Kestävintä suomalaista modernismia: Elmer Diktonius, Henry Parland

Kirjoitin Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin paljon kirja- ja elokuvajuttuja 1990-luvulla, joitain olen todennäköisesti julkaissut tässä blogissa jo aiemminkin. Tässä kirja-arvostelu, joka edelleen kestää lukemista - aloitus on kyllä vähän jähmeä. Lopetuksessa on jotain samaa kuin Juha Hurmeen "opetelkaa ruotsia, juntit" -lausahduksessa, mutta häpeäkseni on todettava, etten itse osaa ruotsia kummoisestikaan. 

Suomenruotsalainen kirjallisuus ei nykykulttuurin julkisuudessa näy vielä 1990-luvulla paljoakaan, vaikka se on jo 1910-luvulta (ja Euterpe-ryhmän toiminnan asiosta ehkä kauemminkin) asti ollut suomalaisen modernin kirjallisuuden kärkeä. Sellaiset kirjailijat kuin Edith Södergran ja Gunnar Björling ovat nykymittapuidenkin mukaan rohkeampia kuin suomeksi kirjoittavat kollegansa. Pakkoruotsia vihaavassa maassa asiat voisivat olla paremmin, jos tiedostettaisiin ne merkittävät saavutukset, joita täällä on vihatulla kielellä tehty.

Elmer Diktoniuksella (1896-1961) oli selkeä käsitys kieliriidoista: turhaa kiistelyä turhanaikaisista asioista. Diktonius, merkittävä runoilija ja prosaisti, kirjoitti sujuvasti, toisinaan häkellyttävästi, molemmilla kotimaisilla kielillä. Tästä on todistuksena viime vuoden lopulla julkaistu kokoomateos Kirjeitä ja katkelmia, johon on koottu Diktoniuksen suoraan suomeksi kirjoittamia kirjeitä ja joitain poliittisia (Diktonius oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti) ja taidetta käsitteleviä kirjoituksia. Jälkimmäiset ovat mielenkiintoisia - varsinkin silloin, kun Diktonius panee romanttisia Tulenkantajia halvalla -, mutta vasta kirjeissä Diktoniuksen kynänjälki pääsee oikeuksiinsa.

Esimerkki kirjeestä F.E. Sillanpäälle vuodelta 1935: "Täällä Herran kukkarossa - tai liekö sillä; joskus tuntuu koko maailmanmööpeli niin juupelin nitistetyltä - jo toista kuukautta jessussentään luonnonhelmassa jumalauta Kymin varrella, ja ihmisiä noin riittämiin ja kaukana kavala kapakka. Linnut pitävät eri mökää, mikä rakkaudeksi kutsuttakoon, ja porsaita salvetaan ja tänään tuodaan viaton lehmykäinen julman veturikokoisen sonnin luo että hirvittää ja on Luonnon Laki." Merkittävintä Diktoniuksen kirjeenvaihdossa on juuri tyyli, koska se paremmin kuin ohjelmanjulistukset paljastaa sen, miten Diktonius maailmaan suhtautuu. Tyylissään Diktonius astuu lähelle sellaisia modernismin klassikoita kuin James Joyce ja Volter Kilpi eikä ole ihme, että Aviisinkin sivuilta tuttu pilapiirtäjä Ilkka Pesämaa on armoitettu Diktonius-fani.

Henry Parland (1908-1930) oli taiteilijana toista luokkaa kuin sosialisti Diktonius. Parland on maailmaan urbaanin sivustakatselijan tavoin kyynisesti ja huvittuneesti suhtautuva teoreetikko. Hänet tunnetaan ironisten runojensa lisäksi myös neuvostoelokuvan varhaisia saavutuksia esitelleenä kirjoittajana. Hänen ainut proosakokeilunsa, osittain keskenjäänyt romaani Rikki (Sönder), on rakkausromaani 1920-luvun Helsingistä. Rikki paljastaa heti kättelyssä, että Parland on saanut kestävämmän otteen metropolien kiihkeänväsyneestä elämästä kuin joku Waltari samanaikaisessa Suuressa Illusionissaan. Romaanissa on samaa sävyä kuin Parlandin runoissa: juhlahumun alta paljastuvat karmeina ne hetket, jolloin ei tapahdu mitään. Kirjan kaltaisia romaaneja kirjoitettiin suomeksi vasta 1950-luvulla eikä aina yhtä kestävin tuloksin.

Diktoniukseen ja Parlandiin tutustuminen kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jo aiemmista suomennoksista. Diktoniuksen itsensä suomentamat runot valikoimassa Kirjaimia ja kirjavia (1956) ja Arvo Turtiaisen suomentama esikoiskokoelma Runoni (1921) ovat erinomaisia. Vielä erinomaisempia ovat Diktoniuksen suomennetut proosateokset, juuri näköispainoksena ilmestynyt romaani Janne Kuutio (1932, Diktoniuksen itsensä suomeksi tulkitsemana 1946) ja novellikokoelma Suomen tasavallan kansalaisia (1935/40, suomeksi 1972). Parlandin tärkein runotuotanto on saatavilla kokoelmassa Hamlet sanoi sen kauniimmin. Kirjastoon siitä! Ja kipin kapin ruotsinkurssille: Enckellin, Björlingin ja monen muun suomentamaton ja jo klassinen kirjallisuus odottaa lukijoitaan!

Elmer Diktonius: Kirjeitä ja katkelmia. Toim. Jörn Donner ja Marit Lindqvist. Otava 1995.

Henry Parland: Rikki. Suom. Hannu Nieminen. Tamara Press 1996.

Sisällissodan ääniä: miten se syntyi, osa 2

Hiukan on aikaa vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin teoksestani Sisällissodan ääniä ja lupasin kirjoitukselle jatkoa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja on tällä välin saanut ihan mukavasti julkisuutta ja hyvää palautettakin niin lehtien palstoilla kuin blogeissakin (plus Twitterissä), ja toukokuussa tullee keskustelutilaisuus, johon osallistun Sisällissodan äänien mittaisella panostuksella. Kävin myös puhumassa kirjasta Joensuun ja Lieksan kirjastoissa, ja tapahtumat olivat minun mittakaavallani menestyksiä: kummassakin tilaisuudessa oli paikalla noin 40 ihmistä, ja keskustelua seurasi. Lisäksi joensuulainen kirjastonhoitaja Kai Sormunen oli löytänyt kirjaston varastoista kiinnostavia sisällissota-aiheisia kirjoja, joita en aiemmin ollut tuntenut. Niistä ehkä myöhemmin - totta on kuitenkin, että olen jo tuotannossani siirtynyt eteenpäin enkä oikein ehdi uhraamaan ajatuksiani sisällissodalle niin paljon kuin ehkä pitäisi. Kirjoitan kuitenkin tämän pienen blogisarjan päätteeksi myöhemmin tekstin, jossa käsittelen sitä, mitä opin sisällissodasta kirjaa tehdessäni - saatan käyttää siinä hyväksi Joensuun kirjaston tilaisuutta varten kirjoittamaani esitelmän alkua, mutta aika näyttää.

Mutta siis kirjan teosta: Minulla oli kevään jäljiltä olemassa jo melko mittava valikoima tekstejä, jotka olin löytänyt Hannu Soikkasen kirjasta Kansalaissota dokumentteina. Toki tiesin, että muutakin materiaalia kirjaan olisi tulossa, mutta joka tapauksessa huomasin, että olemassa olevat tekstit eivät ole kovin ilmaisevia. Ne eivät kerro sisällissodan tarinaa alusta alkaen eivätkä varsinkaan vie tarinaa eteenpäin. Lisäksi kirjani alkuperäinen idea oli käyttää nimenomaan kaunokirjallisuutta hyväksi, joten sitä piti etsiä vielä lisää. Tiedossani ei ole yhtään hyvää yleisesitystä sisällissotaan liittyvästä kirjallisuudesta, paitsi Yrjö Varpion suppea, mutta kattava artikkeli Sisällissodan pikkujättiläisessä, joten jouduin hiukan hapuilemaan.

Pari työväenkirjaa, jotka kävin läpi,
mutta joista en löytänyt mitään käytettävää

Aloitin selaamalla kahta tärkeää lähdeteosta: vuonna 1974 ilmestynyttä kirjaa Punainen grafiikka, jossa esitellään 1900-luvun alun työväenlehtiä, sekä Raoul Palmgrenin kaksiosaista teosta Joukkosydän, joka käsittelee työväenkirjallisuutta 1800-1900-luvun taitteessa ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Punaisesta grafiikasta löysin lehtiä, joita tilasin Turun yliopiston kirjastoon, Palmgrenin mittavasta opuksesta taas kaivoin mainintoja kirjailijoista, jotka ovat käsitelleet sisällissotaa. Mitä tahansa Palmgrenin teoksista sanotaankin (Markku Eskelinen lyttää ne täysin Raukoilla rajoilla -kirjassaan), niin sitä ei voi kieltää, että ne on huolellisesti ja perusteellisesti tehty. Ennen kaikkea niissä on erinomaiset bibliografiset tiedot (joskin Palmgren käyttää kiusallisia lyhenteitä, joiden selitysten etsiminen on aikamoista puuhaa). Ja kun kerran Eskelinen tuli mainittua, niin todettakoon, että hänen käsittelemänsä ja kehumansa Lauri Luoto (jota taas Palmgren ei jostain syystä käsittele lainkaan) päätyi myös omaan kirjaani, hänen esikoisromaanissaan Pakolaisena (1925) on erinomaisen ilmaisevia kohtauksia sisällissodasta.

Työväenlehtien ja Palmgrenin aineistoa täydensin tietysti valkoisella materiaalilla. Valkoisten voittajien vapaussotakirjallisuudesta ei ole käsittääkseni koskaan kirjoitettu minkäänlaista historiateosta, vaikka kyse on laajasta ilmiöstä, johon kuuluu kaunokirjallisuutta ja muistelmia sekä sotahistorioita. Jo vuonna 1918 ilmestyi lukuisia kirjoja, joissa valkokaartilaiset, jääkärit, valkoiset kenraalit ja muut upseerit, valkoiset aktivistit ja muut kehuivat itseään ja saavutuksiaan, mutta vaikenivat tietysti tyystin tekemistään vääryyksistä ja laittomista väkivallanteoista. Huomautan Sisällissodan äänien esipuheessa, että kovinkaan monessa valkoisten kirjoittamassa vapaussotateoksessa ei syvällisesti perustella sitä, miksi tehtiin sitä mitä tehtiin. Perustelut ovat ympäripyöreitä vapauteen, siveellisyyteen tai muihin abstrakteihin arvoihin vetoamista - ja näinhän oikeisto toimii edelleenkin, vapauden ja siveellisyyden tilalla vain ovat kilpailukyky ja yksilönvapaus.

Jonkin verran materiaalia löytyi netistä, kuten Juhani Ahon puolueettomana katsauksensa pidetty Hajamietteitä kapinaviikoilta (joka on nyttemmin ilmestynyt myös Ntamon tarvepainatteena) ja Kössi Kaatran omituinen kollaasiteos Punaiset ja valkoiset, joka ilmestyi Ruotsissa salanimellä Henkipatto. Ahoa siteeraan pitkin matkaa, ja Hajamietteistä tulikin oikeastaan yksi kirjaa koossapitävistä teksteistä, jota käytän enemmän kuin muita. Muita vastaavia teoksia ovat Palmgrenin mainitsema Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset (1933), Yhdysvalloissa suomeksi julkaistu romaani, joka tuntuu Väinö Linnan Pohjantähti-romaanin esikuvalta kertoessaan fiktiivisen työläissuvun tarinan 1800-luvulta sisällissotaan, ja valkoisen aktivistin Kyösti Wilkunan muistelmateos Kun kansa nousee (1918) sekä pienemmässä määrin Jarl Hemmerin romaani Onni Kalpa ja Hilja Haahdin romaani Todistaja (1921).

Kaunokirjallisuuden välissä on reportaasimaisia pätkiä, joita otin muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 1928 julkaistusta kirjasta Suomen luokkasota (joka sekin löytyy netistä). Soikkasen jo mainitusta Kansalaissota dokumentteina -teoksesta on myös jäljellä lukuisia otteita, vaikka koinkin suuren osan jo puhtaaksikirjoittamistani katkelmista ongelmallisiksi. Kirjaan päätyneet toivottavasti toimivat siinä tarkoituksessa, johon ne on suunniteltu.

Joidenkin tekstien kanssa oli hupaisia kommelluksia. Halusin käyttää Lauri Haarlan muistelmatyyppistä tekstiä kirjasta Keskisuomalaiset sotapolulla (1918), ja etsin Haarlan perikunnan käsiini. Sain luvan käyttää tekstiä, mutta Haarlan lapsenlapsi pyysi, että koettaisin mahdollisuuksien mukaan ottaa mukaan myös näytteen Haarlan myöhemmästä romaanista Varjojen sota (1932), jossa suhde voitettuun sotaan näyttäytyy paljon monimielisempänä asiana. Hankin kirjan käsiini ja etsin kohdan, jota Haarlan lapsenlapsi suositteli, ja totesin, että se sopii Sisällissodan ääniin oikein hyvin. Sitten älysin, että Haarlan tekijänoikeudet eivät ole enää voimassa, sillä hänen kuolemastaan on yli 70 vuotta! Minun ei toisin sanoen olisi tarvinnut etsiä kirjailijan perikuntaa, mutta toisaalta ilman yhteyttä heihin en olisi saanut Sisällissodan ääniin hurjaa ja ekspressionistista katkelmaa Varjojen sodasta, jossa punaisten omaiset kaivavat kuolleita esiin joukkohaudasta.

Työväenlehtiä sisällissodan jälkeiseltä ajalta

Kirja ei olisi välttämättä toiminut pelkästään näiden otteiden varassa, vaan niihin piti luonnollisesti kirjoittaa myös saatetekstit. En ole historioitsija, joten näiden osuuksien kirjoittaminen on jännittänyt etu- ja jälkikäteen, mutta vielä ei ole kukaan tullut kertomaan virheistä tai väärintulkinnoista. Joissain kohdissa olen ehkä ollut kieli turhan keskellä suuta, esimerkiksi Juhani Ahoa olisi voinut kritisoida paljon enemmän hänen sisällissotanäkemyksistään kuin mitä kirjassa nyt teen. Toisaalta Hajamietteissä kapinaviikolla näkyy nyt hyvin se, miten Ahon näkemykset muuttuvat mestaroivasta valkoisuudesta epäröivään puolueettomuuteen ja valkoisten hirmuvallan tuomitsemiseen (tai ehkä enemmänkin suruun siitä).

Saateteksteissä pystyin myös tuomaan esille unohdettuja kirjailijoita (Haarla, Kaarlo Valli, Ilmi Virtala, Mikael Rutanen, Väinö Syvänne, Eemeli Parras jne.), mikä näyttää muodostuneen melkein koko tuotantoani leikkaavaksi teemaksi.

Haalin kuitenkin tekstejä lopulta niin, että kun tuli aika jättää valmis käsikirjoitus, siitä piti jättää pois kaikenlaisia näytteitä. Olen niitä julkaissut kirjalle tehdyllä Facebook-sivulla (sen näkyvyys on ollut kyllä aika pieni, kun en ole halunnut omista rahoistani maksaa Facebookin edellyttämiä mainoksia - kerran sain ilmaisen mainoskupongin ja postaus sai monikymmenkertaisesti enemmän lukijoita ja tykkäyksiä ja joku ehätti selittämään, että eikös punaiset olleet niitä pahoja). Sisällissodan ääniä on varmasti hankala kirja sellaiselle, joka haluaa luokitella teoksia: se koostuu suurelta osin kaunokirjallisista lainoista, mutta sisällöltään se on tietokirja. Olen joskus ajatellut, että voisi koota kirjan pelkistä sitaateista, kuten Humphrey Jennings teollistumista käsittelevän klassikkonsa Pandemonium (postuumisti 1985), mutta vielä ei ollut sen aika.

Kirjoitin kirjan ilmestymisen aikaan Facebookissa, että jännitän sen vastaanottoa: onko se riittävän tasapuolinen tai eikö siinä kenties näy riittävästi luokkatietoisuus tai jokin muu yhteiskunnallinen näkemys? Ainakin tasapuolisuuden ajatus tuntuu selvinneen lukijoille: Twitterissä kirjasta kirjoittanut Aleksi Kuutio kirjoitti, Sisällissodan ääniä lukiessaan joutuu koko ajan vaihtamaan puolta. (Ehkä tässä kirjani muistuttaa Mike Pohjolan immersiivistä peliromaania Sinä vuonna 1918.)

Sisällissodan ääniä näyttää kuitenkin saaneen pääasiassa positiivisen vastaanoton: mainintoja Hesarissa, hyvät arvostelut Satakunnan Kansassa ja Turun Sanomissa (jälkimmäistä ei ole näköjään netissä) sekä muutamia positiivisia blogiarvioita. En tiedä, tuleeko arvosteluja tai muita tekstejä enempää, kirjat kun elävät - kuten nykyään kuuluu todeta - niin lyhyen aikaa. Syksyllä mietitään jo jotain muuta, jännätään Finlandia-palkinnon saajia. Itsekin mietin jo jotain muuta, olen tehnyt paria kirjaa omalle Helmivyö-kustantamolleni, kääntänyt dekkaria toiselle kustantamolle ja kirjoittanut tietokirjaa vielä yhdelle.

Itse toki toivon Sisällissodan äänille pidempää hyllyikää ("shelf life", niin kuin ulkomailla sanotaan). Kirja tehtiin sisällissodan satavuotismuiston kunniaksi, mutta se ei ole pelkkää satavuotishymistelyä eikä sen sanoma tyhjene tähän vuoteen. Siihen valitut otteet kertovat sisällissodan taustoista, syistä, seurauksista, tulkinnoista ja tunnelmista yhtä paljon vielä 20 vuodenkin päästä.