Isäksi kolmella vuosikymmenellä

Kirjoitin KaksPlus-lehteen viime vuoden syksyllä jutun teemalla "isäksi kolmella vuosikymmenellä". Olin tajunnut, että kaikki lapseni ovat tosiaan syntyneet eri vuosikymmenellä (ensimmäinen tosin vuosikymmenen - ja vuosituhannen - viimeisenä vuotena), ja ajatellut, että siinä olisi aihetta omakohtaiseen tekstiin. Lehden ilmestymisestä on sen verran aikaa, että julkaisen jutun nyt blogissa. Valitettavasti en voi käyttää juttuun otettuja mainioita kuvia minusta ja nuorimmasta lapsestani, mutta ehkä kotialbumikuvatkin käyvät.

Minä ja kaksi ensimmäistä lastani, todennäköisesti vuonna 2007.

Silloin tunsin itseni vanhaksi.
"Lapseni ovat kaikki syntyneet eri vuosikymmenillä."
En enää muista, kenelle sanoin lauseen ensimmäistä kertaa, mutta olen sittemmin nauranut sille useita kertoja. Samalla ajatus on vähän ahdistanutkin. Olenko minä oikeasti jo noin vanha?

Ensimmäinen lapsistani syntyi reilu puoli vuotta ennen millennium-juhlintaa, päivä ennen vappuaattoa vuonna 1999. Avovaimo oli menettänyt synnytyksessä paljon verta, ja kun hänet vietiin leikkaukseen, minut jätettiin tiukasti kapaloidun vauvan kanssa kahdestaan synnytyssaliin. Lauloin Tuu-tuu-tupakkirullaa puoli tuntia putkeen, sitten aloin kertoa vauvalle, keitä sen sukuun kuuluu. Sitten alkoivat jutut loppua, ja onneksi kohta tuli kätilö sisään. "Mites teidät on tänne kahdestaan jätetty?"
Kun kätilö vei vauvan äidilleen toiseen huoneeseen, käperryin synnytyspöydälle ja nukahdin.
Ihan yhtä pitkään en joutunut odottelemaan, kun kuopus syntyi viime vuoden tammikuussa. Synnytys kesti 25 tunnin sijaan alle puoli tuntia ja vähältä piti, etten kokonaan myöhästynyt — olin tullut paikalle perässä, kun oli ensiksi pitänyt aamukuudelta hoitaa keskimmäiselle lapselle hoitaja. Taksikuski vei minut ensiksi sairaalassa väärälle ovelle, mutta pinkomalla ehdin vielä nähdä, kun tyttö tuli maailmaan.
Silloinkin vähän itketti, mutta aiemmat synnytykset olivat kestäneet niin pitkään, että lapsen lopulta syntyessä olin itkenyt jo silkasta helpotuksesta: viimeinkin tämä on ohi! Kun saa valmiin lapsen syliinsä, sitä on jo sen verran tottunut ajatukseen, että mielessä on vain rauhaa ja tyyneyttä.

Olin vastustellut aika pitkään vielä yhden lapsen tekemistä. Vuonna 2004 syntyneen keskimmäisen kanssa oli välillä ollut rankkaa eikä uusi lapsi houkuttanut.
Jälkeenpäin kaduttaa: kuopus on tuonut elämään uutta raikkautta ja lämpöä. On ihanaa, kun kotona on pieni lapsi. On ihanaa, kun tuntemattomat hymyilevät puunlehti kädessään kävelevälle taaperolle ja tämä hymyilee takaisin.
Toisaalta jos olisi tehnyt lapsen aiemmin, se olisi ollut erilainen, ehkä se olisi ollut kiukkuinen ja huutanut yöt läpeensä. Tai hiljainen ja sulkeutunut. Sitäkin olisi silti rakastanut ehdoitta ja katsonut sitä lämmöllä ja hellyydellä.
Esikoisen polttareissa hiukan liikaa juonut ystäväni kysyi, miksi olen halunnut tehdä lapsen. Sanoin: "Koska sillä tavalla rakkaus lisääntyy maailmassa."

Kolmella vuosikymmenellä ovat monet asiat tulleet tutuiksi ja muuttuneet rutiineiksi. Monet asiat ovat myös muuttuneet. Esikoinen nukkui vaunuissa parvekkeella, keskimmäinen lapsi taas kerrostalon pihalla – onneksi asuimme ensimmäisessä kerroksessa. Kävimme silti vartin välein katsomassa, että lapsi nukkuu eikä ole esimerkiksi oravan raatelema.
Sen verran mukavuudenhaluisiksi olemme tulleet, että kuopus on nukkunut melkein kaikki päiväunensa sisällä. Arvo Ylpön ohjeesta nukuttaa lapset päiväunille ulkona on kuljettu pitkä matka.
Onneksi Ylpön toista ohjetta, neljän tunnin syöttöväliä, ei ole aikoihin tuputettu neuvoloissa. Neuvolasta tulee muutenkin nykyään aika vähän neuvoja. Joskus neuvolakäynnit tuntuvatkin turhilta, kun ajattelee tietävänsä kaiken muutenkin. "Jos pyllyyn tulee ihottumaa, kannattaa pitää ilmakylpyä ja laittaa vähän kosteusvoidetta."
Vanhemmat ovat useinkin voineet olla instituutiota edellä. Muistan nuoren mieslääkärin, joka neuvolakäynnillä ilmeisesti ensimmäistä kertaa törmäsi kestovaippaan, koska kysyi poikaamme tutkiessaan: "Ööö... minkälainen vaippa tämä oikein on?"
Vanhat asenteet eivät koskaan poistu kokonaan. Kun vaimo odotti kuopusta ja kävimme ultrassa, hoitaja puhutteli minua isännäksi. Tuntui kuin olisin astunut aikakoneeseen ja astunut ulos agraari-Suomessa.

Minä ja toiseksi vanhin lapseni
takapihalla, ehkä 2008 tai 2009.

Neuvolat ovat toki muuttuneet muun yhteiskunnan mukana. Olin esikoisen kanssa hoitovapaalla puoli vuotta ja kerran vein hänet yksin neuvolaan, ehkä kahdeksankuukautistarkastukseen. Neuvolan täti yski aikansa, kun äiti ei ollutkaan mukana, mutta suostui sitten vastahakoisesti myöntämään, että ehkä tiesin lapsen asioista yhtä hyvin kuin äitikin. Nykyään isät ovat normaali näky neuvoloiden auloissa – tosin, pakko myöntää, usein äidin kanssa. Itsekään en ole kuopuksen kanssa käynyt kertaakaan neuvolassa yksin.
Nykyään puhutaan paljon metatyöstä, siitä näkymättömästä ajattelu- ja järjestelytyöstä, jota naiset perheasioissa joutuvat tekemään. Edelleenkin soitetaan oletuksena äidille, niin neuvolasta, lääkäristä kuin koulustakin. Jotta metatyö jakaantuisi tasaisemmin, pitäisi määrätä, että soitetaan joka toinen kerta isälle.
Toisaalta itse ainakin olen sen verran hajamielinen, että saattaisin unohtaa, mitä toisessa päässä sanottiin.
Kerran meistä kumpikin oli hajamielinen ja keskimmäinen lapsi unohtui hakea tarhasta. Vaimo tuli kotiin viittä vaille viisi ja säikähti, kun en ollut hakenut lasta. "Luulin että on sinun vuorosi", sanoin, mielestäni totuudenmukaisesti. Ei voinut kuin ottaa taksi ja rientää tarhaan.
Lasta myöhästely ei haitannut. Ylitöihin jääneelle tarhantädille vietiin myöhemmin kiitokseksi suklaarasia.

Kaksi ensimmäistä lastani ovat olleet huonoja nukkumaan. Esikoisen nukahtamista piti odotella vieressä istuen, joskus yli puolikin tuntia. Saatoin itsekin nukahtaa pimeässä makuuhuoneessa nojatuoliin. Joskus laskin viettäneeni kuukauden elämästäni lapsia nukuttaen. Sittemmin olen lakannut laskemasta.
Ainoastaan melatoniini ratkaisi keskimmäisen nukahtamisongelmat, jotka olivat pahimmillaan äityneet fyysisiksi tappeluiksi. Voisin kirjoittaa rakkauskirjeen lääkärille, joka reseptin tuolloin määräsi.
Sittemmin pojalla diagnosoitiin ADHD. Siihenhän liittyy usein nukahtamisvaikeuksia.

Uniasiat nousivat esille silloinkin, kun minusta tuli etäisä. Rakastuin nykyiseen vaimooni ja erosin esikoisen äidistä. Vietimme esikoisen kaksivuotispäiviä uudessa asunnossani, surkeassa kaksiossa, joka oli onnistuttu rakentamaan Turussa Aurajoenrantaan niin ettei asunnosta nähnyt joelle.
Nukuimme tyttären kanssa pienessä makuuhuoneen räppänässä kahdestaan ja nukuin lähes järjestään huonosti. Eräänä sunnuntaiaamuna tytär herätti minut puoli kuudelta eikä saanut nukahdettua uudestaan, itse olin kierinyt sängyssäni koko yön. Koska minulla ei ollut telkkaria, jonka eteen olisin voinut lapsen parkkeerata, piti herätä ja alkaa leikkiä kaksivuotiaan tytön kanssa.
Sunnuntai-iltana yhteisen viikonlopun jälkeen pyöräilin tytön äitinsä luokse toiselle puolelle kaupunkia, ja kun tulin takaisin kotiin, nukahdin nojatuoliin puoleksi tunniksi. Silti rojahdin illalla sänkyyn puoli kymmeneltä.

Sittemmin olen nukkunut paljon patjalla lattialla. Kun keskimmäinen oli pieni, hän saattoi valvoa keskellä yötä tunnin, joskus parikin, ja huutaa kovaa ennen kuin nukahti uudestaan. Otin tavaksi mennä olohuoneeseen patjalle nukkumaan.
Toisinpäin järjestely toimi, kun keskimmäinen vieroitettiin yösyömisestä. Minä valvoin makuuhuoneessa, vaimo nukkui patjalla olohuoneessa.
Samalla patjalla nukun edelleen, nyt työhuoneen lattialla, kirjakasojen ja hyllyjen keskellä. Kuopusta odottaessaan vaimo alkoi kuorsata sen verran pahasti, etten saanut nukuttua. Ja kun tyttö viimein syntyi, hän piti nukkuessaan outoa krohisevaa ääntä, joka piti minua hereillä. Siirryin pysyvästi nukkumaan patjalle.
Olen nukkunut patjalla nyt kohta kaksi vuotta, vaikka vauvan krohinat ovat jääneet taakse (vaimon kuorsausta joskus kuuntelen vessassa käydessäni). Välillä nukkumaan mennessäni tunnen oloni yksinäiseksi, välillä taas olen ollut onnellinen, että saan nukkua rauhassa läpi yön. Pysyvästi kalustoon jääneen näköinen patja on tietysti ruma sisustusesine, mutta se on osaltaan taannut myös avio-onnen, kun työhuoneen oven voi sulkea.
Unta yli 40-vuotiaana tosiaan kaipaa. Ihmettelen kaihoten niitä kertoja, kun keskimmäinen oli herättänyt minut huutamalla viideltä aamulla ja olin vain mennyt keittämään aamuteet ja ruvennut töihin vaimon tainnutettua lapsen tissillä. Tämä oli varmin tapa taata se, että vaimokin vielä nukahtaisi uudestaan, joinain aamuina saattoivat yhdessä nukkua vielä puoli kymmeneen.

Nuorimmainen yksivuotiskuvassaan;
kuva Lauri Hannus

Nukkumista on tietenkin koetettu kaikin tavoin auttaa ja helpottaa. Kaikille kolmelle lapselle on laulettu "Sinistä unta". Vieläkin liikutun kohdassa, jossa lauletaan "Ja sinne on sininen, uninen tie".
Lapsille on tietysti luettu myös iltasatuja, Teemu- ja Jason-kirjoista Eduard Uspenskin Krokotiili Genaan ja Tove Janssonin muumeihin. Kohta täysi-ikäiselle esikoiselle ei enää tarvitse lukea, mutta keskimmäiselle luetaan toista kertaa Tolkienin Tarua Sormusten herrasta. Poika on jo 12, mutta on kuulemma mukavampi nukahtaa, kun joku lukee ääneen tuttua tarinaa.
Kuopuksen kirjat ovat toistaiseksi vielä vähän lyhyempiä, tyyliä Taaperon lelut. Kirpputorien ilmaislaareista löytää välillä opuksia, joista voi tulla pitkäaikaisia suosikkeja.
Aina ei ole mennyt putkeen. Edellisille lapsille olen haalinut kirppareilta ja divareista hyllyt täyteen upeasti kuvitettuja menneiden vuosikymmenten teoksia, kuten neuvostoliittolaisen Kornei Tšukovskin Tohtori Kivuttoman, jossa on Maija Karman ihana kuvitus. Aika moni klassikoista on jäänyt lukematta, ja viimeksi piti raivata pari hyllymetriä keskimmäisen lapsen Aku Ankoille.
Ehkä kuopus vielä yllättää ja pääsen lukemaan Ihmemaa Ozia ja Narniaa ääneen.

Elokuva on yksi suuria rakkauksiani, ja kirjojen rinnalla olen koettanut pitää yllä elokuvakasvatusta. Mieluummin katson kotona elokuvaa kuin kykin marraskuisena aamuna hiekkalaatikolla enkä ole juuri koskaan valittanut, että lapset katsovat liikaa telkkaria. Kerran tosin muistan, kun esikoinen makasi sohvalla väärinpäin, pää kohti lattiaa, tuijotettuaan kolme tuntia Väiski Vemmelsäärtä ja muita vanhoja animaatioita. Silloin taisin sanoa, että nyt ylös, ulos ja lenkille.
Saman esikoisen kanssa on sittemmin katsottu niin 2001: avaruusseikkailu kuin Cluelesskin. Viime kesänä katsoimme Twin Peaksin kaikki kaudet läpi. Keskimmäinen lapsi taas on löytänyt oman audiovisuaalisen viihteensä netin peli- ja tietovideoista, mutta pystyy innostumaan uudesta Star Warsistakin.
Kuopus on Myyrää lukuun ottamatta vielä kirjoittamaton luku. Mahtavatko häntä kiinnostaa isoveljelleen hamstratut vhs-kasetit, joissa seikkailevat He-Manit ja Conan Barbaarit? Tai uudemmat Pokémonit ja Digimonit?
Tai Maa aikojen alussa, yli kymmenosainen elokuvasarja söpöistä dinosauruksista? Se oli keksimmäisen lapsen suurin suosikki. Jos pitäisi sanoa, minkä elokuvan on nähnyt useimmiten, valinta voisi hyvin olla sarjan kolmas osa, Ihmeiden aika.

Olen 60, kun kuopus täyttää 18. Olen sanonut vaimolle, että tyttö on parasta elämässä tällä hetkellä. Ehkä vielä 15 vuodenkin kuluttua.
Joskus huomaan miettiväni, että lapsiahan olisi mukava tehdä vielä lisääkin. Saisi pidempään seurata pienen lapsen kehitystä, sitä kun kirjoittamaton luku alkaa kirjoittaa itseään. Onhan näitä, viisikymppisiä isiä.
Sitten tajuan, että saatan tulla isoisäksi vielä kun kuopus asuu kotona.
Haittaisiko se sitten? Elämäähän se vain on ja sitä tässä on opeteltu, kohta kaksikymmentä vuotta.