Suomalais-ugrilaista kauhua
Suomessa on tällä hetkellä pieni fantasia- ja kauhukirjallisuuden buumi: uusi sukupolvi kirjoittajia käyttää lajityyppiä suvereenisti.
Sama sukupolvi on myös aktiivinen kustannustoiminnassa. Yksi puuhakkaimmista porukoista on ollut väljä yhteenliittymä URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio, jonka parissa on tehty parin vuoden aikana jo useita laadukkaita novelliantologioita. Yksi näistä on loppukesällä ilmestynyt Ken vainajia muistelee, jossa on suomalaisiin kansantaruihin ja legendoihin perustuvia kauhukertomuksia.
Kauhusta nimenomaan voi puhua, sillä osa tarinoista on todella pelottavia. Esimerkiksi Samuli Antilan "Rajoissa" on vastaanpanematonta imua, vaikka kertomus kuolleesta tontin rajojen vartijasta onkin paikoitellen karkea ja viimeistelemätön.
Kirjassa on monia muitakin jännittäviä novelleja. Jussi Katajalan "Rautakihlat" siirtää maahiset urbaaniin miljööseen suurpääoman hallitsijoiksi. Heikki Nevala käyttää "Syämmen syrjässä" omaperäistä lähtökohtaa: geokätkentää. Mari Saarion pitkä "Holvikirkon kanttorin poika" on ovelaan loppukäänteeseen päättyvä novelli, jonka pohjalla on Satakunnassa kiertänyt tarina kirkon kellotapulin seinän sisältä löytyneestä sikiöstä.
Pisimmän korren vetää Juha Jyrkäs, jonka "Seitsemän hengen kertomus" on mieletöntä ugrilais-shamanistista vyörytystä. Tarina uhmaa kaikkia lajityyppiluokituksia ja osoittaa, että suomalaisissa kansantaruissa on vielä paljon hyödynnettävää.
Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Toim. Samuli Antila ja Markus Harju. 180 s. Espoon science fiction ja fantasiaseura 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti