sunnuntaina, kesäkuuta 23, 2013

Miksi kirjan mielestäni tulisi olla lyhyt?

Helsingin Sanomissa julkaistiin noin viikko sitten arvioni amerikkalaisen Gillian Flynnin hitiksi nousseesta jännäristä Kiltti tyttö. Kehun kirjaa kohtuullisesti (se on todellakin kekseliäs, ja samalla se on julma kuvaus 2000-luvun alun kolmekymppisten elämäntavasta ja sisältää monia ironisia oivalluksia), mutta moitin sitä liiasta pituudesta. Kirjoitan jotenkin niin, että samat säväykset ja samat yllätykset saisi sata sivua vähemmälläkin määrällä.

Huomasin, että tätä kohtaa moitiskeltiin ja naureskeltiinkin Facebookissa. Eräs kustannusalan toimija oli sitä mieltä, että on tyypillistä kriitikolle, että valittaa viihdyttävän kirjan pituudesta. Jutussa totean, että ylimääräinen pituus ei välttämättä ole kirjailijan vika, vaan kustannusmaailman, joka vaatii aina vain pidempiä kirjoja. Tätä kohtaa eräs tunnettu kirjailija siteerasi ja sanoi, ettei hän ole törmännyt vastaaviin mekanismeihin. Ehkä olisi pitänyt selventää, että ajattelin keskeisesti amerikkalaista kustannusmaailmaa, jossa todellakin lajityyppikirjailijoilta vaaditaan pitkiä kirjoja. (Olen kyllä huomannut saman hiipineen Suomeenkin: esimerkiksi Tapani Baggen kirjat ovat pidentyneet viime aikoina. Mutta edelleen täällä kirjailijalla on enemmän vapautta valita aiheensa ja käsittelytapansa kuin Yhdysvalloissa. Ja huomautan vielä, että puhun nimenomaan lajityyppikirjailijoista, jollainen Flynn on, vaikka Kiltti tyttö onkin ylittänyt genrerajoja suosiossaan.)

Sama kirjailija totesi myös, että kriitikko ei koskaan tajua, että kirjailija tekee tahallaan asioita, ei vahingossa. Vähän ihmettelen: pitäisikö ihailla sitä, että tahallaan pitkitetään tarinaa? Ajatus on ilmeisesti se, että kirja on niin viihdyttävä, että sen parissa halutaan viettää enemmän aikaa. Siihen halutaan uppoutua ja viettää siellä, sen maailmassa aikaa.

Tämä uppoutuminen on tietysti jotain samaa kuin koukuttavuus, josta kirjoitin edellisessä tekstissä Tommi Melenderin esseekokoelman yhteydessä (Kiiltomatoon tulee elokuussa kirjasta kirjoittamani arvio, jossa käsittelen hiukan samoja asioita). Pitäisi tuntea vaikkapa deleuzelaista teoriaa, jotta asiaa voisi paremmin analysoida, mutta tuntuu ainakin mutuhuttu-pohjalta, että asiat liittyvät yhteen. Uppoutuminen perustuu kapitalistiseen halun maksimointiin. Jotta lukija tuntisi saavansa kirjasta riittävästi irti, sen pitää viedä lukijansa omaan maailmaansa niin täysin, että lukijalla ei ole mitään valitettavaa. (Tämän voisi halutessaan yhdistää kustannusalan kriisiin: 150-200-sivuiset kirjat, jotka ennen olivat melkein vakio, tuntuisivat nykylukijasta huijaukselta eikä niitä enää ostettaisi.)

Perustelematon irtohuomio: ehkä tässä uudessa suhteessa kirjoihin on myös jotain samaa kuin tietokonepeleissä, joihin todella uppoudutaan. Ja toinen: biisithän kestävät nykyään melkein järjestään neljä minuuttia, jolloin kahden minuutin jälkeen käytännössä toistetaan samaa, vaikka ideat kuluivat jo siihen ekaan kahteen minuuttiin. Loput kaksi minuuttia käytetään vain siinä biisissä olemiseen. Mikseivät pitkät jatkuvajuoniset tv-sarjatkin voisi toimia saman periaatteen varassa? Niitähän ei oikeasti ole tarkoitus katsoa televisiosta jakso kerrallaan, vaan boksilta tai Netflixistä putkeen.

Tällaisesta kahden pennin teoretisoinnista sivussa olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että todellinen ammattitaidon osoitus on luoda samat tunteet ja samat ajatukset vähemmässä. Flynnin kirjassa on kohtauksia, joissa toistetaan samoja asioita moneen eri kertaan. Henkilöt tilittävät samoja tuntemuksia vain hiukan eri sanoin. En keksinyt, miksi ne olivat tarpeellisia - vaikka ne tietysti olivatkin viihdyttäviä, nokkelaa sanailua kun olivat. Koen lukijana itseäni pidettävän tyhmänä, jos asioita selitetään liian pitkään ja liian perusteellisesti. Lisäksi kirjan lopetus oli pitkitetty (enkä myöskään ihan uskonut siihen; nähdäkseni uskottavampi lopetus olisi ollut ainakin 30 sivua lyhyempi).

Tiedän kyllä, että feministisessä kirjallisuusteoriassa sanotaan, että tiivistäminen on patriarkaatin fiktiivisen ylivallan pönkittämistä. Kirjoittamisessa ei anneta tilaa tunteille tai rönsyilylle, vaan ne halutaan pimittää tai pitää tiukasti hallinnassa - esimerkkinä vaikkapa Hemingway. Ehkä eniten kuitenkin pidän kirjoista, joissa tämä miehiseksi väitetty kurinalaisuus valjastetaan samaisen patriarkaatin kritiikkiin, kuten vaikkapa Jim Thompsonilla (sillä alkuperäisellä), Jason Starrilla tai Charles Willefordilla (tai Tracy Chevalierilla!).

Tietysti on pitkiä kirjoja, jotka kestävät pituutensa: Tolkienin Sormusten herra (vaikka voisi siitä ehkä ne laulut jättää pois), Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, Theodore Roszakin Flicker, Sarah Watersin Silmänkääntäjä, Cervantesin Don Quijote... Lajityyppikirjallisuudessa en osaa vastustaa James Ellroyn Los Angeles -kvartetin teosten laajuutta eikä pituus häiritse minua esimerkiksi Michael Connellyn kirjoissa, vaikka joskus huomaan niidenkin kohdalla ajattelevani, että kunpa näitä saisi tiivistää. Samoin Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta eeppisenä, lähes länkkärimaisena kuvauksena kansakunnan synnystä oli hyvinkin perustellusti lähes tuhatsivuinen. (Joku voi sanoa tähän, että näköjään olen sitä mieltä, että suuret ja vakavat kirjat voivat olla pitkiä ja että väheksyn ihmissuhteiden paneutunutta kuvausta.)

Toisaalta kyse on myös yksinkertaisesti siitä, että olen kärsimätön ihminen ja kärsimätön siis myös lukijana. Liian pitkä kirja on pois muista kirjoista.

8 kommenttia:

Reta kirjoitti...

Useinmiten kun saan kirjan päätökseen, fiilis on samanlainen: olisi voinut usein karsia noin 50-100 sivua. Eräässä kirjassa oli melkein 100:n sivun loppuhäivytys. Tuli sellainen olo, ettei kirjailija olisi halunnut päästää irti.

Mutta sitten jos kirja on aivan vietävän hyvä, sen parissa viettäisi mieluusti kauemman aikaa!

SusuPetal kirjoitti...


Liian pitkät kirjat ovat liian painavia käsissä, en tykkää.

Suosittelen sinulle, kärsimätön ihminen, lainaamaan kirjastosta (jos et halua ostaa ja tukea köyhää) viimeisimmän kirjani Pellen muotokuva, löytyy kyllä hyllystä. Se on ohuehko, siinä on lyhimmillään puolen sivun pituisia tarinoita, enimmillään kolmisen sivua. Kulkee mukana repussa.

2times8 kirjoitti...

Tervehdys!

En ole itse lukenut tätä Gillian Flynnin kirjaa, mutta arviosi luin Hesarista tuoreeltaan, ja -hauskaa kyllä- silmäni osui nimenomaan juuri tuohon mainitsemaasi pointtiin kirjan liiallisesta pituudesta. Olin pyöritellyt samaa ajatusta edellisellä viikolla lukiessani Hannu Väisäsen mainiota ja etabloitua kirjaa 'Toiset kengät'. Mainitussa kirjassa lause elää ja tarina lentää komeasti, mutta silti mietin, että olisiko vähemmän voinut olla enemmän? Olisiko ediittori voinut olla hereillä, lyhentää kappaleita ronskisti ja saada sillä keinoin lukijan nälän jopa kasvamaan?
Ainahan lukukokemus muutoin on subjektiivinen juttu, josta kiisteltävää riittää...

Jyri Kontturi

Laura Honkasalo kirjoitti...

Sama olo ko kirjasta, tosin hyppelin huoletta joitakin kohtia yli. Eräs opettajani väitti kerran, että Amerikassa kirjailijoille maksetaan sivumäärän mukaan. Se kyllä selittäisi paljon!

Juri kirjoitti...

Yhdysvalloissa on perinteisesti maksettu sanamäärän mukaan, vaikka kaipa tilanne on muuttunut tällaisten megamyyjien ansiosta, ennakko kirjasta voi olla vaikka miljoona dollaria, vaikka se ei natsaisi sanamäärään. Kaksi senttiä sanalta on ollut kai aika käypä liksa.

Juri kirjoitti...

Susu: ilman muuta tsekkaan kirjasi, kiitos vinkistä!

Jukka Koskelainen kirjoitti...

Kokemukseni mukaan liika pituus on nykyään hyvin yleinen vaiva.
Dekkarit ovat nykään liian pitkiä. Esimerkiksi Nessser, Kepler ja Connelly ovat minut uuvuttaneet,jopa Peter James, saaneet toivomaan loppuratkaisua 150 sivua aikaisemmin. Simenon taas osasi tiivistää ja teki sen kerta toisensa jälkeen. Mutu-tuntuma on teitysti paras mittari: kirja on liian pitkä kun siihen väsyy. Ei ole suoraan sivumäärästä kiinni vaan sisäisestä dynamiikasta tms.
Ilman muuta kyseessä on myyntitemppu: paksu tuntuu vakuuttavammalta...

Juri kirjoitti...

Simenonia ei varmaan enää julkaistaisi 2010-luvulla. Tietysti kirjallisuus vanhenee, mutta joskus tuntuu, että se vanheneminen tehdään tarkoituksellisesti. (Tämä ajatus tietysti antaisi olettaa, että kirjojen pidentäminen on tahallaan tehtyä. Hmm... ehkä tätä ajatusta pitää vielä vähän kehitellä.)