Mitä työnteolle tapahtui, eli subjektiivinen kertomus

Tyttäreni, joka täyttää kohta 17 vuotta, on koettanut kahdeksi kesäksi hakea kesätöitä, onnistumatta kumpanakaan kertana. Tuttu virsi: kun ei ole työkokemusta, ei oteta töihin, eikä saa työkokemusta. Toki tyttäreni on vielä nuori eikä voi esimerkiksi toimia myyjänä kaupassa.

En ole itse ollut kesätöissä koskaan, ellei oteta lukuun valtionharjoittelua 20 vuotta sitten: olin ensiksi Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella toimistotyöntekijänä ja sitten puolitoista kuukautta Vastapainossa jonkinlaisena kustannustoimittajaharjoittelijana. En ole oikeastaan ollut töissäkään kuin kerran, ellei siviilipalvelusta lasketa: olin kaksi vuotta Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana 2000-luvun alussa.

Jos en ole koskaan ollut töissä, niin miten olen itseni sitten elättänyt? Vaimollakin on töitä, kuten olen joskus sanonut. En tiedä, miten pärjäisin, jos tulisi elämäntilanne, että minun pitäisi itseni elättää alusta loppuun omalla työlläni – varmaa on ainakin, että tekisin enemmän lehtijuttuja enkä asuisi näinkään väljästi Turun keskustassa.

Muutamia vuosia olen tosin tehnyt lähes pelkästään kirjoja, ja sinä aikana minulta tuntuu kadonneen kaikki kosketus siihen, mistä ja mihin voi enää kirjoittaa lehtijuttuja. Kirjoitin aikoinaan monta vuotta Aamulehden Valo-liitteeseen pienellä twistillä tarjoiltuja kepeitä kulttuurijuttuja, mutta lehti lakkautettiin jo muutama vuosi sitten (mitä ennen jo kerrottiin, että ulkopuolisista avustajilta ei juttuja enää osteta). Joskus luulin, että minusta tulee elokuvakriitikko, mutta en ole osannut tyrkyttää itseäni lehtiin niin, että siitä olisi tullut leipätyöni. Nykyään en juuri ehdi käydä elokuvissa, vaikka pressinäytöksiä Turussa vielä järjestetäänkin. Toisaalta kuka kuvittelee 2010-luvulla, että kritiikkiä kirjoittamalla voisi ansaita elantonsa?

En osaa siis markkinoida itseäni niin hyvin kuin pitäisi. En ole koskaan osannut. Silti olen osannut omiani puuhailemalla jotenkin elättämään itseni ja myös auttamaan pitämään perhettäni elossa. Puuhailu tarkoittaa lähinnä kirjoittamista ja kirjojen toimittamista, jonkin verran kääntämistä. Olen kirjoittanut sanomalehtiin, aikakauslehtiin, kulttuurilehtiin, olen tehnyt kirjoja - kuten moni tietää, olen tehnyt niitä naurettavan paljon. On ollut pakko, kun niissä on elanto kiinni. Taustalla on varmasti myös joitain persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, mahdollisesti jonkintasoinen adhd (jonkun mielestä ehkä narsismi). Vaikka kuinka sanoisin, että mielelläni keskittyisin ja tekisin vain muutaman hyvän kirjan, valehtelisin, koska huomaan joka kerta johonkin yhteen projektiin keskittyessäni, että tylsistyttää ja on pakko aloittaa jokin sivuprojekti. Yleensä niitä on käynnissä useita.

Mutta kun en tiedä työelämästä juuri mitään, en ole osannut auttaa tytärtä kesätöiden etsimisessä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten asiassa pitäisi edetä. Voiko mennä johonkin kahvilaan tai kivijalkakauppaan ja sanoa, että voisin tulla kesäksi töihin, jos kelpaa? Toki juuri tällä tavalla pääsin kirjoittamaan elokuvista Hämeen Yhteistyöhön keväällä 1991 - tosin siinäkin auttoi, että päätoimittaja Pekka Puttonen tiesi minut kirjoitettuani Satakunnan Työhön elokuvista parin kolmen vuoden ajan.

Pitääkö kesätöihin sitten mennä? Olen itse aina voinut ajatella, että tienaan kirjoittamisellani sen verran, että ei tarvitse. Kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni jo 80-luvulla, hakkasin kirjoituskonetta (kuvassa näkyvää Olivettia, jollainen meillä oli) kotona tai Satakunnan Työn toimituksessa, ja tienasin jo lukioikäisenä jonkin verran. Opiskeluaikana saatoin tienata jopa tuhat markkaa (!) kuussa kirjoittamalla Hämeen/Pirkanmaan Yhteistyöhön ja Aviisiin. Myöhemminkin olen pystynyt paikkaamaan apurahoja ja kirjoista saamiani pieniä ropoja lehtijutuilla ja nettikolumneilla.

Mutta miten tämän kertominen auttaisi tytärtäni? Voisiko hän muka seurata samalla linjalla? Lehtien avustajabudjetit ovat pienentyneet viime vuosina rajusti, jotkut paljon free-työtä aiemmin käyttäneet lehdet ilmoittavat nykyään kättelyssä, etteivät osta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Tai sanonko, että kirjoita kirja? Ensiksi teet duunia pari vuotta tietämättä, tuleeko koko hommasta yhtään mitään, ja sitten sitä veivataan pari vuotta kustantamoissa ja jos se päätyy kustannettavaksi, kirjaa myydään 200 kappaletta, jos hyvin käy. Olen joskus miettinyt, vaikuttaako työni lasteni mielestä jotenkin säälittävältä: koko ajan on jotain menossa, joskus teen koko päivän töitä, ja sitten oikein mitään ei tapahdu. Pitää vain ruveta uuteen projektiin.

Tietysti voi aloittaa blogin ja hommata sponsoreita tai Google-mainoksia. Tai voi ruveta tubettajaksi. Tytär ja poika keskustelivat aiheesta jokin aika sitten, poika tiesi kertoa tubettajasta, joka tienaa miljoona euroa vuodessa. Tunsin itseni vanhaksi moralistiksi, mutta oli pakko sanoa: "Saisitteko te tuosta oikeasti sisältöä elämään?" Ehkä tässä vaikutti ajatus, että työllä on oltava sisältö – ei kai suurella osalla ihmisiä sellaista olekaan, työ on vain tapa ansaita elanto.

Tai oikeastaan sitä sisältöähän nykyään korostetaan paljon - ihan liikaakin, jos minulta kysytään. Meillä on välillä iltapäivisin katseltu Australian Master Chefiä, jolla on näköjään jonkinlainen kulttimaine. Onhan se ihan mainio ohjelma erikoisine tuomaripersoonallisuuksineen ja samastuttavine kilpailijoineen, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että jokaisen ruokalajin, jokaisen aterian, jokaisen tarjoilun pitäisi olla huippusuoritus, jonka edestä pitää piiskata itseään loputtomiin. Kun homma viimein onnistuu, jäljellä on vain itku.

Piiskaaminen on muutenkin hyvä termi, kun puhutaan nykyisestä työelämästä. Ei ole mikään sattuma, että Master Chefiä tehdään juuri nyt. Ihmisten kiusaaminen työhön liittyvillä asioilla on saanut viime vuosina ja varsinkin nykyisen hallituksen aikana aikamoiset mittasuhteet. Jos saa töitä, ei voi tietää, myydäänkö firma kohta tai onko yt-neuvottelut. Jos taas ei saa töitä, voi syyttää itseään: ei tehnyt riittävän hyvää jälkeä, ei saanut aikaan mieletöntä elämystä. Ei pystynyt myymään itseään. Ja sitten joutuukin palkattomien työkokeiluiden jatkuvaan sarjaan, jos hallitus saa tahtonsa läpi.

Minua joskus hämmentää, miten innoissaan ihmiset ovat tästä ylettömien elämysten sanomasta, joka näkyy kaikkialla tosi-tv:stä lehtien työelämää (tai melkein mitä tahansa tunne-elämästä ja ruoanlaitosta alkaen) käsitteleviin juttuihin. Välillä toki haastatellaan jotakuta, joka sanoo, että pitäisi olla armollinen itselleen. Miksi tällaista pitäisi erikseen sanoa, jos työelämä – tai muukin elämä – olisi rauhallisempaa, levollisempaa, enemmän täynnä mahdollisuuksia hoitaa hommat vähän lunkimmin?

Haluaisin kovasti opettaa riittävän hyvän ajatuksen tyttärelleni, mutta pahaa pelkään, että se ei ole 2010-luvulla enää mahdollista. Enpä haluaisi olla hänen asemassaan, kun hän lopulta pääsee kesätyöpaikkaan, jossa pitää puristaa itsestään kaikki mahdollinen, että kelpaisi.

(Kuvat: Creative Commons, ainakin kaksi ekaa.)

Pienimpien kirjallisuus

Ja tässä heti perään neljäs ja viimeinen Kidd.Oon kirjoittamistani kolumneista. Tässä on jo omakohtaisempaa otetta ja sen määräämä aihe: kaikkien pienimmille lapsille, vauvoille suunnattu kuvakirjallisuus. Jutussa puheena oleva vauva on nyt jo vuoden ja kolmen kuukauden (tästä on siis jo tasan vuosi!) ja pitää edelleen kirjoista, mutta osaa nyt jo hyvin käännellä sivuja itse ja joskus innostuu pitkäksikin aikaa lukemaan.

Vauva lukee jo! 

Harva ilahtuu toisista ihmisistä niin paljon kuin kolmen kuukauden ikäinen vauva. Ei tarvitse kuin tuoda oman naamansa viereen, niin johan alkaa levitä hampaaton hymy. Jotkut vauvat – kuten tämä, joka meillä nykyään asuu – vieläpä alkavat kiljahdella riemusta.
Se on jotain aika valloittavaa. Paljon on puhuttu siitä, missä vaiheessa isät alkavat kokea lapsensa omikseen. Eiköhän se tapahdu viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa hymyillä isälleen hänet tunnistaessaan.
Tämä samainen vauva lukee jo kirjoja. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ja kuvittaja Osmo Pennan vastasyntyneille kehittelemä Loruleikki-niminen opus toimii kuin juna. Lapsi alkaa ensimmäiset kuvat nähdessään sätkiä, kädet nousevat pystyyn, naamalle leviää leveä hymy.
Joitain kuvia vauva tuijottaa pidempään. Mitä selkeämpi naama, sen parempi. Kirjan kuvissa seikkailee jonkinlainen peikkoperhe, yhdessä kuvassa toinen peikkovanhemmista heittelee palloa pikkupeikon kanssa. Sitä vauva voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan, samoin kuvaa nauravista madoista.
Taloon tuli kirpputorin ilmaislaarista uusi katselukirja. Ranskalaisperäisessä Nalle pukeutuu -kirjassa on yhtä yksinkertaiset kuvat kuin kotimaisessakin versiossa, ja ihan samalla tavalla sekin valloitti. Simppeleissä kuvissa pyöreäpäinen nalle kertoo omista vaatteistaan ja siitä, missä järjestyksessä se pukeutuu. Essu on samanvärinen kuin äidilläkin. Jonkinlaista sukupuoleen opettamista tässä kyllä on.
Sitä ei voine välttää, jos kirjan saa ilmaiseksi – silloinhan ei tunnetusti voi valittaa!

Aina ei ole luettu näin pienille. Niin sanotut ensikirjat ovat aika tuore keksintö, ensimmäiset suomenkieliset julkaistiin 1970-luvun lopussa. Aiheesta ilmestyi alkuvuodesta mainio artikkeli Lastenkirjainstituutin julkaisemassa Onnimanni-lehdessä. Kirjoittaja Pirjo Suvilehto kertoo, että ensikirjoihin erikoistui Anna Tauriala jo 1970-luvun alussa. Taurialahan tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että eräässä hänen elämänkulkua esittelevässä kirjassaan nähdään iskä ja äippä sänkypuuhissa, mutta ensikirjojen tekijänä hän oli edelläkävijä. Hän teki niitä paljon parinkymmenen vuoden ajan, niissä seikkailivat muun muassa Valtteri ja Saara.
Monia ensikirjoja on jaettu äitiyspakkauksessa. Ensimmäinen virallisesti jaettu ensikirja oli Kaarina Helakisan kokoama ja Maija Karman (ihana Maija Karma!) kuvittama Pallero. Sen julkaisi Lääkintöhallitus vuonna 1979. Perinne ei ole katkennut, mutta kuvaan ovat astuneet kaupalliset toimijat. Ensikirjoihin on Suomessa kuitenkin aina suhtauduttu vakavasti, tekijöinä on ollut kasvatuksen ja lastenpsykologian asiantuntijoita. Kuvittajina on ollut huippuluokan tekijöitä, kuten Mika Launis ja Maikki Harjanne.
Onnimannin artikkelin kuvituksia katsoessaan tulee tosin mieleen, että 1990-luvulla vähän hukattiin ensikirjan idea ja tehtiin liian taiteellisia ja monimutkaisia kuvituksia. Kokemus omista lapsista – myös tästä nykyisestä – on nimittäin, että mitä yksinkertaisempi ja pelkistetympi, sen parempi.

Hetkinen, joku sanoo. Onhan lapsille aina luettu – tai pikemminkin laulettu. Kansanlaulujen ja lorujen maailma alkaa tulla lapselle tutuksi melkein saman tien syntymästä. Samoja loruja on julkaistu eri muodoissa vuosikymmenien ajan.
Myös taiderunoutta on koetettu upottaa mukaan. Meille kulkeutui kirpputorilta WSOY:n vuonna 1945 julkaisema Alf Danningin kuvittama kirja Minä laulan lapselleni..., jossa on Heikki Asunnan ja V. A. Koskenniemen kaltaisten taidekirjailijoiden kehto- ja muita lauluja. Kirja on viehättävä, mutta tarkoitettu enemmän lahjakirjaksi tuoreille vanhemmille kuin lukuhetkeksi kolmikuukautiselle.
Toisinkin voi tehdä. Divarinpitäjäystäväni kertoi nimittäin lukeneensa lapsilleen Arvid Järnefeltin sata vuotta vanhan korpiromaanin Veneh'ojalaiset, kun lapset olivat alle yksivuotiaita. Niinkin voi tehdä! Ainakaan lapset eivät pysty pullikoimaan vastaan.
Ehkä nykyaikana voisi valita vaikka Mikko Rimmistä tai Miina Supista.

Mielettömän lastenkirjallisuuden klassikko Klaabun seikkailut

Olen ollut niin töiden pauloissa ja kiireinen, että en ole ehtinyt uhrata ajatusta bloggaamiselle, edes tälle Kidd.O-lehdessä julkaistujen lastenkirjallisuutta käsittelevien kolumnien postaamiselle. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia lähti käsistäni toissaviikon torstaina ja viime viikon perjantaina se lähti korjattuna ja bibliografialla silattuna vielä kerran takaisin. Kirjoitan opuksesta tarkemmin lähemmin julkaisuajankohtaa, mutta tässä nyt siis Kidd.On kolumni. Vähän olen myös epäröinyt tämän julkaisua, koska olen pelännyt, että teksti tulkittaisiin Hotakaisen Lastenkirjan halveksunnaksi - siitä ei missään nimessä ole kyse, vaan enemmänkin siitä, että halusin nostaa esille tämän mielettömän itäeurooppalaisen perinteen (johon Hotakaisen kirja tietysti Priit Pärnin kuvituksen kautta osaksi kuuluukin). Lisäksi halusin korostaa, että asioilla on historiansa ja kaikilla taideteoksilla on edeltäjänsä, mikään ilmiö ei ole koskaan täysin uusi eikä sellaisella tulisi elämöidä.

Vanhaa hulluutta Itä-Euroopasta

Monet tuntuvat olevan kovasti sitä mieltä, että juuri nyt kirjoitetaan oudoimmat lastenkirjat. Nyt vasta surrealismi kukkii lastenkirjoissakin eikä mitään pidätellä.
Lajityypin kotimainen lähtökohta saattaa hyvinkin olla Kari Hotakaisen Lastenkirja. Kun se ilmestyi reilu 20 vuotta sitten, se olikin todella erikoinen tapaus, kotoisin aivan muusta maailmasta kuin edeltävien vuosikymmenten arkirealistiset lähiökuvaukset, vanhoista reipashenkisistä poikakirjoista tai siveistä tyttökirjoista puhumattakaan.
Lastenkirja oli oikeaa kaunokirjallisuutta. Siinä on tällaisia lauseita: "Taivas oli paperia. Petri Kurki lensi hiljalleen, rapsahteli läpi ruttuisten pilvien ja mietti. Minulla on Isä ja Äiti, mutta he asuvat kaukana muitten lasten kanssa."
Lastenkirjaa on seurannut lukuisia muitakin järjettömän tuolle puolen tunkevia kirjailijoita, jotka ovat suunnanneet kirjansa lapsille.

Mutta kyllä sitä ennenkin osattiin.
Mänttäläiseltä kirpputorilta tarttui joskus vuosia sitten käsiin oudon näköinen kirja nimeltä Klaabun seikkailut. Sen on tehnyt virolainen Avo Paistik – tekijän nimikin jo kertoo, että mistään mitättömästä ei ole kyse!
Klaabun seikkailut on julkaissut Suomi-Neuvostoliitto-seuran (aina vain paranee!) kustantamo SN-kirjat vuonna 1990, siis käytännössä Neuvostoliiton kohta jo mennessä mailleen.
Jutussa on kaikki katastrofin ainekset, mutta kirja on aivan mieletön – samoin Paistikin (nauran joka kerta kun kirjoitan tämän) animaatio, johon kirja perustuu.
Klaabu on pieni munannäköinen otus, joka yllättäen syntyy maailmaan. Sillä on valtavat silmät ja korkeat silmäripset. Se on jäädä oudon linnun alle, joka säikähtää hyönteistä niin että kaatuu Klaabun päälle. Kun Klaabu pääsee pakoon, se menee ison kukan päälle ja imee siitä kärsällään mettä. Klaabu paisuu ja lähtee lentoon.
Se putoaa kuitenkin veteen, josta lähtee pakoon käyttämällä korviaan – tai tuntosarviaan –propellin tavoin. Seuraa myrsky, jonka jälkeen Klaabu tapaa pienen elefantintapaisen olennon, joka käyttää kärsäänsä propellina. Olento ja Klaabu ilahtuvat tapaamisesta niin paljon, että aloittavat yhteisen elämän.
Käsittämätöntä, mutta hauskaa! Avo Paistikin (ja taas!) naivistinen piirrosjälki kruunaa jutun hulluuden.

Klaabun lisäksi pitää mainita myös entisessä Jugoslaviassa tehty Professori Balthasar, jonka moni muistaa televisiosta. Mainion absurdeja juttuja julkaistiin myös kirjana, Suomeenkin kantautui yksi, hämärän Etelä-Suomen kustannuksen vuonna 1977 julkaisema Torvensoittaja Tooto.

Siinä mukava ja hassu keksijä Balthasar joutuu epätavanomaisen pulman eteen: kärsäänsä soittava musikaalinen norsu Tooto syö niin paljon jäätelöä, että vilustuu eikä pysty enää soittamaan. Parantumisen jälkeenkin sen ääni on aivan maissa. Tooto katoaa, ja sen omistaja pyytää Balthasaria apuun.
Tooto löytyy lopulta arktiselta alueelta toimimassa pingviinien suihkuna. Se on onnellinen – joten sen omistajakin on onnellinen! Lopulta kaikki ottavat virkistävän suihkun.
Eihän tällaista enää tehdä!

Hotakaisen Lastenkirjan, Klaabun seikkailujen ja Professori Balthasarin välillä on se keskeinen ero, että Lastenkirja on suunnattu sekä aikuisille että lapsille – joskus tuntuu että enemmän aikuisille kuin lapsille –, jälkimmäiset käytännössä ainoastaan lapsille.
Silti niiden maailma on täynnä käsittämättömyyttä, absurdismia, surrealismia, nonsensea.
Se on todellisen nerouden, todellisen taiteen tunnusmerkki.