keskiviikkona, tammikuuta 28, 2015
Pieni perheuutinen
Perheemme on lisääntynyt. Vaimon blogissa muutenkin aiheeseen liittyviä postauksia, kuten tässä ja tässä. Itselleni on töitä kasaantunut enemmän kuin ehkä jaksan tehdä, joten bloggausta saattaa esiintyä vähemmän - vaikka eipä täällä muutenkaan kovin vilkasta ole. Ja tiedän kyllä hyvin, että tällainen ei ole hyvää bloggausta!
sunnuntai, tammikuuta 18, 2015
Kari Peitsamo ja tiiviyden kauneudesta
Kirjoitin joskus aiemmin siitä, miksi romaanien - ja samalla biisien - tulisi mielestäni olla lyhyitä ja napakoita. En tiedä, onnistuinko vakuuttamaan ketään, mutta asia nousi mieleeni äsken, kun kuuntelin tiskatessa vanhaa kasettia, jossa oli Kari Peitsamon ensimmäinen levy Jatsin syvin olemus vuodelta 1977.
Olen aina rakastanut Peitsamon musiikkia, ja olin itse asiassa juuri jutuissa kustantajan kanssa, joka ehdotti, että tekisin Peitsamosta kirjan vuodelle 2017, kun tämä täyttää 60. Suhtaudun hankkeeseen ehkä hiukan epäröiden, paristakin syystä: minun pitäisi haastatella Peitsamoa enkä ole oikein koskaan tullut sinuksi haastattelujen kanssa, lisäksi en ole koskaan kunnolla kirjoittanut musiikista.
Huomasin Jatsin syvintä olemusta kuunnellessani, että toivoisin biisien jatkuvan pidempään, nehän ovat levyllä korkeintaan kaksiminuuttisia. Peitsamo heittelee helpon tuntuisesti hienoja melodioita ja tarttuvia riffejä (esimerkiksi kelpaa "Tuhatkauno", joka kulkee kuin jyrä), jotka puhuttelevat minua, osuvat siihen kohtaan aivoja, jossa näistä asioista nautitaan. Mutta silti ne lopetetaan aina kesken kaiken, nautinnolta viedään pohja. Kuuntelija haluaa väkisinkin lisää ja näin palaa biiseihin, kun biisin loppuessa on tunne, että voisipa tässä nautinnossa olla vielä pitkään. Siinä yhdistyy sekä kunnianosoitus popsäveltämisen vanhoille perinteille (mikään ennen vuotta -66 sävelletty ei juuri ole kahta ja puolta minuuttia pidempi) että jonkinlainen avantgardistinen välinpitämättömyys siitä, mitä kuulija haluaa. Nykyäänhän ennemmin jatketaan tietyn kuvion tai kertosäkeen veivausta - itseäni sellainen kyllästyttää hyvin nopeasti enkä ymmärrä, miksi jotkut haluavat että kertosäettä toistetaan biisin lopussa parin minuutin ajan, kitarasooloista puhumattakaan. (Poikkeuksena tässä on tanssimusiikki: puhdas eläimellinen rytmi saa puolestani jatkua loputtomiin.)
Peitsamon riffit ja melodiat eivät tyhjene kertakuunteluun tai edes toistuviin kuunteluihin, vaikka ne ovat hyvin yksinkertaisia ja helposti laulettavia (Peitsamo on harvoja artisteja, jonka biisejä osaisin laulaa ulkoa tunnistettavasti). Siinä on tietysti niiden kauneus, ja Peitsamo on itsekin haastatteluissa puhunut siitä, miten hän haluaa kiteyttää kaiken mahdollisimman yksinkertaiseksi biisiksi (olenkin päätellyt, että esimerkiksi Skootterin hiukan tylsä boogierock oli pohjimmiltaan jonkinlainen käsitetaiteellinen performanssi - samoin muuten arvelen, että Peitsamon nykyinen hämmentävä twiittailu salaliitoista ja Kristuksesta on osa jotain epäselvää performanssia).
Itsellänikin on lyhyyden ja tiiviyden ihanteissa opettelemista, vaikka aina aiheesta saarnaan: Lovecraft-aiheisessa pienoisromaanissani Haamussa yritin tiivistä ilmaisua, mutta muutamat harvat lukijat ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt. Jumalten tuho on aika lyhyt romaani (reilu 200 sivua), mutta siinäkin on liikaa ja liian pitkiä kohtauksia, sama monissa novelleissani. Mikael X. Messin Varsinais-Suomi -kvartetin kirjoissa on kyllä hyvää pyrkimystä sellaiseen tiiviyteen, josta itse pidän. Mutta aika kaukana nekin ovat siitä, miten helposti ja vaivattomasti Peitsamo pystyy härnäämään kuulijaa ja janoamaan lisää. Sillä juuri siitä kai on kyse: mistä tätä saa lisää, miten pääsen takaisin samaan tilaan? Peitsamo samaan aikaan vieraannuttaa kuulijan nautinnosta että saa tämän haluamaan lisää. Se jos mikä on neroutta.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)