka löysin vaatekasasta. Minun tiedetään käyttäneen myös omituisempia vaateparsia. Ajatus sukupuoliroolien rikkomisesta - vielä nelikymppisenäkin! - on minusta kiehtova, varsinkin jos sen onnistuu tekemään niin että ei näytä transvestiitiltä (millä en tarkoita mollata ketään transvestiittiä). Tällä hetkellä haaveilen samantyyppisistä kengistä kuin muotibloggaaja Teemu Bling (eivät näy kauhean hyvin linkatussa kuvassa).

Kaikesta tästä pelleilystä huolimatta minulla on jatkuvasti sellainen olo, että yritän liikaa enkä silti onnistu näyttämään siltä kuin joku Teemu Bling. Että näytän portsarilta. Että olen tylsä kaljupää, joka on viimeisen kolmen vuoden aikana vain lihonut lukioaikaisiin mittoihinsa. Että kaikki yritykseni olla jotain muuta näyttävät vain naurettavilta. Ja että varsinkin kalju on nykyään helppo ratkaisu, johon turvautuvat monet, aivan liian monet. Se jos mikä on alle nelikymppisten miesten univormu. Ja univormuja olen aina vastustanut. (Ne eivät ole minusta edes fetisseinä niin kiihottavia kuin monien mielestä.)

Olen käsittääkseni Jarkko Tontin kanssa samanikäinen. Siksi näin kolumnin tekstin alta myös itseironian tai ehkä jopa surun. Se on sukua sille tunteelle, josta Riku Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten kirjan nimeltä Hyvästi tytöt. Olen myös huomannut, että baareissa käyminen on vuodenvaihteen jälkeen alkanut kiinnostaa vähemmän. Enemmän kiinnostaa herätä sunnuntaiaamunakin ihan hyvävointisena ja levänneenä. Se ei tietenkään mitenkään vähennä tunnetta uhkaavasta keski-ikäistymisestä ja enenevästä portsarityylistä, joka uhkaa kaikkien muiden ilmaisunvapautta.

Tunnen Tonttia sen verran, että uskallan veikata, että ikääntymisen lisäksi häntä pännii ylipäätään ihmisten halu kuulua alakulttuuriin ja ajatella itseään aina jonkin alakulttuurin - tai parin sellaisen - kautta. Tunnistan saman itsessäni: en ole koskaan halunnut kuulua mihinkään tiettyyn jengiin, alakulttuurit sinänsä eivät voisi vähempää kiinnostaa, vaikka niiden piirissä tuotettu tai fanitettu taide ja/tai viihde olisikin minusta hyvää. Oli miten oli, ihmisillä, joita ei kiinnosta kuulua viiteryhmiin, on usein myös taipumus töksäytellä rumasti toisista ihmisistä. Olen koettanut kamppailla omasta vastaavasta taipumuksestani eroon, mutta huomaan sen välillä nousevan esiin. (Siksi varmaan jotkut blogikirjoituksistani jäävät toisaalta-toisaalta -jaarittelun tasolle, kun en halua sanoa suoria sanoja.) Monet Jarkko Tontin blogia tai Facebook-kommentteja lukeneet tietävät tämän taipumuksen hyvin. Voisin luetella muitakin vastaavasta taipumuksesta kärsiviä, mutta jääkööt mainitsematta.

Kärsin siis neljänkympin kriisistä, samoin ilmeisesti Tontti. Syksy Räsänen ehkä ei. Joku voisi sanoa, ettei hän kärsi, koska hän on sinut itsensä kanssa. Mistä me tiedämme, mistä hän kärsii? Sen takia joillain on aina sama tyyli: se toimii naamiona, jonka alle pystyy hyvin peittämään epävarmuutensa ja heikkoutensa. Suuresti ihailemani Quentin Crisphän toteaa klassisessa Tyylikirjassaan jotakuinkin niin että omasta persoonallisuudestaan ei tarvitse puhua, koska sen tulee näkyä kaikissa eleissä ja valinnoissa, myös pukeutumisessa. En usko, että Quentin Crisp olisi ollut kovin miellyttävä tuttavuus.

PS. Tätä kirjoittaessani minulla on jalassa harmaat leopardikuvioiset talvileggingsit. Ihan kiva työasu.

Misantropian historia painoon

Monta vuotta teossa ollut kirjaprojekti, jonka vuoksi olen välillä ollut menettää mielenterveyteni, meni tänään painoon. Kyse on Savukeitaalle tehdystä - tai oikeastaan päätyneestä - artikkeli- ja/tai esseekokoelmasta Misantropian historia, joka käsittelee ihmisvihan ilmentymiä kautta aikain eri näkökulmista. Sisällysluettelo alla, kustantaja Ville Hytösen taiteilema kansi vieressä. Kirjoitan joskus tarkemmin kirjan syntyhistoriasta - se on aika hyvä case kirjailijan elämästä ja normaalista työrutiinista.

Juri Nummelin: Lukijalle
Juri Nummelin: Johdatus misantropian historiaan
Anssi Hynynen: ”Elämässä tarvitaan joko järkeä tai hirttosilmukkaa”. Ihmisvihaa Ateenassa
Juri Nummelin: Molièren Alceste, uuden ajan ihmisvihaaja
Juri Nummelin: Markiisi de Saden probleema
Tommi Melender: Massojen vihollinen
Jussi K. Niemelä: Neroja ja ihmisiä. Schopenhauerin ja Nietzschen elitistinen harha
Juha-Heikki Tihinen: Pohjoismaista ihmisvihaa. Sandemose ja Strindberg
Tapani Kilpeläinen: Kolme tapaa yrittää eroon ihmiskunnasta. Modernismi misantropiana
Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun
Jussi K. Niemelä: Yukio Mishima ja veren estetiikka
Juri Nummelin: Dekkarit ja misantropia
Jussi K. Niemelä: Viheliäisin luontokappale
Ville Hänninen: Lopussa naru? Kalervo Palsan sarjakuvat ja makaaberin komiikka
Tomi Kiilakoski: ”Inhimillisyys on yliarvostettua”. Ihmisviha koulusurmissa
Kimi Kärki: Kallonpala-amuletteja ja palavia kirkkoja. Varg Vikernes ja norjalainen black metal -alakulttuuri
Juri Nummelin: Molière, Nietzsche ja pari suomalaista kusipäätä

PS. Ai niin, viimeinen teksti käsittelee Pasaa ja Atpoa!