tiistaina, maaliskuuta 10, 2020

Eino Ruutsalo lyhytelokuvien tekijänä

Eino Ruutsalo
Jotain sisältöä tännekin pitkästä aikaa! Suomalaisen elokuvan festivaali, jonka taiteellinen johtaja olen, järjestetään Turussa 29:nnen kerran tulevan huhtikuun alussa, ja yksi festivaalin teemoista on Eino Ruutsalon tuotanto. Ruutsalo on itseäni kiehtonut jo pitkään, hänen kokeellisia, osin abstrakteja elokuviaan voisin katsoa loputtomiin. Ruutsalon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 99 vuotta, ja ajattelimme olla hyvissä ajoin liikkeellä, koska vuoden päästä hänen elokuvansa tulevat televisiosta ja niistä julkaistaan vaikka dvd-boksi - mistäs sitä ikinä tietää? Festivaalin aikaan julkaisen myös Helmivyön kautta uudestaan Ruutsalon ainoan romaanin Toropainen tyrmätään (1946).

Tässä juttu, jonka aloitukseen en ole tyytyväinen, mutta jonka loppupuolen kyllä allekirjoitan. En ole varma, missä tämä on julkaistu, kyse voi olla esimerkiksi Turun elokuvakerhojen yhteislehdestä Zoomista, sillä elokuva-arkiston Turun sarjassa näytettiin kooste Ruutsalon lyhytelokuvia parisenkymmentä vuotta sitten. 

Tässä Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmisto. Pitäkää peukkuja, ettei koronavirus vielä estä festivaalin järjestämistä! EDIT: esti sittenkin, festivaali järjestetään myöhemmin loppukesällä tai syksyllä. 

Eino Ruutsalo, suomalaisen kokeellisen elokuvan tärkein tekijä

Eino Ruutsalo (1921-2001) ohjasi neljä pitkää elokuvaa, jotka eivät ole jääneet elämään kuin yksinä merkkeinä eurooppalaisen uuden aallon haparoivasta tulosta suomalaiseen elokuvaan. Arvostetuin Ruutsalon pitkistä elokuvista on Tuulinen päivä (1962), mutta tunnetumpi lienee kuitenkin Ranskassa tehty, ulkokohtaiseksi uuden aallon matkimiseksi tuomittu Viheltäjät/Les Siffleurs (1964), jonka pääosaan Ruutsalo oli saanut Jean-Claude Brialyn.
Kiinnostavampi Ruutsalo on ollut kokeellisten lyhytelokuvien tekijänä. Hän teki joitain näytelmällisiä lyhytelokuvia, mutta nämä (esimerkiksi Don Quijote, 1961) tuntuvat jo vanhentuneilta ja löysiltä. Abstraktin elokuvan alueella Ruutsalon työt eivät ole kuitenkaan vanhentuneet tippaakaan, ja häntä on pidetty jopa suomalaisen rock-videon edelläkävijänä.
Ruutsalo teki 1960- ja 70-luvuilla abstrakteja ekspressionistisia elokuvia, joissa hän pyrki hajoittamaan kuvakomposition ja kerronnan lait. Ruutsalo oli näissä töissään varmasti suomalaisen elokuvan 60-luvun radikaalein tekijä ja yksi harvoja kotimaisia ohjaajia, joka omistautui näinkin pitkään kokeelliselle elokuvalle. Ruutsalo oli opiskellut 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja varmasti tutustunut siellä vahvaan kokeellisen elokuvan ilmapiiriin.
Ruutsaloa voi verrata ulkomaisiin kokeellisen elokuvan ja animaation klassikoihin. Häntä yhdistää esimerkiksi kanadalaiseen Norman McLareniin se, että kummatkin tekivät elokuvia ilman kameraa. Sekä Ruutsalo että McLaren raaputtivat ja maalasivat raakafilmiä, joka valotettiin jälkeenpäin. Tekniikka periytyy uusiseelantilaissyntyiseltä Len Lyeltä, mutta aiemmin esimerkiksi Man Ray oli tehnyt joitain pätkiä elokuviinsa ilman kameraa. Lisäksi italialaiset futuristit olivat kokeilleet tekniikkaa jo 1910-luvun lopulla.
Ruutsalo eroaa McLarenista siinä, että hänen kanadalainen kollegansa ei juurikaan käyttänyt valmista filmimateriaalia — Ruutsaloa voi pitää suomalaisena scratch-elokuvan edelläkävijänä siinä, että hän raaputtaa ja kierrättää usein samoja filminpätkiä elokuvasta toiseen. Tämä tosin syö elokuvien tehoa, jos niitä katsoo monta peräkkäin.
Ruutsaloa voi verrata myös amerikkalaiseen Stan Brakhageen, jonka elokuvista osa on tehty ilman kameraa. Brakhagen elokuva Mothlight (1963) on tehty liimaamalla koinsiipiä raakafilmiin, ja Ruutsalon työskentelytavat kuulostavat hyvin samantyyppisiltä: ”Vahasin mehiläisvahalla filmikalvon ja kirjoitin sille kirjoituskoneella. Panin myös mustavalkoista filmimateriaalia erilaisiin kemikaaleihin saadakseni niihin erisävyisiä pintoja.”
Ruutsalo teki siis mustavalkofilmillä värillisiä elokuvia! Brakhagen ja Ruutsalon erottaa kuitenkin nähdäkseni se, että Ruutsalolla ei ollut amerikkalaisen ohjaajan kaltaista teoreettista pyrkimystä. Brakhagehan pyrki hajottamaan perinteisen länsimaisen tavan katsoa ja tulkita katsetta ja hänen elokuviaan voi pitää poliittisina hyökkäyksinä perinteisiä näkemisen tapoja vastaan. Ruutsalon elokuvissa poliittista tendenssiä on vaikea nähdä.
Ruutsalo: Kineettisiä kuvia
Sekä Brakhagelle että Ruutsalolle oli kuitenkin tärkeätä, että leikkauksen avulla muodostettiin assosiaatioita katsojan mielessä. Ruutsalo olisi varmasti voinut allekirjoittaa Brakhagen näkemyksen siitä, että elokuvat ovat omaksuneet teatterin ja kirjallisuuden keinot, sen sijaan että pyrkisivät niistä eroon. Ruutsalo sanoi myöhemmin, että hän halusi elokuvissaan pyrkiä eroon ”filmin teoreettisesta tuntemisesta” ja ”saada siihen suoran, kouriintuntuvan kontaktin”. Ruutsalolle kokeelliset elokuvat olivat vain yksi osa visuaalisen maailman ja merkkien tutkimusta: elokuville luontevaa jatkoa ovat useat kuvarunot, kirjainkuvat, valotaideteokset ja useat muut kirjallisuuden, kuvataiteen ja elävän kuvan rajoilla liikkuvat taiteenmuodot. Tai toisinpäin: näille luontevaa jatketta olivat elokuvat. Teoreettisimmillaan Ruutsalo olikin joissain semioottisissa elokuvissaan, kuten ABC 123 (1967), jossa hän käsitteli kirjaimia ja numeroita graafisina kuvina.
Ei ole ihme, että näytelmäelokuvissaan Ruutsalo ei saanut aikaiseksi samanlaista vimmaa kuin lyhytelokuvissaan, koska niissä ei voi samalla tavalla tutkia merkkien maailmaa konkreettisesti.
Ruutsalon parhaat kokeelliset työt ovat kuitenkin hänen abstraktit elokuvansa, kuten Kineettisiä kuvia (1962), jossa filmiä on rei’itetty, raaputettu ja syövytetty. Kaksi kanaa (1963), Ruutsalon varmasti esitetyin lyhytelokuva, on samanlainen visuaalisten ärsykkeiden hyökkäys, jossa Ruutsalo käsitteli olemassaolevaa kuvamateriaalia muun muassa jostakusta naismallista muun muassa maalaamalla sen päälle. Samaa filminpätkää Ruutsalo on käyttänyt muissakin teoksissaan, kuten vedoksessa ”Toistettu liike” (1967).
Näissä elokuvissa Ruutsalo käytti Otto Donnerin varta vasten sävellettyä musiikkia. Yhteisvaikutelma on tiukka ja toisiaan tukeva ja varsinkin hauska — kokeellista elokuvaa ei tule lähestyä pelkästään vakavana taiteena, vaan irrottelun ja iloittelun ilmapiirissä.
Elokuvassa + Plus – Miinus (1967) Ruutsalo käyttää erilaisia silhuettikuvia ihmisistä eri tilanteissa — yksi vahvimmista on kuva sotilaasta, jonka päälle Ruutsalo on raaputtanut tähtäimen ristikkokuvion. Vuonna 1965 valmistuneessa Hypyssä Ruutsalo on raaputtanut ihmisten päitä erilaisista kuvapätkistä.
Foodissa (1967) on sama idea — joku voisi pitää päitä ja niiden poisraaputtamista jopa pakkomielteenä Ruutsalon elokuvissa. Ehkä kyse on hyökkäyksestä perinteisiä, hegemonisia aisteja — näkö, kuulo — tai ehkä jopa järkeä vastaan. Sikäli Ruutsalo on varmasti Stan Brakhagen sukulaissielu.

Ei kommentteja: