torstaina, tammikuuta 07, 2016

Miksi en luota poliisiin

Seuraava blogiteksti on ollut pitkään tuloillaan, ainakin pari vuotta. Tuolloin terapeutti, jolla lyhyesti kävin eräisiin perheasioihin liittyen, ehdotti, että kirjoittaisin siitä, koska tapahtuma vaikuttaa olleen traumaattinen. Traumaattisuuden huomasi myös ystäväni, jonka kanssa olin lounaalla nepalilaisessa ja poliisiauto parkkeerasi ravintolan eteen ja kaksi poliisia tuli sisälle hakemaan take away -annoksia. Ääneni kohosi ja tunsin sydämeni hakkaavan.

Hiukan saman koin, kun kävin viikko sitten hakemassa Turun poliisilaitokselta pojan hukkaaman kännykän, jonka joku ystävällinen sielu oli käynyt viemässä löytötavaratoimistoon. (Kiitos siitä, jos satut tätä lukemaan.) Onneksi löytötavaratoimiston virkailija oli enemmänkin ystävällinen nörtti kuin mikään varsinainen poliisi. 

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt riittävästi tilaa ja motivaatiota aiheesta kirjoittamiseen - ennen kuin nyt, kun poliisi ja sen edustamat näkemykset ovat nousseet vahvasti julkisuuteen äärioikeistolaisten katupartioiden kohdalla, puhumattakaan poliisin selvistä provokaatioista esimerkiksi itsenäisyyspäivän aikana. Monet ovat kysyneet, voiko Suomessa poliisiin luottaa. Itse en pysty henkilökohtaisesti suhtautumaan poliisiin mitenkään myönteisesti, ja toivon että seuraava kertomus selventää asiaa hiukan. Varmasti se selventää myös sitä, miksi äärioikeistolaisten katupartiot saavat minut pelkäämään. Tapahtuneesta kirjoittaminen voi olla emotionaalisesti rankkaakin, huomaan että nyt jo sydämeni hakkaa kiihtyneemmin. 

En ole enää varma, minä vuonna tämä tapahtui, mutta se oli kuitenkin 80-luvun alkua, ehkä 1982 tai 1983, eli olin kymmenen tai yksitoista. Asuimme tuolloin Pormestarinluoto-nimisessä porilaisessa lähiössä, joka tuolloin(kin) oli tunnettu hiukan levottomasta meiningistä. Monet naapuruston lapset tulivat huonoista perheistä, osa sekaantui myöhemmin jonkinlaisiin rikoksiin, vuosia myöhemmin kuulin yhden rinnakkaisluokalla olleen kuolleen huumeisiin - hänellä oli koulussa joskus mukana stilettiveitsi, jota hän esitteli muille ylpeänä, hiukan pelottavasti sitä viuhutellen. Yläpuolellamme oli pari kaupungin vuokra-asuntoa, joissa asui epätoivoista porukkaa. Aivan yläpuolellamme asunut nainen teki itsemurhan hyppäämällä alas kuudennesta kerroksesta. En sinänsä siis ihmettele, että poliisit kyttäsivät tuona kesäisenä päivänä, kuka oli soittanut pormestarinluotolaisesta puhelinkioskista pilasoiton ja tilannut paloautot ja ambulanssit johonkin minulle tietymättömään osoitteeseen. 

Olin ystäväni Hannun kanssa tuona päivänä ulkona puuhailemassa jotain päämäärätöntä. Olimme menossa meille, kun talon eteen yhtäkkiä kurvasi ja jarrut kirskuen pysähtyi Lada, jossa istui kaksi miestä. Muistaakseni toinen rupesi nousemaan autosta aggressiivisen näköisenä. En tajunnut ollenkaan, mitä tapahtui, mutta Hannu, joka oli viskellyt kiviä summamutikassa kädestään, huusi minulle nopeasti: "Juostaan!" Juoksimme sisälle rappukäytävään, Hannu lähti harppomaan portaita ylös, minä jäin jostain syystä odottamaan hissiä. Toinen miehistä tuli sisälle ja tuli sanomaan minulle, että jos minulla on avain, minun pitäisi avata ovi kellarikäytävään. "Vai hetkinen, olitko sinä äsken tuossa pihalla?" Sanoin, että olin, jolloin mies tarttui minuun ja mitään selittämättä vei autoon. 

Tässä kohtaa minulla on joitain muistikatkoksia. En muista mitään matkasta Porin poliisiasemalle, enkä ainakaan muista, että poliisit olisivat sanoneet minulle mitään, en edes sitä, sanoivatko he olevansa poliiseja. Poliisiasemalle päästyämme muisti palailee, mutta minulla ei ole selvää kuvaa tapahtumien järjestyksestä. Joka tapauksessa olin pitkään yksin poliisiasemalla, jossa minulle väitettiin, että olin soittanut puhelinkioskista pilasoiton hätänumeroon ja väittänyt, että Pormestarinluodossa on tulipalo. Mitään sellaista en ollut koskaan tehnyt enkä ymmärtänyt, miksi minun väitettiin niin tehneen. Olin kuitenkin niin peloissani, että lopulta, kun asiaa minulle tarpeeksi jankutettiin, "tunnustin" ja myönsin soittaneeni pilasoiton. Ilmeisesti olin kuitenkin niin peloissani, etten muistanut, mitä olin kulloinkin aina sanonut ja tarinani siitä, mitä olin mukamas tehnyt, muuttui koko ajan. Muistan yhden poliiseista sanoneen, että näin toimii todellinen häikäilemätön pikkurikollinen, muuttaa jatkuvasti tarinaansa niin ettei kukaan saa selvää siitä mitä todella on tapahtunut. Jossain vaiheessa minut retuutettiin poliisiaseman käytävälle ja yksi poliiseista näytti minulle selliä ja sanoi, että tuollaiseen pannaan valehtelijat. Voitte vain kuvitella, miltä se 10- tai 11-vuotiaasta lapsesta tuntui - ja miltä siitä tuntuu kirjoittaa nyt. 

En tiedä, missä vaiheessa tämä tapahtui, mutta muistan istuneeni jonkin käytävän päässä poliisiasemalla ja katselleeni toisesta tai kolmannesta kerroksesta ulos ja miettineeni, miten pääsisin hyppäämään ikkunasta ja juoksemaan pakoon. En pysty vieläkään kulkemaan Porin poliisiaseman ohi miettimättä näitä tapahtumia. Vuosia myöhemmin isäni näytti minulle Porin torilla yhden poliiseista, joka minua oli ilman syytä pitänyt kuulusteltavana (tai pikemminkin kidutettavana), hän oli ilmeisesti yksi Porin tunnetuimmista ja arvostetuimmista poliiseista, jota monet tervehtivät. Hän on vahvasti värittänyt kuvaani kaikista poliiseista.

Jossain vaiheessa tieto siitä, että minut oli viety poliisiasemalle, tavoitti vanhempani. Isäni ja äitini olivat eronneet ja asuin äidin kanssa, joten tämä tuli ensiksi paikalle, isäni oli varmaankin töissä, joista ei päässyt irtautumaan. (Hän saattoi tulla myöhemmin paikalle, en oikein muista.) Hannu oli ilmeisesti tilanteen rauhoituttua mennyt kotiin ja kertonut, mitä oli tapahtunut, ja hänkin tuli paikalle isänsä kanssa. Muistan Hannun isän, vakaan hiljaisen miehen, sanoneen poliiseille, että hän tuntee nämä pojat, he ovat kunnon poikia. Tähän yksi poliiseista ärjähti: "Turpa kiinni!" 

Lopulta poliisit alkoivat uskoa, ettemme Hannun kanssa olleet soittaneet minkäänlaista pilasoittoa. En tiedä, mikä heidän päänsä käännytti, ehkä äitini ja Hannun isän sinnikäs vakuuttelu siitä, että olemme kunnon poikia. En myöskään tiedä, kuinka kauan olin poliisiasemalla, mutta mielikuvissani homma kesti useita tunteja. Lopulta joku poliiseista lähti viemään minua ja äitiäni kotiin. Kun äiti sanoi autossa, että hänen entinen miehensä on sanomalehden toimittaja, poliisi selvästi säikähti ja alkoi puolustellaa. Tarkkaa sanamuotoa en mitenkään voi muistaa. Paremmin muistan sen, miltä maistui äidin tekemä jauhelihakastike, jota hän oli ollut tekemässä, kun kaikki tämä tapahtui. Siinä oli lievästi palanut maku, mutta olin niin nälkäinen, että ruoka kelpasi silti. Muistan maun edelleen suussani, ja useasti samalla tavalla vain vähän palanut ruoka tuo mieleeni nuo kiduttavat tunnin porilaisten poliisien seurassa. 

En tiedä, mitä kautta tieto oli kulkeutunut Pormestarinluotoon, mutta isoveljeni kertoi, että hän oli ystävänsä Jarin kanssa selvittänyt asiaa kyselemällä silminnäkijähavaintoja. He väittivät tietävänsä, kuka pilasoiton oli tehnyt. Uskoin selityksen ja uskon sen edelleen, kyseessä olivat Pormestarinluodon pahimmat rikollisenalut. Mutta tuskinpa sillä mitään väliä enää on, eikä kai ollut silloinkaan. Tuskin poliisi asiaan enää palasi.

Isäni kirjoitti aiheesta kihisevän kolumnin Satakunnan Työhön, mutta se tuskin aiheutti kummempia väreitä Porin poliisissa. Valtakadun Vanhoillinen eli Satakunnan Kansa ei aiheeseen armeija- ja poliisimyönteisenä olisi koskenut, vaikka nythän tuo olisi iso uutinen, joka leviäisi somessa hulluna. Ainakaan minulle asti ei koskaan kantautunut minkäänlaista anteeksipyyntöä. Oikeastaan odottelen sitä vieläkin. 

Kuten sanottu, koen poliisin läsnäolon edelleen hyvin vastenmielisenä. Sydämeni alkaa hakata kovempaa, vatsalihakset kuroutuvat yhteen, tekee mieli alkaa huutaa tai ainakin vastustaa poliiseja, vaikka ilman syytä. Mielikuvani poliisista on loppuikäni tämä: kyse on vastenmielisistä öykkäreistä, joista on jostain syystä hauskaa tai kiihdyttävää kiusata pientä lasta. 

Tiedän toki, että kyse on traumasta eikä suuri osa poliiseista ole tuollaisia. Vai hetkinen, mitenkäs tämä nyt meneekään? Aiempi poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti, että hänen puolestaan katupartioita saa perustaa, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi käytännössä samaa, Hämeen poliisi antoi julkilausuman, jonka mukaan katupartiot ovat poliisin silmä, julkkispoliisi kannusti MV-lehden Ilja Janitskinia jatkamaan linjallaan (johon kuuluu mm. valtiovarainministerin murhalla hekumointi)... Onko minulla jotain syytä olla jotain eri mieltä kuin olen? Tässä Erkki Perälän tuoreessa bloggauksessa näkyvät hyvin poliisin näkemykset, esimerkiksi se, että joistain naisista on jotenkin nastaa tulla kiusatuksi ja mahdollisesti raiskatuksikin.

Puhumattakaan näistä katupartioista... Näen ne mielessäni porukkoina, joissa ovat mukana ihmiset, jotka olisivat halunneet poliisiin, mutta eivät käytöshäiriöiden tai muun syyn takia sinne päässeet. Se on minusta jotain todella lohdutonta ja pelottavaa. 

PS. Olen usein miettinyt, mitä tapahtui ystävälleni Hannulle, joka fiksummalla toiminnalla vältti joutumasta yksin ja ilman vanhempiaan poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. (Olen usein miettinyt, miksi en vain juossut portaita ylös hänen perässään - kaikelta tältä olisi vältytty.) Erkanimme jo yläasteella ja lukioon menin jo aivan eri porukassa (suurelta osin päästäkseni eroon Pormestarinluodon öykkäreistä ja luusereista, joiden kanssa olin viettänyt jo aivan liian kauan aikaa). Onneksi on Facebook. Hannulla näyttää olevan perhe ja ammatti. Hyvä niin! 

Ei kommentteja: