Joulusaarna: Hyvinvointivaltion ylijäämä

Olin reilu viikko sitten kaupungin lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla saamassa palautetta. Olimme poikamme kanssa olleet kesällä videoitavana: meille annettiin yksinkertaisia tehtäviä, joiden suoriutumista sitten psykiatri ja sairaanhoitaja tarkkailivat videolta.

Ensiksi minua jännitti ("ei anneta rajoja lapselle", "olet lapsesi kaveri"), mutta sitten nopeasti tajusin, että tämä on ihan hukkaanheitettyä aikaa. Tiedän itsekin, että suhteeni lapseeni on lämmin ja se sallii sekä lämpimät hymyt että toisillemme naureskelun ja niin hellän ja luontevan kosketuksen kuin silkan alatyylisen pelleilynkin. Ja juuri tämän sairaanhoitaja ja psykiatri sanoivat ja vielä korostivat asiaa: "Onko teillä tällaista, lämmintä ja sydämellistä?" Ei kun me keksittiin koko juttu.

Siinä meni puolitoista tuntia aikaani ja vielä joulunalusviikolla, jolloin pitäisi vuoden työt saada käärittyä pakettiin.

Kotiin päästyäni tajusin kuitenkin, että juuri tämä ylijäämä on se, mikä tekee hyvinvointivaltiosta tärkeän ja toimivan. Joku saattaisi sanoa, että siinä kukkahattutädit ylihuolehtivat ja holhosivat, määräsivät millaista minulla ja lapsellani tulee olla. Valvovat vieläpä!

Ei se nyt ihan niin mene. Me emme voi tietää, kuka osaa olla lapsensa kanssa asiallisesti. Eikö niin, että jos meitä kohdeltaisiin eri tavalla kuin muita apua hakevia vanhempia, meidät asetettaisiin viranomaisen edessä epätasa-arvoiseen asemaan? Osaamme analysoida itsekin pulmiamme ja tiedämme suurin piirtein, mistä muodostuu hyvä elämä - olisiko meidän pitänyt sanoa, että antaa olla, jätetään tämä nyt väliin: "Joo, kyllä minä osaan olla lapseni kanssa, en tarvitse apua." Sillä juuri sitähän me olemme hankalan ja raivokohtauksiin taipuvaisen lapsemme kanssa tarvinneet. Ja juuri tässä hyvinvointivaltio meille tukensa antoi. Siksi lähetän tässä joulun kunniaksi kiitokset niille tahoille, jotka kiitoksen ansaitsevat (vaikka emme vaimon kanssa aina olisi osanneet sitä riittävästi ääneen sanoa):

Kiitos lääkärille, joka tunnisti hätämme ja määräsi ensiavuksi melatoniinia ja kärsivällisesti sääti lääkitystä kohdalleen moneen eri kertaan.
Kiitos sairaanhoitajalle, joka kannusti väsyneitä vanhempia ja tunnisti monia ongelmakohtia.
Kiitos sairaalan psykiatriselle poliklinikalle, jossa lapsemme vihdoin sai diagnoosin.
Kiitos poikamme koululle, jonka rehtori, opettajat ja avustajat ottivat asiat vakavasti.
Kiitos erityiskoululle, jonka opettajat ja avustajat jaksavat aina kannustaa poikaamme eivätkä vähästä hätkähdä.
Kiitos erityiskoulun johtajalle, joka keksi, että pojallemme voisi sopia hevostoiminta.
Kiitos myös sille säätiölle, joka tuellaan mahdollistaa hevostoiminnan.
Kiitos hevostoiminnan vetäjälle, joka kirjoitti päiväkirjassaan: pojallamme "on luontainen tatsi eläimiin, jota kannattaa ilman muuta hyödyntää tavalla tai toisella tulevaisuudessakin".

Poikamme sai juuri sanallisen välitodistuksen. Siinä kehutaan häntä muun muassa käsialan kehittymisessä sekä laskutaidossa ja innossa laskea vaikeitakin tehtäviä, mutta myös käytöksessä. Se on suuri helpotus ja ilo. Ja saman näkee myös poikamme käytöksestä. Ystäväni tapasi poikamme lounaalla jokin aika sitten ja sanoi jälkeenpäin: "Selvästi näkee, että poika viihtyy elämässään ihan eri tavalla kuin ennen, oikein reippaan ja terveen näköinen."

(Jos teksti jäi epäselväksi, kannattaa lukea tämä vuoden takainen kirjoitus. Kuvassa poikamme pari vuotta sitten Kemiön Sagalundin vanhassa koulurakennuksessa.)

PS. Meillä on muuten perheessä uusi bloggaaja.

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja Turun puretuista taloista eteni tänä syksynä kolmanteen osaansa ja tuttuun tapaan arvioin sen kustantajani Harri Kumpulaisen (siis mies Turbatorin takana) julkaisemaan Rakennussanomat-lehteen. Lehti on laajassa ilmaisjakelussa, silti luulen ettei moni niitä juttuja lue, joten julkaisen arvioni täälläkin. Samalla käytän tilaisuuden korjatakseni painettuun juttuun valitettavasti pesiytyneen virheen: Sairashuoneenkatu 6:n tuplatalon on suunnitellut Abel Sandelin, ei Veijo Kahra, kuten Rakennussanomissa väitän. Sinänsä se, mitä sanon talosta ja sen suunnittelijasta, pätee. 

Tässä muuten arvioni kirjasarjan ekasta osasta, tässä tokasta. Samoja juttuja kaikissa pyöritellään.

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja jatkuu
Esoteerisen purkutieteen kronikka

Kaikki tietävät Phoenix-hotellin, vanhan postitalon ja Börsin. Kaikki osaavat valittaa, kuinka hienoja ja upeita taloja purettiin 1960- ja 1970-luvuilla rumien uusien talojen tieltä.
Upeiden kivitalojen purkaminen viime vuosikymmeninä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ympäri Turkua on lähes kaikkina aikoina purettu vanhoja taloja pois uudempien tieltä ja suurin osa hävinneistä taloista on tyystin unohdettuja.
Rauno Lahtisen kirjasarja Turun puretuista taloista on edennyt kolmanteen osaansa; kustantajaksi on vaihtunut Sammakko, mutta formaatti on pysynyt samana. Sarjan ensimmäinen osa keskittyi ydinkeskustan tunnetuimpiin tapauksiin, toinen osa jo levitti katsauksen laajemmalle ja paljasti esimerkiksi linja-autoaseman kadonneen inhimillisen ympäristön, jonka tilalla on nyt bussien ankeita parkkipaikkoja.
Kolmas osa on vielä kiinnostavampi. Se on melkein esoteerinen esitellessään satama-alueen kadonneita taloja, jokirannan hotelleja (kai tiesitte, että klassistisen Boren alta on purettu talo 1920-luvulla?) ja kaavasta kadonneita katuja (Räävelinkatu). Jännittäviä yksityiskohtia ovat esimerkiksi Välikadun puutalot tai jokirannasta Linnankatuun ulottuneen sairaalan puutarha, jota Käsityöläismuseon johtaja Irja Sahlberg yritti turhaan pelastaa 1950-luvulla.
Kiinnostavia ovat myös Rautatieläisten talo ja Turun munan tehdas Koulukatu 22:sta, jotka purettiin vuonna 1976. Erityisen surumielinen on kuva vuonna 1971 puretun Beetlehem-kirkon kirkontornista yksinään ja murjottuna.
Juseliuksen paitatehdas Rauhankadun varrelta on vähintään erikoinen – se olisi nyt taatusti himoittu asuinpaikka, jos olisi saanut olla paikallaan. Pekka Pitkäsen Meritalokin (1966) Käsityöläiskadulla näyttäisi paremmalta, jos sen vieressä ollut jugendtalo (Adrian Thomander, 1913) olisi saanut jäädä paikalleen. Olisiko Sininen talo saanut jäädä, jos sen edestä ei olisi purettu kahta puutaloa?
Lista on loputon. Lahtisen kirja on niin kiehtovaa kuin surullistakin luettavaa.
Jostain syystä 1950-luvulla tehdyistä purkamisista ei ole niin vihainen kuin myöhemmistä. Mitä lähempänä purkamiset ovat omaa aikaa, sitä typerämmiltä ne tuntuvat ja sitä enemmän ne synnyttävät raivoa. Yksi esimerkki – ja vähän tunnettu sellainen – on Wiklundin kouluna tunnettu jykevä, päätykolmiolla varustettu uusrenessanssitalo, joka purettiin vuonna 1981. Sen tilalla on nyt poliisilaitoksen mälsä keltatiilinen mitättömyys.
Johtuuko tunne siitä, että 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa rakennettiin miellyttävää arkkitehtuuria? Jopa Sairashuoneenkatu 6:ssa oleva vuonna 1955 rakennettu seitsen- ja yksitoistakerroksisista rakennuksista koostuva talopari ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin monet 80–90-lukujen nolot rykäisyt. Sairashuoneenkadun talon arkkitehti Abel Sandelin olikin yksi Erik Bryggmanin perillisiä Turussa, kodikkaiden kerrostalojen suunnittelija.
Toinen piirre, jonka tajuaa Lahtisen kirjaa selaillessa, on se, että jugendtyylisiä puutaloja on Turussa säilynyt oikeastaan aika paljon. Niitä enemmän kirjassa herättävätkin kiinnostusta ja ihailua monet 1800-luvun puolivälissä rakennetut empiretyyliset puutalot. Niitä on Turun keskustassa enää hyvin vähän ja osa niistä on edelleen ollut vaarassa tulla puretuksi, kuten Kaskenkatu 15:ssä. Jugendin levottomuuden ja orgaanisuuden jälkeen empiren rauhallinen tasapainoisuus tuntuu Lahtisen kirjan upeissa kuvissa yhtäkkiä jännittävän raikkaalta.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3. 240 s. Sammakko 2013.

Kritiikki on kriisissä - jälleen kerran!

Kritiikkiä luonnehtii se että se on aina kriisissä. Koskaan ei ole ollut aikaa, että olisi todettu, että juuri nyt kirjoitetaan hyvää kritiikkiä. Tässä kritiikki vertautuu journalismiin, josta se luonnollisesti on osa. Journalismia kyllä voi olla ilman kritiikkiä ja varmasti moni haluaisikin heittää sen huuthemmettiin lehdistä tai muusta mediasta pilaamasta meininkiä. (Ja tätähän on viime aikoina myös tapahtunut.)

Kirjoitan asiasta tolkuttoman myöhään ja kohu on jo laantunut, mutta monet eri tapaukset viime aikoina saavat sanomaan: kritiikki on kriisissä jälleen kerran. Ensiksi Oskari Onninen kirjoitti porttikiellon arvoisesti Cheekin albumista arvion, jossa hän ei kuvaile musiikkia lainkaan ja jossa - erään Facebook-kommentoijan mukaan - hän hyökkäsi ala-arvoisesti Cheekin kimppuun henkilönä. (Tässä muuten Kaasuputken Jami Järvinen mainiosti selittää kädestä pitäen, miksi Cheekin levyä arvioitaessa pitää tai ainakin voi nimenomaan käydä henkilön kimppuun.)

Sitten isossa ja tärkeässä päivälehdessä julkaistiin samana päivänä kaksi kirja-arviota, joita sekä kohteena olevat kirjailijat että heidän kollegansa pitivät ala-arvoisina, mauttomina ja asiantuntemattomina. Kritiikki ja varsinkin tämän päivälehden kirjallisuuskriitikki tuomittiin Facebook-keskusteluissa alimpaan maanrakoon. Se on lyhentynyt, pinnallistunut, tullut asiantuntemattomaksi ja henkilöönkäyväksi, ketä tahansa laitetaan kirjoittamaan mistä tahansa kirjasta ja niin edelleen. Luulisin että kaikki argumentit on kuultu kaikkina vuosikymmeninä. Totta on, että Suomessa oli aikoinaan yleistä tehdä elokuvakritiikkiä niin että elokuvaa lähetettiin katsomaan juoksupoika eli lähetti. Tämä kertoi sitten vaikutelmia jollekin lehden toimittajalle, joka naputteli juoksupojan mielipiteet jutuksi. Tällaista ei varmaankaan enää tapahdu.

Yleensä on pidetty asiallisena, että kirjailija tai muu taiteilija ei vastaa saamaansa kritiikkiin. Nielköön kiukkunsa. Se on kieltämättä vaikeaa. Itse elän niin että en joko lue saamiani kritiikkejä tai sitten pyydän esilukijoita, kuten vaimoa, tarkistamaan tekstit etukäteen ja kertomaan, voinko lukea ne menettämättä yöuniani. Myönteisenkin arvion lukeminen voi tuntua henkisesti raskaalta.

Minulla on jalka kummassakin leirissä. Kirjoitan kritiikkejä ja teen kirjoja. Minulla on ainakin joskus ollut maine pisteliäänä kriitikkona, olen saanut kuittailuja niin kirjantekijöiltä kuin kustantajiltakin. Toimituksiin vihaisia kirjeitä lähettäviä kirjailijoita on kyllä yleensä pidetty lähinnä säälittävinä. Olen kokenut tätä itsekin - en tiedä, kumpi on pahempaa, kirjoittaa kriittinen arvio kirjasta vai saada haukkumakirje suoraan kotiin kannettuna. Jotkut loukatuksi itsensä tuntevat ovat hyvin peräänantamattomia ja pitkävihaisia. Kuulin vuosia jälkeenpäin, että eräs tuohtunut kirjailija halusi käyttää kustantamonsa tiedotustilaisuutta hyväkseen haukkuakseen minua, käsittääkseni nimeltä, mutta kustantamon tiedotusosasto sai tästä vihiä ja puhui kirjailijan ympäri. Nähdäkseni kaikkien osapuolien onneksi.

Tilanne on tietysti sosiaalisen median ja blogien aikana muuttunut radikaalisti. Miksi kirjailija ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja osoittaisi Facebook- tai Twitter-päivityksessä ne virheet, jotka arvostelija on tehnyt? Tai kertoisi, miksi juuri tämä kriitikko oli täysin väärä henkilö arvioimaan juuri tämän kirjan? Sitä ei pidetä enää säälittävänä, vaan pikemminkin rohkeana tekona. Kirjailija ei ole enää haluton vain ottamaan vastaan haukkuja tai epämääräisesti muotoiltuja kehuja, vaan hän pystyy tarvittaessan panemaan hanttiin "väärille" lukutavoille.

(Boris Hurtta muuten kehui Haamua!)

Yleinen kommentti on viime aikoina ollut, että kirjoissa ei mitään ole vahingossa, kaikki on tahallaan sinne laitettu - jos siis kriitikko sattuu vaikka sanomaan, että jokin elementti kirjassa ei tunnu perustellulta tai jos kirja tuntuu kriitikosta liian pitkältä. Tuntuu vähän oudolta: eikö kukaan muka anna alitajuntansa tms. viedä niin että tuloksena on jotain ennalta-arvaamatonta? Puhumattakaan siitä, että monen vuoden pohdinnan jälkeenkin voi tehdä itse virhearvion. Eikö tällaista muka tapahdu elämässä koko ajan? Miksi taideteos olisi siitä jotenkin erillinen, irrallinen juttu? Ovatko taiteilijat neroja, joiden kaikki teot ovat erehtymättömiä? Minä ainakin tiedän täsmälleen, mitkä asiat Jumalten tuhossa, Haamussa ja Viimeisessä bjarmialaisessa ovat väärin, pitkän harkinnan jälkeenkin (sentään tein Jumalten tuhoa yli kymmenen vuotta!). Tiedän, että monen vuoden tekemisen jälkeen Pulpografiassa, Kuudestilaukeavissa ja Valkoisessa hehkussa monet asiat ovat päin helvettiä, vaikka tein niitä pitkään ja hartaasti. (No okei, Kuudestilaukeavissa on suurin piirtein kaikki oikein.)

Ylläoleva ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi vastapuolen argumentteja. Kriitikoilla on tekijöihin nähden enemmän valtaa kuin he tai toimitukset yleensä suostuvat myöntämään. Kielteinen arvostelu tai arvostelematta jättäminen voivat olla isoja tekoja tulevaa uraa tai apurahoja ajatellen. En osaa ajatella, mitä ne tarkoittavat vaikkapa kuvataiteen ja näyttelyiden alueella. On kuitenkin eri asia arvioida Cheekin kaltaisen megasuosikin julkista henkilöä kuin vaikkapa aloittelevan kirjailijan. Mikä on sallittua yhtäällä ei ole välttämättä sallittua - tai ainakaan järkevää - toisaalla. (Ylläoleva ei myöskään tarkoita muuten sitä, että pitäisin Jumalten tuhoa tai Haamua, Viimeisestä bjarmialaisesta puhumattakaan, kauhean tärkeinä kirjoina, joita ei saisi rusikoida niin paljon kuin haluaa - vaikka se minua itseäni satuttaisikin.)

Tämä on vähän tämmöinen toisaalta-toisaalta -juttu. Kaikki ovat oikeassa. En aina innostu, kun kirjailijat - tai muut taiteilijat - suuttuvat teostensa arvosteluista sosiaalisessa mediassa, mutta en myöskään mene sörkkimään sekaan ja sanomaan, että kriitikolla on oikeus kirjoittaa niin kuin itse haluaa (niin kuin kirjailijallakin on). Minähän se olen, joka en pysty omien teosteni arvosteluita lukemaan.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Kekkonen

Olen ollut huono bloggaaja viime aikoina. Minulla on ollut jonkin aikaa kesken kritiikin kriisiä käsittelevä kirjoitus (eikö kuulostakin kuumalta?), mutta sitä kirjoittaessa alkoi tuntua, etten oikein tiedä, mikä on pointtini. Sitä on tietysti tapahtunut ennenkin näitä blogitekstejä tehdessä eikä se ole koskaan estänyt juttua julkaisemasta. Näin käynee siis jälleen ensi viikolla. 

Olen viimeistellyt kirjaprojektia, jossa olen koonnut yhteen erinäisiä vanhoja suomalaista lukemisto- ja kioskiviihdettä käsitteleviä kirjoituksiani. Kirjan nimeksi tulee Ruutia, räminää, rakkautta ja se ilmestyy alkuvuodesta Avaimelta (eli entiseltä BTJ:ltä). Muistin jokin aika sitten kirjoittaneeni presidentti Kekkosen lehtikirjoituksista ja kaivoin jutun esiin tarkistaakseni, voisiko juttua käyttää kirjassa. Ei oikein - se on Minä olin diktaattori -teoksen arvostelu, jota pitäisi laajentaa huomattavasti. Lisäksi minun pitäisi lukea Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan sisältyviä juttuja ja novelleja eikä siihen ole aikaa, kun lupasin jättää käsikirjoituksen ensi viikolla. Tässä juttu kuitenkin. Se ilmestyi alun perin nyttemmin lakkautetussa KirjaIN-lehdessä. 

Unohdettu senttari UKK

Urho Kekkonen: Minä olin diktaattori ja muita kirjoituksia. Toim. Pekka Tuomikoski. 239 s. Minerva.

Urho Kaleva Kekkonen ei jätä suomalaisia rauhaan. Liki 30 vuotta hallinnut presidentti on niin lujasti kiinni suomalaisten alitajunnassa, että hänestä on tehty yli kaksisataa kirjaa.
Eikä Kekkos-huuma laannu. Uusiin Kekkos-kírjoihin kuuluuu Pekka Tuomikosken toimittama kirja Minä olin diktaattori, johon on koottu Kekkosen vähän luettuja tilapäätekstejä: puheita, artikkeleita, pakinoita. Kirja päättyy Kekkosen irtisanoutumisilmoitukseen 26.10.1981.
Teoksen kiinnostavinta antia ovat kuitenkin aiemmin julkaisematta jääneet tekstit, joista suuri osa on novelleja ja näytelmiä. Niitä naputeltiin puhtaaksi Kekkosen muistelmia varten, mutta Paavo Haavikon haamukirjoittama Vuosisatani-teos (1981) jäi yhteen osaan. Näin nuoren Kekkosen kirjoitelmat jäivät käyttämättä ja arkistojen kätköihin.
Ari Uino on vastaavia tekstejä aiemminkin koonnut teokseen Nuori Urho (1999) eikä kuva Kekkosesta novelleja ja pakinoita senttailevana lehtikirjoittajana ole enää mikään yllätys. Kekkosen medioita olivat muun muassa Kajaanin Lehti ja Nyyrikki, joka vielä 1900-luvun alkupuolella oli kirjallinen, ei viihteellinen lukemisto. Kekkonen julkaisi salanimillä: Esa Isi, Känä, Urho Sorsimo.
Nuori Kekkonen ei ollut kovin hyvä kirjailija. Harva on alle 16-vuotiaana. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että 1910- ja 1920-luvuilla kirjoitettu suomalainen kirjallisuus vaikuttaa helposti jaarittelevalta. Siltikään ei ole mikään ihme, että eräät nyt luettavissa olevat Kekkosen tekstit ovat alun perin jääneet julkaisematta.
Vai mitä pitäisi ajatella seuraavanlaisesta dialogista:

