sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2016

Mitä työnteolle tapahtui, eli subjektiivinen kertomus

Tyttäreni, joka täyttää kohta 17 vuotta, on koettanut kahdeksi kesäksi hakea kesätöitä, onnistumatta kumpanakaan kertana. Tuttu virsi: kun ei ole työkokemusta, ei oteta töihin, eikä saa työkokemusta. Toki tyttäreni on vielä nuori eikä voi esimerkiksi toimia myyjänä kaupassa.

En ole itse ollut kesätöissä koskaan, ellei oteta lukuun valtionharjoittelua 20 vuotta sitten: olin ensiksi Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella toimistotyöntekijänä ja sitten puolitoista kuukautta Vastapainossa jonkinlaisena kustannustoimittajaharjoittelijana. En ole oikeastaan ollut töissäkään kuin kerran, ellei siviilipalvelusta lasketa: olin kaksi vuotta Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana 2000-luvun alussa.

Jos en ole koskaan ollut töissä, niin miten olen itseni sitten elättänyt? Vaimollakin on töitä, kuten olen joskus sanonut. En tiedä, miten pärjäisin, jos tulisi elämäntilanne, että minun pitäisi itseni elättää alusta loppuun omalla työlläni – varmaa on ainakin, että tekisin enemmän lehtijuttuja enkä asuisi näinkään väljästi Turun keskustassa.

Muutamia vuosia olen tosin tehnyt lähes pelkästään kirjoja, ja sinä aikana minulta tuntuu kadonneen kaikki kosketus siihen, mistä ja mihin voi enää kirjoittaa lehtijuttuja. Kirjoitin aikoinaan monta vuotta Aamulehden Valo-liitteeseen pienellä twistillä tarjoiltuja kepeitä kulttuurijuttuja, mutta lehti lakkautettiin jo muutama vuosi sitten (mitä ennen jo kerrottiin, että ulkopuolisista avustajilta ei juttuja enää osteta). Joskus luulin, että minusta tulee elokuvakriitikko, mutta en ole osannut tyrkyttää itseäni lehtiin niin, että siitä olisi tullut leipätyöni. Nykyään en juuri ehdi käydä elokuvissa, vaikka pressinäytöksiä Turussa vielä järjestetäänkin. Toisaalta kuka kuvittelee 2010-luvulla, että kritiikkiä kirjoittamalla voisi ansaita elantonsa?

En osaa siis markkinoida itseäni niin hyvin kuin pitäisi. En ole koskaan osannut. Silti olen osannut omiani puuhailemalla jotenkin elättämään itseni ja myös auttamaan pitämään perhettäni elossa. Puuhailu tarkoittaa lähinnä kirjoittamista ja kirjojen toimittamista, jonkin verran kääntämistä. Olen kirjoittanut sanomalehtiin, aikakauslehtiin, kulttuurilehtiin, olen tehnyt kirjoja - kuten moni tietää, olen tehnyt niitä naurettavan paljon. On ollut pakko, kun niissä on elanto kiinni. Taustalla on varmasti myös joitain persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, mahdollisesti jonkintasoinen adhd (jonkun mielestä ehkä narsismi). Vaikka kuinka sanoisin, että mielelläni keskittyisin ja tekisin vain muutaman hyvän kirjan, valehtelisin, koska huomaan joka kerta johonkin yhteen projektiin keskittyessäni, että tylsistyttää ja on pakko aloittaa jokin sivuprojekti. Yleensä niitä on käynnissä useita.

Mutta kun en tiedä työelämästä juuri mitään, en ole osannut auttaa tytärtä kesätöiden etsimisessä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten asiassa pitäisi edetä. Voiko mennä johonkin kahvilaan tai kivijalkakauppaan ja sanoa, että voisin tulla kesäksi töihin, jos kelpaa? Toki juuri tällä tavalla pääsin kirjoittamaan elokuvista Hämeen Yhteistyöhön keväällä 1991 - tosin siinäkin auttoi, että päätoimittaja Pekka Puttonen tiesi minut kirjoitettuani Satakunnan Työhön elokuvista parin kolmen vuoden ajan.

Pitääkö kesätöihin sitten mennä? Olen itse aina voinut ajatella, että tienaan kirjoittamisellani sen verran, että ei tarvitse. Kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni jo 80-luvulla, hakkasin kirjoituskonetta (kuvassa näkyvää Olivettia, jollainen meillä oli) kotona tai Satakunnan Työn toimituksessa, ja tienasin jo lukioikäisenä jonkin verran. Opiskeluaikana saatoin tienata jopa tuhat markkaa (!) kuussa kirjoittamalla Hämeen/Pirkanmaan Yhteistyöhön ja Aviisiin. Myöhemminkin olen pystynyt paikkaamaan apurahoja ja kirjoista saamiani pieniä ropoja lehtijutuilla ja nettikolumneilla.

Mutta miten tämän kertominen auttaisi tytärtäni? Voisiko hän muka seurata samalla linjalla? Lehtien avustajabudjetit ovat pienentyneet viime vuosina rajusti, jotkut paljon free-työtä aiemmin käyttäneet lehdet ilmoittavat nykyään kättelyssä, etteivät osta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Tai sanonko, että kirjoita kirja? Ensiksi teet duunia pari vuotta tietämättä, tuleeko koko hommasta yhtään mitään, ja sitten sitä veivataan pari vuotta kustantamoissa ja jos se päätyy kustannettavaksi, kirjaa myydään 200 kappaletta, jos hyvin käy. Olen joskus miettinyt, vaikuttaako työni lasteni mielestä jotenkin säälittävältä: koko ajan on jotain menossa, joskus teen koko päivän töitä, ja sitten oikein mitään ei tapahdu. Pitää vain ruveta uuteen projektiin.

Tietysti voi aloittaa blogin ja hommata sponsoreita tai Google-mainoksia. Tai voi ruveta tubettajaksi. Tytär ja poika keskustelivat aiheesta jokin aika sitten, poika tiesi kertoa tubettajasta, joka tienaa miljoona euroa vuodessa. Tunsin itseni vanhaksi moralistiksi, mutta oli pakko sanoa: "Saisitteko te tuosta oikeasti sisältöä elämään?" Ehkä tässä vaikutti ajatus, että työllä on oltava sisältö – ei kai suurella osalla ihmisiä sellaista olekaan, työ on vain tapa ansaita elanto.

Tai oikeastaan sitä sisältöähän nykyään korostetaan paljon - ihan liikaakin, jos minulta kysytään. Meillä on välillä iltapäivisin katseltu Australian Master Chefiä, jolla on näköjään jonkinlainen kulttimaine. Onhan se ihan mainio ohjelma erikoisine tuomaripersoonallisuuksineen ja samastuttavine kilpailijoineen, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että jokaisen ruokalajin, jokaisen aterian, jokaisen tarjoilun pitäisi olla huippusuoritus, jonka edestä pitää piiskata itseään loputtomiin. Kun homma viimein onnistuu, jäljellä on vain itku.

Piiskaaminen on muutenkin hyvä termi, kun puhutaan nykyisestä työelämästä. Ei ole mikään sattuma, että Master Chefiä tehdään juuri nyt. Ihmisten kiusaaminen työhön liittyvillä asioilla on saanut viime vuosina ja varsinkin nykyisen hallituksen aikana aikamoiset mittasuhteet. Jos saa töitä, ei voi tietää, myydäänkö firma kohta tai onko yt-neuvottelut. Jos taas ei saa töitä, voi syyttää itseään: ei tehnyt riittävän hyvää jälkeä, ei saanut aikaan mieletöntä elämystä. Ei pystynyt myymään itseään. Ja sitten joutuukin palkattomien työkokeiluiden jatkuvaan sarjaan, jos hallitus saa tahtonsa läpi.

Minua joskus hämmentää, miten innoissaan ihmiset ovat tästä ylettömien elämysten sanomasta, joka näkyy kaikkialla tosi-tv:stä lehtien työelämää (tai melkein mitä tahansa tunne-elämästä ja ruoanlaitosta alkaen) käsitteleviin juttuihin. Välillä toki haastatellaan jotakuta, joka sanoo, että pitäisi olla armollinen itselleen. Miksi tällaista pitäisi erikseen sanoa, jos työelämä – tai muukin elämä – olisi rauhallisempaa, levollisempaa, enemmän täynnä mahdollisuuksia hoitaa hommat vähän lunkimmin?

Haluaisin kovasti opettaa riittävän hyvän ajatuksen tyttärelleni, mutta pahaa pelkään, että se ei ole 2010-luvulla enää mahdollista. Enpä haluaisi olla hänen asemassaan, kun hän lopulta pääsee kesätyöpaikkaan, jossa pitää puristaa itsestään kaikki mahdollinen, että kelpaisi.

(Kuvat: Creative Commons, ainakin kaksi ekaa.)

Ei kommentteja: