Tulossa: Turun seudun arkkitehtuuriopas

Vedoksista nimiöstä otettu kuvakaappaus. Kirjan pitäisi ilmestyä vielä ennen kesää tai kesän alussa. (Kustantaja Laaksonen ei ole sukua Mikko Laaksoselle.)

Kirjassa esitellään Turun keskustan ja eri kaupunginosien merkittävimmät arkkitehtuurikohteet sekä lähikuntien tärkeimmät kohteet. Teos on luonteeltaan hakuteos ja sopii pidettäväksi mukana ja siinä on kartat suunnistusta helpottamaan.

Olen tässä jo monta kertaa kirjoittanut kirjoista, joita on tehty kuin Iisakin kirkkoa. Tämä on yksi niistä - sain tähän taiteen keskustoimikunnan rakennustaiteen osastolta ison apurahan jo vuonna 2010, ja alun perin puhuttiin että kirja ilmestyisi kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. No, homma sitten viivästyi, mutta lopulta sain oman osuuteni teksteistä valmiiksi noin vuosi sitten. Kirjoitustyö oli yllättävän vaativa - eikä yksistään sen takia, että arkkitehtuuri on ollut kaiken aikaa minulle vain harrastus, ei missään nimessä työ missään kirjoittamismielessä. Onneksi oli hyviä lähteitä käytössä ja Mikko on ollut erinomainen virheiden bongaaja.

Mitä itse aiheeseen tulee, niin uskallan sanoa, että ylpeinä pidämme myös uuden arkkitehtuurin puolta. Esimerkiksi Meritalo Käsityöläiskadulla ja Gadolinia Piispankadulla ovat hienoja betonirakennuksia. Arvaan, että nämä kannat herättävät monissa vastustusta.

Vielä kerran Misantropian historiasta: ihmisviha ja naiset

Elizabeth Báthory

Olin eilen radiossa Tuomas Karemon haastateltavana Kultakuume-ohjelmassa. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi, että loppuvaiheissa juttu jäi kiertämään kehää - klassinen "why didn't I say that earlier?" -tilanne, kun kotiin tultuani keksin paljonkin kommentteja Linkolasta ja Nietzschestä. Mutta ei näitä auta selitteleminen.

Sen sijaan haluaisin vähän selitellä yhtä asiaa Misantropian historiasta. Karemo ihmetteli asiaa, joka on aiemminkin noussut esille ja jota minun olisi pitänyt kirjan toimittajana reflektoida alun pitäenkin. Kyse oli siitä, miksi kirjan kirjoittajissa ei ole ainuttakaan naista, mutta ennen kaikkea siitä, miksi kaikki kirjan tekstit käsittelevät miehiä. Okei, markiisi de Sadea käsittelevässä tekstissä keskeisenä lähteenä on Simone de Beauvoirin essee "Onko de Sade poltettava?" (Lisäksi siinä mainitaan de Saden romaanien päähenkilöitä, kuten jumalainen Juliette.)

Banaali totuus on, että naiskirjoittajia kirjassa ei ole, koska en saanut kirjoittajaksi ketään naista. Ehkä aihe ei kiinnosta naisia, kun en saanut missään vaiheessa vihiä kenestäkään misantropiaa tutkineesta naiskirjoittajasta - tämä voi tosin olla omaa laiskuuttani. Mitä taas tulee naisiin kirjan aiheena, niin enpä tiedä. Sanoin radiossa jotain ympäripyöreää siitä, että naiset ilmeisesti ovat empaattisempia kuin miehet eivätkä ryhdy missään vaiheessa vihaamaan koko ihmiskuntaa, vaikka olisi syytäkin. Ehkä kyse on myös siitä, että naisille ei ole kulttuurissa suotu mahdollisuuksia samanlaisiin vihanpurkauksiin kuin miehille. Vihainen nuori mieshän on kulttuurimme olennaisia myyttejä, jolle rakentuu paljon filosofiaa ja kulttuurihistoriaa.

Jossain vaiheessa kirjaan oli harkinnassa teksti Valerie Solanasista ja hänen SCUM-manifestistaan. Jos pitää vaikkapa natseja misantrooppeina, niin miksi kummassa ei Solanasia, joka haluaa, että miehet poistetaan maan päältä? Samanlainen teleologia kumpaankin nimittäin liittyy: ihmiskunnasta tulee parempi, kun siitä hävitetään joitain osia, natsien tapauksessa juutalaiset ja muutamat muut vähemmistöt, Solanasin tapauksessa miehet.

Ottamatta kantaa siihen, kuinka tosissaan Solanas oli vaatimuksessaan (tunnettuahan on, että hän yritti ampua Andy Warholin), voi perustellusti kysyä, onko tämä ihmisvihaa, joka kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Ja tästä voi edetä seuraavaan kysymykseen: pitääkö ihmisvihaajan vihata kaikkia ihmisiä tasapuolisesti? (Monethan väittävät tekevänsä näin, mutta sillä yleensä oikeutetaan seksismi ja rasismi.) Solanas jäi lopulta kirjasta pois, osittain senkin takia, että aikaa ja jaksamista uuden tekstin tekemiseen tai uuden kirjoittajan etsimiseen ei ollut. Olen joka tapauksessa kirjoittanut Solanasista Turun Sanomien arvostelussa. (Tässä myös Pertti Jarlan kriittinen näkemys.)

Olisiko muita naispuolisia ihmisvihaajia? Tätä kirjoittaessani mietin kuuluisaa sarjamurhaajaksi väitettyä Elizabeth Báthorya, kaikkien black metal -poikien fanituksen kohdetta. Haku "female misanthrope" tuottaa joitain blogeja, kuten tämän, jota ei oikeaksi misantropiaksi viitsi kutsua. Ehkä on nähtävillä kaksi samanaikaista prosessia: mikä tahansa banaali erimielisyys (blogissa kehutaan esimerkiksi Thatcheria) riittää misantropiaksi; nuorille naisille sallitaan nykyään enenevässä määrin vihastuminen ja suuttuminen julkisesti. (Kiinnittäkää huomiota siihen, että toisessa - ilmeisesti naisen ylläpitämässä - blogissa valitetaan ihmisten pukeutumisesta samalla tavalla kuin Pasa ja Atpo Eniten vituttaa kaikki -lässytyksissään. Korjatkaa jos olen väärässä blogin pitäjän sukupuolesta.)

Edit: taidan sabotoida omaa kirjaani, sillä en millään näköjään pysty sanomaan, että yksi esseistä käsittelee Patricia Highsmithiä. 

Suomalaisen elokuvan festivaali ja Paola Suhosen elokuva

Ja nyt ihan jotain muuta... Olen mukana ideoimassa ja järjestämässä Turussa järjestettävää Suomalaisen elokuvan festivaalia, joka alkaa huomenna keskiviikkona. Muoti- ja designsuunnittelija Paola Suhosen pitkän esikoiselokuvan Seven Heaven Love Ways (2012) näyttäminen oli minun ideani, alla ohjelmakirjaan kirjoittamani esittelyteksti. Suhonen saapuu vieraaksi perjantaina kello kahdeksan. (Elokuvan nimestä on ollut epäselvyyttä, tiedoissa se on useimmiten "7", mutta elokuvan alkuteksteissä se lukee kirjaimin.) PS. Minun piti verrata elokuvaa myös David Byrnen True Storiesiin, johon viittaa myös ilmiselvä Texas-yhteys, mutta unohdin.

7 Heaven Love Ways

2012. Tuotanto: IvanaHelsinki Cinema. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Paola Suhonen. Miksaus: M. Parker Kozak. Leikkaus: Yuki Aizawa. Musiikki: Chip Taylor. Näyttelijät: Chip Taylor (Larry T. Taylor), Joshua Seidner (cowboy), Frey Ranaldo (pikkuveli), Sage Ranaldo (isoveli), Annabella Asvik (Isabella), Leah Singer (Julia). Ensi-ilta: Flow Festivalilla elokuussa 2012. Kesto: 86 min.

Muotisuunnittelija Paola Suhosen ensimmäinen pitkä elokuva 7 Heaven Love Ways (2012) rakentuu yhden hotellihuoneen ympärille. Hotellihuone sijaitsee keskellä ei-mitään jossain päin Texasia, lähellä Meksikon rajaa. Seitsemän eri ihmistä tai paria ajautuu vuorollaan samaan huoneeseen selvittelemään omaa tai toisten elämää. Rakenne muistuttaa paljon vaikkapa Altmanin Short Cutsia tai Tarantinon Pulp Fictionia (Kill Billiin elokuvassa suoraan viitataankin), ja Altmanista ajatus taas ajautuu kohti Raymond Carverin vähäsanaisia novelleja, joissa asioihin tullaan kesken kaiken eikä tyydyttävään loppuratkaisuun ikinä päädytä.
Tilalla ja siinä olevilla asioilla ja esineillä on tarinoissa suuri merkitys, joskus suurempi kuin tarinoiden juonilla itsellään. Oranssi laatikko, jota pikkupojat kanniskelevat paikasta toiseen, kattoon ripustetut lahjat tyttöystävälle, hevoskuvioinen tapetti, joka saa haikailemaan menneisyyttä toisen pojan kanssa, hotellihuoneen peilin ylle sytytettävät kabaree-henkiset lamput, jotka innostavat drag-henkisiin kalsarikänneihin...
Kohtauksissa on usein mukana myös asioita, jotka eivät kuulu kuvaan. Venäläissyntyistä naista esittävän Angelika Kallion tuoreella aviomiehellä (Adam Stillman) on paperista tehdyt mustat tekoviikset, radiosta kuuluu Texasin lakeuksilla rapia, keskellä kuivaa erämaata on Pradan tyhjäksi jäänyt kenkäkauppa, rehevällä keski-ikäisellä naisella on hyvin istuvan jakkupukunsa alla nännit paljastava toppi.
Koskettavin episodeista on varmasti lopetusepisodi, jossa The Troggsien kuolemattomaksi tekemän "Wild Thingin" säveltänyt Chip Taylor kuljettaa avolavansa etupenkillä tuhkauurnaa. Taylor on tehnyt myös elokuvan country- ja folk-henkisen musiikin, joka tulee katsojaa lähelle intiimiydessään.
7 Heaven Love Ways on kuvattu Super 16 mm -filmille Paola Suhosen toimiessa itse kamerankäyttäjänä. Monet näyttelijöistä toimivat muoti- tai designalalla, ja kuvissa näyttäytyvät Angelika Kallion lisäksi muun muassa muotibloggaaja Annabelle Asvik, miesmalli Bartek Borowiec sekä New Yorkissa Fille de Joie -nimistä vintage-kauppaa pitävä CC McGurr. Mukana on myös multimediataiteilija Leah Singer sekä hänen lapsensa Frey ja Sage Ranaldo [eli Sonic Youthin Lee Ranaldon vaimo ja lapset]. Suomenkielisessä episodissa näyttelevät elokuvan kuvaussihteeri Johanna Tähti sekä World Visionissa digitaalisen median parissa työskentelevä Tomi Mäkilä.
Elokuva on tätä aiemmin Suomessa nähty julkisesti vain Flow-festivaalilla Helsingissä. Chip Taylor myös esiintyi samalla festivaalilla.

Apurahapäätökset ja niiden avoimuus

Sain taiteen edistämiskeskukselta postia. Kysyn sen johdosta seuraavaa: "Oliko kyse siitä, että hakemus oli huono? Vai siitä, että nyt katsottiin, että suunniteltu teos ei ole riittävän hyvä? Vai siitä, että ajateltiin tekijän olevan niin vakiintunut, ettei tarvitse apurahoja? Vai siitä, että tekijän uskotaan saavan apurahaa hankkeeseensa jostain muualta? Vai siitä, että tekijän parhaiden luomisvuosien katsotaan olevan jo takana? Vai siitä, että tekijä sai samasta paikasta toissa vuonna ja kirjastoapurahoja viime vuonna? Vai siitä, että apurahoista päättävät tekevät päätöksiä arvalla eivätkä pysty perustelemaan niitä rehellisesti ja avoimesti?"

Perusteluina näissä päätöksissä on samat sanat kaikille: "otettiin huomioon määrärahan käyttötarkoitus [no shit, Sherlock] ja suuruus, hakuohjeissa todetut kriteerit sekä avustuksen tarpeellisuus"; "kiinnitettiin huomiota hakijan taiteellisen toiminnan laatuun, hankkeen laatuun, laajuuteen ja vaikuttavuuteen sekä hankkeen talousarvioon ja toteutuksen organisointiin". Ota tästä nyt sitten selvä. Miten apurahanhakija voi tämmöisten päätösten jälkeen tietää, mihin seuraavaksi tulee kiinnittää huomiota? Pitääkö hanke hylätä vai pitääkö tehdä uudenlainen hakemus vai pitääkö hakea päivätyötä?

En ole koskaan kuullut kunnollista selitystä sille, miksi apurahapäätösten perustelut eivät ole julkisia. Eivät jaksa selitellä kaikille? Olen tainnut tämän ennenkin sanoa, mutta muistan varmaan ikuisesti sen, millä tavalla joitain apurahapäätöksiä tehtiin Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnassa (jossa olin jäsenenä kymmenisen vuotta sitten): "ei vakuuta" oli aika yleinen lause. Ei sellaista tietenkään voi apurahanhakijalle sanoa. (Vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että suuri osa hakemuksista oli juuri luokkaa "ei vakuuta". Jokin ammatillinen kunnia saa minut ajattelemaan, että oma hakemukseni ei tätä luokkaa ollut.)

Aika usein mietin, että apurahatahot eivät aina oikein ole selvillä, millaisilla palkkioilla teoksia tehdään. Se, että on julkaissut vuoden aikana vaikkapa kolme kirjaa, ei tarkoita jatkuvaa rahavuota, vaan minun tapauksessani vaikkapa 2300 euron tuloja (kertakorvauksina, ei rojalteja). (Joku saattaisi sanoa, että pitäisi vaatia parempia sopimuksia. Sopii koettaa.) Osittain siksi kirjoitin aiemmin pitkän postauksen Misantropian historia -teoksen valmistumisesta. En tiedä, kuinka edustava tapaus on, mutta itselleni kirjan kanssa tuskailu oli arkipäivää neljän vuoden ajan, ja korvaukseksi sain 500 euroa. Apurahojen välttämättömyyttä ei voi siis kyllin korostaa.

En ole toisaalta varma, haluanko todella apurahapäätösten perusteille enempää julkisuutta, koska se saattaisi tarkoittaa, että hankkeiden valmistumista syynätään entistä tarkemmin. Paljonkohan tässä maassa on keskeneräisiä kirjoja, joihin on saatu apurahoja..? Toisaalta mainitussa eilisessä postauksessa selväksi käy, että kirja valmistui kuin valmistuikin! Toivon vain, että toimitettu artikkelikokoelma näyttäytyy apurahanmyöntäjille luovan työn tuloksena eikä muun työn ohessa vasemmalla kädellä koottuna työvoittotyyppisenä ratkaisuna.

Tänä keväänä - toivottavasti! - ilmestyy vielä toinen kirja, johon olen saanut apurahan jo kaksi vuotta sitten ja jonka tekstiosuuden olen tehnyt jo vuosi sitten eli Turun arkkitehtuuriopas.

Edit: Otso Kantokorven tämänpäiväinen bloggaus aiheesta kulttuurijournalismi ja raha (tai kapitalismi) jotenkin tuntuisi liittyvän tähän samaan aihepiiriin. Minusta tuntuu aina välillä, että kulttuuritoimijoiden puolella ei ole oikein kukaan, kun samansuuruisia olemattomia rahasummia jakelevat niin menestyvät media-alan toimijat ja pienet ns. kulttuurintahtoiset kustantajat.

Erään kirjan syntyhistoriaa, eli kertomus Misantropian historiasta

Kokoamani ja toimittamani teos Misantropian historia lienee tullut painosta ja on saatavilla. En ole varma, koska en ole nähnyt kirjaa enkä ole itse asiassa saanut siitä edes kustannussopimusta.

Sinänsä en pidä ihmeenä, että näin on, koska kirjan tekeminen on ollut todella vaivalloista. Välillä on tuntunut siltä, että kirja on kirottu eikä se ikinä ilmesty - ja varmasti moni olisi jo nakannut hankkeen katuojaan moneen kertaan, jos olisi ollut minä. 

Idea ihmisvihan historian kartoittamisesta syntyi yli neljä vuotta sitten, kun Matti Juhani Saari toteutti Kauhajoen koululla traagisen ja merkityksettömyydessään typerän kouluampumisen. (Yritin tapailla asiaa jo tällaisessa miniesseen tapaisessa runoblogissani.) Saaren touhuilla ei ollut ilmeisesti minkäänlaista ideologista taustaa, mutta sen sijaan Pekka-Eric Auvinen oli kunnostautunut ihmisvihan julkisena kannattajana pitämällä päällään muun muassa "Humanity is overrated" -paitaa. Tajusin, että ihmisvihalla on historia tai että ainakin sen takana on eri aikoina erilaisia ideologioita. 

Hahmottelin ideaa paperilla ja pistin apurahahakemuksia vetämään. Sekä Suomen tietokirjailijat että Alfred Kordelinin säätiö tukivat hanketta, mutta huomasin nopeasti, että idea oli itselleni liian vaativa. Nietzschestä esimerkiksi olisi pitänyt kirjoittaa asiantunteva essee enkä tiedä, miksi olin kuvitellut, että osaisin sellaisen tehdä tutustumatta aiempaa laajemmin Nietzschen tuotantoon sekä sitä käsitteleviin kommentaareihin. Sama kävi monien muidenkin aiheiden kanssa, joita olin tapaillut. Ongelmaksi ylipäätään muodostui se, etten löytänyt kunnollista kokonaiskatsausta aiheesta. 

Sain aloitettua kirjoittamisen Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki -kirjoista ja -blogista. Myöhemmin kirjoitin Molièren Ihmisvihaajasta. Kummastakin tekstistä jopa ilmestyi jonkinlainen versio eri lehdissä (Molière Hesarissa ja Pasa ja Atpo kuopatussa KirjaIN-lehdessä). Teksteihin sain ideoita Kalle Haatasen kirjasta Ei voisi vähempää kiinnostaa, joka oli muutenkin sen verran hyvä opus, että välillä mietin, onko siinä jo käsitelty koko aihepiiri. 

Mutta tähän homma sitten jäikin. Apurahat olivat jo menneet sen sileän tien, todennäköisesti niillä tehtiin jotain muita kirjoja. Kaksi artikkelia oli valmiina, lopusta ei mitään tietoa. 

Jonathan Swift

Jossain vaiheessa puhuin Juha-Heikki Tihisen kanssa, että tekisimme kirjan yhdessä. Olin törmännyt Juha-Heikkiin kirjamessuilla ja hän oli sanonut kirjoittavansa Jonathan Swiftistä artikkelia ja suunnittelevansa laajempaa ihmisviha-aiheista esseekokoelmaa. Ehdotin yhteistyötä ja pidimmekin useita palavereja aiheesta, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut, syystä tai toisesta. Minullakin pukkasi koko ajan muita kirjaprojekteja eikä kuopatulta näyttävän kirjan valmisteluun välttämättä enää olisi saanut apurahoja. 

Asiaa yli vuoden verran tuskastuneena pyöriteltyäni tajusin, että pystyisin tekemään kirjan toimitettuna artikkelikokoelmana, sen verran kuitenkin tunnen filosofian ja kulttuurihistorian tutkijoita ja harrastajia. Aloin tuntea jo pelkoa siitä, että apurahoja perittäisiin minulta takaisin - en tiedä, oliko peloissa perää, mutta esimerkiksi Suomen tietokirjailijat vaatii, että hankkeista tehdään kunnollinen selvitys ennen kuin uutta apurahaa voi saada. Olisiko pitänyt kirjoittaa: "En pystynyt tekemään kirjaa, mutta kirjoitinpa pari artikkelia, jotka on myös julkaistu? Kai tämä on ok?"

Epäilyistäni huolimatta kirja saatiin uudestaan käyntiin! Tuukka Tomperi varsinkin oli suuri apu, kun haalin kirjoittajia kasaan, suuri kiitos siitä! Tuukka taisi jossain vaiheessa sanoakin, että niin&näin voisi olla myös kiinnostunut kirjan julkaisemisesta - mutta eivät voisi maksaa mitään. Kirjoittajien haalimisessa meni tietysti aikaa, mutta uskalsin joka tapauksessa lähestyä kustantajia. Savukeitaan Ville Hytönen oli periaatteessa kiinnostunut, mutta arveli, ettei artikkelikokoelma kiinnosta ostajia riittävästi. En muista, kävikö idea jollain muulla kustantamolla vielä, mutta Anna-Riikka Carlson, joka oli silloin Avaimeksi muuttuneessa BTJ:ssä kustannuspäällikkönä, oli siitä kiinnostunut. Sovimme hankkeesta alustavasti ja sovimme tekijänpalkkiokseni tuhat euroa. Kirjoittajille olisi maksettu sata euroa per teksti, mutta sekään ei innostanut esimerkiksi Jyrki Vainosta, jolta tilasin tekstin Jonathan Swiftistä kun näytti, että Juha-Heikki Tihinen ei omaansa ehdi tehdä. (En tiedä, ilmestyikö hänen mainitsemansa kolumni koskaan.) Jyrki sanoi että sadan euron palkkio laadukkaasta artikkelista on naurettava. En voinut väittää vastaan. 

Nietzsche

Kirja alkoi kuitenkin valmistua ja artikkeleita tipahdella minulle viime vuoden keväällä. Seassa oli monia hyviä, Jussi K. Niemelän perusteellinen Nietzscheä ja Schopenhaueria käsittelevä essee, Tapani Kilpeläisen aivan erinomainen modernismin ihmisvihaa käsittelevä teksti, Tomi Kiilakosken perusteellinen kirjoitus Columbinen koulusurmaajista sekä Pekka-Eric Auvisesta, Anssi Hynysen sujuva katsaus misantropiaan antiikissa... Itse onnistuin kirjoittamaan uudet tekstit markiisi de Sadesta sekä dekkarien ihmisvihasta (jossa käsittelen lähinnä Jim Thompsonia ja Patricia Highsmithiä) sekä aloitin pitkän johdantoartikkelin kirjoittamista. 

Kevään lopulla tuli kuitenkin ilmoitus, että Avain lopettaa yleisen tietokirjallisuuden (sekä kaunokirjallisuuden) julkaisun ja että Anna-Riikka Carlson vaihtaa WSOY:n kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi. Tämä tarkoitti sitä, että Avain ei Misantropian historiaa julkaisisi. Olin tietysti aivan käärmeissäni ja varmasti näytin sen sähköposteissani, mitä olen jälkeenpäin katunut (ja myös pyytänyt anteeksi). Vetosin siihen, että teoksesta on tehty alustava, vaikkakin suullinen sopimus, ja että Avaimen on julkaistava teos, mutta eivät antaneet periksi. Kirja jäi ilman kustantajaa. 

Lähestyin uudelleen Savukeitaan Ville Hytöstä. Tämä oli edelleen sitä mieltä, että kirja olisi kiinnostavampi yksittäisen kirjoittajan esseekokoelmana - ja oli tietysti aivan oikeassa, olen samaa mieltä itsekin -, mutta sanoi ettei Savukeidas pysty maksamaan tuhatta euroa enempää. Tein pienen laskelman ja epätoivoisena ehdotin, että minulle maksettaisiin teoksen toimittamisesta ja neljästä artikkelista yhteensä 500 e ja kirjoittajille 50 e per teksti. Hytönen sanoi, että siinä tapauksessa voidaan harkita. Kysyin vielä kirjoittajilta, kävisikö tämä diili heille vai pitäisikö vielä lähestyä muita kustantajia. Olin itse niin tuskainen asian - ja tulevien apurahojen - suhteen että minulle olisi kelvannut lähes mikä tahansa diili. Kirjoittajat onneksi hyväksyivät Savukeitaan, kustantamolla on kuitenkin tiettyä uskottavuutta. 

Ja nyt kirja on siis ilmestynyt.

Kritiikin uutiset 3/2012

Koen pientä häpeää siitä, että viimeistelin joitain tekstejä melko rennolla otteella. Natsismia käsittelevä kohta johdantoartikkelissani esimerkiksi on varmasti tuskallisen pinnallinen eikä kestä kriittistä tarkastelua. En siinä vaiheessa yksinkertaisesti viitsinyt paneutua asiaan, kun halusin vain saada opuksen pois käsistäni. En voi syyttää tästä kuin itseäni, koska minunhan olisi pitänyt paneutua asiaan jo alun perin. Huono omatunto iski uudestaan tänä aamuna, kun luin vessassa istuessani Aleksis Salusjärven pääkirjoitusta Kritiikin uutisiin 3/2012. Siinä Salusjärvi kirjoittaa köyhyyden ja taiteen tekemisen suhteesta: "Tienestien perässä alkaa päästää itseään vähän helpommalla. Mutkat tulee oikaistuiksi ja lopulta ajattelun korvaa asennoituminen. (...) Viimeistelystä lipsuminen käy laiskan ajattelun oikeutuksesta." Juuri näin taisi parissa kohdassa käydä, vaikka kyse ei ollutkaan sen kummoisemmasta tienestistä. Kirjasta saamallani palkkiolla pystyn juuri ja juuri maksamaan yhden kuukauden elatusmaksun sekä asuntolainan lyhennyksen. 

Yllä olevan tarkoitus ei ole toimia minään antimainoksena. Kirja on hyvä, paikoitellen suorastaan erinomainen - tässä sisällysluettelo. Kirja ei ole kattava katsaus (sikäli kuin sellaista tästä aiheesta voi edes olla), mutta paljon siitä, mitä erillisissä esseissä ei käsitellä, käsittelen johdantoartikkelissa. Näin esimerkiksi Jonathan Swift, josta ei lopulta tullut omaa tekstiään. 

En myöskään halua moittia kirjoituksellani ketään, vaikka olenkin maininnut ihmisiä ja kustantamoita nimeltä. On suurelta osin täysin omaa syytäni, että kirjaprojekti meni näin hankalaksi. Mielelläni esiintyisin nyt esikoisesseekirjan tekijänä. Nyt olen vain artikkelikokoelman toimittaja. Ja niitähän Suomessa piisaa.