Aili: Päivää. No kuuluukos Matille mitään?
Tasku-Matti: Mitäpä sitä Matille. Rauha vain. Mitä taloon?
Mankis-Olli: Eipä kuulu isoja Ollillekaan. Mitä vain taloon.
Aili: Ei kuulu taloonkaan ihmeempää. Istukaa!
Tasku-Matti: Kylläpähän tässä kerkiää, mutta istutaan kun käsketään.
Mankis-Olli: Ainahan sitä kerkiää, mutta tietysti istutaan.

Toisaalta sanailu on kuin jostain Speden sketsistä, jossa vitsin loputon jatkuminen on sen ainoa pointti.
Näytelmä on nimeltään "Raittiuslupaus", ja Kekkonen oli tarjonnut sitä Karistolle kustantamon pitkäikäiseen Seuranäytelmiä-sarjaan vuonna 1916. Muita Minä olen diktaattori -kirjasta löytyviä aiemmin julkaisemattomia helmiä ovat esimerkiksi 14-vuotiaana kirjoitettu seikkailukertomus "Isonvihan muistoja" ja humoristinen näytelmä "Juipit" vuodelta 1916. Jälkimmäisessä Tuomikoski näkee profetian Kekkosen tulevasta työstä Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa.
Kiinnostava on myös nimetön ja kesken jäävä raittiusaiheinen näytelmä - tai ainakin sellaiseksi epäiltävä. Nuori Kekkonen tuskin olisi uskaltanut ryyppäämistä kuvata antaumuksella, jos näytelmän toisessa näytöksessä ei olisi nähty kääntymystä.
Herkullisimpiin teksteihin kuuluu "Matka Marsiin" (1916), joka olisi todellinen löytö, jos se ei sisältyisi jo Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan. "Matka Marsiin" on nimittäin science fiction -novelli, jossa Kekkonen kirjoittaa maailmasta vuonna 2111. Marsiin lennetään tuon tuostakin huvimatkoille - hauskin yksityiskohta kertoo, että lennoilla käytetyn ihmeaineen, hemmoiitin, keksi Hemmo-niminen nuorukainen, jonka marsilaiset panivat näytteille eläintarhaan.
Mistään varsinaisesta novellista ei kuitenkaan ole kyse. Jutussa ei ole juonta ja se loppuu tieteiskirjallisuuden väsyneimpään kliseeseen, jossa päähenkilö herää ja kertoo nähneensä unta.
Tuomikosken teoksessa on toinenkin tieteisnovelli. Kuuluisa, Ylioppilaslehden vuonna 1968 uudestaan julkaisema teksti "Minä olin diktaattori" (1928) on selvästi kuvaus tulevaisuudesta, jossa nuori Kekkonen on hoitanut asiat niin kuin on parhaaksi nähnyt.
Ylioppilaslehden kuvainraastajat olivat sitä mieltä, että Kekkonen oli ennustanut kaiken aivan oikein, mutta toisaalta häneltä kesti kauemmin päästä valtaan kuin hän itse ennusti eikä hän saanut lähelleen niitä kohortteja, joita oli 1920-luvulla kaipaillut.
Lisäksi ilkeämielinen voisi huomauttaa, että vuonna 1928 Kekkonen retosteli kieltävänsä ryssien hännystelyn.