maanantaina, tammikuuta 18, 2016

Unohdettujen kirjojen viehätyksestä

Olen moneen kertaan maininnut täällä, että tein alle kymmenen vuotta sitten kirjat nimeltä Unohdetut kirjailijat 1 ja 2 - ja mainitsen jälleen kerran, koska asia nousi esille, tosin aivan toisessa ja minuun liittymättömässä yhteydessä.

Jostain syystä olen tuntenut aina enemmän vetoa vähän tunnettuihin tai unohdettuihin tekijöihin kuin kaikkien tuntemiin ja juhlimiin mestariteosten tekijöihin tai suosittuihin bestselleristeihin. (Tosin joskus bestselleristitkin muuttuvat kiinnostaviksi: saattaisin esimerkiksi lukea Herman Woukia, mutta en jotakuta nyt pinnalla olevaa tekijää.) Tämä näkyy niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa ja kuvataiteessakin. Arkkitehtuurissakin kiinnostavat enemmän Engelin, Aallon ja Bryggmanin varjoon jääneet tekijät. (Sivumennen sanoen Spotify-soittolistallani on enemmän vähän tunnettuja musiikintekijöitä kuin tunnettuja, vaikka toki pidän joistain suosituistakin jutuista.) En osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta näin vain on. Olen ainakin voinut selittää itselleni, että teen tärkeää työtä, koska kukaan muu ei näistä tekijöistä ikinä kirjoita eikä ole heistä kiinnostunut. (Toinen vaihtoehto on tietysti sanoa, että haluan vain snobbailla. On siinä sitäkin, en voi kieltää.)

Keitä nämä unohdetut sitten ovat? Unohdettujen kirjailijoiden ensimmäisessä osassa käsitellään pelkästään runoilijoita, heitä ovat Liisa Heikkerö, Eero Lyyvuo, Karin Alm, Onni E. Helkiö, Heikki Jylhä, Impi Kauppila, Juho Mäkelä ja Väinö Putkonen. (Kirja ja sitä edeltänyt juttusarja Kulttuurivihkoihin tehtiin yhteistyössä ystäväni Simo Kuusisen kanssa, mutta kirja merkittiin pelkästään minun nimiini Simon suostumuksella.) Toisessa osassa on sekaisin prosaisteja ja runoilijoita: L. A. Salava, Yrjö Koivukari, Lea Leksi, Pentti Lahti, Toivo Vuorinen, Elisabet Laurila, Eino Ruutsalo, Paavo Fossi, Ville Paakonmaa, Erkki Wessman ja Arto Merenheimo. En usko, että monikaan nimi sanoo kovallekaan kirjallisuudentuntijalle paljon mitään. Toki seassa on poikkeuksia.

Olin ehkä vähän edellä aikaani kirjoja tehdessäni. Helsingin Sanomissa oli nimittäin sunnuntaina kiinnostava artikkeli "Menestyksiä menneisyydestä", jossa käsiteltiin yhtä nykyistä kirjallista buumia, unohdettujen kirjojen esiinkaivamista ja paketoimista uudestaan lukevalle yleisölle. Jutussa mainitaan menestysteoksina muun muassa Richard Yatesin Revolutionary Road (1961), josta tehtiin 2000-luvulla elokuva, ja John Williamsin Stoner (1965), josta kirjailija Anna Gavalda innostui ja hommasi käännöksen ranskaksi. Artikkelin ohessa arvostellaan saksanjuutalaisen Ida Simonsin alun perin vuonna 1959 ilmestynyt romaani Tyhmä neitsyt, joka on nyt ilmestynyt suomeksikin. (Jännää muuten, että mainitut kirjat ovat alun perin ilmestyneet suurin piirtein samoihin aikoihin, ilmeisesti sen ajan tekstit korreloivat nykyajan kanssa.)

Aivan uutta tietoa jutussa oli minulle, että on olemassa kansainvälinen verkosto, joka keskittyy unohdettujen klassikoiden löytämiseen ja uudelleenjulkaisuun. Verkoston nimi on Schwob ja se löytyy täältä, muutamien kiehtovilta vaikuttavien käännösnäytteiden kera. Sivuilla esitellyiltä kirjailijoilta ilmeisesti ainoastaan norjalaiselta Axel Jenseniltä on suomennoksia.

Helsingin Sanomien jutussa käsitellään myös suomalaisia unohdettuja kirjoja, todetaan esimerkiksi että Veijo Meren teosten uudelleenjulkaisut eivät ole juurikaan myyneet. Kustantaja Touko Siltala toteaa: "Kun Arto Paasilinna poistui näyttämöltä, hävisivät kirjatkin." Nämä ovat näitä kustannusmaailman paradokseja, joita on vaikea selittää. Yksi syy siihen, että uudet painokset eivät kiinnosta, on se, että kirjoja on hyvin saatavilla divareissa, Veijo Meren koko kaunokirjallisen tuotannon saa nopeasti kerättyä kasaan (ehkä esseitä lukuun ottamatta). Osa uudelleenjulkaisuista taas tyssää siihen, että vanhoistakin ovat olleet kiinnostuneita lähinnä keräilijät, joilla ei ole käyttöä uusintapainoksille. (Toisaalta Veijo Meri tuskin täyttää unohdetun kirjailijan tunnusmerkkejä. On tietysti mahdollista todeta, että unohtua voi vain sellainen, jonka joku on alun perinkin tuntenut, toisin sanoen monet kirjailijat, joista olen kirjoittanut, eivät ole unohdettuja, vaan ainoastaan tuntemattomia.)

Siltala sanoo jutussa myös, että unohdetun kirjan esiinnostamiseen tarvitaan paljon asioita: välkky kustantaja ja oivallus, innostava lanseeraus ja myyntipuhe, ehkä linkki nykyhetken ilmiöön sekä kestävä ja puhutteleva romaani.

Jäin miettimään noita Unohdetuissa kirjailijoissa esille nostamiani tekijöitä. Nämähän ovat tietysti subjektiivisia asioita, kuten käy ilmi tästä Bookcrossing-sivulta tekemästäni kuvakaappauksesta: lukija piti kirjan ideasta, mutta ei välittänyt kirjan esittelemistä runoilijoista. (Jännää sinänsä, että hän mainitsee kiinnostuneensa sanoilla leikitelleestä ja itseään futuristiksi kutsuneesta Onni E. Helkiöstä.)

Mutta että kestäviä ja puhuttelevia romaaneja? Kuka esille nostamistani kirjailijoista olisi sellaisen kirjoittanut? L. A. Salavan satiiri Philip Pim (1937), joka esittelee puhuvien kärpästen maailman, on pikkuhauska ja viihdyttävä kirjallinen pila, mutta tuskin muuta; Salava oli merkittävämpi kustantajana ja varhaisen suomenruotsalaisen modernismin mesenaattina. Elisabet Laurilan Johanna (1944) voisi edelleen kiinnostaa lukijoita, sillä se on kiehtova kuvaus siitä, miten 13-vuotias tyttö kokee aikuisten maailman. Koko Laurilan tuotannon lukeneena tiedän, että kirjaa heikentää se, että Laurila kirjoitti saman tarinan vielä pari kolme kertaa uudestaan. Heikki Jylhän intiaaniseikkailu Delawaren pojat (1938) toki on nuortenkirjaklassikko, mutta vaikea sanoa, miten se purisi nykyisillä kirjamarkkinoilla (ja Unohdettuja kirjailijoita tehdessäni minua kiinnosti enemmän Jylhän runotuotanto). Eino Ruutsalon hilpeä esikoisromaani Toropainen tyrmätään (1945) taas saattaisi vaikuttaa turhan kevyeltä, vaikka sen kieli pitää jo sisällään Ruutsalon räiskähtelevän ekspressionistisen kuva- ja elokuvataiteen. Erkki Wessmanin Odotus (1965) on kyllä kiinnostava kirja ja olisi minusta uudelleenjulkaisemisen arvoinen, mutta ehkä se alkaa olla jo poliittisesti epäkorrekti kertoessaan miehestä, joka odottaa vaimoaan kotiin tappaakseen tämän. Wessman kertoo epämiellyttävän tarinan ranskalaisella roman nouveau -tyylillä. Lea Leksin eli Lea Lyytikäisen Tuuliharja tulee (1954) taas on mainio saturomaani, lähes täysiverinen fantasia hevosten yhteiskunnasta, jossa hevosilla on jopa omaa mytologiaa. Jos laajentaa romaaneista novelleihin, mieleen tulee vaikkapa Paavo Fossi ja hänen synkeästi maalailevat kauhufaabelinsa. Nekin toimisivat paremmin jossain antologiassa kuin omana teoksenaan, lisäksi hänen ainoa julkaistu kokoelmansa Kertomuksia (1958) on epätasainen.

Kiinnostavia kirjoja kaikki, mutta (ehkä Laurilaa lukuun ottamatta) tuskin mitään sellaista, mistä kustannuspäälliköt tai kulttuuritoimittajat repisivät pelihousunsa. (Lisäksi joukossa on sellaisia kirjoja, joista kannattaa pysyä kaukana, kuten Yrjö Koivukarin romaanit.)

Esittelemistäni kirjoista uudelleen on julkaistu Impi Kauppilan ainoa runokokoelma Paratiisin valloitus (1947), mutta kirja oli toki kulttiklassikko aiemminkin. Tietääkseni Eero Lyyvuon linnunlaulun transkriptioilla leikittelevästä runokirjasta Pieniä laulajia (1946) on tekeillä uusintapainos, mutta en osaa sanoa sen tarkemmin. Arto Merenheimon narkkariromaani Mike vaan only on myös julkaistu uudestaan, mutta se ehti ilmestyä itse asiassa jo hyvän aikaa ennen kuin tein Unohdetut kirjailijat 2:n.

kansi: Kari A. Sihvonen
Itsehän olen toki ollut tekemässä useaakin uudelleenjulkaisua. Lähinnä Turbatorin kautta olen ollut julkaisemassa uudestaan kauhukirjailija Harry Etelää, nuoren Reino Helismaan seikkailu- ja jännityskertomuksia, raisiolaista merikapteeni Veikko Hannuniemeä, Jerry Cottonia ja FinnWestiä toimittanutta Seppo Tuiskua, Elias Lönnrotin Mehiläiseen sentannutta Olavi Karjaliinia, Kari Suomalaisen jännäreitä, punaista äärirunoilijaa Kaarlo Uskelaa... Mitä muuta kuin unohdettuja tekstejä olivat Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinat? Toimittamissani antologioissa on ollut lähes poikkeuksetta mukana joku vanhempi teksti joltain unohdetulta tekijältä (tai unohdettu teksti tunnetulta tekijältä). Vihapuhekirjoissakin on paljon nimenomaan unohdettuja tekijöitä. Mutta kai näissä pätee se, mitä Touko Siltala sanoo Hesarin jutussa: "Ei todellakaan riitä, että kirja on saatavilla, se on myös voimalla tuotava julkisuuteen." Tähän eivät kustantajieni rahkeet (tai omat rahkeeni) ole riittäneet. (Saas nähdä, kuinka paljon nyt tekeillä oleva suomalaisen lännenromaanin historia kiinnostaa - siinä ei oikein muita olekaan kuin unohdettuja kirjailijoita, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.)

Unohdetut kirjailijat 1-2:n julkaisi BTJ, arvatenkin hyvin pienillä painoksilla (ehkä 500 kappaletta), koska kirjat ovat muuttuneet jo harvinaisiksi: nettidivareissa ei ole yhtäkään kappaletta myytävänä. Kirjoista on tulossa jossain vaiheessa uusintapainokset Ntamolta, mutta en ole nyt kuullut sieltä hetkeen mitään, joten vielä joutuu turvautumaan kirjastoihin.

Olen muuten usein miettinyt, että amerikkalaisvetoisen, kirjailija Patti Abbottin (ja ajoittain joidenkuiden muidenkin) vetämän Friday's Forgotten Book -kiertoviestin voisi tuoda Suomeen: vaikkapa juuri perjantaisin kirja- ja muut kulttuuribloggaajat valitsisivat mielestään unohdettuja tai tuntemattomia kirjoja ja joku keräisi bloggaukset yhteen. Lopulta olisi olemassa valtava tuntemattomia kirjoja käsittelevä tekstiaarteisto. Kuka ottaa kopin? Joku kirjastokin voisi tällaista hoitaa nettisivuillaan.

Tässä, tässä, tässä ja tässä muutamia unohdettuja kirjailijoita käsitteleviä kirjoituksia blogistani.

PS. Olin jo sulkemassa konetta tekstin valmistuttua, mutta sitten jäin selailemaan Spotifyn viikon suosituksia. Minulle tarjottiin Doug Hream Bluntin (kieltämättä todella hienoa) biisiä "Gentle Persuasion". Spotify ei kertonut Bluntista mitään, joten piti guuglata: Bluntin ainoa levy julkaistiin joskus 80-luvun puolivälissä ilman että kukaan huomasi ja nyt se on julkaistu uudelleen, aivan kuin vaikkapa nigerialaisen William Oneyaborin levyt tai sitä ennen Sixto Rodriguezin levyt. Ilmeisesti tämä unohdettujen kirjojen löytäminen on osa laajempaa ilmiötä, jota on myös ruvettu kaupallistamaan. Osaako joku sanoa, mikä 2010-luvulla saa kaivamaan unohdettuja artisteja? (Tässä linkissä tarjotaan yhtä selitystä, löytyy jutun lopusta. Kyse olisi siis aitouden kaipuusta.)


2 kommenttia:

Franco kirjoitti...

Yksi unohdettu runoilija, yhden runokirjan mies on Martti Hynynen, Lapin miehiä. Kirja on nimeltään Saari, nimetön luoto (WSOY)vuodelta-91. Muistaakseni Rosa Liksom kehui kirjaa tuoreeltaan(?)aikoinaan Hesarissa. Ja muistaakseni kirja olikin melkoisen hyvä. Löytyy ehkä kätköistäni, ehkä ei..

Juri Nummelin kirjoitti...

Kiitos kommentista, minulle täysin outo! Mutta kuten tuossa yllä yritin ainakin rivien välissä sanoa, näitähän riittää, unohdettuja.