Joulu-Ilo-lehden kansikuvia

Mahdollisesti ulkomaista
alkuperää oleva kansi.

Kuten tiedetään, tein muutama vuosi sitten joulukirjan nimeltä Hauskaa joulua. Idea lähti liikkeelle vitsinä, mutta realisoitui lopulta ihan vakavasti otettavana teoksena, joka tosin epäonnistui viime metreillä, kun kirja meni osittain muiden kiireiden, osittain tietoteknisten ongelmien (liian vanha kone, liian täynnä oleva Dropbox) takia keskeneräisenä painoon. Eikä kai tämä esipuheenikaan mitään parasta tietokirjallisuutta ole, mutta onpa ainoita tekstejä, joihin olen asiasta törmännyt, vaikka kyse on laajasta kirjallisuudenlajista, jota on paljon luettu.

Kävin alkuvuodesta  jostain syystä (en enää oikein muista miksi) läpi Joulu-Ilo-nimisiä joululehtiä (kustantaja Isak Julin, Tampere, vuodet 1903-1918) ja napsin niiden hienoista kansikuvista kuvia kännykälläni. Nämä ovat varmasti olleet ainoita moniväripainatuksella painettuja lehtiä, joita monet ovat 1900-luvun alun Suomessa koskaan nähneet. En tiedä lehtien painosmääriä tai levikkiä, mutta ne eivät ole ole voineet olla vähäisiä - miten muuten näin upeiden lehtien julkaiseminen olisi voinut olla mahdollista?

Alex Federleyn kansi.

Alex Federleyn kansikuva.

Kannentekijä ei varma,
kun signeeraus rajautuu kuvasta ulos.

Walfrid Kauhasen (1881-1940) kansikuva.

Taiteilija J. Syrénin kansikuva. Tietääkö joku Syrénistä jotain?

Tuntemattoman taiteilijan itsenäisyyshenkinen kansikuva.

Olen ottanut kuvan myös muistaakseni viimeisen vuosikerran Joulu-Ilossa
olleesta kuvasarjasta, joka kuvaa Suomenlinnaa. Tekstissä ei sanota
piirtäjää, mutta tietävämmät tunnistanevat signeerauksesta,
joka näkyy ainakin vasemman alareunan kuvassa.

Ahdistuksesta kohti valoa

Tuttu kirjailija tuli vastaan, kun kävin hakemassa joulunaluspizzat perheelle. Tervehdimme ja toivotimme hyvät joulut, sitten perääni huudettiin: "Juri! Hyvä blogikirjoitus, ihan samanlaisia tuntemuksia täälläkin, samaistun." Kiitin ja sanoin, että ymmärrän hyvin. Sitten tajusin yhden asian ja huusin perään: "Mutta sen kaiken ääneen sanominen teki hyvää, nyt on paljon parempi fiilis!"

Sillä tämä on ihan totta. Edellisen, varmasti aivan masentuneen blogitekstin kirjoittaminen vapautti minut - ainakin osittain - ahdistuksen kierteestä. Tuntuu, että sen jälkeen uskallan enemmän - niin banaalilta kuin se ehkä kuulostaakin, se näkyy muun muassa paljon reippaamassa Facebook-kirjoittelussa. Ehkä tästä tulee vielä jotain.

Sen ainakin voin sanoa, että vuosi 2016 on paljon parempi kuin loppuva vuosi 2015. Se on rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään.

Hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille!

Miksi nykymaailmassa on niin vaikea blogata?

Kuten muutamat muistavat, blogini oli vähän aikaa Imagen sivuilla. Poistin sen sieltä itse, koska lopulta oli liian vaikea keksiä sellaista blogattavaa, joka olisi (ainakin omasta mielestäni) sopinut Imagen sivuille. Oman kirjan puffaaminen tai vanhan kirja-arvostelun julkaisu ei olisi tuntunut järkevältä. Olen koko syksyn tehnyt myös kirjaa, joka on hyvin vähän seksikäs (ja juuri siksi tietysti arvokas) ja lukenut pelkästään vanhoja suomalaisia poika- ja kioskikirjoja, enkä ole voinut oikein blogata mistään kiinnostavasta uutuudesta, joka olisi Imagen lukijoita kiinnostanut. (Luin kuukausi sitten yhtä uutta suomentamatonta dekkaria, mutta sen lukeminen jäi, kun aloin kokea huonoa omatuntoa siitä, että laistan oman kirjani tekemisestä.)

Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!

Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.

Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.

Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)

Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.

Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.

Turun runoliike: muinainen juttu

Tässäpä muuten todellinen julkaisematon juttu! (Ja kyllä, olen koettanut keksiä blogilleni toista nimeä, kun tämän näkökulma elämääni ja tuotantooni on vuosien varrella muuttunut.) Tein nykyään Likellä työskentelevän Pete Leppäsen kanssa tällaisen reportaasin ja tarjosimme sitä Seuraan, jossa toimituspäällikkö hiukan nuorille pojille naureskellen hylkäsi sen. Taisi pahoitella pojitteluaan, kun huomautin, ettemme ole poikia. Ehkä juttu ei ole kovin hyvä (ainakin siirtymät teemasta toiseen ovat kömpelöitä), mutta kyllä sen nyt tässä yhteydessä ainakin kelpaa julkaista. Vuosi on siis ehkä 1998 tai 1999.

Turun runoliike tuo runouden kaikelle kansalle

Iso kalju mies makaa lattialla ilman paitaa ja karjuu: "Ihminen on epäonnistunut apina!" Viimeinen a-kirjain venyy veret seisauttavaksi huudoksi. Mies nousee pystyyn ja vetäisee sukkahousut päähänsä. Hän valittaa innostuneelle yleisölle, ettei kaupoista enää löydä yhden koon sukkahousuja: "Kaikki kaupat ovat kolmen koon kauppoja." Ja taas lähtee: "Sinä olet minulle elämä, minä olen sinulle" - pieni tauko - "kuolemaaaaaa!"

Suttuinen esikoistaiteilijan performanssi? Jumalan teatterin viivästynyt muunnelma? Punk-laulaja, joka esiintyy ilman bändiä? Ei, vaan turkulainen runoilija Tapani Kinnunen, jonka esiintymiset villitsevät kuin käyneistä hedelmistä alkoholisoitunut norsulauma.

Tapani Kinnunen ei ole yksin. Hänen vanavirrassaan seuraavat muiden muassa sellaiset runoilijat kuin Seppo Lahtinen, Jenni Haukio ja Mika Terho. Turkulainen runous on parina viime vuotena osoittautunut aktiiviseksi ja laajoja lukijapiirejä kiinnostavaksi ilmiöksi - puhutaan Turun runoliikkeestä.

Turkulaisten runoilijoiden runoillat järjestetään aina kapakoissa, joissa ne tavoittavat laajemman ja välittömämmän yleisön kuin korkeakulttuurisissa torneissa. Turkulaiset runoilijat kiertävät myös muualla Suomessa. Turkulaisin voimin tehty Tuli & Savu on tällä hetkellä tärkein valtakunnallinen runouslehti, Parnasson ja Nuoren Voiman muututtua lähinnä filosofisiksi ja kirjallisuustieteellisiksi julkaisuiksi. Turkulainen kustannusliike Sammakko on jo herättänyt huomiota julkaisemalla käännöksiä amerikkalaisen rentturunouden kruunaamattoman kuninkaan Charles Bukowskin tekstejä sekä beat-runouden mestarin Allen Ginsbergin kokoelman. Sammakko on myös julkaissut Tapani Kinnusta ja kahdeksan vuoden tauon pitäneen helsinkiläisen Teemu Hirvilammin kirjan Pyramidipipo. Turussa siis tapahtuu.

Esiintymiset kuin rock-konsertti

Tapani Kinnunen on kuitenkin liikkeen varsinainen kiintotähti. Kun hän nousee lavalle, häneen kohdistuvat kuvaajien objektiivit. Kinnusen esiintymiset ovat kuin parastakin rock-konserttia. Yleisö on innolla mukana, kun Kinnunen makaa lavalla ilman paitaa, sukkahousut päässä ja huutaa: "Elämä vituttaa!"

Mistä Kinnusen sukkahousu-idea on lähtöisin?

- Minulta tilattiin luento erääseen paikkaan ja aiheena oli porno ja väkivalta runoudessa. Keksin puoli tuntia ennen esiintymistä, että voisin värittää hieman tylsää matineaa esiintymällä sukkahousut päässä. Leikkasin suun kohdalle aukon, jotta voin puhua ja juoda viinaa.

- Eihän se ole välttämättä kovin eroottista, mutta jotenkin se tuntuu sopivan asiaan. Eihän sekään ole eroottista, että Arvi Lind lukee uutisia solmio kaulassa, mutta se kuuluu asiaan.

Seppo Lahtinen, mies kustannusliike Sammakon takana, on toinen Turun runoliikkeen johtohahmo.

- Me olemme esiintyneet Tapanin kanssa paljon ja kaikki runonlausuntaillat ovat olleet meidän järjestämiämme, olemme siis tehneet paljon silkkaa paskaduunia, Lahtinen sanoo, mutta toteaa, että Kinnusen sukkahousu-showt jäävät paremmin yleisön mieleen.

- Itse olen ehkä enemmän tavallista massaa, hän toteaa.

Lahtinen vähättelee itseään. Hän lausuu runojaan maanisesti tuijottaen ja hänen äänensä on vähintään yhtä kantava kuin Kinnusen. Lahtisen runoissa on kiihkeätä rytmiä ja niiden tunnelma on polttava.

Lahtisen yhteydessä on usein mainittu amerikkalainen beat-runous ja sellaiset runoilijat kuin Allen Ginsberg ja Gregory Corso. Lahtinen itse sanoo kirjoittavansa sellaista kamaa, joka hänestä tuntuu hyvältä.

- En ajattele sitä niin, että pitäisi tehdä jonkin tietyntyyppistä kamaa. Totta kai vaikutteet näkyvät aina, mutta en pyri jäljittelemään yksi yhteen ketään. Paras kirjoittaa omat jutut omalta pohjalta. Taide tarvitsee riskinottoa ja uskallusta, Lahtinen pohtii.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Turun runoliikkeestä puhuttaessa viitataan usein myös 60-70-lukujen vaihteen Turun underground -ilmiöön, jota muiden muassa Tapani Kinnunen sanoo henkiseksi kodikseen.

- Ilman Turun undergroundia olisin tuskin elossa tai olisin ulkomailla, Kinnunen sanoo ja jatkaa pirullinen virne naamallaan:

- Ehkä loisin Liettuassa loistavaa uraa kapellimestarina piiskaamalla naisviulisteja takapuoleen sillä sauvalla.

Lahtinenkin myöntää undergroundin vaikutteet.

- Markku Into ja Jarkko Laine olivat suuria guruja.

Turun undergroundin johtohahmo Markku Into sanoo undergroundin juurien olleen Amerikan radikaali- ja taiteilijapiireissä, joiden tarkoituksena oli julkaista provokatiivisia tekstejä.

- Underground oli termi, ei sitä hommaa mitenkään maan alla tehty. Underground elää tänäkin päivänä esimerkiksi musiikissa. Kysymys on valtavirran sivussa olevasta kulttuurista. Se ei edellytä sitä, että pitää kiroilla ja rakastaa jotain outoa. Se on enemmänkin epäilevä, radikaali asenne juttuihin. Se on yksilöanarkiaa, Into kuvailee.

- Jarkko Laine oli aloittaessaan kova juttu suomalaisessa runoudessa. Hän toi hyvän tuulahduksen runouteen, joka siihen asti oli ollut Suomessa lähinnä akateemista.

Into itse julkaisee runoja harvakseltaan eikä hätkähdytä niillä enää niin paljon kuin aktiivisimpana underground-kautenaan. Hän on viime vuosina keskittynyt kääntämiseen ja romaanikin on tulossa.

- Turun nykyinen runoliike on minua nuorempien sukupolvien juttu, mutta olen kyllä hengessä mukana, Into sanoo.

Intoakin näkee joskus turkulaisissa runoilloissa. Underground-vuosina hän esiintyi Jarkko Laineen ja bändin kanssa.

- Henkilö, joka ei lue runokirjoja, saattaa keikalla huomatakin, että runous ja jopa moderni runous ovatkin mielenkiintoisia.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Miten Turun runoliike sai alkunsa? Tapani Kinnunen muistelee, että vuoden 1994 kaupunkifestivaali Down by the Laituri oli alkupiste. Kinnusen esikoiskirja Nauru pimeästä huoneesta oli juuri ilmestynyt, ja Kinnunen oli mukana Down by the Laiturin yhteydessä järjestetyssä runoklubissa.

- Siellä oli muitakin juuri julkaisseita runoilijoita, jotka olivat kaikki toisilleen tuntemattomia. Tuli & Savu -lehden ensimmäinen numero oli juuri ilmestynyt ja sen ympärillä ruvettiin pitämään yhteyttä, Kinnunen muistelee.

- Seuraavana vuonna oli toinen Down by the Laiturin runoklubi. Siihen mennessä oli ilmestynyt jo lisää kirjoja. Saman vuoden kirjamessuillekin tuli jo enemmän kirjoja. Koko homma kasvoi niin kuin lumipallo, joka laitettiin rinteestä alas.

Alkuvuosien runoilijat olivat kaikki miehiä - Tommi Parkko, Markus Jääskeläinen, Ilkka Koponen, Kinnunen ja Lahtinen. Naisia on tullut toimintaan mukaan vasta aivan viime vuosina. Jenni Haukio voitti vuoden 1999 Runo-Kaarinan, Pauliina Haasjoki oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja Reetta Niemelä on hänkin voittanut Runo-Kaarinan ja Kirjailijaliiton esikoisteospalkinnon.

Onko Turun runous miehistä, Pauliina Haasjoki?

- Yleensäkin runous on miehistä touhua. Se on ollut sitä aina ja tulee ilmeisesti olemaankin. Jännä kyllä, runoutta pidetään runotyttöjen hommana ja runojen kirjoittamista pidetään feminiinisenä, mutta silti julkisuus keskittyy ainoastaan miesten runoihin ja miesrunoilijoihin. Ehkä se on hirveän mielenkiintoista ja erikoista, kun miehet kirjoittavat. Tosiasia on kuitenkin, että suurin osa käsikirjoituksista tulee naiskirjoittajilta, mutta suurin osa julkaistuista on miesten kirjoittamia.

Haasjoki ei sano pitävänsä naisrunoilija-termistä.

- Ei ole kivaa, että on erikseen runoilijoita ja naisrunoilijoita. Niin kauan kuin oletusarvo on miehinen, tilanne ei ole hyvä. Me olemme ne pakolliset naisrunoilijat herrojen yksilöiden joukossa.

- Jos maailma olisi täydellinen, voisi puhua itsestään vain runoilijana ja kirjoittaa runoja henkilönä, mutta maailma ei ole täydellinen.

Runon asema Suomessa

Turun runous ei ole ainoa merkki siitä, että runoja luetaan 90-luvun lopulla enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Mikä todella on runon asema Suomessa tällä hetkellä?

- Kiinnostus on kyllä selvästi kasvamassa, Reetta Niemelä sanoo ja jatkaa:

- Runon arvostus on varmaankin vastareaktio nousukaudelle ja koveneville arvoille. Kun kaikki keskittyy rahaan ja tuloksen tekemiseen, niin sille pitää olla joku vastavoima. Tässä tapauksessa se näyttää olevan runous.

- Joskus 70-luvulla ihmisillä oli poliittisia motiiveja kirjoittamiselle ja kun ne katosivat, kiinnostuskin hävisi. Nykyajan runous on enemmänkin minä-kuvausta. Yhteiskunnallisuus ei ole samalla tavalla näkyvää kuin parikymmentä vuotta sitten, Niemelä filosofoi.

Markku Into muistuttaa, että vaikka runokirjoja ei Suomessa vieläkään osteta paljoa, niitä silti luetaan.

- Pitää muistaa kirjastot. Laman aikana kirjastot joutuivat vähentämään kirjaostojaan ja ensimmäisenä lähtivät tietysti runokirjat. Tämä on vähentänyt menekkiä, mutta runoutta silti lainataan paljon enemmän kuin ostetaan. Sitä siis luetaan.

- Ikuisuusongelma on se, että runokirjat ovat niin ohuita, ettei niiden pitäisi maksaa enempää kuin kossupullo. Runokirjat ovat Suomessa liian kalliita, Into sanoo ja jatkaa, ettei esimerkiksi Saksassa myydä jotain runoilijaa suhteessa sen enempää kuin Suomessakaan.

- Kaupallisessa mielessä runouden asema on huono, mutta kun on näitä keikkoja ja runoutta viedään joka paikkaan, se parantaa asiaa.

- Ajanhenki on tällä hetkellä runouden ja yleensäkin taiteen vastainen. Runon asema on huono, mutta toisaalta se on myös hyvä, koska se on hyvin esillä eri medioissa, Into lopettaa.