Tuskan ja hurmion kadonneet lauseet

Kokosin muutamia vuosia sitten kustantajan vitsinomaisesta yllytyksestä antologian sadomasokistisia tarinoita. Tuska ja hurmio (Turbator 2009) on mielestäni edelleen ihan kohtuullinen, vaikka siihen taisi tulla liikaa pikkaisen sattumanvaraisia tekstejä. Kaikkien kirjallinen taso ei ole kovin korkea, mutta toisaalta kirjaan mahtuu sekä mielettömän kiihottavaa erotiikkaa Essi Tammimaalta ("Ehtoja") että upeaa novellistiikkaa Jukka Laajarinteeltä ("Sinisilmäinen Jalokivi"). Välissä on sitten kaikenlaista vanhasta pornografiasta kokeellisempiin SM-rykäisyihin. On kirjassa myös Rosa Liksomia!

Kirjassa on vanhasta pornolehden lukijakirjeitä koonneesta opuksesta pätkä nimeltä "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" Se on minusta aina ollut yllättävän hyvää pornografiaa - ainakin omassa sarjassaan, sillä suomalaisten pornolehtien lukijakirjeet ovat perinteisesti olleet kammottavaa tekohuumoria, jonka ansio on ollut joko kulttuurihistoriallisessa taltioinnissa tai camp-henkisessä kalkkunoinnissa. Jutussa ei ole turhaa päälle liimattua huumoria, fetissejä on riittämiin ja asetelmakin on riittävän kinky: mies piiskaa naisystävänsä ("morsiamensa", niin kuin tarinassa sanotaan) ensiksi juomuille samalla tätä törkeästi nimitellen ja tuo sitten kaksi italialaista siirtotyöläistä panemaan naista rajusti. Poliittisesti korrektista menosta ei siis ole kyse, vaikka kyse on samalla naisen valmistujaislahjasta.

Novelli, joka julkaisiin Tuskassa ja hurmiossa "Anonyymin" kirjoittamana, päättyy kirjassa kuitenkin oudosti kesken. Kopiot, jotka olin ottanut novellista, olivat eksyneet toisistaan ja tulivat esille vasta nyt, kun ihan muusta syystä selvittelin työpöydälläni ja työpöydän laatikossa ajelehtevia papereita. Tässä siis "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuun!" -novellin oikea lopetus. Mainittakoon lisäksi, että novellin kirjoittajaksi on merkitty nimimerkki "Peppuun".

Sitten Romeo nykäisi sykkivän kalunsa ulos perseestä, työnsi sen Gigin kyrvän viereen Leenan suulle, mutta Gigillä oli jo niin iso, ettei Romeon kanki mahtunut enää morsiameni suuhun, vaan Romeon spermat ruiskahtivat paksuna suihkuna Leenan kasvoille tuhrien tämän hiukset irstaasti. Samalla Gigi purkautui Leenan suuhun morsiameni ulvoessa eläimen tavoin. 

Kirja-arvio: Ken vainajia muistelee

Lukaisin tämmöisen kirjan jokin aika sitten ja kirjoitin arvostelun Tiedonantajaan. Sitä ei oletettavasti kauhean moni lue, joten arvostelun laittaminen blogiin lienee järkevää (varsinkin kun en ole oikein keksinyt mitään kirjoitettavaa, vaikka onhan tässä ollut vaikka mitä, Himasta, kirjallisuuden kriisiä, Cheekiä...) 

Suomalais-ugrilaista kauhua

Suomessa on tällä hetkellä pieni fantasia- ja kauhukirjallisuuden buumi: uusi sukupolvi kirjoittajia käyttää lajityyppiä suvereenisti.
Sama sukupolvi on myös aktiivinen kustannustoiminnassa. Yksi puuhakkaimmista porukoista on ollut väljä yhteenliittymä URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio, jonka parissa on tehty parin vuoden aikana jo useita laadukkaita novelliantologioita. Yksi näistä on loppukesällä ilmestynyt Ken vainajia muistelee, jossa on suomalaisiin kansantaruihin ja legendoihin perustuvia kauhukertomuksia.
Kauhusta nimenomaan voi puhua, sillä osa tarinoista on todella pelottavia. Esimerkiksi Samuli Antilan "Rajoissa" on vastaanpanematonta imua, vaikka kertomus kuolleesta tontin rajojen vartijasta onkin paikoitellen karkea ja viimeistelemätön.
Kirjassa on monia muitakin jännittäviä novelleja. Jussi Katajalan "Rautakihlat" siirtää maahiset urbaaniin miljööseen suurpääoman hallitsijoiksi. Heikki Nevala käyttää "Syämmen syrjässä" omaperäistä lähtökohtaa: geokätkentää. Mari Saarion pitkä "Holvikirkon kanttorin poika" on ovelaan loppukäänteeseen päättyvä novelli, jonka pohjalla on Satakunnassa kiertänyt tarina kirkon kellotapulin seinän sisältä löytyneestä sikiöstä.
Pisimmän korren vetää Juha Jyrkäs, jonka "Seitsemän hengen kertomus" on mieletöntä ugrilais-shamanistista vyörytystä. Tarina uhmaa kaikkia lajityyppiluokituksia ja osoittaa, että suomalaisissa kansantaruissa on vielä paljon hyödynnettävää.
Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Toim. Samuli Antila ja Markus Harju. 180 s. Espoon science fiction ja fantasiaseura 2013.