Taas kirja jota en tehnyt

Luis Buñuelilla on elokuva, joka kertoo sarjamurhaajasta, joka ei koskaan saa tapettua ketään, koska joku muu tappaa hänen suunnittelemansa uhrit aina ensin. Minulla näkyy olevan tapana suunnitella kirjoja, jotka joku muu tekee ensin.

Suunnittelin parin vuoden - ehkä jopa viiden tai kuuden - ajan animaatioelokuvan historiaa käsittelevää laajaa tietoteosta. Kirjoissani Valkoinen hehku ja Elokuvan lyhyt historia on suhteellisen pitkät aihetta käsittelevät luvut - taitaapa olla niin että Valkoisessa hehkussa juuri animaatio saa suhteessa pisimmän luvun. Ajattelin, että riittää kun vähän laajennan, niin se on jo kirja. Hain apurahaakin sitten kun katsoin ajan tulleen. Ja sainkin sitä. Suomen tietokirjailijat antoi minulle kirjaa varten 3000 euroa - ja samalla he antoivat sitä samaan hankkeeseen myös Jari Lehtiselle, miehelle Tekno-Kekko -blogin takana. En tajunnut, miten tällainen kämmi on STIK:lle voinut käydä, eihän ole yleensä tapana tukea kahta erillistä samaa hanketta. 

Ja kävi sitten niin kuin kävi: kun olin itse saanut muut hankkeet valmiiksi - tai ainakin sellaiseen kuntoon että saatoin henkäistä ja aloittaa uuden - ja ajattelin, että rupean tekemään animaation historiaa (apuraha oli siinä vaiheessa varmasti jo puoliksi mennyt), sain kuulla, että Lehtisellä on jo kustantaja kirjalleen ja että kirja oli suurin piirtein jo valmiina. 

En tiedä, miten muut tällaisiin reagoivat (ehkä kenellekään muulle ei käy näin), mutta minä olin aivan puulla päähän lyöty, vihainen jopa. Kaikenlaista säätöä koetettiin, ja nostan hattua FinnLecturan Tuomas Kilvelle, että hän tosissaan ehdotti että osallistuisin omalta osaltani Lehtisen kirjaan, että tekisimme kirjan siis yhdessä. Juttelinkin asiasta Lehtisen kanssa, mutta totesimme sitten, että yhteistyöstä ei tule mitään, kun hänen käsikirjoituksena oli melkein jo valmis. 

Kävi sitten kuitenkin niin että kirja viivästyi. Lehtisen Animaation historian piti tulla kirjamessuille 2012, mutta se ilmestyi vasta nyt, muutama viikko sitten. Nostan hattua Tuomas Kilvelle myös siitä, että hän lähetti kirjan erikseen pyytämättä. Se oli erittäin kohtelias teko. Kirja myös vaikuttaa hyvältä, Lehtinen tuntee aiheensa ja osaa heittää kiinnostavia, jopa raikkaita näkemyksiä. Hiukan liikaa kerronnassa on anekdootteja ja vitsinomaisuutta, mutta en varsinaisesti valita. Ehkä oma kirjani olisi ollut osittain akateemisempi. (Kirjoitan kirjasta laajemman arvostelun myöhemmin, en puutu tähän nyt tämän enempää.) 

Mitä tein omalle hankkeelleni? Ongelmahan on, että Suomeen ei mahdu kahta tietokirjaa animaatioelokuvasta. Edellinen aihetta käsittelevä teos on 70-luvun lopulta, Juho Gartzin Animaatioelokuvat (sekin muuten anekdoottimainen, onko aiheessa jotain mikä vetää vitsailun puoleen?). 

Pyörittelin ideaa tuskissani aika pitkään ja pelkäsin, että STIK vaatii rahoja takaisin. Lopulta kuitenkin hahmottelin aiheesta nuorille lukijoille (ikähaarukka 10-14) suunnatun kevyen tietokirjan. Kursin käsikirjoituksen vähän väkisin kasaan, ja olen koettanut etsiä sille kustantajaa. Nyt on kai mahdollisuus, että siihen kustantaja tarttuu. Viimeksi keksin, että voin tarjota aiheesta yliopistolle luentosarjaa, sekin näyttää onnistuvan. Saas nähdä nyt. (Joku saattaisi sanoa tähän, että teos löytäisi kustantajan paremmin, jos olisin kirjoittanut sen - anteeksi sanonta - ilon kautta. Voiko tämmöisen jälkeen enää löytää kirjoittamisen iloa?) 

Olenko katkera? Kyllä, ilman muuta, mutta Lehtisen kirja on sen verran hyvä, että totean jälleen saman kuin Sirke Happosen Muumioppaan kohdalla: parempi tuli! 

Onneksi kukaan muu ei sentään ollut vielä kirjoittanut romaania H. P. Lovecraftista, joka ei kuollutkaan syöpään vuonna 1937.

Teollisuusarkkitehtuuria Itäharjulta

Halisten Myllyn talo (K. A. Kilpi, 1943)

Olen joskus leikilläni miettinyt, että voisi tehdä kirjan "Teollisuusalueittemme arkkitehtuuria". Siinä olisi taiteellisesti korkeatasoisia kuvia tehdashalleista, huoltoasemista, autonkorjauspajoista, peltihalleista, kuplahalleista ja muista, joita Suomesta löytyy joka kaupungista, yleensä jostain kaupungin laitamilta. Mitä vanhempia rakennukset ovat, sen parempi.

Turussa yksi tällainen alue on Itäharju itäisen keskustan takana. Se on vanhastaan ollut teollisuusaluetta, mistä näkyy huomattavia jälkiä edelleenkin: Tunturin vanha polkupyörätehdas on hienosti remontoituna korjattu ammattikorkeakoulun käyttöön, ja radan toisella puolella kohoaa vaikuttavana monumenttina Turun posliinitehdas (Frithiof Strandell, 1920). Alueella Kalevantien toisella puolella on paljon muitakin vanhoja teollisuusrakennuksia, joista löytyikin näppärästi Turun ammattikorkean piirissä tehty inventaario. (Valitettavasti se ei ole ihan niin selkeästi tehty kuin voisi toivoa.) Inventaario osoittaa, että alueella ei ole yhtään sotaa edeltävää taloa, vaan kaikki ovat suurimmaksi osaksi 1950-1960-luvuilta, osa on tosin 1940-luvulta ja sotavuosilta. Osa rakennuksista näyttää kuitenkin huomattavasti vanhemmilta, mikä kai todistaa siitä, että teollisuusarkkitehtuuriin ei ole panostettu niin paljon kuin muuhun. Materiaalit ja suunnittelu ovat kakkosluokkaa, jolloin usein on turvauduttu helppoihin ratkaisuihin. Rakennuksia ei ole tehty kestämään, mutta ehkä juuri siksi ne näyttävät paljaasti omalta ajaltaan - tai paradoksaalisesti itseään vanhemmilta.

Kuten teollisuusalueisiin aina kuuluu, rakennuksia on muuteltu huomattavasti, niihin on tehty lisäosia välittämättä siitä, miten ne sopivat alkuperäiseen rakennukseen, ja rakennuksille on tehty rajujakin julkisivumuutoksia, niitä on esimerkiksi päällystetty pellillä. Alueet olisivat toki tyylikkäämpiä alkuperäisessä asussa (sikäli kuin ne sitä ovat koskaan olleetkaan), mutta toisaalta rivo ja epäsuhtainen muuntelu antaa alueille kiinnostavaa särmää.

Tämännäköistä teollisuusarkkitehtuuria on Suomi täynnä.
Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmasta,
Puolimatkalle rakennettuja taloja
(vas. E. Flemming, 1953-1954, oik. August Karlsson 1947-1948)

Kiertelin Itäharjulla pyöräilemässä muutama viikko sitten ja sain päähäni napsia kännykällä kuvia. Oli jo alkuilta, joten kuvista ei tullut kovin hyviä, mutta tässä niitä kuitenkin. Kaikkea Itäharjulta en ole ottanut tähän postaukseen mukaan, ja esimerkiksi Turun kaupungin käytössä olevat rakennukset Kalevantien varrella ovat jääneet pois.

Mitään tässä olevista rakennuksista ei mainita Mikko Laaksosen ja minun Turun seudun arkkitehtuurioppaassa - miksi mainittaisiinkaan? Kyse on kuitenkin katoavasta kulttuuriperinnöstä, paria hyvin hoidettua ja järkevässä käytössä olevaa taloa lukuun ottamatta. Kiinnostavasti osa alueen arkkitehdeistä esiintyy myös arkkitehtuurioppaassa, näin esimerkiksi August Karlsson, melko maineettomaksi jäänyt 1920-1950-luvuilla vaikuttanut suunnittelija. Jos tekstissä on virheitä, pyydän huomauttamaan niistä kommenteissa (tai Facebookissa, jonne tämän kohta jaan).

Ylimpänä oleva vihreä kerrostalo, Halisten Myllyn talo, on sikäli kiinnostava, että melko vakavasti harkitsimme kymmenisen vuotta muuttavamme siihen, kun siinä oli myytävänä suhteellisen halvalla loft-henkinen asunto. Nyt talossa näyttää olevan vain toimistoja.

Sympaattinen tasakattoinen vaakalinjolla koristeltu sähköasema
Ilmarisenkadun ja Karjakadun kulmasta,
vieressä on romukaupan mainoksena laivan tähystystorni tai vastaava;
samanlaisia sähköasemia on esimerkiksi Porissa 1930-luvulta,
mutta tämä on uudempi, todennäköisesti 1950-luvulta;
en muista, onko Turussa muualla samanlaisia

Ilmeisesti vanhinta kerrostumaa Karjakadulta,
veikkaisin että kaltoin kohdellut rakennukset ovat 1940-luvulta
(näistä ei löytynyt inventaariosta tietoa)

Ilmarisenkadulta ryhdikäs pitkän lautarakennuksen konttoriosa,
inventaariosta tämän suunnittelija ei oikein kunnolla selviä,
vaikka eri vaihtoehtoja löytyykin, rakennusaika on kuitenkin nähdäkseni 1950-luvun alku

Edellisen kuvan rakennus päädystä;
ovi on jäänyt vähän hassusti ilman portaita

Uudempaa kerrostumaa Ilmarisenkadulta,
kahdessa eri osassa valmistunut pesula (Veijo Laine, 1962-1963, Tapio Nurmi, 1977)

ilmeisesti Veljekset Hasanille rakennettu neulomo- ja kutomorakennus (Simo K. Lehto, 1954);
rakennuksessa ilmeisesti asutaan kuvassa oikeassa olevassa päädyssä!

Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmauksesta
pitkän varastorakennuksen pääty, rakennusvuosi 1954
(suunnittelija ilmeisesti ei tiedossa)

Itäharjun taloista yksi hienoimpia, 1920-luvun klassismiin viittaava komea rakennus,
joka on pantu hyvään kuntoon, rakennuksessa näyttäisi majailevan mainostoimisto KMG;
kirjoitin aiemmin, että tämän arkkitehdin haluaisin tietää: se on August Karlsson ja suunnitteluvuosi on 1942

Jukka Hakasen tekemä upea seinämaalaus
Veljekset Suomisen Konepajalle 1960-1970-luvuilla rakennetun levyhallin seinässä pysäyttää  

Hakasen maalauksen kanssa samaisessa pihapiirissä on ylösalaisin käännetty rullavaunu,
hallien välissä kulkee kiskojakin, suurelta osin asfaltin peittäminä 

Teollisuuskadun ja Teräskadun kulmauksessa piileksivä
ilmeisesti Axel D. Fritzenin suunnittelema Tuottajain Myyntikonttorin varastorakennus
(1940-1950-luvulta arvatenkin)

Edellisen kuvan vieressä oleva ryhdikäs harjakattoinen
tehdas- ja varastorakennus Teollisuuskadulta,
suunnittelija E. A. Liuha, suunnitteluvuosi 1951,
tehty Puukovera Oy:lle

Teollisuuskadun varrelta pelleillä melko kamalaksi tehty pieni paja,
joka kuitenkin piippunsa ansiosta paljastuu vanhaksi,
ilmeisesti 1950-luvulla valmistunut puutavarasuoja

Romaanini Lovecraftista

Aiemmin kyselin, kenellä suomalaisella kirjailijalla on eniten kustantajia. Nyt kysyn, kuka on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka teos sijoittuu Hollywoodiin.

Eilen maanantaina ilmestyi Turbatorin kahdeksan kirjan jättijulkkareilla (mikään kustantajahan ei enää järjestä julkkareita, mutta onneksi Turbatoriin voi luottaa - oli kuohuviiniäkin!) pienoisromaanini Haamu, jonka alaotsikko kuuluu Kertomus Hollywoodista. Se on ihan ehta Hollywood-romaani, jonka päähenkilö on H. P. Lovecraft, joka yrittää kesällä 1941 elättää itseään käsikirjoittajana unelmakaupungissa.

Hetkinen? Eikös Lovecraft kuollut syöpään vuonna 1937? Kyllä kuoli - Haamun maailmassa hän selvisi ihmeenomaisesti, mutta - sitä tietenkään tässä ääneen sanomatta - masentui, tuhosi suuren osan tuotantoaan, möi omaisuutensa ja lähti Hollywoodiin. Siellä hän on kirjoittanut jo yhden elokuvan, jonka nimeä ja tekijöitä ei suostu kenellekään paljastamaan, ja tekee länkkäriä Victor Adamson -nimiselle Hollywoodin liepeillä toimivalle halpistuottajalle, joka näyttelee itse surkeitten elokuviensa pääosat.

En tiedä, kuulostaako tämä kenenkään mielestä järkevältä (saati mahdolliselta tai todennäköiseltä), mutta ajatus Lovecraftista Hollywoodissa on pyörinyt mielessäni varmaan jo yli kymmenen vuotta. Sitä pohti aikoinaan eräs kirjailija, jonka nimen olen jo unohtanut, eräällä ulkomaisella kirjallisuusaiheisella sähköpostilistalla, jossa olin jäsenenä. Hän ehdotti, että Lovecraft olisi voinut olla Hollywoodissa jo 1920-luvulla ennen kirjailijanuransa tunnetuinta ja merkittävintä vaihetta. Sekin olisi voinut olla ihan kiehtova lähtökohta tarinalle. Jostain kuitenkin tuli ajatus siitä, että Lovecraft ei olekaan kuollut. Se sai myös luvan selittää sen, miksi Lovecraft on kirjassa niin erilainen kuin hän todellisuudessa ilmeisesti oli. Hänen tyylinsä on muuttunut vähäsanaiseksi ja melankoliseksi - tämä lienee kohta, jota Lovecraft-puristit eniten tulevat ihmettelemään. Puristit saattavat myös ihmetellä, että teos itse ei edusta kauhua eikä oikein mitään muutakaan lajityyppiä - ellei sitten vaihtoehtohistoriallinen elementti tee siitä automaattisesti spekulatiivista fiktiota.

Haamussa on muitakin elementtejä, joista en ihan tarkkaan tiedä, mistä ne tulivat - varsinkin lopetus, jonka sain näynomaisesti päiväunilta hitaasti herätessäni. Siinä on tosin vaikutteita James Sallisin Kylmän kyydin eli Driven (jota olin hommaamassa suomeksi) lopetuksesta. Toinen teos, joka antoi vaikutteita Haamuun, on Joan Didionin Hollywood-romaani Play It As It Lays, jonka luin ennen kuin ryhdyin oman kirjani pariin. Didionin kirjassa on jonkin verran fragmentaarinen rakenne, samoin Haamussa, jossa on paljon irrallisia kohtauksia Lovecraftista käsikirjoituksen kimpussa sekä kanteenkin päätynyt kohtaus Lovecraftista raunioituneella kerrostalotontilla. Samaa fragmentaarisuutta on lopussa.

Olen jäävi arvioimaan, pysyykö lukija kirjallisten ja elokuvallisten viittausten kyydissä. Teksti vilisee unohdettuja elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia sekä muita pulp-kirjailijoita, enimmäkseen Lovecraftin kollegoita ja kirjeenvaihtotovereita. Mietin, että teoksen loppuun olisi voinut lisätä henkilöhakemiston lyhyine selityksineen, mutta sai jäädä kuitenkin. Sen verran voin sanoa, että lähes kaikki teoksessa mainitut kirjailijat ja Hollywood-ihmiset ovat todellisia.

Kannen kuvan piirsi Aapo Kukko.

Sen verran vielä, että kirjoitin kirjan apurahalla, mutta maininta tästä unohtui laittaa kirjaan hyvien tapojen vastaisesti. Kiitos siis Turun kaupungin kulttuurilautakunnalle sekä Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnalle (entiselle, nykyäänhän se on Taiteen edistämiskeskusta).