Vaalisarjakuva: Kuka on Juri Nummelin

Julkaisin ystäväni Vesa Kataiston avustuksella vaalisarjakuvalehden, jossa on Aapo Kukon piirtämä sarjakuva. Se perustuu kirjoittamaani tekstiin, josta Vesa teki kuvakäsikirjoituksen. Sarjakuvan tarkoitus on esitellä minua ja poliittista ajatteluani niin että mukana näkyvät edelliset ja tulevatkin sukupolvet, suomalaisen vasemmiston historia ja lasten tarvitsema hoiva, joka on minulle erityisen läheinen aihe, koska, kuten sarjakuvassa todetaan, yksi lapsistani on ns. erityislapsi. Toivon, että sarjakuva avaa henkilöhistoriani kautta myös sitä, miksi jotkut teemat ovat minulle tärkeitä.

Julkaisen blogissa muutkin sarjakuvalehden jutut yksitellen.

Varhaiskasvatuksen yksityistämisen ongelmia

 Turussa on noussut keskustelua Varissuolla sijaitsevan Touhula-päiväkodin toiminnasta, jossa hoidettavia lapsia on liikaa muutenkin ahtaissa tiloissa, henkilökuntaa on liian vähän ja henkilökunta on joutunut tekemään siivoojan töitä sillä seurauksella, että esimerkiksi vessaa ei ole siivottu viikkoon. Netin keskustelupalstoilla Touhulan ongelmat on tiedetty jo pitkän aikaa, ja monet ovat keskusteluissa ilmoittaneet, etteivät laita omia lapsiaan Touhulaan eivätkä suosittele sitä kenellekään.
Vasemmistoliiton valtuutettu Johannes Yrttiaho on tehnyt selvityspyynnön, joka koskee nimenomaan Touhulan toimintaa sekä sitä, miten on mahdollista, että Turun kaupunki on myöntänyt palveluseteleitä ylipaikoille.
Touhula ei ole mikään mitätön toimija eikä yksittäinen tapaus, sillä se on yksi suurimpia päiväkotiketjuja Suomessa. Sillä on Suomessa yli 130 päiväkotia, joissa on yli 8 000 lasta. Turussa sillä on neljä päiväkotia ja viidettä ollaan perustamassa.
Tämä on linjassa Turun kaupungin muun toiminnan kanssa. Kunnallisia päiväkoteja on lakkautettu tai yksityistetty, varsinkin itäisessä Turussa, jossa sosiaalisia ongelmia on usein enemmän kuin lähempänä keskustaa sijaitsevilla alueilla. Turku tähtää siihen, että 30 prosenttia varhaiskasvatuksesta hoidetaan yksityisten päiväkotien voimin.
Tämä asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan, sillä yksityiset päiväkodit ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä (ja ne ovat usein ulkomaisessa omistuksessa, kuten Touhula, jonka pääomistaja on pohjoismainen pääomasijoitusyhtiö EQT) ja ne voivat valita asiakkaansa.
Yksityisten päiväkotien voitontavoittelu johtaa esimerkiksi siihen, etteivät ne hanki avustajia lapsille, jotka niitä tarvitsisivat. Myös muut tukitoimet kuten niin sanottu kahdenpaikkalaisuus ovat vaikeasti saatavilla.
Vaikka yksityisen päiväkodin valinneen perheen lapsi olisi kunnan ostopalvelupaikalla, perhe ei ole oikeutettu saamaan tarvitsemiaan palveluita juuri tässä päiväkodissa. Jos lapsen kehityksen haasteet huomataan vasta päiväkodin alettua, edessä on hoitopaikan vaihto, joka aiheuttaa sekä lapselle että koko perheelle suurta stressiä. Pahimmillaan voi käydä niin, että hoitopaikan pakkovaihto pudotetaan pommina perheen eteen juuri kesäloman kynnyksellä.
Päivähoitopaikkaa hakevalle perheelle yksityisen ja julkisen päiväkodin eroista ei puhuta, tai puhutaan vain liikunta- tai taidepainotuksista ja muusta ekstrasta.
Jos varhaiskasvatuksen yksityistäminen jatkuu eikä yksityiselle hoidolle aseteta samoja velvoitteita kuin kunnalliselle, ongelmatapaukset siivotaan jatkossakin yksityisistä päiväkodeista kunnalliseen päivähoitoon, jonka resursseja samaan aikaan vähennetään. Kehä vain pahenee, kun kunnalliset päiväkodit aletaan tuntea siitä, että niissä on ongelmatapauksia.
Tässä piilee yksi varhaiskasvatuksen yksityistämisen suurista ongelmista. Siksi on pidettävä huoli siitä, että yksityistämisvimma ei enää jatku. Kunnallisen varhaiskasvatuksen resursseista on pidettävä entistä parempaa huolta!

PS. Lisää luettavaa Elina Sandelinin blogista!

Turun tärkeät paikat

Kirjoitin Turun Vasemmiston Uusi Päivä -lehteen jutun itselleni tärkeistä paikoista Turussa. Koko lehti löytyy Issuusta täältä. 

Turun tärkeät paikat

Kaltaiselleni kulttuurin sekakäyttäjälle Turussa on tärkeitä paikkoja, tässä niistä muutamia.

Logomo
Olen vuosien ajan vetänyt Suomen elokuva-arkiston eli nykyään Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Turun sarjaa. Näytöksiä on ollut Dianassa (nykyään Monk), Juliassa (osa hotellia), Dominossa (kaupunginteatterin käytössä) ja Puutarhakadun auditoriossa (kaupungin omana konferenssitilana).
Nykyään näytökset ovat Logomossa radan toisella puolella. Kävelen sinne keväisin ja syksyisin joka maanantai-ilta lippuja myymään. Logomossa on muitakin näytöksiä, joissa käyn: Kinokopla ja Turun elokuvakerho, Suomalaisen elokuvan festivaali, pari viikkoa sitten Elina Hirvosen Kiehumispiste...
Vaikka matka meiltä Logomoon on lyhyt, silti huomaan joka kerta toivovani, että olisipa elokuvasali keskustassa. Tai olisipa siellä edes aulakahvila, josta saisi iltaisinkin juotavaa ja purtavaa, niin kuin Tampereen Niagarassa.
Helsingissä ovat korttelikinot nousseet uuteen arvoon, ja niitä on profiloitu elämyksellisiksi, esimerkiksi Rivierassa voi syödä samaan aikaan kun elokuva pyörii.
Mistä Turussa löytyisi tila ja porukka, joka alkaisi pyörittää samanlaista toimintaa? Uusia ja vanhoja leffoja, opiskelijoiden lopputöitä, animaatioita, kevyttä tarjoilua elokuvien oheen? Ja ennen kaikkea: miten kaupunki voisi tukea tällaista toimintaa?

Dynamo
Ikä alkaa jo painaa, mutta vielä tykkään bailata. On mahtava tunne jorata ystävien kanssa nousuhumalassa täydellä tanssilattialla.
Turussa ei siihen ole parempaa paikkaa kuin Dynamo, alun perin jo vuonna 1830 rakennettu, useaan kertaan muutettu rakennus. Talo ja sen DJ-miehistö pitäisi jo suojella.
Dynamon kanssa samalla tontilla on joukko liikehuoneistoja puutaloissa, jotka on päästetty huonoon kuntoon. Tilat ovat silti koko ajan käytössä. Talot piti purkaa vuosia sitten oudossa toriparkkikytköksessä, mutta onneksi näin ei käynyt.
Nyt pittoreskin puutalon tilalle suunnitellaan hotellia, ihan kuin Turussa ei hotelleja riittäisi. Hotellin sijasta pitäisi tutkia mahdollisuutta säästää ja korjata kohta 200 vuotta vanhat puutalot. Samalla talojen takana olevan parkkitilan käyttöä on harkittava – on kyse yhdestä Turun keskeisistä kohdista, mielikuvitukseton hotelli ei ole oikea ratkaisu.

Kirjastot
Käytän kirjailijantyössäni paljon kaupunginkirjastoa. Rakastan kaupunginkirjaston vanhaa puolta, jossa voi kuvitella eksyvänsä oudon ja väärän tiedon lähteille.
Joskus kelpaisi vähempikin. Kun asuimme Koulukadulla, kävimme paljon pienen poikamme kanssa Mikaelin lähikirjastossa. Nyt sitä ei enää ole.
Lähikirjasto on matalan kynnyksen kirjasto, sinne ei tarvitse erikseen lähteä, voisi vain poiketa nopealla iltakävelyllä hakemaan lapselle luettavaa. Siellä voisi hypistellä kirjoja ja lehtiä, jotka eivät isossa pääkirjastossa osu niin helposti silmiin. Kirjastovirkailijat tunnistaisivat ja tervehtisivät. Lähikirjaston uninen rauha olisi vaihtelua pääkirjaston kuhinaan.
Turussa on edelleen hyvä lähikirjastoverkko. Osa kirjastoista on muutettu omatoimisiksi, ja niiden käyttömäärät ovat nousseet. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta enempää kirjastoverkkoa ei saa supistaa.

Elävän kuvan museo Turkuun

Tänään sunnuntaina julkaistiin mielipidekirjoitukseni Turun Sanomissa. Kuulin sittemmin, että asiasta on puhuttu kulissien takana jo aiemmin, mutta toivottavasti tällainen kirjoitus antaa hankkeeseen puhtia. Halusin tehdä tällaisen avauksen nimenomaan kuntavaaliehdokkaana osoittaakseni, että vasemmistossa ei pelkästään jarruteta kaupungin kehittämistä, vaikka niin usein näkee väitettävän. Lisäksi vasemmistossa ajatellaan myös kaupunkien vetovoimaisuutta.

Blogia varten korjasin hiukan kohtaa, jossa puhun elokuvakomissiosta ja Elokuvapäivästä, lisäksi lisäsin maininnan Varsinais-Suomen elokuvakeskuksesta. Ulkopuolisen mielestä ne tekevät varmasti samaa duunia. 

Turussa on virinnyt keskustelu historiallisen museon perustamisesta kaupunkiin. Hanke on kannatettava, sillä Turku ei saa jäädä syrjään maailmalla villitsevästä museobuumista. Suuri ja vetovoimainen museo olisi tärkeä hanke Turun kaltaiselle kaupungille, joka elää vahvasti myös turismista. 

Turkuun olisi kuitenkin mahdollista saada vetovoimainen museo pienemmälläkin mittakaavalla ja panostuksella. Ehdotankin, että Turussa perustetaan hanke, jonka tarkoituksena on saada kaupunkiin Elävän kuvan museo. Sellainen Suomessa periaatteessa jo on, sillä KAVI eli Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (entinen Suomen elokuva-arkisto) hallinnoi yli 16 000 esineen kokoelmaa, johon kuuluu elokuvien tekemisessä ja esittämisessä käytettyjä laitteita, puvustuksia, lavastuksia ja muuta rekvisiittaa sekä elokuvateattereiden kalustuksia.

Kokoelma ei vain ole missään kootusti esillä. Viimeksi Elävän kuvan museo on ollut auki vuonna 2015 Helsingin Kalasatamassa, minkä jälkeen museon kokoelmista on ollut osia esillä Helsingissä KAVI:n tiloissa Sörnäisissä. Turkuun avautuu huhtikuun alussa Tähtien tekijät -näyttely, jossa on esillä näytteitä Elävän kuvan museon kokoelmista. 

Näyttely on Logomossa, joka toimisi muutenkin erinomaisesti uuden museon kotipaikkana. Elävän kuvan museo olisi piristysruiske Logomolle, varsinkin jos sen ohessa olisi myös viihtyisä museokahvila. Logomossa järjestettävät elokuvaesitykset toimisivat hyvänä taustana elokuva-aiheiselle museolle.

Turku olisi erinomainen kaupunki elävän kuvan museolle, sillä täällä tehtiin esimerkiksi ensimmäinen suomalainen äänielokuva (Sano se suomeksi, 1931). Turun yliopistossa on tutkittu ja opetettu elokuvaa, televisiota ja muuta mediaa 1980-luvulta lähtien, ja Taideakatemiasta on valmistunut monta hyvää elokuvantekijää. Turussa on myös järjestetty yli 20 vuoden ajan Suomalaisen elokuvan festivaalia, jossa näytetään vanhaa ja uutta elokuvaa. Festivaalin takana on Varsinais-Suomen elokuvakeskus.

Turku on profiloitunut elokuvakaupungiksi tuotantopuolellakin, mistä on pitänyt huolen Länsi-Suomen elokuvakomissio. Turussa toimivassa Scene-yhdistyksessä on kehitetty myös jatkuvasti laajeneva Elokuvapäivä-konsepti.

Elävän kuvan museo toisi kaivattua piristystä niin Logomoon kuin Turkuunkin yleisemmin. Museon perustaminen toisi varmasti siihen laitetut investoinnit nopeasti takaisin. 

Juri Nummelin
kirjailija, Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Turussa

Isäksi kolmella vuosikymmenellä

Kirjoitin KaksPlus-lehteen viime vuoden syksyllä jutun teemalla "isäksi kolmella vuosikymmenellä". Olin tajunnut, että kaikki lapseni ovat tosiaan syntyneet eri vuosikymmenellä (ensimmäinen tosin vuosikymmenen - ja vuosituhannen - viimeisenä vuotena), ja ajatellut, että siinä olisi aihetta omakohtaiseen tekstiin. Lehden ilmestymisestä on sen verran aikaa, että julkaisen jutun nyt blogissa. Valitettavasti en voi käyttää juttuun otettuja mainioita kuvia minusta ja nuorimmasta lapsestani, mutta ehkä kotialbumikuvatkin käyvät.

Minä ja kaksi ensimmäistä lastani, todennäköisesti vuonna 2007.

Silloin tunsin itseni vanhaksi.
"Lapseni ovat kaikki syntyneet eri vuosikymmenillä."
En enää muista, kenelle sanoin lauseen ensimmäistä kertaa, mutta olen sittemmin nauranut sille useita kertoja. Samalla ajatus on vähän ahdistanutkin. Olenko minä oikeasti jo noin vanha?

Ensimmäinen lapsistani syntyi reilu puoli vuotta ennen millennium-juhlintaa, päivä ennen vappuaattoa vuonna 1999. Avovaimo oli menettänyt synnytyksessä paljon verta, ja kun hänet vietiin leikkaukseen, minut jätettiin tiukasti kapaloidun vauvan kanssa kahdestaan synnytyssaliin. Lauloin Tuu-tuu-tupakkirullaa puoli tuntia putkeen, sitten aloin kertoa vauvalle, keitä sen sukuun kuuluu. Sitten alkoivat jutut loppua, ja onneksi kohta tuli kätilö sisään. "Mites teidät on tänne kahdestaan jätetty?"
Kun kätilö vei vauvan äidilleen toiseen huoneeseen, käperryin synnytyspöydälle ja nukahdin.
Ihan yhtä pitkään en joutunut odottelemaan, kun kuopus syntyi viime vuoden tammikuussa. Synnytys kesti 25 tunnin sijaan alle puoli tuntia ja vähältä piti, etten kokonaan myöhästynyt — olin tullut paikalle perässä, kun oli ensiksi pitänyt aamukuudelta hoitaa keskimmäiselle lapselle hoitaja. Taksikuski vei minut ensiksi sairaalassa väärälle ovelle, mutta pinkomalla ehdin vielä nähdä, kun tyttö tuli maailmaan.
Silloinkin vähän itketti, mutta aiemmat synnytykset olivat kestäneet niin pitkään, että lapsen lopulta syntyessä olin itkenyt jo silkasta helpotuksesta: viimeinkin tämä on ohi! Kun saa valmiin lapsen syliinsä, sitä on jo sen verran tottunut ajatukseen, että mielessä on vain rauhaa ja tyyneyttä.

Olin vastustellut aika pitkään vielä yhden lapsen tekemistä. Vuonna 2004 syntyneen keskimmäisen kanssa oli välillä ollut rankkaa eikä uusi lapsi houkuttanut.
Jälkeenpäin kaduttaa: kuopus on tuonut elämään uutta raikkautta ja lämpöä. On ihanaa, kun kotona on pieni lapsi. On ihanaa, kun tuntemattomat hymyilevät puunlehti kädessään kävelevälle taaperolle ja tämä hymyilee takaisin.
Toisaalta jos olisi tehnyt lapsen aiemmin, se olisi ollut erilainen, ehkä se olisi ollut kiukkuinen ja huutanut yöt läpeensä. Tai hiljainen ja sulkeutunut. Sitäkin olisi silti rakastanut ehdoitta ja katsonut sitä lämmöllä ja hellyydellä.
Esikoisen polttareissa hiukan liikaa juonut ystäväni kysyi, miksi olen halunnut tehdä lapsen. Sanoin: "Koska sillä tavalla rakkaus lisääntyy maailmassa."

Kolmella vuosikymmenellä ovat monet asiat tulleet tutuiksi ja muuttuneet rutiineiksi. Monet asiat ovat myös muuttuneet. Esikoinen nukkui vaunuissa parvekkeella, keskimmäinen lapsi taas kerrostalon pihalla – onneksi asuimme ensimmäisessä kerroksessa. Kävimme silti vartin välein katsomassa, että lapsi nukkuu eikä ole esimerkiksi oravan raatelema.
Sen verran mukavuudenhaluisiksi olemme tulleet, että kuopus on nukkunut melkein kaikki päiväunensa sisällä. Arvo Ylpön ohjeesta nukuttaa lapset päiväunille ulkona on kuljettu pitkä matka.
Onneksi Ylpön toista ohjetta, neljän tunnin syöttöväliä, ei ole aikoihin tuputettu neuvoloissa. Neuvolasta tulee muutenkin nykyään aika vähän neuvoja. Joskus neuvolakäynnit tuntuvatkin turhilta, kun ajattelee tietävänsä kaiken muutenkin. "Jos pyllyyn tulee ihottumaa, kannattaa pitää ilmakylpyä ja laittaa vähän kosteusvoidetta."
Vanhemmat ovat useinkin voineet olla instituutiota edellä. Muistan nuoren mieslääkärin, joka neuvolakäynnillä ilmeisesti ensimmäistä kertaa törmäsi kestovaippaan, koska kysyi poikaamme tutkiessaan: "Ööö... minkälainen vaippa tämä oikein on?"
Vanhat asenteet eivät koskaan poistu kokonaan. Kun vaimo odotti kuopusta ja kävimme ultrassa, hoitaja puhutteli minua isännäksi. Tuntui kuin olisin astunut aikakoneeseen ja astunut ulos agraari-Suomessa.

Minä ja toiseksi vanhin lapseni
takapihalla, ehkä 2008 tai 2009.

Neuvolat ovat toki muuttuneet muun yhteiskunnan mukana. Olin esikoisen kanssa hoitovapaalla puoli vuotta ja kerran vein hänet yksin neuvolaan, ehkä kahdeksankuukautistarkastukseen. Neuvolan täti yski aikansa, kun äiti ei ollutkaan mukana, mutta suostui sitten vastahakoisesti myöntämään, että ehkä tiesin lapsen asioista yhtä hyvin kuin äitikin. Nykyään isät ovat normaali näky neuvoloiden auloissa – tosin, pakko myöntää, usein äidin kanssa. Itsekään en ole kuopuksen kanssa käynyt kertaakaan neuvolassa yksin.
Nykyään puhutaan paljon metatyöstä, siitä näkymättömästä ajattelu- ja järjestelytyöstä, jota naiset perheasioissa joutuvat tekemään. Edelleenkin soitetaan oletuksena äidille, niin neuvolasta, lääkäristä kuin koulustakin. Jotta metatyö jakaantuisi tasaisemmin, pitäisi määrätä, että soitetaan joka toinen kerta isälle.
Toisaalta itse ainakin olen sen verran hajamielinen, että saattaisin unohtaa, mitä toisessa päässä sanottiin.
Kerran meistä kumpikin oli hajamielinen ja keskimmäinen lapsi unohtui hakea tarhasta. Vaimo tuli kotiin viittä vaille viisi ja säikähti, kun en ollut hakenut lasta. "Luulin että on sinun vuorosi", sanoin, mielestäni totuudenmukaisesti. Ei voinut kuin ottaa taksi ja rientää tarhaan.
Lasta myöhästely ei haitannut. Ylitöihin jääneelle tarhantädille vietiin myöhemmin kiitokseksi suklaarasia.

Kaksi ensimmäistä lastani ovat olleet huonoja nukkumaan. Esikoisen nukahtamista piti odotella vieressä istuen, joskus yli puolikin tuntia. Saatoin itsekin nukahtaa pimeässä makuuhuoneessa nojatuoliin. Joskus laskin viettäneeni kuukauden elämästäni lapsia nukuttaen. Sittemmin olen lakannut laskemasta.
Ainoastaan melatoniini ratkaisi keskimmäisen nukahtamisongelmat, jotka olivat pahimmillaan äityneet fyysisiksi tappeluiksi. Voisin kirjoittaa rakkauskirjeen lääkärille, joka reseptin tuolloin määräsi.
Sittemmin pojalla diagnosoitiin ADHD. Siihenhän liittyy usein nukahtamisvaikeuksia.

Uniasiat nousivat esille silloinkin, kun minusta tuli etäisä. Rakastuin nykyiseen vaimooni ja erosin esikoisen äidistä. Vietimme esikoisen kaksivuotispäiviä uudessa asunnossani, surkeassa kaksiossa, joka oli onnistuttu rakentamaan Turussa Aurajoenrantaan niin ettei asunnosta nähnyt joelle.
Nukuimme tyttären kanssa pienessä makuuhuoneen räppänässä kahdestaan ja nukuin lähes järjestään huonosti. Eräänä sunnuntaiaamuna tytär herätti minut puoli kuudelta eikä saanut nukahdettua uudestaan, itse olin kierinyt sängyssäni koko yön. Koska minulla ei ollut telkkaria, jonka eteen olisin voinut lapsen parkkeerata, piti herätä ja alkaa leikkiä kaksivuotiaan tytön kanssa.
Sunnuntai-iltana yhteisen viikonlopun jälkeen pyöräilin tytön äitinsä luokse toiselle puolelle kaupunkia, ja kun tulin takaisin kotiin, nukahdin nojatuoliin puoleksi tunniksi. Silti rojahdin illalla sänkyyn puoli kymmeneltä.

Sittemmin olen nukkunut paljon patjalla lattialla. Kun keskimmäinen oli pieni, hän saattoi valvoa keskellä yötä tunnin, joskus parikin, ja huutaa kovaa ennen kuin nukahti uudestaan. Otin tavaksi mennä olohuoneeseen patjalle nukkumaan.
Toisinpäin järjestely toimi, kun keskimmäinen vieroitettiin yösyömisestä. Minä valvoin makuuhuoneessa, vaimo nukkui patjalla olohuoneessa.
Samalla patjalla nukun edelleen, nyt työhuoneen lattialla, kirjakasojen ja hyllyjen keskellä. Kuopusta odottaessaan vaimo alkoi kuorsata sen verran pahasti, etten saanut nukuttua. Ja kun tyttö viimein syntyi, hän piti nukkuessaan outoa krohisevaa ääntä, joka piti minua hereillä. Siirryin pysyvästi nukkumaan patjalle.
Olen nukkunut patjalla nyt kohta kaksi vuotta, vaikka vauvan krohinat ovat jääneet taakse (vaimon kuorsausta joskus kuuntelen vessassa käydessäni). Välillä nukkumaan mennessäni tunnen oloni yksinäiseksi, välillä taas olen ollut onnellinen, että saan nukkua rauhassa läpi yön. Pysyvästi kalustoon jääneen näköinen patja on tietysti ruma sisustusesine, mutta se on osaltaan taannut myös avio-onnen, kun työhuoneen oven voi sulkea.
Unta yli 40-vuotiaana tosiaan kaipaa. Ihmettelen kaihoten niitä kertoja, kun keskimmäinen oli herättänyt minut huutamalla viideltä aamulla ja olin vain mennyt keittämään aamuteet ja ruvennut töihin vaimon tainnutettua lapsen tissillä. Tämä oli varmin tapa taata se, että vaimokin vielä nukahtaisi uudestaan, joinain aamuina saattoivat yhdessä nukkua vielä puoli kymmeneen.

Nuorimmainen yksivuotiskuvassaan;
kuva Lauri Hannus

Nukkumista on tietenkin koetettu kaikin tavoin auttaa ja helpottaa. Kaikille kolmelle lapselle on laulettu "Sinistä unta". Vieläkin liikutun kohdassa, jossa lauletaan "Ja sinne on sininen, uninen tie".
Lapsille on tietysti luettu myös iltasatuja, Teemu- ja Jason-kirjoista Eduard Uspenskin Krokotiili Genaan ja Tove Janssonin muumeihin. Kohta täysi-ikäiselle esikoiselle ei enää tarvitse lukea, mutta keskimmäiselle luetaan toista kertaa Tolkienin Tarua Sormusten herrasta. Poika on jo 12, mutta on kuulemma mukavampi nukahtaa, kun joku lukee ääneen tuttua tarinaa.
Kuopuksen kirjat ovat toistaiseksi vielä vähän lyhyempiä, tyyliä Taaperon lelut. Kirpputorien ilmaislaareista löytää välillä opuksia, joista voi tulla pitkäaikaisia suosikkeja.
Aina ei ole mennyt putkeen. Edellisille lapsille olen haalinut kirppareilta ja divareista hyllyt täyteen upeasti kuvitettuja menneiden vuosikymmenten teoksia, kuten neuvostoliittolaisen Kornei Tšukovskin Tohtori Kivuttoman, jossa on Maija Karman ihana kuvitus. Aika moni klassikoista on jäänyt lukematta, ja viimeksi piti raivata pari hyllymetriä keskimmäisen lapsen Aku Ankoille.
Ehkä kuopus vielä yllättää ja pääsen lukemaan Ihmemaa Ozia ja Narniaa ääneen.

Elokuva on yksi suuria rakkauksiani, ja kirjojen rinnalla olen koettanut pitää yllä elokuvakasvatusta. Mieluummin katson kotona elokuvaa kuin kykin marraskuisena aamuna hiekkalaatikolla enkä ole juuri koskaan valittanut, että lapset katsovat liikaa telkkaria. Kerran tosin muistan, kun esikoinen makasi sohvalla väärinpäin, pää kohti lattiaa, tuijotettuaan kolme tuntia Väiski Vemmelsäärtä ja muita vanhoja animaatioita. Silloin taisin sanoa, että nyt ylös, ulos ja lenkille.
Saman esikoisen kanssa on sittemmin katsottu niin 2001: avaruusseikkailu kuin Cluelesskin. Viime kesänä katsoimme Twin Peaksin kaikki kaudet läpi. Keskimmäinen lapsi taas on löytänyt oman audiovisuaalisen viihteensä netin peli- ja tietovideoista, mutta pystyy innostumaan uudesta Star Warsistakin.
Kuopus on Myyrää lukuun ottamatta vielä kirjoittamaton luku. Mahtavatko häntä kiinnostaa isoveljelleen hamstratut vhs-kasetit, joissa seikkailevat He-Manit ja Conan Barbaarit? Tai uudemmat Pokémonit ja Digimonit?
Tai Maa aikojen alussa, yli kymmenosainen elokuvasarja söpöistä dinosauruksista? Se oli keksimmäisen lapsen suurin suosikki. Jos pitäisi sanoa, minkä elokuvan on nähnyt useimmiten, valinta voisi hyvin olla sarjan kolmas osa, Ihmeiden aika.

Olen 60, kun kuopus täyttää 18. Olen sanonut vaimolle, että tyttö on parasta elämässä tällä hetkellä. Ehkä vielä 15 vuodenkin kuluttua.
Joskus huomaan miettiväni, että lapsiahan olisi mukava tehdä vielä lisääkin. Saisi pidempään seurata pienen lapsen kehitystä, sitä kun kirjoittamaton luku alkaa kirjoittaa itseään. Onhan näitä, viisikymppisiä isiä.
Sitten tajuan, että saatan tulla isoisäksi vielä kun kuopus asuu kotona.
Haittaisiko se sitten? Elämäähän se vain on ja sitä tässä on opeteltu, kohta kaksikymmentä vuotta.