Sarasvuo, stressi, apurahat

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika moneen kertaan rahasta. Siitä puhe mistä puute. Olen tällä hetkellä apurahalla, joka itselleni on iso, mutta huomaan että olen kohta käyttänyt sen enkä ole kuin raapaissut kirjaa, joka minun pitäisi sillä tehdä. Apurahojen ongelmahan on se, että ne saadaan silloin, kun edelliset hankkeet ovat vielä kesken. Tai oikeastaan ongelma on tämä: apurahat ovat aina niin pieniä, että niiden paikkaamiseksi pitää tehdä muita töitä, jotka taas estävät varsinaisen hankkeen toteuttamista. Näin ainakin itseni kohdalla: minulla on tällä hetkellä kesken kahden oman proosatekstin hiominen julkaisukuntoon, yhden tilapäiskirjan toimittaminen (ja taittaminen!) sekä yksi hakuteoksen omainen kirja BTJ:lle kahden kollegani kanssa. Keskity siinä sitten.

Nopea yhteenveto: toisesta proosateoksesta en saa mitään (vältyn kyllä tekemästä omakustannetta), toisesta saan ehkä parisataa, tilapäiskirjan toimittamisesta saan ehkä 500 e, hakuteoksesta sentään tonnin kertakorvauksena.

Törmäsin jokin aika sitten (Olli Sulopuiston blogissa) tämmöiseen sloganiin (suomennos on omani): tee töitä täyteen hintaan tai ilmaiseksi, älä koskaan halvalla. Ajatus on tietenkin ihan totta: täyteen hintaan haluaa tehdä kunnollista jälkeä ja kiinnostavia hommia, omia mielenkiinnon kohteita voi hinkata sitten ilmaiseksi kun ehtii. Halvalla kun tekee syntyy helposti pelkkää sutta: "Katsotaas mitä koneelta löytyy, vähän tuota hion ja pistän" tai: "Yhdistelen tosta paria vanhaa tekstiä ja pistän eteenpäin." (Toisaalta olen sitä mieltä, että todellinen ammattilainen tekee näinkin hyvää jälkeä eikä kirjoittamisen nopeus välttämättä korreloi tekstin huonouden kanssa.)

Tätä apurahakirjaa kootessani (kyse on novelliantologiasta) juttelin yhden mahdollisen (tai oikeastaan todennäköisen) kirjoittajan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että on melkein loukkaavaa kirjoittajaa kohtaan, jos korvaus novellista, jonka eteen voi nähdä monien viikkojen vaivan, on pieni. Kirjoittaja ehdotti, että tällaisia pieniä korvauksia voisi ohjata vaikkapa johonkin hyväntekeväisyyskeräykseen. Ei tietysti mikään huono idea, se saattaisi innoittaa jopa jotakuta ostamaan kirjan. Oli tosin pakko todeta, että itselleni 50 e, jonka novellista saattaa kustantajalta hyvinkin saada, voi tulla todella tarpeeseen.

Tällaisten asioiden pohtiminen on tietenkin merkki stressistä. Työ ei ole enää pelkästään työtä, vaan sitä koskee jatkuva tyytymätön puhe. On ahdistunut siitä, että ei ehdi tehdä kaikkia alipalkattuja töitään. Jari Sarasvuo kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumnissaan, että työstressi johtuu heikkoudesta. Jengi on masentunutta ja työkyvytöntä, koska aika menee paskaa ruokaa syödessä ja terassilla istuessa. Lenkille siitä, ja kaljat takaisin kaappiin!

Sarasvuon ajatuksessa on jotain nerokasta. Sitä ei voi kumota. Jos sanoo, että yt-neuvottelut tai työttömyys stressaavat, Sarasvuo voi aina sanoa: voit silti lenkkeillä ja jättää kaljat väliin. Jos mitään olen filosofiasta tajunnut, niin tämän: se, että jotain väitettä ei voi kumota, ei tarkoita, että se on totta. Sarasvuon ajattelu todistaa itsensä itsellään.

Lisäksi ajatuksesta puuttuu luokkanäkökulma (mikä ei tietenkään ole Sarasvuon kohdalla mikään ihme). Sarasvuon ajattelu edellyttää, että kaikesta työstä maksetaan aina täysi korvaus. Sen voi käydä kertomassa siivoojille tai lehdenjakajille. Vielä en ole itse omalla yli kymmenen vuotta jatkuneella työurallani täysiin korvauksiin törmännyt kuin muutaman kerran. (Nekin, jotka maksavat täysiä korvauksia, yleensä haluavat kättelyssä viedä työni kokonaan itselleen.) Sarasvuo tietysti tähän sanoisi: miksi en ole vaatinut täyttä hintaa työstäni, miksi olen tällainen vätys? Ja sitäpaitsi: vaikka saisin liian vähän rahaa töistäni, voin silti käydä lenkillä ja jättää kaljat juomatta.

Pohdin samaa myös huonoista palkkioista kirjoittaneen kirjoittajan kanssa. Olen tehnyt aika paljon sellaista hyvin epäkaupallista duunia, josta kukaan ei tässä maassa pystyisi maksamaan täyttä hintaa - tällaista voisi olla vaikkapa Reino Helismaan vanhojen lukemistolehtinovellien kokoaminen samoihin kansiin. Korvaukset niistä töistä ovat olleet aika vaatimattomia. Olen tehnyt tällaisia duuneja myös ilmaiseksi ja vapaaehtoispohjalta (ja teen vastakin), mutta mielelläni otan niistä vähän rahaakin.

Vai pitäisikö minun jättää ne tekemättä, jotta voisin keskittyä johonkin Isoon ja Tärkeään Projektiin ja saada siitä Täyden Korvauksen? Ne ovat kuitenkin kirjoja, jotka haluan tehdä - ja jotka joka tapauksessa haluaisin, että joku muu tekisi. Niiden tekeminen pitää minut onnellisena. Ja onnellisuuden avulla voin haistattaa pitkät Sarasvuon vahvuuspuheille.

PS. Eikö ole muuten kiva ysärihenkinen otsikko tällä kirjoituksella? 

Lotte Reiniger: Prinssi Ahmedin seikkailut

Turussa on Taiteiden yö, ja olen kohtsillään lähdössä ulos kaupungille sarjakuvakaupan ja Akateemisen virvokkeita nauttimaan. Minulla on myös yksi esiintyminen: pyysivät Kinokoplasta esittelemään Kirjakahvilassa esitettävän elokuvan, Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut vuodelta 1926. Se on hieno elokuva ja suostuin mielelläni. Alla teksti, joka tuskin on innovatiivisinta animaatiohistoriaa mitä on kirjoitettu, mutta välttänee kuitenkin. 

Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut

Hyvää iltaa, hyvä yleisö,

tämän illan elokuva on ainakin kahdella tapaa poikkeuksellinen tapaus. Ensinnäkin se on saksalainen animaatioelokuva. Kuka on kuullut saksalaisesta animaatioelokuvasta? Jotkut onnettomat ovat saattaneet nähdä 70-luvulla tehtyjä saksalaisia pornopiirrettyjä, mutta muuten... käsi pystyyn, jos joku muistaa ulkoa jonkun saksalaisen animaatioelokuvan! Mutta palataan tähän aiheeseen kohta uudestaan.
Toinen seikka, jonka vuoksi illan elokuva on poikkeuksellinen, on että se on usein - ei tosin ehkä enää niin kovin usein kuin aiemmin - sivuutettu animaatioelokuvan historiassa. Yleensähän sanotaan, että Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä on maailman ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut on sitä kuitenkin yli kymmenen vuotta vanhempi ja se kestää yli tunnin eli täyttää pitkän elokuvan kriteerit. Toisin sanoen sitä on lupa pitää maailman vanhimpana pitkänä animaatioelokuvana.
Toisaalta se ei sitä ole tarkkaan ottaen. Kaikista maailman maista Argentiinassa tehtiin jo 1910-luvulla kaksi pitkää animaatioelokuvaa. Quirino Cristiani -niminen elokuvantekijä kokeili pitkän piirretyn elokuvan tekemistä kahteen otteeseen, ensiksi vuonna 1917 70 minuuttia pitkällä El Apostol -elokuvalla, sitten seuraavana vuonna elokuvalla, jonka nimi oli Sin dejar rastros. Kummatkin elokuvat ovat tuhoutuneet, joten totuus Prinssi Ahmedin seikkailuista on että se on maailman vanhin säilynyt pitkä animaatioelokuva.
Sillä on muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät siitä harvinaisen. Kuten kohta näette, elokuva on siluettianimaatio. Jos mitään tiedän, niin Prinssi Ahmedin seikkailut  on maailman ainoa kokopitkä siluettianimaatioelokuva. Jos joku tietää toisen, nostakoon nyt käden ylös.
***
Palataan hiukan taaksepäin. Sanoin ettei Saksaa tunneta animaatiomaana. Wikipedia tuntee noin 30 saksalaista animaatioelokuvaa. Osa niistä on saksalaisia vain osittain, esimerkiksi Asterix-animaatiot on tehty saksalais-ranskalaisina yhteistuotantoina, osa on jo mainitsemiani pornopiirrettyjä, osa on Saksassa muualta muuttaneiden tekemiä kokeellisia lyhytelokuvia. Tällainen on esimerkiksi Puolasta emigroituneen Jan Lenican A (1965). Sitten on joitain televisiolle tehtyjä lastenanimaatioita, kuten Pikku karhu, jota tehtiin 2000-luvun alussa ja jota on näytetty Suomessakin.
Ollaan kuitenkin hyvin kaukana jostain Yhdysvalloista, Japanista tai Neuvostoliitosta. Sama koskee tietysti monia muitakin Länsi-Euroopan maita, joissa animaatiosta ei ole koskaan tullut laajaa elokuvateollisuutta tai suoranaista viihdebisnestä mainittujen maiden tavoin.
Mutta Saksa oli kuitenkin 1920-luvulla yksi innovatiivisimpia maita animaation historiassa. Saksassa tehtiin paljon kokeellista animaatiota, ja monet kokeellisen elokuvan merkkiteoksista ovat saksalaisia. Tällainen on esimerkiksi Viking Eggelingin Diagonaalisinfonia vuodelta 1924. Se on abstraktien muotojen leikki, joka on samalla harvoja täysin mykkiä elokuvia, koska sitä tuli esittää ilman minkäänlaista ääntä.
Eggelingin elokuva on osa laajaa kokeellisen, modernistisen taiteen esimarssia Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sillä on yhtymäkohtia kubismiin ja konstruktivismiin ja muihin taiteen ismeihin. Samaan liittyy myös Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut, myös aivan keskeisesti, sillä elokuvaa olivat tekemässä myös kokeellisista elokuvistaan sekä animaatioistaan tunnetut Walter Ruttmann ja Berthold Bartosch.
Elokuva ei ollut Reinigerin ensimmäinen, sillä hän oli tehnyt sitä ennen jo seitsemän lyhyempää animaatiota. Hänet tunnetaan myös muiden tekemistä elokuvista, eritoten unikohtauksistaan Fritz Langin versioon Nibelungein laulusta (1924).
Prinssi Ahmedin seikkailut syntyi onnekkaan sattuman kautta. Liikemies, joka oli ostanut laman varalta talteen suuria määriä filmiä, lähestyi Reinigeria ja ehdotti pitkän elokuvan tekemistä. Reiniger ryhtyi työhön jo 1923, mikä tarkoittaa sitä että elokuvan tekeminen kesti kolme vuotta.
Se ei ole myöskään mikään ihme, sillä elokuva on todellinen käsityön ihme. Ensinnäkin hän leikkasi siluettikuvansa saksilla eikä veitsellä, mikä olisi ollut nopeampi tapa. Toiseksi hän joutui tekemään kaikista hahmoista erikokoisia versioita eri kuvakokoja varten, lisäksi hahmoille, kuten lähikuvassa nähtävälle hirviölle, piti tehdä ylimääräisiä niveliä. Kolmanneksi Reiniger ei halunnut käyttää helppoa tapaa käyttää erivärisiä papereita taustoissa, vaan hän lisäsi ja vähensi taustakuvissa käytettävien paperien määrää tarpeen mukaan. Parhaimmillaan näitä papereita oli päällekkäin viisi. Reiniger tunsi jaavalaista varjoteatteria, mutta siitä elokuva eroaa siinä, että liike on kuvattu kuva kerrallaan eikä siluetteja liikutella kameran edessä.
Elokuva perustuu yhteen Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joten siinä on noitia ja lentäviä hevosia ja kaikkea muuta, mikä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyy.
Elokuvan alkuperäisiä nitraattikopioita ei ole enää jäljellä. Elokuva on kuitenkin lähes kaikkien mykkäelokuvien tapaan ollut väritetty, ja 2000-luvun alussa siitä tehtiin restauroitu kopio, jossa kohtaukset väritettiin eli ns. tintattiin yleisen tavan mukaisesti. Nyt ei ole tiedossani, minkälainen kopio elokuvasta esitetään.
Lotte Reinigerin ura jatkui vielä pitkään Prinssi Ahmedin seikkailujen jälkeen, vaikka se oli vakavasti katkolla hänen paetessa yhdessä kollegansa ja puolisonsa Carl Kochin kanssa natseja. Reiniger teki elokuvia monessa eri Euroopan maassa, lisäksi hän teki paljon mainoksia sekä suunnitteli logoja. Viimeisen elokuvansa, The Rose and the Ring, Reiniger teki vasta vuonna 1979, sillä kertaa Kanadassa julkisella rahoituksella.

Unohdetut kirjailijat: Ville Paakonmaa

Olen huomenna lauantaina lähdössä Kesälahdelle. Minua pyydettiin melko yllättäen kulttuuritapahtumaan juhlapuhujaksi, kun kirjailija Ville Paakonmaan satavuotisjuhlia vietetään. Ville Paakonmaan? kysyy moni. Olen kirjoittanut hänestä pitkähkön artikkelin teokseeni Unohdetut kirjailijat 2 (BTJ 2007), ja ajattelin sen tähän postata sellaisenaan. Tapahtumassa tietysti puhun hiukan toisella tavalla - nyt harmittaa, etten ole ottanut tehtäväkseni selvittää muuta Paakonmaan tuotantoa, esimerkiksi hänen Wikipedia-sivullaan viitataan toiseenkin Veikko Haakanan kanssa kirjoitettuun nuortenkirjaan, joka ilmestyi pelkästään Haakanan nimellä. Toisaalta kovin merkittävä se tuskin voi olla. 

Ville Paakonmaa
1913–1986 
räätäli, maanviljelijä

Ville Paakonmaa oli oikealta nimeltään Viljo Heikki Paakkunainen ja hän syntyi räätäli Heikki Paakkunaisen ja Anna Astikaisen poikana ja ryhtyi maanviljelijäksi jatkaen myös isänsä uralla räätälinä. Talvisodassa haavoittunut Paakonmaa kertoi haastattelussa, että kun tila ei elättänyt kuusilapsista perhettä eikä räätälintöistä saanut juurikaan tuloja syrjäseuduilla, hän päätti ruveta kirjoittamaan. Hän oli aiemmin julkaissut vain yhden tarinan jossain korsulehdessä; varsinaisella kirjallisella urallaan hän julkaisi neljä kirjaa, joista yhden, nuortenkirjan Tavoitteena tunturi (1959), yhteistyössä Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan itse kirjoittamista kirjoista viimeinen oli omakustanne ja kaksi muuta ilmestyivät kymmenen vuoden välein 1956 ja 1965. Esikoisteoksen kirjoittamisessa auttoi kirjallisuudentutkija ja kirjailija Unto Kupiainen, joka vietti kesiään Kesälahdella. Paakonmaa kertoi saaneensa kustantajalta sen verran ennakkoa, että saattoi ostaa kirjoituskoneen.
Paakonmaan esikoisteos Taivas kuvastuu veteen (1956) ilmestyi Pellervon kustantamana ja vaikuttaa kustantajansa ja kansikuvasta puolesta idylliseltä muistelmalta kertojan lapsuudesta maalaismaisemassa. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen: Taivas kuvastuu veteen on pikemminkin hyvin ahdistava teos, jota väkivalta ja pelko leimaavat. Matti Kuusi nimittikin teosta Suomalaisen Suomen arviossa "keskitysleirikuvaukseksi isoisänaikuisesta Suomesta".
Minäkertoja on huutolaiseksi rikkaaksi väitettyyn Luhalan taloon myytävä orpo Onni Kirjavainen, jota muut tilalla työskentelevät kiusaavat ja pahoinpitelevät jatkuvasti. Kun häntä nimitellään erilaisilla haukkumanimillä, Onni unohtaa oman nimensä ja vain vaivoin muistaa sen, kun pappi sitä kysyy. Luhalan kitsas isäntä kohtelee häntä erityisen kaltoin, jatkuvasti vähättelemällä ja panemalla tekemään liian kovia töitä. Kun kaskireissulla joku talon työntekijöistä alkaa laulaa, Luhalan isäntä raivostuu: "Raikuva kirous, johon kaiku vastasi metsästä, kuin piru olisi ollut odottamassa, lopetti laulun alkuunsa. Liekö matka Ukon mielestä joutunut liian hitaasti tai ei muuten verensä väri sallinut mitään helppoa iloa, se jäi arvaamattani."
Onni ei ole ainoa, johon Luhalan isännän viha kohdistuu. Kun Tahvo-niminen renki kysyy, saisiko hän ostaa pienellä summalla Luhalan maita ja rakentaa sinne oman mökin, Luhalan isäntä huutaa: "Painu heti helvettiin (...). Vai ostaa mökki - millä sinä saatanan kutjake jaksaisit maksaa? Painu hiiteen ja lopeta sellaiset ajatuksesikin, tai saat lähteä pois minun mailtanikin."
Talossa käyvä Hinttu-niminen nainen kiusaa Onnia oudoilla tempauksilla, laittamalla esimerkiksi sontiaisen pojan piimään tai kamppaamalla hänet saunassa. Järkyttävissä kohdissa Onnia käytetään seksuaalisesti hyväksi - Hinttu käskee muita pitämään poikaa kiinni, kun hän istuu tämän kasvojen päälle hamenhelmojaan nostaen. Toisessa kohtauksessa Hinttu makaa Onnin päällä ja hakkaa tätä puunoksalla, minkä jälkeen Hinttu käskee mielenvikaista poikaa virtsaamaan Onnin päälle. Monista kohdista käy selväksi, että Onni kärsii masennuksesta: "Lopun päivää oli mielessäni melkein taukoamatta sanat: - Olen huutolainen, pelkkä sontaläjä. Tällaista häpeää en saa millään pestyksi pois. Luulin Jurkon [mielenvikaisen pojan] suolaveden jäävän iankaikkisesti näkymään niskassani." Toisessa kohdassa Onni pohtii:

Ehkä saamani ryyhkäytymät kyynärpäissäni ja polvissani eivät olisi olleet kovin kipeitä sinänsä, mutta kun sen lisäksi nurkkaan kyyristyessäni ivan rankkasade ropisi niskaani karkearakeisena, oli niitten sulattelemisessa tekemistä. Salattujen, kuumien kyynelteni keralla, saunan pimeimmän nurkan varjossa, nieleskelin kuin sappea ja etikkaa. Eikä minulla ollut edes pakoa lohdutuksekseni. Eipä vainenkaan.
- Kuin kuorma raskas rasittaa, niin Hän mun painaa vaivaan - saatoin kenties tuntea ja huokaista vain.
Tuli yö, niinkuin kaikenlaisista päivistä aina tulee.

Onni vetäytyy muista syrjään ja tekee vain käsketyt tehtävät. Onni lakkaa puhumasta ja alkaa luulla, että hän on syntyjään rujo ja tyhmä. Tuttavuus ystävällisen, mutta muiden pelkäämän Taavetin kanssa on ainoa ilo, ja Onni innostuu jopa huijaamaan itselleen ja Taavetille kaloja, joita he paistavat saunan uunissa.
Papin tulo kylään muuttaa Onnin elämän. Onni ei ymmärrettävästi alkuun ymmärrä, että hänetkin voidaan ottaa vakavasti ja että hänen oikeaa nimeään käytetään eikä vain nimitellä, niin kuin luhalaiset ovat tehneet. Pelätty pappi lähettää Onnin rippikouluun ja tämä pääsee tutustumaan ystävällisiinkin ihmisiin, jotka keskustelevat hänen kanssaan ja pitävät hänestä huolta. Onni ei kuitenkaan aluksi tiedä, mitä ajatella oudosta ystävällisyydestä, vaan suhtautuu asiaan ristiriitaisesti, Luhalan taloa kaivaten.
Samanlaiset teemat toistuvat Paakonmaan muissakin teoksissa. Mielisairaus, masennus, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu olivat keskiössä hänen pieneksi jääneessä tuotannossaan. Esikoisromaania epäilee helposti omaelämäkerralliseksi, mutta sen kirjailija itse kielsi sanoen haastattelussa vain, että Onni Kirjavaisessa on häntä ainoastaan jatkuva huonommuuden tunne.
Kirjalla on myös kulttuurihistoriallista mielenkiintoa: siinä kuvataan tarkkaan esimerkiksi kaskeamista ja talkkunajauhojen valmistusta. Myös kirjan sanasto pohjoiskarjalaisine murretermeineen on kiinnostava, joskin nykylukijaa se voi myös vieraannuttaa - kökköaatra, väinäkkä, uilo ja monet muut sanat eivät välttämättä aukene monenkaan lukemisen jälkeen.
Kirjan päättyessä Onni Kirjavaisen elämä jää melkein tyhjän päälle. Vihatusta Luhalan talosta lähteminen toiseen taloon tuntuu epävarmalta, vaikka elämänolot paranevatkin huomattavasti ja ihmiset paljastuvat ystävällisiksi. Luhalan isäntä ei käy sanomassa Onnille edes hyvästejä eikä Onni voi välttää mielikuvaa, että näin on aina elämässä: ihmisen itsekuvan murskaamiseen osallistuneet ihmiset eivät loppujen lopuksi ole edes kiinnostuneita kyseisestä ihmisestä. Absurdeinta ja ahdistavinta Paakonmaan kirjassa onkin varmasti se, että ihmisten oudoille toimille ei anneta selitystä. Onni arvelee usein huonojen elinolojen ja yleisen tietämättömyyden aiheuttavan katkeruutta ja väkivaltaisuutta, mutta Luhalan isännän käytökselle hänkään ei keksi selitystä.
Arvostelu otti Paakonmaan romaanin hyvin vastaan. Toini Havu piti sitä Helsingin Sanomien arviossaan omaperäisen tekijän erittäin lupaavana teoksena. Arvostelu kiinnitti jonkin verran huomiota kirjailijan kieleen. Uuden Suomen Kauko Kyyrö valitteli, ettei kirjaa ymmärrä ilman sanakirjaa. Hänen esimerkkilauseensa kuuluu: "Nyt se vokkelo kun taas siinä vattelehtaa, niin on se näysnähtävää." Kyyrö epäilee joidenkin murresanojen olevan tekaistuja.
Edellä mainittu Matti Kuusi taas totesi, että jos Taivas kuvastuu veteen olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa "Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen, Heikki Meriläisen ja Kauppis-Heikin päivinä, niin kansakoululapset lukisivat ääneen Ville Paakonmaata ja ylioppilaat tekisivät tutkielmia hänen sanataiteestaan". Kuusi epäili kuitenkin, että 1950-luvulla ilmestyessään kirjaa ei huomata "Rintalan ja Waltarin varjosta". Paakonmaan teosta luettiin kuitenkin nykynäkökulmasta tarkoitushakuisesti kertomuksena uskonnon voimasta. Esimerkiksi Uuden Suomen Kyyrö totesi kirjan sanoman olevan se, miten "ihminen, jolla on jumalallinen liekki rinnassaan voi kaiken tällaisen surkeuden keskellä eetillisesti kasvaa ja taistella itsensä tiettyyn resignoituun rauhaan".
Taivas kuvastuu veteen, "painajaisuni vailla hämyefektejä" (Kuusi), on edelleen kiinnostavaa luettavaa, mutta sen tyyliä voi pitää vanhentuneena. Kuusikin moitti kirjaan ympättyä kehyskertomusta, joka "jättää katteetta itse muistelusten sekä katkeruuden että idealismin". Monet yksityiskohdat eivät kuitenkaan voi olla painumatta lukijan mieleen pitkiksi ajoiksi. Se teki vaikutuksen myös presidentti Urho Kekkoseen, joka lähetti Paakonmaalle kustantajan kautta kiitoskirjeen.

Helpommin lähestyttävä, mutta vähemmän mieleenjäävä oli Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanin ja kolmen novellin kokoelma Lukitut, joka ilmestyi WSOY:lta vuonna 1965. Sitä ennen Paakonmaa oli julkaissut lyhyen novellin "Luopumiseen" kirjoittajaryhmä Ukrin antologiassa Aamumaisema (1961). "Luopumiseen" on jylhiin erämaamaisemiin sijoittuva pienimuotoinen tarina veljeksistä, jotka yrittävät pitää yhteyttä yllä nuoremman veljeksen avioliiton kariuduttua.
Paakonmaa kuvasi Lukitut-kirjan tarinoissa mielisairaaksi tuomittuja ja vankilaan pantuja ihmisiä, jotka yrittävät aloittaa uuden elämän ilman minkäänlaisia kiintopisteitä, oikeastaan ilmaan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Huutolaisuus, orpous ja ulkopuolisuus ovat kaikki keskeisiä teemoja, jotka ovatkin jatkuneet koko Paakonmaan tuotannon lävitse. Sotaorpo on myös toinen päähenkilöistä Paakonmaan ja Veikko Haakanan kirjoittamassa nuortenkirjassa Tavoitteena tunturi (1958), jossa kaksi nuorta poikaa pyöräilee Ruijan ympäri ja selvittelee viinan salakuljetusta. Haakana ja Paakonmaa olivat itse aiemmin pyöräilleet samaa reittiä ja kotiin palattuaan alkaneet hahmotella vuorottain kirjoitettavaa tarinaa.

Lukitut on hyvä esimerkki siitä, miten WSOY keskittyi 1960-luvulla maaseutu- ja korpikirjailijoihin toisen merkittävän kustantajan, Otavan, keskittyessä kaupunkilaiseen modernismiin. Lukituissa Paakonmaa kuitenkin taiteilee modernismin ja perinteisemmän, realistisen kerronnan välillä. Kirjan pääkertomus, noin satasivuinen "Lukitut", on kertomus sodassa taisteluväsymyksestä kärsineen miehen yrityksestä palata mielisairaalasta takaisin kotiseuduilleen, joilla hänen perheensä edelleen elää, nyt tosin uuden miehen kanssa. Mies pannaan huutolaisen asemaan ja tekemään toisarvoisia kodin töitä eikä hänen anneta luoda yhteyttä lapsiinsa, joita hän ei ole moniin vuosiin nähnyt. Entisen vaimonsa uusia lapsia häntä kielletään koskemasta ja kun hän ottaa pikkuvauvan - joka ainoana suhtautuu häneen avoimesti ja ystävällisesti - syliinsä, hänet heitetään pihalle. Tarinan lopussa Paakonmaa väläyttää rakkauden ja uuden elämän mahdollisuutta, kun kylän prostituoituna pidetty nainen löytää miehen sammuneena ja vie tämän hylättyyn saunaan, sytyttää tulen ja tuo miehelle ruokaa. Mies kuitenkin hylkää rakkauden - tärkeämpää on kostaa hänet hylänneelle perheelle. Miehen kosto on erikoinen.
Samanlaisia teemoja Paakonmaa käsitteli myös kirjan novelleissa. "Kädet" kertoo nälkäisestä miehestä, joka työntyy pieneen sekatavarakauppaan aikeenaan varastaa ruokaa ja tupakkaa. Kaupan myyjä, nuori tyttö, säälii miestä niin paljon, että antaa tälle ensiksi ilmaiseksi, sitten pieniä töitä vastaan ruokaa ja vaatteita. Omasta menneisyydestään tietoinen mies yrittää varoittaa tyttöä, mutta tarina etenee lohduttomaan päätökseensä - viime hetkellä mies säntää ylös ja jättää tytön hämmentyneenä ja yksin. "Malmit" on kirjan heikoin tarina, jossa Paakonmaa kuvaa koskettavasti hätäaputöitä tekevän miehen perheen ahdinkoa äärimmäisessä köyhyydessä. Mies haaveilee pienen tonttinsa malmisuonien löytämisestä ja varastaa läheiseltä työmaalta dynamiittia. Paakonmaa jättää novellin lopun auki.
Kirjan päätöstarina "Ensimmäinen päivä" on yllättävästi science fictionia tai fantasiaa. Paakonmaa kuvaa taitavasti ja lukijan yllättäen maailmaa, jossa on tapahtunut ydinkatastrofi tai vastaava mullistus. Se on tuhonnut ihmiset ja eläimet ja sulattanut esimerkiksi autojen renkaat. Vankilasta karannut mies, joka on katastrofin sattuessa maannut mutaisessa ojassa, on pelastunut ja luulee olevansa ainoa elossa oleva ihminen, kun hän sairaalaan eksyttyään löytää naisen, joka on ollut monta tuntia lukittuna huoneeseen. Jäntevän tarinan lopetus on nykylukijasta valitettavasti kliseinen, mutta Paakonmaan taitoa kuvata surrealistiseksi muuttunutta autiota maata ei voi kiistää. Monet arvostelijat tosin pitivät tieteiskuvitelmaa vanhentuneena: esimerkiksi Vaasan Tarmo Manelius totesi, että "Ensimmäinen päivä" ei "kohoa tieteiskirjailijan ylevään taitoon" ja tarinan "kauhut kertaavat muista tuhokirjoista tuttuja aihelmia".
Eri mieltä oli Uuden Suomen Pekka Tarkka, joka piti "Ensimmäistä päivää" kirjan kiinnostavimpana tarinana, ilmeisesti sen poikkeavuuden vuoksi. Muutoin Tarkka ei säästä Paakonmaata - hän totesi arvostelussaan, että teoksen pienoisromaani ja novellit ovat jännitteisiä, mutta ylittävät tekijän taidot. Tarkan mukaan tekijä "onnistuu paremmin viimeisen novellin maailmantuhon näyttämöllä". Tarkalla oli kuitenkin laajempikin näkökulma usean teoksen arvostelussaan: niputtaessaan Paakonmaan yhteen muun muassa Martti Joenpolven ja Kaarlo Isotalon uutuuksien kanssa hän halusi osoittaa, että uudet romaanit keskittyvät yksilöllisiin eivätkä kollektiivisiin asioihin. Toisin sanoen romaanit eivät ole aidosti yhteiskunnallisia, vaikka ne siltä näyttävätkin. Tarkka kaipasi pitkässä arvostelussaan 60-luvun puolivälin romaaneilta ajan radio- ja kirjareportaaseissa näkynyttä yhteiskunnallista otetta, ja totta onkin, että Paakonmaakaan ei teoksessaan kirjoita instituutioista. Kuvatut yhteisötkin ovat suljettuja, pieniä, eikä niiden ylä- tai ulkopuolella tunnu olevan mitään merkityksellistä. Samalla tavalla Taivas kuvastuu veteen -kirjan ihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaisia syytä käytökselleen eikä kirjalla ole vaikuttavuudestaan huolimatta laajempaa sisältöä.
Lukittujen ilmestymisen jälkeen Paakonmaa vaikeni. Vuonna 1969 hän kertoi Karjalaisen haastattelussa, että hän oli päättänyt vuosi aiemmin, ettei hän enää kirjoita mitään. Veri oli kuitenkin vetänyt uudestaan kirjoittamisen pariin ja Paakonmaa pohti teosta "tämän päivän teknillisestä elintasoihmisestä, joka ei usko ihmeisiin vaan tekniikkaan". Vuonna 1971 hän kuitenkin julkaisi Ukrin antologiassa Siluetti fantasiatarinan "Kioskilla", jossa Jeesus kohtaa opetuslapset Rajavaaran kioskilla. Kioskia pitää Samaria, "syntinen nainen". Paakonmaa yhdistää tarinassa moneen suuntaan ampuvaan satiiriin ylevää tyyliä ja absurdia vuoropuhelua - opetuslapset esimerkiksi syyttävät peräseudulle jäänyttä Jeesusta siitä, että tämän pitäisi olla kannustamassa Suomea voittoon yleisurheilumaaottelussa Ruotsia vastaan.

Paakonmaan viimeiseksi kirjaksi jäi omaperäinen omakustanne, Bileamin varjo (1972), jota voisi parhaiten nimittää fantasiaromaaniksi. Se kertoo kunnallispolitiikkaan osallistuvasta miehestä, pari kirjaa kirjoittaneesta Bileam Janhusesta, jonka sielu kesken kunnall
isvaltuuston kokouksen päättää jättää maallisen ruumiinsa ja lähtee vaeltamaan pitkin maailmaa yhdessä nimettömäksi jäävän minäkertojan kanssa. Tiedossa ei ole, onko Bileamin varjo se kirja, jota kirjailija mainitussa Karjalaisen haastattelussa pohti.
Bileamin varjolla on pikareskiromaanin löyhä rakenne, mutta kovin huolellisesti Paakonmaa ei malta tarinaa rakentaa. Osa kirjasta vaikuttaa olevan jopa kunnallispoliittista piikittelyä eikä nykylukija voi tietää, mistä on kyse. Kirjassa on myös outoa ja motivoimattomalta tuntuvaa kollaasirakennetta: kerronta katkeaa useasti pitkillä pätkillä lehtien uutisotsikoita ("Harald lähtee kotiinsa keskiviikkona. Etelä-amerikkalaista spriitä tullin käsiin s/s Aksenjasta.") ja mainoslauseita ("Haluatko soveltaa kykyjäsi mainonnan palveluksessa? - Kato, onpa Pekasta tullut suosittu. - Joo. Se on avannut nuorisotalletustilin ja sillä se leuhkii."). Samoihin asioihin kiinnitti huomiota myös aikalaisarvostelu. Karjalaisen Jouko Puhakka totesi ykskantaan, että teos on "epätasainen, heikosti jäsentynyt", joskin hän pitää sitä myös erittäin mielenkiintoisena "nihilistisenä protestikirjana".
Loppupuolella Bileam Janhunen kohtaa itsensä Saatanan, joka vie Bileamin Helvettiin tarkkailemaan ihmisten ajatuksia - Bileam pääsee esimerkiksi tiedemiehen ja lääkärin sisälle ja saa tietää, miten nämä ajattelevat. Helvetissä tavataan myös Mozart ja itse Martti Luther, joka ei "karkeitten pöytäpuheittensa" vuoksi päässyt taivaaseen. Saatana sanoo: "Taivashan on hienostelevia harpunsoittajia varten. Mutta toiminnan miehenä Martti tuskin olisikaan kestänyt lakkaamatonta kitaran viritystä, niin kotimusiikkimies kuin hän olikin."
Minäkertoja pääsee Saatanan seurassa tapaamaan myös Bileam Janhusen kirjojen henkilöitä. Kiinnostavassa kohdassa hän tapaa Taivas kuvastuu veteen -teoksen Onni Kirjavaisen, joka on pellon laidassa "aatraansa nojaava hontelo ja kumaravartinen äijä". Paljastuu, että hän on "Bileamin unohtuneen kirjan päähenkilö, maahenkisen romantiikan jäänne". Minäkertoja ihmettelee, miten mielikuvitushenkilö on vielä hengissä. "Kuinka hän ylipäätään oli edes olemattomuudessa olemassa?" Paljastuu kuitenkin, että itsekin huutolaisena ollut mies on vain kuvitellut olevansa Onni Kirjavainen ja samaistuneensa kirjan henkilöön niin paljon, että muuttui täksi.
Minäkertoja pohtii:

Huutolaisia kiusaamalla ja hengissä pitämällä, että heitä voisi kiusata mahdollisimman kauan, täyttivät seurakuntalaiset raamatun käskyn: 'Joka ottaa luoksensa yhden näistä pienimmistä, hän ottaa luoksensa minut, ja minä otan hänet luokseni taivaisiin'. Mutta muistikohan kukaan ruokkivansa ja ruoskivansa Jeesusta, kun huutolaista ruoski? 

Kirjavaiseksi muuttuneen miehen oma kokemus huutolaisena olemisesta ja kiusatuksi tulemisesta on, että "kärsimysten jälkeen oli saavutettavissa rauha kääntämällä selkä todellisen elämän mukavuuksille". Kirjan lopussa Paakonmaa kommentoi myös omaa kirjailijanuraansa:

Meidän on jaettava kirjailijat kahteen ryhmään: Kansankirjailijat ja eliittikirjailijat (kuten Hontti Pelappa ja Hyntti Aru [sic]). Bileam oli onnettomuudekseen liian hyvä kansankirjailijaksi - kansa ei ymmärtänyt häntä. Mutta eliittikirjailijaksi hän taas oli liian rasvanahkainen - he inhosivat häntä. 

Paakonmaan tuotannon läpi kulkeva ulkopuolisuuden teema näkyy tässäkin:

Eikä hän tunnustanut olevansa velkaa tuleville sukupolville. - Hankkikoot omatoimisesti niin valheelliset henkilötiedot esi-isistään kuin tahtovat. Niitä he tarvitsevat ennen kuin heidät hyväksytään paljasjalkaisten mukulakiven tallaajien veljeskuntaan. Hyvien esi-isien maineella he pesevät maalaisuutensa häpeän. 

Kertoja ilmoittaa, että Bileamille ei "jäänyt muuta mahdollisuutta kuin sijoittua ryhmättömään välimaastoon, kansan ja eliitin ulkopuolelle." Tähän nähden on ironista, että Suomen Sosialidemokraatin Jyrki Pietilä totesi, että Paakonmaasta on tullut "eliittikirjailija" vasta Bileamin varjolla.