sunnuntaina, joulukuuta 22, 2013

Joulusaarna: Hyvinvointivaltion ylijäämä

Olin reilu viikko sitten kaupungin lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla saamassa palautetta. Olimme poikamme kanssa olleet kesällä videoitavana: meille annettiin yksinkertaisia tehtäviä, joiden suoriutumista sitten psykiatri ja sairaanhoitaja tarkkailivat videolta.

Ensiksi minua jännitti ("ei anneta rajoja lapselle", "olet lapsesi kaveri"), mutta sitten nopeasti tajusin, että tämä on ihan hukkaanheitettyä aikaa. Tiedän itsekin, että suhteeni lapseeni on lämmin ja se sallii sekä lämpimät hymyt että toisillemme naureskelun ja niin hellän ja luontevan kosketuksen kuin silkan alatyylisen pelleilynkin. Ja juuri tämän sairaanhoitaja ja psykiatri sanoivat ja vielä korostivat asiaa: "Onko teillä tällaista, lämmintä ja sydämellistä?" Ei kun me keksittiin koko juttu.

Siinä meni puolitoista tuntia aikaani ja vielä joulunalusviikolla, jolloin pitäisi vuoden työt saada käärittyä pakettiin.

Kotiin päästyäni tajusin kuitenkin, että juuri tämä ylijäämä on se, mikä tekee hyvinvointivaltiosta tärkeän ja toimivan. Joku saattaisi sanoa, että siinä kukkahattutädit ylihuolehtivat ja holhosivat, määräsivät millaista minulla ja lapsellani tulee olla. Valvovat vieläpä!

Ei se nyt ihan niin mene. Me emme voi tietää, kuka osaa olla lapsensa kanssa asiallisesti. Eikö niin, että jos meitä kohdeltaisiin eri tavalla kuin muita apua hakevia vanhempia, meidät asetettaisiin viranomaisen edessä epätasa-arvoiseen asemaan? Osaamme analysoida itsekin pulmiamme ja tiedämme suurin piirtein, mistä muodostuu hyvä elämä - olisiko meidän pitänyt sanoa, että antaa olla, jätetään tämä nyt väliin: "Joo, kyllä minä osaan olla lapseni kanssa, en tarvitse apua." Sillä juuri sitähän me olemme hankalan ja raivokohtauksiin taipuvaisen lapsemme kanssa tarvinneet. Ja juuri tässä hyvinvointivaltio meille tukensa antoi. Siksi lähetän tässä joulun kunniaksi kiitokset niille tahoille, jotka kiitoksen ansaitsevat (vaikka emme vaimon kanssa aina olisi osanneet sitä riittävästi ääneen sanoa):

Kiitos lääkärille, joka tunnisti hätämme ja määräsi ensiavuksi melatoniinia ja kärsivällisesti sääti lääkitystä kohdalleen moneen eri kertaan.
Kiitos sairaanhoitajalle, joka kannusti väsyneitä vanhempia ja tunnisti monia ongelmakohtia.
Kiitos sairaalan psykiatriselle poliklinikalle, jossa lapsemme vihdoin sai diagnoosin.
Kiitos poikamme koululle, jonka rehtori, opettajat ja avustajat ottivat asiat vakavasti.
Kiitos erityiskoululle, jonka opettajat ja avustajat jaksavat aina kannustaa poikaamme eivätkä vähästä hätkähdä.
Kiitos erityiskoulun johtajalle, joka keksi, että pojallemme voisi sopia hevostoiminta.
Kiitos myös sille säätiölle, joka tuellaan mahdollistaa hevostoiminnan.
Kiitos hevostoiminnan vetäjälle, joka kirjoitti päiväkirjassaan: pojallamme "on luontainen tatsi eläimiin, jota kannattaa ilman muuta hyödyntää tavalla tai toisella tulevaisuudessakin".

Poikamme sai juuri sanallisen välitodistuksen. Siinä kehutaan häntä muun muassa käsialan kehittymisessä sekä laskutaidossa ja innossa laskea vaikeitakin tehtäviä, mutta myös käytöksessä. Se on suuri helpotus ja ilo. Ja saman näkee myös poikamme käytöksestä. Ystäväni tapasi poikamme lounaalla jokin aika sitten ja sanoi jälkeenpäin: "Selvästi näkee, että poika viihtyy elämässään ihan eri tavalla kuin ennen, oikein reippaan ja terveen näköinen."

(Jos teksti jäi epäselväksi, kannattaa lukea tämä vuoden takainen kirjoitus. Kuvassa poikamme pari vuotta sitten Kemiön Sagalundin vanhassa koulurakennuksessa.)

PS. Meillä on muuten perheessä uusi bloggaaja.

Ei kommentteja: