Kirjastot, tekijyys, perustulo

Seuraava teksti ilmestyi keväällä 2021 julkaistussa kirjassa Kirjastot ja kaupallisuus, jonka julkaisi (näköjään vakikustantamokseni tullut) Oppian, Tuomas Kilven toimittamana (tai oikeastaan kokoamana). Tuomas pyysi minulta omakohtaista juttua, jossa olisi tietoa siteeksi, ja sellainen jutusta tuli, ehkä jonkinlaisessa esseemäisessä muodossa, jossa ei ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä asiassa. Otsikko ei ehkä kauhean hyvin vastaa sisältöä.

Jutussa tosin unohdin äänikirjat, jotka ovat varmasti palauttaneet lukemista enemmän osaksi arkipäivää. Muutoin en osaa nähdä äänikirjoissa mitään hyvää, vaikka ne joillekin kirjailijoille ovat tuoneet mahdollisuuden uudenlaiseen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen (ja ne ehkä lähestyvät sellaista vanhaa viihdekirjoittamisen muotoa, jossa ensiksi kirjoitetaan lehteen novelli tai jatkokertomus, joka sitten myöhemmin laajennetaan romaaniksi). Niihin liittyvä tulonmuodostus on erittäin ongelmallinen, ja äänikirjojen suosiminen sysää joitain kirjailijoita vielä vähän lisää marginaaliin. Lisäksi pelkään, että ne muokkaavat kirjallisuutta helpompaan ja yksinkertaisempaan suuntaan - se on tietysti yksi tapa saada kirjoille uusia lukijoita, joita hienot koukerot eivät kiinnosta. Myönnän, että asenteeni on paradoksaalinen: tutkin vanhaa viihdekirjallisuutta ja intoilen siitä, mutta silti peräänkuulutan vaikeutta ja haastavuutta kirjallisuuteen. Toki vaadin laatua myös halvalta viihdekirjallisuudelta, ja pidän itse eniten niistä kioskikirjoista, joiden suhde henkilöihin on monimielinen. 

En ole kovin tyytyväinen tekstin lopetukseen, vaikka se onkin jonkinlainen nostattava credo. Se on ehkä vähän väkinäinen ja lisäksi yritys nostaa omia tekemisiään jotenkin mainosmaisesti. Mutta en nyt ruvennut tätä blogiversiota varten keksimään uuttakaan lopetusta. 

Kirjastosuhteeni on kärsinyt, mitä enemmän olen työkseni kirjoittanut kirjallisuudesta. Lapsena ja teininä ja vielä nuorena aikuisena yliopistoaikoinani vaeltelin kirjastoissa hyllyjen välissä ja poimin kaikenlaista, mikä vähänkin kiinnostavalta näytti. Nykyään teen lähinnä täsmäiskuja: joko menen suoraan hyllylle hakemaan sen, minkä tarvitsen, tai sitten tilaan tarvitsemani kirjan varastosta. Usein käytän Turun yliopiston kirjastoa, jossa vapaakappalekirjastona on paljon outoa ja erikoista.

Yksi haahuilun tapa minulla edelleen on: katselen usein uutuushyllystä pienkustantamoiden kirjoja. Kiinnostaa, mitä marginaaleissa tapahtuu, mitä uusia kustantamoita tai muita toimijoita on olemassa, minkä näköisiä ovat uudet omakustanteet, minkälaisia vanhoja teoksia on nostettu uusintajulkaisun arvoisiksi. Suurin osa kirjoista toki jää lainaamatta, mutta jokin käsitys uusista kirjoista näinkin syntyy. 

Samalla saatan nostaa esille joitain oman pienkustantamoni Helmivyön kirjoja, jos niitä on uutuushyllyyn päätynyt. Vedän kirjoja hiukan hyllystä esiin tai jätän rivin ensimmäiseksi – josko joku sattuisi lainaamaan. Monet kollegat ovat kertoneet tekevänsä samaa kirjakaupassa: hiplaavat omia kirjojaan ja jättävät niitä tarkoituksella pinojen päällimmäisiksi. Melkein kaikilla on tunne siitä, että omat kirjat eivät saa riittävästi julkisuutta. 

Nykyään kaikki kirjojen saama julkisuus tuppaakin kasautumaan parillekymmenelle tekijälle ja nimikkeelle. Finlandia-palkinto ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jättävät melkein kaikki muut palkinnot alleen, syövät muilta ilmatilan. Samalla mediassa perinteisten kirja-arvostelujen määrä vähenee vähenemistään ja uusista kirjoista kirjoitetaan usein tekijöiden oman elämäntarinan kautta. Tarinallisuus on tärkeämpää kuin kriittinen arvio. Samalla tuntuu, että vähälevikkisten kirjojen esiin nostamiseksi perustetut kritiikkijulkaisut, kuten Kiiltomato, arvioivat suurin piirtein samoja kirjoja, jotka muutenkin jo nousevat esille. Sama tuntuu olevan kirjablogeissa, joiden pitäjät ehkä tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita kirjoista, joista kaikki muutkin sillä hetkellä puhuvat. Ja tottahan se on – jos joku perustaisi sivuston, jolla on tarkoitus kirjoittaa unohdetuista tai vähän tunnetuista kirjoista, kukaan ei lukisi sitä. 

Ja kirjathan todella unohtuvat melkein saman tien. Toinen hylly, jota kirjastoissa usein katselen, on poistohylly. Jos käyn toisella paikkakunnalla ja on aikaa, poikkean kirjastossa tsekkaamassa poistohyllyt tai -kärryt. Joillain paikkakunnilla on erilliset huoneet, joihin poistokirjat on järjestetty. Tosin poistohyllyjenkin kiinnostavuus on vähentynyt, kun kirjastot ovat lähes koko maassa poistaneet varastoistaan kaikki oikeasti vanhat kirjat. Poistohyllyt täyttyvät muutaman vuoden vanhoista jännäreistä. Huomaan usein, etten ole missään vaiheessa edes pannut merkille, että sellaisia on ilmestynyt. Ehkä ei ole kukaan muukaan. Kirjat saattavat olla valtavia järkäleitä, 600-sivuisia maailmoja syleileviä rikos- ja ihmissuhderomaaneja, mutta poistohyllyyn joutuessaan ne ovat enää vain kierrätysjätettä. 

Siitä tulee tietty surullinen olo. Eikö kukaan näitäkään enää halua lukea? 

Toki juuri näiden mittavien bestsellerien kohdalla näkyy nykyinen kirjastohankintojen vinoutuma: ostetaan suuri määrä kirjoja, joita varataan paljon, mutta joiden lukuikä jää vähäiseksi. Divareissa tiedetään, että kukaan ei halua ostaa pari vuotta sitten suosittua kirjaa. Se pitää hankkia ja lukea saman tien, vielä kun se on uusi, vielä kun se on puheenaihe. (Tämä on yksi syy siihen, miksi ihmiset kokevat, että divarit eivät enää osta kirjoja, kun he yrittävät myydä niihin muutaman vuoden takaisia suosikkeja tai niiden pokkaripainoksia.) 

Vinoutuman ongelmat eivät jää tähän. Samalla, kun kirjastot satsaavat suosittuihin kirjoihin, ne jättävät hankkimatta pienilevikkisiä kirjoja. 

Yksittäisten kirjojen myyntiluvut ovat nykyään todella pieniä. Aiemmin kirjastoihin saattoi luottaa, ja eräs kustantamoalalla pitkään työskennellyt kertoi, että 1980-luvulla melkein mitä tahansa kirjaa myytiin 3 000 kappaletta. 

Muutos on ollut hidas, mutta musertava. Aikoinaan 1990-luvulla oli uutinen, kun uutta unkarilaista käännösromaania oli myyty vain muutama sata kappaletta, vaikka se sai paljon julkisuutta lehdistössä. Muutama sata kappaletta on uusi normaali, usein myös painosmäärä, joka jostain uutuuskirjasta otetaan. Muutama sata?! Pari vuosi sitten taas eräs useita kehuttujakin teoksia julkaissut runoilija kertoi, että hänen runokokoelmaansa oli myyty neljä kappaletta, eikä siitä tehty minkäänlaista uutista. Oman kustantamoni Helmivyön kirjoja myydään paristakymmenestä reiluun sataan, jotkut harvat nousevat pariinsataankin. Kirjastot lienevät vähiten myyvien kirjojen ainoita ostajia.

Tekijät (ja lukijat) usein syyttävät sitä, ettei kirjoja saa kirjakaupoista, joissa keskitytään muutamaan kymmeneen hyvin myyvään nimikkeeseen ja oheistilpehööriin. Kirjakauppojen myyjät osaavat enää vain katsoa koneelta, että kirjaa voi tilata. Melkein kuka tahansa voi tehdä saman kotoa omalta koneeltaan. 

Tähän sanotaan, että kirjaa pitää päästä hiplaamaan, että voi tehdä ostopäätöksen. Se on tietysti totta, mutta nyt käsi sydämelle: ostaisitko itse kahdella- tai kolmellakymmenellä eurolla itsellesi tuntemattoman tekijän runokokoelman, jos se osuisi silmiisi Suomalaisessa kirjakaupassa? Savukeitaan harjoittama messuhinnoittelu (kaksi euroa, viisi euroa, kymmenen euroa) on voinut olla tällaisten teosten pelastus, mutta enää ei ole Savukeidasta eikä korona-aikana messujakaan. 

Hiplauksen korostaminen ostopäätöksessä lienee jokin tekosyy sille, että lukeminen ei kiinnosta. Mieluummin selaa kännykkää tai katsoo Netflixiä. Hiplausta korostaa myös se, että kirjat ovat nykyään niin herkullisen näköisiä, kirkkaita värejä ja ihania käsin tekstatun näköisiä fontteja. Kaukana ovat ajat, jolloin Kosti Antikaisen ja Martti Mykkäsen brutalistisella kollaasityylillä myytiin tuhansittain kirjoja. 

Vähäisiä myyntilukuja kauhistellaan myös sanomalla, että kirjallisuudenhan pitäisi opettaa ihmisille empatiaa, miksi kukaan ei lue? Näinä vihapuheen, salaliittoteorioiden ja valtaan ympäri maailmaa nousseen äärioikeiston aikoina lukeminenhan olisi mitä parasta ajanvietettä, mutta totuus lienee, että lukemista tällä tavalla fetissoimalla ei saada mitään aikaan. Aiemmin kirjoja myytiin niin paljon, koska ihmisillä ei ollut muuta tekemistä. Luppoaika täytettiin lukemisella, nykyään sama luppoaika täyttyy somella, tosi-tv:llä tai suoratoistojen sisällöillä, jotka eivät lopu, vaikka ottaisi asiakseen katsoa joka päivä kymmenen tuntia kolmen vuoden ajan. Lukemisen hienoutta ei pitäisi tuputtaa, vaan se pitäisi uudestaan tehdä arkipäiväiseksi. Pahaa vain pelkään, että se ei ole enää mahdollista – kukapa poistaisi sosiaalisen median tai suoratoiston maailmasta? 

Ehkä harhailen aiheesta toiseen, mutta pyrin tähän: pienkustantajan ja vähälevikkisen kirjailijan paras turva on kirjasto. Tai ainakin sen tulisi olla, niin kuin se on aina aiemmin ollut. Olen kateellisena kuunnellut juttuja Norjan systeemistä, jossa valtio ostaa laadukkaita teoksia useisiin kirjastoihin normaalien kirjastohankintojen lisäksi. Joskus luulin, että valtio ostaisi kaikkia julkaistuja kirjoja yhden kappaleen, mutta valitettavasti se ei pitänyt paikkansa. Sellainen systeemi tarkoittaisi Suomessa joka tapauksessa yli 700 myytyä kirjaa per nimike! 

Oli miten oli, parinkin 1980-luvun jälkeen iskeneen laman jäljiltä Suomesta on kadonnut satoja pieniä kirjastoja. Vielä 2000-luvullakin on lakkautettu sata kirjastoa. Osa on lakkautettu kuntaliitosten myötä, mutta nekin liittyvät vähentyneisiin julkisiin varoihin, kun köyhtyneet pienet kunnat ovat halunneet liittyä isompiin. Suomi ei tietenkään ole yhtä rikas kuin öljyvaltio Norja, mutta silti voi kysyä, onko näin laaja lakkauttaminen ollut tarpeellista. Kun kirjasto on kerran lakkautettu, ei sitä enää koskaan perusteta uudestaan, puhumattakaan siitä, että rahahanoja kiristävälle austerity-politiikalle ei julkisuudessa esitetty riittävästi vaihtoehtoja. 

Kirjastojen lakkauttaminen ei ole ainoa syy, mikä kirjamyyntiä hillitsee. Toinen syy on kirjastojen varausten maksuttomuus. Tätä pidetään luonnollisesti lukijoiden keskuudessa hyvänä ilmiönä, mutta samalla se merkitsee sitä, että tiettyjen alueiden kirjastot tekevät yhteishankintoja, jolloin yhtä kirjaa saatetaankin hankkia vain yksi tai kaksi kappaletta. Niitä sitten kierrätetään eri kuntien kirjastojen tai lähikirjastojen kesken. Tämä merkitsee useilla kymmenilläkin kappaleilla pienempiä kirjastotilauksia. 

Kirjastojen lakkauttaminen tai väheneminen ei tietenkään ole vain kustantamoiden tai kirjailijoiden ongelma. Se on iso ongelma myös syrjäseuduille tai ylipäätään pienille kunnille. Monissa kunnissa ainoa kirjasto on kaukana eikä todellakaan saavutettavissa. Kirjastopalvelut eivät ole tasa-arvoisia kansalaisten kesken. 

Ennen oli toisin. Mökkeilemme Kemiönsaaren Kiilan kylässä, jossa on vajaa sata asukasta. Tuntuu uskomattomalta, että siellä oli vielä 1980-luvulla oma kirjasto. Samassa rakennuksessa oli myös posti, joita ei kohta ole enää missään isossakaan kaupungissa. Koskeekohan sama kehitys kohta myös kirjastoja? Tai ehkä ne muuttuvat maksullisiksi, niin kuin Sauli Niinistön muistetaan pohdiskelleen. 

Maksullisia kirjastoja on tosin ollut maailman sivu. Yhdysvalloissa ja Englannissa ne olivat merkittävä lisä maksuttomien julkisten kirjastojen lisäksi, ja monet viihteeseen keskittyneet kustantamot ja kirjailijat, kuten Barbara Cartland, julkaisivat nimenomaan maksullisten kirjastojen markkinoille. Paljonkohan Cartlandin kirjoja myytäisiin tänä päivänä? Ja saisiko hänkin kustantajaltaan viestin, että nyt kirjasi makuloidaan, mutta saisit ostaa niitä viisi euroa kappale, montako pannaan? 

Vitsailut sikseen: olisiko kirjastojen maksullisuus ratkaisu? Tuskin enää 2020-luvulla, ihmiset silti käyttäisivät muita viihteen muotoja. Onhan Facebook "ilmainen". Poliittisesti idea ei saisi kannatusta kuin kokoomuksen äärilaidalta ja perussuomalaisilta, joille julkisten kirjastojen kaltainen instituutio on pelkkää luksustoimintaa, niin kuin työttömyysturvakin. 

Mikä siis avuksi? Jos sanoo, että yhteiskunnan tulisi ohjata enemmän varoja kirjastojen kirjahankintoihin, tulee samalla sanoneeksi, että kirjastojen satsaukset nykymuotoiseen yhteisöllisyyteen (yleisön käytössä olevat tietokoneet, istuskeluportaat, jotka on varustettu latauspisteillä, vuokralaitteet ja niin edelleen) ovat turhia. 

En minä niillä kyllä mitään tee, sanoo postmodernin individualismin oppinut keski-ikäinen mies. Kyynisenä hetkenä kysyn, kannatanko perustuloa vain sen takia, että saisin sitä itse. Pakottaudun ajattelemaan, että siitä olisi hyötyä myös massoille, joukolle. 

Toisaalta olen ehkä jo luovuttanut. Olen useita kertoja sanonut itselleni, että aktiiviuraani on jäljellä enää 15–20 vuotta, voin hyvin keskittyä siihen, että teen kirjoja koko ajan ikääntyvälle ja hupenevalle lukijakunnalle. Hyvä vain, että heillekin riittää luettavaa, ei minun tarvitse välittää itseäni nuoremmista.

Tietysti elättelen mielikuvaa, että joku parikymppinen älykönalku vaeltelee jossain kirjastossa ja törmää kirjaani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja lukee siitä pitkän version Leonard Clinen Jumalan päähän kirjoittamastani esipuheesta. Ehkä hän lainaa tekstin innoittamana romaanin, jonka suomensin tuskalla ja vaivalla. Ehkä juuri sillä hetkellä kirja löytää viimeinkin lukijansa. Ehkä sen hetken ansiosta kirjan tekeminen ei lopultakaan ollut turhaa.  

Huippuhetkiä elokuva-arkiston Turun sarjassa

Tämä on aito julkaisematon teksti. Turkulainen ylioppilaskunnan elokuvakerho suunnitteli pari vuotta sitten aloittavansa uudestaan Zoom-nimisen paikallisten elokuvakerhojen yhteisen lehden, ja koska asia oli tuolloin ajankohtainen, lupasin kirjoittaa muisteluksen siitä, millaista oli hoitaa elokuva-arkiston (sittemmin KAVA ja KAVI) maakuntasarjaa Turussa 16 vuoden ajan. Olin kirjoittanut asiasta jo aiemminkin ja vieläpä saman julkaisijan, Kinokoplan juhlakirjaan, mutta tämä teksti syntyi vähän erilaisilla painotuksilla. Mutta niin vain Zoom jäi tekemättä, ilmeisesti koplalaisten muiden kiireiden takia, eikä juttua enää kannattaisi julkaista, sillä maakuntasarjaa ovat vetäneet Roni Grén ja Johannes Juva hyvällä menestyksellä jo parin vuoden ajan. 

Huippuhetkiä elokuva-arkiston maakuntasarjassa

Ystäväni Manu Haapalainen pyysi minua puolestaan hoitamaan Suomen elokuva-arkiston Turun sarjaa keväällä 2003, sillä hän oli muuttamassa pois kaupungista. 

Sarjat elivät vaihtelevaa elämää. Nimi vaihtui ensiksi Suomen elokuva-arkistosta (SEA) Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA) ja sitten Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI), joka on nykyinen nimi. Esityspaikkana oli ensiksi Diana Humalistonkadulla, sitten Kino Thalia, sitten Finnkinon Julia, sitten puoliksi Domino ja Finnkinon Kinopalatsi yhden kauden ajan, sitten Puutarhakadun auditorio, jonka Pekka Nummelin (ei sukua) käytännössä yksin rakensi, ja lopulta Logomon Move 2. Sinne näytökset ovat myös jämähtäneet. Move 2 (tunnetaan myös nimellä Kino-sali) on teknisesti hyvä, mutta tunnelmaltaan surkea sali, johon katsojat eivät aina jaksa lähteä, koska se on kaukana keskustasta eikä sen lähelle ole noussut kuin kerrostaloja. 

Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että olen hommassa ikuisesti, mutta lopetin sarjan hoitamisen kuitenkin keväällä 2019. (Valitsin tosin vielä syksyn 2019 elokuvat.) Aloin kokea työn liian raskaaksi ja otin vähentyneet katsojamäärät henkilökohtaisesti. Samaan aikaan koin muutenkin lievää uupumusta, ja otin varoituksen vakavasti ja vähensin muitakin töitäni. 

Vuosiin on kuitenkin sisältynyt huima määrä hienoja kokemuksia ja onnistumisia. Alla olevaan listaukseen ei luonnollisestikaan ole mahtunut kaikkia. Mukana myös muutama epäonnisempi näytös. 

 

Kevät 2003

Teuvo Tulion Sensuelaa ei ollut esitetty Turussa ensi-iltakierroksella, sillä sitä nähtiin uutena vain Kemissä, Kuopiossa ja Pieksämäellä. Kun Tulion kuoleman jälkeen elokuvat tulivat uudestaan julkisuuteen, kyselin SEA:sta Sensuelaa Turkuun. Sitä ei kuulemma saisi esittää yksinään, vaan ainoastaan osana muuta Tulio-sarjaa. Vetosin siihen, että Turussa pidettävillä Suomalaisen elokuvan festivaalilla oli juuri esitetty laaja valikoima Tulion elokuvia, ja sain kuin sainkin Sensuelan arkiston sarjaan. Kaupungin ensi-iltaesitystä oli todistamassa muun muassa kriitikkolegenda Tapani Maskula, joka ei elokuvaa ollut ymmärrettävästi nähnyt, niin paljon kuin hän Tuliosta muuten onkin aina pitänyt. 

Esityksessä paikalla oli yhtä elokuvan miespääosaa esittänyt Mauritz Åkerman, monien turkulaisten tuntema legendaarinen hahmo. En tiedä, mitä Åkerman ajatteli oudon sekavaa ja kuumeista elokuvaa katsoessaan ja katsojien naurunremahduksia kuunnellessaan. 

Syksy 2003

Koneenkäyttäjä kertoi juuri ennen Sergei Eisensteinin Vanhaa ja uutta -elokuvan esitystä, että kopio on täysin mykkä. Tiedon olisi pitänyt lukea julisteessa, sillä kokonaan äänettömän elokuvan katsominen on minusta kidutusta. Soitin nopeasti Dianan kassalta kokeellisen musiikin parissa työskennelleelle Roope Eroselle, jonka tiesin olevan tulossa näytökseen, ja pyysin häntä ottamaan levyjä mukaan. 

Roope toi mukanaan Pekka Airaksisen akustisen Samsa Trion levyn vuodelta 1972 ja saksalaisen kokeellisen Limbus 4 -yhtyeen levyn. Sanoin, että kokeillaan Airaksista. Musiikki toimi yllättävän hyvin, mutta siinä vaiheessa, kun levy loppui, koneenkäyttäjä pani soimaan Limbus 4:n levyn, mutta se ei toiminut millään tavalla. Säntäsin konehuoneeseen ja käskin laittaa uudestaan Airaksisen soimaan. Muistelen jonkun katsomossa jupisseen, että olisi mieluummin katsonut kokonaan mykän esityksen. 

Syksy 2004

Kokeellisella musiikilla säestetyt näytökset jatkuivat, mutta livenä, kun turkulaisten improvisaatiomuusikoiden monijäseninen Käenpesä-yhtye esitti musiikkia Dziga Vertovin Mies ja elokuvakameran taustalla. Säestys lähti kunnolla käyntiin vasta noin varttitunnin kohdalla. Silloin elokuvassa on kohtaus, jossa kamera lepää kiskoilla ja se napataan pois vasta lähestyvän junan ollessa kohdalla, ja tuntui että bändi pääsi juuri siinä kohdassa irti jostain alkukankeudesta. Yhtyeen esiintymispalkkio oli juoma per pää. 

Monet säestetyt näytökset arkiston Turun sarjassa ovat olleet ainakin osittain improvisoituja. Topias Tiheäsalon ja Jaakko Tolvin säestämä Ajomies on jäänyt mieleen yhtenä hienoimmista.

Kevät 2006

Orionissa Helsingissä näytettiin sarja amerikkalaisia 1960-luvun seksielokuvia, karkealle mustavalkofilmille kuvattuja yksinkertaisia huijaus- ja väkivaltadraamoja, joissa oli siteeksi tirkistelyä ja alastomuutta. Sain päähäni, että näitä elokuvia voisi tuoda Turkuunkin, mutta halusin, etteivät ne olisi osa perussarjaa. Kolme elokuvaa esitettiin sarjan päätteeksi erikoisnäytöksissä, joihin ei paljonkaan yleisöä tullut. Olisiko käynyt peräti niin että jokaisessa näytöksessä oli aina vähemmän kuin edellisessä oli ollut? 

Kiinnostavimmat pätkät olivat Warner Rosen Seksipaholainen (1965) ja Barry Mahonin Olin mies (1967). Ensin mainitun filmikopio on ilmeisesti maailman ainoa, ja sitä myös välillä lainataan ulkomaille. Kopion kunto oli kuitenkin ainoa positiivinen asia koko umpisurkeassa ja tylsässä elokuvassa. Toisaalta onnistuin korjaamaan elokuvaan liittyviä väärinkäsityksiä IMDb:ssä, johon sitä oli kuvailtu pelkän harhaanjohtavan trailerin perusteella. 

Olin mies taas kertoo suomalaissyntyisestä Kim Kansasista, joka tulee Helsinkiin teettämään sukupuolenkorjausleikkausta. Epäsensitiivinen ja typerästi tissejä tarjoileva elokuva onnistuu välillä hämmentävästi tavoittamaan jotain sukupuolidysforiasta. Tapani Maskula kertoi kuulleensa Suomessakin ensi-illan aikaan vierailleelta Kim Kansasilta ensimmäistä kertaa juttuja Ed Woodista ja tämän järjestämistä bileistä. 

EDIT: elokuva-arkiston ja KAVI:n monia näytössarjoja kuratoinut Antti Suonio oli sitä mieltä, että Seksipaholaisen kopiota ei ole lainattu ulkomaille. En enää muista, mistä käsitykseni on syntynyt. Lisäksi elokuvasta on sittemmin löytynyt sekä 16-millinen kopio (joka on tosin keräilijällä, ei missään julkisessa arkistossa) että loppukohtaus, joka on julkaistukin Something Weird -firman dvd:llä bonuksena.

Syksy 2006

Turussa järjestettävällä runoviikolla piti esittää kaksi lyhytelokuvaa runoilijoiden säestämänä – muistaakseni mukana oli ainakin Mikko Myllylahti (joka on sittemmin niittänyt mainetta muun muassa Hymyilevän miehen käsikirjoittajana). Tällainen esitys oli järjestetty aiemmin Helsingissä, elokuvat olivat René Clairin avantgardistinen iloittelu Entr'acte sekä pätkä Jehovan todistajien tuottamaa pseudodokumenttia The Photo-drama of Creation. Kun ennen näytöstä huomattiin, että filmejä ei voisi Thaliassa esittää oikealla esitysnopeudella (16 kuvaa per sekunti), runoilijat kieltäytyivät säestämästä niitä – mikä ymmärrettävää onkin, koska tekstit oli mitoitettu oikeaan nopeuteen. Elokuvat katsottiin sitten ilman mitään ääntä. 

Toisessa erikoisnäytöksessä saatiin rekonstruktio Lumière-veljesten ensimmäisestä elokuvaesityksestä vuonna 1896. Kuten tällaisissa aina käy, näytökseen tuli ihmisiä, joita ei koskaan näkynyt muissa arkiston näytöksissä. Muistan nuorehkon pariskunnan, joka riiteli aiheesta: nainen ei olisi halunnut tulla katsomaan Lumièrea, mutta mies vaati: "Sentään maailman ensimmäinen elokuvaesitys!" Kovin paljon katsojia ei loppujen lopuksi tullut.

Näytös tehtiin lisäksi niin että katsottiin puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen arkiston Juha Kindberg alusti, ja sitten taas puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen alustus, ja niin edelleen. Jossain kohtaa joku yleisöstä huudahti: "Eikö näitä voisi katsoa kerralla putkeen ja sitten olisi selostus?" Lyhyet filmit olivat kaikki kuitenkin omilla keloillaan. Mistään menestyksestä ei voi siis puhua, vaikka Kindbergin jutut sinänsä kiinnostavia olivatkin – nyt ainakin tiedän, että yleisimmin esitetty "Juna saapuu asemalle" ei ole se oikea ensimmäinen "Juna saapuu asemalle". Eri asia sitten on, erottaisinko versiot toisistaan. 

Syksy 2007

David Lynch Eraserheadin esitykseen kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Parille viimeiselle nostin Thalian aulasta nojatuoleja portaille. Sarjan toinen Lynch, Twin Peaks -elokuva Tuli, kulje kanssani sai paljon vähemmän katsojia, mutta kymmenen vuotta myöhemmin, juuri kun legendaarisen tv-sarjan kolmas kausi oli alkanut, se veti Move 2:n lähes täyteen.

Syksy 2008

Jean Eustachen nelituntinen Äiti ja huora esitettiin Juliassa niin, että kahden tunnin kohdalla oli tauko. Thalian kioski oli poikkeuksellisesti auki, jotta yleisö sai hakea välipalaa. Teosta ensi kertaa katsoessani tajusin, että Peter von Bagh oli käsittänyt sen täysin väärin kirjoittaessaan Elokuvan historiassa, että Eustachen kuvaamat nuoret haikailevat vuoden 1968 tuntoja – hehän pikemminkin nauravat niille! Ei ihme, että Äiti ja huora on ollut löperöille liberaaleille ilkkuvan esseistin Antti Nylénin suosikkielokuvia. 

Kevät 2009

Pitkään jatkunut Walerian Borowczykin elokuvien sarja päättyi vuoden 1977 La Margeen, jonka pääosissa nähdään kaksi pornoelokuvien vakionimeä, Sylvia Kristel ja Joe Dallesandro. Joku oli kysynyt aiemmin jossain yhteydessä: "Mikäs se tämä Borowczyk oikein on?" Käytin sitten tilaisuuden hyväkseni ja koetin ennen elokuvaa esittää teorian, että Borowczyk käyttää erotiikkaa katsojien esteettiseen vieraannuttamiseen. En tiedä, onko näkemyksessä järkeä, mutta silloin se tuntui sopivalta. 

Borowczykiä näytettiin tosin vielä kerran keväällä 2015, kun erikseen pyysin, että periaatteessa esityskieltoon asetettu kopio Tri Jekyllin naisista saataisiin näyttää Turussa uudestaan (aiemmin se oli esitetty keväällä 2007), kun tiesin, että siihen oli Night Visions -festivaalia varten palautettu sensuurin poistot. 

Borowczykin lisäksi arkiston sarjassa on näytetty lähes kaikki saatavilla olleet Luis Buñuelin elokuvat, joista yllättävimpiä on ollut kova toimintadraama Neitsytsaari. 

EDIT: Antti Suonio sanoi, että sensuurin poistot oli palautettu Jekyllin naisiin jo 2000-luvun alussa, jolloin Turussa on näytetty kaksi kertaa sama kopio. Väärinkäsitykseni johtui ilmeisesti siitä, että elokuvan esitystä Night Visionsissa, jossa Udo Kier oli vieraana, mainostettiin juuri palautetuilla poistoilla. 

Kevät 2010 

Omituinen kahdeksan elokuvan sarja, joka esitettiin puoliksi Dominossa, puoliksi Kinopalatsin ysisalissa, jossa vielä oli filmikone. Sarja oli nimittäin heitetty ulos Juliasta, koska hotelli oli halunnut laajentaa Finnkinon pienen kompleksiteatterin tilalle. Dominon omaperäinen omistaja Monica Shideler sanoi, että hän ei mainosta muita teattereita tiloissaan, joten hänelle painettiin erikseen yksi kappale julistetta, jossa mainittiin vain Dominossa esitettävät elokuvat. Parhaiten tynkäsarjasta ovat jääneet mieleeni John Hustonin uskomattoman hieno Muistot ja Georges Franjun Silmät ilman kasvoja, joka teki vaikutuksen lyhennettynä ja ruotsiksi tekstitettynä versionakin. 

Syksy 2010

Puutarhakadun auditorion ensimmäisen sarjan viimeisenä elokuvana näytettiin Manuel Octavio Gómezin Ensimmäinen machete-taistelu. En tiennyt kuubalaisesta elokuvasta etukäteen oikein muuta kuin että Peter von Bagh mainitsee sen Elokuvan historiassaan, jota olin selaillut erittäin paljon teini-ikäisenä. Ensimmäinen machete-taistelu paljastui hienosti tehdyksi kokeiluksi, jossa kuvitellaan, että elokuva on taiteenlajina keksitty jo 1800-luvun puolivälissä ja elokuva on tehty kuin se olisi 1860-luvun uutisfilmi. Katsojia oli muistaakseni kolmetoista, vaikka elokuva oli varmasti yksi kuudentoista vuoteni hienoimpia. 

Syksy 2011 

Kaksi erikoista elokuvaa, jotka ovat jääneet mieleen eroottisina ja aistillisina: Lucio Fulcin sarjamurhaajakuvaus The New York Ripper ja Carl Th. Dreyerin Vihan päivä. Al Adamsonin Dracula vs. Frankenstein taas nauratti käsittämättömällä sekoilullaan. 

Kevät 2012 

Leonard Kastlen Kuherruskuukausimurhaajat paljastui kulttimaineensa veroiseksi: "luotaantyöntävän raikas, ihanan vapaa kaikesta samaistumisesta elokuvan henkilöihin", kirjoitin Facebookissa, jossa muutoinkin arvostelin lähes kaikki arkiston sarjassa näkemäni elokuvat. Alberto De Martinon Sylkevä Magnum taas antoi aiheen kysyä: voiko elokuva olla hyvä, vaikka se on täysin idioottimainen? Sylkevässä Magnumissa on maailman kovin takaa-ajokohtaus, jonka ainoa syy on se, että poliisi saisi kysyä yhden, melkein merkityksettömän kysymyksen takaa-ajettavalta. 

Syksy 2012 

Ensimmäinen sarja kaupungin ja rakennusliike Hartelan omistamassa Logomossa ja sen Move 2:ssa. Ehkä uutuudenviehätys veti katsojia paikalle. Tarkovskin Peilistä jäi katsojia ylitse, itse katsoin elokuvaa ensiksi konehuoneesta, sitten loput portailla istuen, kun en pystynyt jättämään suosikkielokuvaani väliin. Näytös oli teknisesti epäonnistunut, valot menivät päälle ja pois itsekseen, ilmastointi ei toiminut ja yläpenkeillä tuli todella kuuma, Logomon pääsalin kuulutukset kuuluivat näytöksen päälle. Citizen Kanekin veti melkein täyden salin, ja syystä – onhan se maailman paras elokuva! 

 

Kevät 2014 

Philip Ridleyn ysäriklassikko The Reflecting Skin oli vuosien varrella muuttunut kadonneeksi elokuvaksi, jota ei ollut melkein kahteenkymmeneen vuoteen esitetty televisiossa. Sitä ei myöskään ollut helposti saatavana dvd:nä eikä blu-rayna. Se oli niin unohdettu elokuva, että minua parikymmentä vuotta nuorempi vakikävijä kysyi näytöksen alussa: "Niin, eikö tämä ole jonkinlainen kuriositeetti?" Yli 70 katsojaa sai kuitenkin todistaa, että elokuva ei ollut tippaakaan vanhentunut, pikemminkin päinvastoin. 

Kevät 2015 

Inoshiro Hondan Hirviöt uhkaavat maailmaa todisti, että umpipöljä camp-viihde voi parhaimmillaan tuntua elämää uudistavalta voimalta. Yhdentoista eri hirviön ensemble-elokuva riemastutti katsojia aivan eri tavalla kuin vakavissaan tehdyt ihmisluonnetta tutkailevat komediat. 

Syksy 2015 

KAVI:sta tuli käsky, että jokaisessa maakuntasarjassa pitää olla vähintään yksi kotimainen elokuva. Jukka Virtasen ohjaama metafiktiivinen Spede-iloittelu Pähkähullu Suomi tuntui hyvältä idealta, mutta samaa mieltä oli vain noin 20 katsojaa, enkä itsekään muuttunut Spede-faniksi. Myöhemmin surullisenkuuluisa Naisen logiikka oli yksi toivotuimpia elokuvia, kun Turkuunkin kiiri tieto, että se oli Orionissa esitetty. 

Kotimaisten pakkofilmien valinta sarjaan on ollut vaikeaa, mutta onneksi myöhemmin löytyi esimerkiksi Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä, joka oli The Reflecting Skinin tavoin muuttunut kadonneeksi elokuvaksi eikä ollut nähtävillä kuin vhs:nä. Keväällä 2018 ilman konkurssipesän lupaa esitetty elokuva on sittemmin löytänyt tiensä myös Ylelle ja osoittautunut kestäväksi klassikoksi. 

 

Syksy 2017 

Viktor Tregubovitshin ja Edvin Laineen Lenin-aiheisen Luottamuksen esittäminen lähellä Suomen satavuotisjuhlia vaikutti aluksi hyvältä idealta, mutta uneliasta ja poliittisesti mielenkiinnotontakin elokuvaa tuli katsomaan vain tusinan verran ihmisiä. En voi syyttää poisjääneitä mistään. Näytös oli ehkä myös piikki KAVI:n johdolle sarjan suomalaisista pakkopullista. 

Syksy 2018

Turkulainen kriitikko Tapani Maskula oli useaan otteeseen maininnut Peter Kassin elokuvan Ruoho nousee jälleen (Time of the Heathen, 1962), josta ei tahtonut löytyä mitään tietoa. Maskula oli yhdistänyt elokuvan 1950- ja 1960-lukujen vaihteen amerikkalaiseen indie-elokuvan buumiin (Cassavetes, Irving Lerner, Fred Coe jne.) ja sanonut, että haluaisi nähdä sen uudestaan. Olin pyörittänyt joitain Maskulan valintoja vuosina 2013 ja 2014, mutta Kassin elokuva oli jäänyt jostain syystä väliin. Kun toimitin Maskulan kritiikkejä kirjaksi vuonna 2018 (Intohimosta elokuvaan), asia nousi uudestaan mieleen ja kysyin elokuvaa KAVI:sta. Vaikutti siltä, että elokuvaa ei ollut esitetty filmiltä missään päin maailmaa kymmeniin vuosiin. Ehkä harvinaisin elokuva, joka kaudellani on esitetty? 

Ruoho nousee jälleen paljastui lopulta erittäin vahvaksi mustavalkoiseksi elokuvaksi, jossa yksinkertaisen trillerijuonen keskelle ilmestyy melkein yhtäkkiä kokeellinen värijakso. Sen oli toteuttanut elokuvan kuvaajana ja leikkajana toiminut Ed Emshwiller, joka tunnetaan omistakin kokeellisista töistään. Tapani Maskula antoi elokuvalle Twitterissä neljä tähteä. Kirjoitin rasismin ja militarismin vastaisesta elokuvasta englanninkieliseen blogiini, ja sain kommentoijaksi muun muassa Emshwillerin tyttären, joka kertoi, että hänen isänsä töistä olisi tulossa iso retrospektiivinen näyttely. Toivottavasti siellä nähdään myös Ruoho nousee jälleen!  (Edit: tätä blogiin postaessani huomaan, että retrospektiivissä ei ilmeisesti ole näytetty Ruoho nousee jälleen -elokuvaa.)

EDIT: Antti Suonio piti Seksipaholaista harvinaisempana elokuvana kuin Ruoho nousee jälleen -elokuvaa, koska Ruohosta on kopio esimerkiksi Ruotsin elokuva-arkistossa, kun taas Seksipaholaisesta ei ole kopioita muualla (paitsi se yksityisen keräilijän 16-millinen). Riippumatta tällaisista finesseistä Ruoho nousee jälleen on paljon kiinnostavampi elokuva kuin Seksipaholainen. 

Kevät 2019

Peckinpahin Hurjasta joukosta (syksy 2017) innostuneena päätin, että joka sarjassa pitää olla tästä lähin yksi lännenelokuva. Keväällä 2018 nähtiin Rio Bravo, syksyllä taas Hyvät, pahat ja rumat. Kummatkin vetivät erittäin hyvin katsojia, molemmissa näytöksissä oli paikalla myös isän ja pojan muodostamia pariskuntia verestämässä yhteisiä muistoja. 

Viimeisen kauteni viimeisenä elokuvana nähtiin Tonino Valeriin Nimeni on Nobody, johon Sergio Leone oli tehnyt alkuperäistarinan ja ohjannut joitain jaksoja. En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin enkä näin ollen tiennyt, että sen keskeinen teema on sukupolvenvaihdos. Terence Hillin esittämä nuori pyssysankari sanoo Henry Fondan esittämälle konkarille: "Sinun kaltaisesi miehen pitää lähteä komeasti."  

PS. Muita sykähdyttäneitä elokuvia: Solntsevan Runoelma merestä, Zurlinin Black Jesus, Klimovin Jäähyväiset Matjoralle ja Tule ja katso, Buñuelin Humiseva harju, Friedkinin Kovaotteiset miehet, Vardan Onni on olla nainen, Andrzej Munkin Kierosilmäinen onni, Luigi Cozzin Avaruussota, Paradzhanovin Menneitten sukupolvien varjot, Elaine Mayn Mikey & Nicky, von Trottan Sisarukset, Shepitkon Nousu, Ferrerin Kaupungin kaunein tyttö, Hyytiäisen MP, Wellmanin Kuolemantuomiopaikka, Cormanin Kiihotus, Fullerin Shokkikäytävä, Terence Daviesin Rakkaat muistot ja Päivä painuu mailleen, Tobackin Murhan sävel, Hellmanin Hän ampui ensin... Tämä voisi olla vaikka maailman parhaiden elokuvien lista! 

Lisää uusia kirjoja, osa 2: Yksi kela Dostojevskia

Aiemmin siis kirjoitin Pulpografia Eroticasta, sen jälkeen Titaanien kostosta, nyt on vuorossa Yksi kela Dostojevskia. Kahta jälkimmäistä yhdistää se, että ne eivät ilmestyessään olleet enää uusia käsikirjoituksia, sillä Titaanien koston olin lähettänyt kustantajalle jo vuoden 2020 keväällä ja Yksi kela Dostojevskia on ollut eri muodoissa olemassa jo yli 20 vuotta. 

Kyse on rikosromaanista, joka lähestyy yksityisetsivädekkaria. Sen päähenkilö on sanomalehden toimittaja, ja kun häntä pyydetään etsimään kadonnut filmikela, hän toimii kuin yksityisetsivä: jututtaa eri ihmisiä, murtautuu pariinkin kämppään, päätyy lopulta kovistelemaan paria gangsteria, löytää pari ruumista. Osan asioista hän tekee vastahakoisesti ja epäröiden. Minäkertojana toimiva päähenkilö on nimetön. En tiedä, miksi näin, mutta pidän lopputuloksesta. Ja nimettömiä yksityisetsiviähän genressä on useita, tunnetuimpana Hammettin Continental Op ja Bill Pronzinin The Nameless Detective. 

Pystyn melko tarkasti ajoittamaan, milloin aloin romaania kirjoittaa. Asuimme keväällä 1999 Hämeenkadulla eksäni kanssa, ja hän oli viimeisillään raskaana. TYKS synnytysosastoineen oli lähellä, ja kun tuli aika lähteä synnyttämään, kävin aika usein kotona lyhyitä aikoja, syömässä, nukkumassa ja peseytymässä. Jostain syystä tuolloin jokin luova energia purkautui ja huomasin taukojen aikana kirjoittavani myös valtavalla vauhdilla yksityisetsivädekkaria. Joku voi pitää tätä ihmeellisenä toimintana - esikoiseni sentään oli juuri syntynyt! - mutta olen muutenkin huomannut, että miehissä lapsen syntymä näkyy valtavana toimeliaisuuden purkauksena (monet miehethän sanovat alkavansa harrastaa kaikenlaista, kun lapsi syntyy, mitä tietysti monet paheksuvat: eikö isän tarkoitus ole pysyä lapsen ja äidin luona?). 

Joka tapauksessa tämä käsikirjoitus oli alkusysäys "Dostojevski-kelalle". Siinä vaiheessa sankarini oli oikea losangeleslainen yksityisetsivä Joe Novak, josta olin jo kirjoittanut sormiharjoitelmina novelleja; niitä ei siinä vaiheessa ollut vielä julkaistu, koska Isku-lehteen oli vielä matkaa. Jonnekin 1950- ja 1960-luvun taitteeseen sijoittuvan romaanin alussa Novakin toimistoon tulee nuori elokuvaohjaaja, joka kertoo, että hänen elokuvansa, yksikelainen kokeellinen filminpätkä, on kadonnut, todennäköisesti varastettu. Jo siinä vaiheessa kokeellinen filminpätkä oli yritys siirtää Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan, film noirin jälkilöylyjen aikakauteen. (Sellainen elokuvahan on kyllä tehty, Denis Sandersin Crime and Punishment, USA eli Varjoja auringossa, 1959.) Käsikirjoituksen työnimenä kulki "The Dostoyevsky Reel", joka teoksen nimenä edelleen käytännössä onkin. 

Todennäköisesti en lähettänyt tätä Amerikkaan sijoittuvaa versiota koskaan mihinkään, mutta täysin varma en voi olla. Muistan lähettäneeni sen luettavaksi Tapani Baggelle, johon olin tutustunut Pulpografiaa tehdessäni. Tapani sanoi jotain sinnepäin, että vaikuttaahan tämä ihan sujuvalta, mutta eikö tämä ole tehty jo, toisin sanoen eikö maailma ole jo täynnä yksityisetsiväkirjoja, joissa asiakas tulee romaanin alussa elämäänsä kyllästyneen yksityisetsivän toimistoon ja sitten kohta löytyy ruumis ja niin edelleen? Olin itsekin ollut niihin kyllästynyt, ja sitten olin itse kirjoittanut sellaisen!

Jossain vaiheessa tulikin idea siirtää teksti Suomeen ja tehdä päähenkilöstä yksityisetsivän sijaan toimittaja. Siirsin tapahtumat Turkuun (ja San Diegosta tuli Karuna), mutta pidin aikakauden samana, jotta pystyin liittämään tapahtumat kiinnostavaan murrosaikaan, näyttelijälakon ja uuden aallon elokuvien aikakauteen, jossa ei ole vielä selvillä, mihin suuntaan elokuvateollisuus siirtyy. On uudenlaista elokuvallista ajattelua, on uusia tekijöitä, jotka joutuvat turvautumaan sekalaisiin töihin, ja on kaikenlaisia hämärämiehiä, jotka huseeraavat monella eri alalla. Mukana on alkava pohjoismainen ja saksalainen pornobisnes, johon epämääräinen turkulainen liikemies yrittää päästä mukaan. Olin kuullut kaikenlaisia jännittäviä anekdootteja muun muassa kriitikko Tapani Maskulalta (varsinkin liittyen hänen omiin elokuvaviritelmiinsä 60-luvun puolivälin tienoilla) ja kustantaja-toimittaja-kirjailija Harri Kumpulaiselta, jonka Turbator-kustantamolle tein töitä. Upotin tekstiin hahmon, jossa on piirteitä kummastakin. Karunassa olevan mökin, jossa romaanin kliimaksi tapahtuu, keksin, kun olimme vaimon kanssa katselleet siellä olevaa halpaa pulpettikattoista mökkiä (jota emme kuitenkaan ostaneet).

Lisäksi tiesin omien vanhempieni toiminnasta 1960-luvun Turussa sen verran, että pystyin lainaamaan sieltäkin, kuten työskentelyn SKDL:n sanomalehdessä Uudessa Päivässä (johon myös Tapani Maskula kirjoitti, ja olin tuossa kohtaa jo lukenut hänen vanhoja tekstejään, vasta myöhemmin sain toimittaa niistä valikoiman). Yhdessä kohtaa kirjaa käydään talossa, jossa tiedän isäni asuneen 60-luvulla. Tosin vanhempani asuivat Turussa vasta 60-luvun lopussa ja silloinkin melko vähän aikaa. Käytin kirjassa myös Uusi Päivä -lehdistä lukemaani juttua siitä, miten Turusta asti oli tullut oikeiston palkkaamia kätyrejä muiluttamaan loimaalainen kommunisti. 

Tässä vaiheessa käsikirjoituksen nimi muuttui muotoon Yksi kela Dostojevskia. Lähetin tekstin Turbatorin Harri Kumpulaiselle, mutta tämä mainitsi myöhemmin vain vilaisseensa sitä, ei hän koskaan sanonut, että ei julkaise sitä. Ehkä teksti ei vakuuttanut. Harri kuitenkin julkaisi Joe Novak -novellien kokoelman vuonna 2012 ja pienoisromaanini Haamu (2013).

En ole varma, milloin tein nämä muutokset, ehkä joskus ennen vuotta 2010. Jossain kohtaa sain päähäni vielä kerran korjata tekstin, mutta en enää muista, mihin sitä silloin tarjosin. Osallistuinko sillä kenties johonkin dekkarikilpailuun? Valitettavasti en muista. 

Joka tapauksessa kun kaivoin tekstin viime vuonna vielä kerran esille, huomasin, että olin päivännyt lyhyet loppusanat vuodelle 2012. Käsikirjoitus oli saanut levätä rauhassa kahdeksan vuotta. Miksi kaivoin tekstin esille? Koska tarvitsin rahaa. Olin älynnyt viime vuoden lopulla, että minulla ei ollut tiedossa apurahaa tälle vuodelle ja lisäksi en ollut sopinut yhdenkään kirjan julkaisua. Toisin sanoen en ollut saamassa rahaa yhtään mistään. Ajattelin, että Yksi kela Dostojevskia kyllä löytäisi kustantajan. 

Kuten sanottu, kävin tekstin vielä kerran läpi ja pidin lukemastani. Korjailin sitä sieltä täältä pitkin matkaa, mutta isoja muutoksia en tehnyt. Tein työtä nopeasti, sillä halusin saada tekstin käsistäni ennen joululomaa ja olin aloittanut siihen nähden verraten myöhään. Jonain kertana editoin tekstiä bussissa, kun olin luvannut lähteä poikamme mukaan Myllyyn ostamaan hänelle uutta kännykkää. Oma teksti imaisi mukaansa, pidin sen kiihkeästä rytmistä. Pidin myös tekstiin upottamistani viittauksista elokuviin sekä yksityisetsiväkirjoihin ja -elokuviin, joita nimetön päähenkilöni diggailee, niin paljon että hän itsekin kirjoittaa rikosromaania. Hän huomaa jossain kohtaa, että hänen lukemistaan kirjoista ja katsomistaan elokuvista ei ole mitään apua todellisten rikosten edessä. Koetin kuitenkin tehdä niin, että viittaukset eivät ole itseisarvoisia eivätkä vie liikaa tilaa. En esimerkiksi selitä näyttelijälakkoa, vaan oletan, että lukija tietää sen itsekin jo kirjan pariin tullessaan. Joitain tarkoituksellisia historiallisia virheitä on mukana, mutta ne selitetään jälkisanoissa. 

Tiesin koko ajan, että teksti on epäajanmukainen. Siinä ei ole oikeastaan mitään elementtejä, joita nykydekkareissa on. Päähenkilöllä ei ole nimeä, joten hänellä ei voi markkinoida teosta ja lisäksi kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa. Päähenkilö ei ole myöskään mikään poikkeusyksilö, kuten ruotsalaisten dekkarien autistiset rikostenratkojat, eikä hänen taustassaan ole mitään traumaattista. Rikokset, joita kirjassa kuvataan, ovat sattumanvaraisia ja sotkuisia eikä niiden taustalla ole mitään jättimäistä suunnitelmaa. Tosin monet kirjat jännitteet vievät sotaan, osa sisällissotaan. Ne ovat kylläkin vain sivujuonteita, dialogissa mainittuja. Lisäksi teksti on lyhyt, vain 46 000 sanaa, mikä on puolet siitä, minkä pituisia rikosromaanit nykyään tuntuvat järjestään olevan (poikkeuksia tietysti on). Kirja on käytännössä vanhan kioskipokkarin mittainen. Kirjasta puuttuvat myös kovaksikeitetylle dekkarille tyypilliset murjaisut ja vitsit. Päähenkilö on epävarma, myös siitä, miten hän suhtautuisi seksuaalisiin vähemmistöihin. 

Lähetin tekstin Karistoon ja Myllylahdelle sekä Atrain & Nordille ja Warelialle, joiden olin huomannut julkaisevan dekkareita. Warelian Marko Vesterbacka kiitteli saman tien tarjouksesta, mutta sanoi, että ensi vuosi on jo aivan täynnä. Muut kustantamot passasivat kohteliaasti, Karisto ilman kommenttia, Myllylahden Niina With totesi, että teksti on kiinnostavaa, mutta ei ihan heille sopivaa - vaikka he kyllä julkaisevat hyvin monenlaisia dekkareita. Atrain & Nordista sanottiin, että heillä on dekkarikiintiö täynnä, mutta teksti "ei ole hullumpi". Sen sijaan Oppianin Tuomas Kilpi vastasi pitäneensä tekstistä kovasti, ja vaikka hänen mukaansa Oppian ei ole rikosromaanille paras kustantamo, hän mielellään julkaisisi teoksen. Niin kuin sanoin, löytäisin teokselle kustantajan. Saamani kertakorvaus ei tosin rahaongelmiani ratkaise, mutta oman kustantamoni Helmivyön myynnit ovat tänä vuonna olleet sen verran hyviä, että ei sen tarvitsekaan ratkaista (ja vaimollakin on tuloja). 

Kävin tekstin läpi vielä kerran, ja nyt poistin sieltä kokonaisia pätkiä, joissa päähenkilö selittää jollekulle toiselle tai itselleen, mistä tapauksessa on kyse. Mietin jossain vaiheessa, että ne voisi poistaa kokonaan, mutta se tuntui liian radikaalilta ratkaisulta. Joka tapauksessa vielä tässä vaiheessa huomasin joitain ristiriitaisuuksia ja mokia, puutalossa esimerkiksi kuljettiin hissillä. Yhdellä fiktiivisellä elokuvalla - siis kirjaa varten keksityllä - oli kaksi eri nimeä, piti päättää, kumpi on "oikea". Viimeiset korjaukset tehtiin 15.4., ja kirja ilmestyi heinäkuussa. Tuomas Kilpi oli löytänyt siihen hienon kansikuvan - öisessä kuvassa tosin lentää lintuja, joita ei kertaakaan kirjassa muistaakseni mainita, ja mietinkin vedosvaiheessa, että olisin vielä lisännyt käsikirjoitukseen maininnan vaikka naakoista, mutta se unohtui sitten kuitenkin. 

Pari pientä positiivista palautetta ovat ilahduttaneet, mutta en usko, että tästä tulee koskaan mitään muuta arvostelua kuin Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa. Sellainen on pienten kirjojen kohtalo nykymaailmassa. Itse olen tietysti löytänyt kirjasta korjattavaa, yksi henkilö ei esimerkiksi ensi kertaa tavattaessa valehtele riittävästi. Lisäksi en ole varma, ehtiikö yksi henkilö oikeasti siihen paikkaan, josta hänet löydetään kuolleena. Mutta niin kuin sanoin kustantajalle jossain vaiheessa, kovaksikeitettyjen dekkarien perinteeseen kuuluu se, että lukija on juonesta vähän pihalla. Tässä kohtaa voi mainita Chandlerin, joka ei itsekään tiennyt, kuka tappaa Syvässä unessa Sternwoodien autonkuljettajan - minä kyllä tiedän, kuka tässä tappaa kenet.

Tässä vielä kirja kustantamon sivuilla. Yksi kela Dostojevskia parhaiten saatavilla verkkokaupoista, mutta jos kirjailijaa haluaa tukea, kirjan lainaa kirjastosta, jolloin lainakorvaukset kilahtavat tilille.  

PS. Sanoin tuossa yllä, että kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa, kun päähenkilöllä ei ole nimeä. Olen joka tapauksessa miettinyt, että sama nimetön päähenkilö voisi seikkailla 70-luvun Raumalla, jonne vanhempani Turusta muuttivat vuonna 1972. Keksin joku aika sitten, kenet todellisen raumalaisen henkilön hän voisi tavata. Ehkä tapaus vie päähenkilöni Poriin asti...? Sarjan kolmas osa, jos sellaisen teen, voisi sitten sijoittua Poriin 80-luvulle, Pori-rockin ja juppikauden kiihkeään aikakauteen, tai 90-luvun laman keskelle. Ehkä porilaisten punkkarien kärsivällisyys loppuu viimein, kun uusi kulttuuritoimenjohtaja vie kaiken rahoituksen...? 

Lisää uusia kirjoja: Titaanien kosto

Kirjoitin aiemmin Pulpografia Eroticasta, joka ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa. Kesällä ilmestyi kaksi muutakin tekemääni tai kirjoittamaani kirjaa (nämä eivät ole sama asia), joista kirjoitan nyt ja seuraavassa postauksessa. 

Ensiksi kirja nimeltä Titaanien kosto, koska saan sitä käsittelevän tekstin helpommin alta pois. Sen julkaisi Ntamo, jota nykyään pyörittää Jarkko S. Tuusvuori. Tuotantoani tunteva lukija tajuaa nopeasti, että kirjalla on jotain tekemistä vuonna 2014 ilmestyneen Titaanien laulun kanssa - se onkin sen jatko-osa, toinen täyslaidallinen sellaista kertovaa runoutta, joka menee tavalla tai toisella seikkailukirjallisuuden nimikkeen alle, toisin sanoen historiallisia runoja, kauhurunoja, runoja, jotka sijoittuvat merelle, Raamattu-aiheisia runoja ja vielä runoja, joissa on fantasian, sadun maustetta. Tällaiset runot ovat aina olleet vähemmistössä suomalaisen runouden kentällä, siksi ne ovat minua kiinnostaneet - nämäkin kaksi teosta ovat omalla tavallaan kotimaisen kirjallisuuden vaihtoehtohistoriaa. 

Kirjoitin kirjaan esipuheen, jonka julkaisen alla. Ntamon Tuusvuori oli sitä mieltä, että alun kuvaukset edellisen kirjan tekoprosessista ovat lukijan kannalta turhia (eikä hän halunnut tulla itse mainituksi), ja lisäksi tekstiä editoitiin sen verran, että kyseessä ovat melkein kaksi eri tekstiä! Itsestäni prosessien kuvaukset ovat kuitenkin usein kiinnostavia, ja siksi mainitsen tässä myös, että kirjan nimi tosiaan vaihtui kirjaa tehtäessä Titaanien laulu II:sta Titaanien kostoksi, jossa säilyy tietty elokuvamaisuus, mutta joka ei kuitenkaan ole ehkä yhtä pöljä. (Yhden Tuusvuoren ehdottaman editoinnin tässä toteutin.)

Tässä välissä on ilmestynyt muutakin kauhurunoutta, lähinnä Matti Järvisen Nysalor-kustantamolta. Matti on toimittanut kirjoiksi mm. antologian Korppi, joka on sekalainen kokoelma erilaisia kauhurunoja, sekä Unto Koskelan synkeitä merirunoja nimellä Kuollut laiva. Titaanien kostossakin on Koskelaa. Lisäksi itse valikoin kirjaksi Uuno Kailaan kauhurunoja ja -novelleja.  

Tuleeko "Titaanien laulu III:a"? En tiedä, mutta mahdollisia tekstejä on kyllä, työpöydälläni on ainakin kopioina mukaan ottamista odottavat runot "Tornin tyttö ja musta Tuomas" ja "Meren tuomio" (valitettavasti en vain ole kirjoittanut kopioihin, kuka runot on kirjoittanut). Larin-Kyöstin kertovien runojen laajempi projekti ei valitettavasti ole vielä toteutunut, ja lisäksi kiinnostaisi tehdä myös kooste Larin-Kyöstin fantastisesta proosasta. (Näitä miettiessäni pelkään aina, että joku muu ehtii ensin.) 

Kirjan sisällysluettelo tulee esipuheen perässä. Se on aika tymäkkää kamaa, mutta minähän tunnetusti nautin bibliografioista ja niiden silmäilystä. (Huom! En ole täysin varma, onko koneellani oleva tekstiluettelo sama kuin kirjan lopullinen.) Titaanien kostoa saa muun muassa täältä, Ntamon verkkokaupasta. Tässä vielä linkki Titaanien lauluun Ntamon verkkokaupassa sekä tekstiin, jossa kerron Titaanien laulun tekemisestä (tekstit ovat näköjään hiukan päällekkäisiä). 

Lukijalle

 

Lähetin Titaanien laulu -nimisen käsikirjoituksen Ntamon Leevi Lehdolle jouluaatonaattona 2013. Olin koonnut käsikirjoitukseen runoja, joita vaikealla alaotsikolla luonnehdin "historiallisiksi, eksoottisiksi ja kauhurunoiksi".

Hanke oli ollut melko pitkä, sillä se oli aluksi elänyt ideana tehdä pieni lehti, jonka nimi voisi olla Seikkailurunoja (tällä nimellä käsikirjoituksen tiedosto koneellani edelleenkin on). Olin törmännyt joihinkin kiinnostaviin kertoviin runoihin, joissa oli minuun vetoavaa fantastista sisältöä, vaikka olin aiemmin enemmänkin lukenut modernistista 1900-luvun runoutta. Kun puhuin ideasta sosiaalisessa mediassa, Mike Pohjola lähetti minulle joitain runoja käytettäväksi lehdessä. Ne olivat osa hänen runokokoelmaansa, jossa oli sankariaiheisia, mutta parodisia runoja.

En kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi tehdä Seikkailurunoja-lehteä. Jossain vaiheessa aihetta riittävästi pyöriteltyäni mietin, että pienilevikkisen lehden sijasta saisin tehtyä aineistosta kokonaisen kirjan. Kirjan tekeminen oli laiskaa ja satunnaista (pidän sellaisesta puuhastelusta), mutta otin aina sopivia runoja ylös, kun sellaisiin törmäsin. Heitin idean kirjamessuilla Leevi  Lehdolle, joka innostui tapansa mukaan ideasta välittömästi. Kasasin kirjan loppuun nopeasti ja se ilmestyi seuraavana vuonna. Kirja syntyi ilman apurahaa, mutta minulle oli jostain jäänyt ylimääräistä rahaa eikä käsillä ollut akuutteja kirjaprojekteja, joten homma oli mukavaa ja leppoisaa. Olisipa työnteko useammin sellaista!

En usko, että Titaanien laulu on myynyt kovin montaakaan kappaletta, eikä se taatusti ole aihettanut laineita Suomen runopiireissä, mutta kirjan tekeminen oli sen verran hauskaa, että päätin tehdä sille jatko-osan. Leevi Lehdon sairastuttua Ntamoa alkoi vuonna 2019 vetää Jaakko S. Tuusvuori, joka näytti idealle vihreää valoa. Olimme molemmat sitä mieltä, että teoksen nimi olisi "Titaanien laulu II". On hauskaa käyttää tällaista elokuvista ja muusta populaarikulttuurista nimityyppiä jonkin näin jylhän ja korkeakulttuurisen yhteydessä – se on oiva muistutus siitä, että oikeasti massakulttuuri ei aina ole kovin kaukana korkeakulttuurista.

Osa tämän kirjan teksteistä on koottu samanlaisella tavalla kuin aiemmankin opuksen: laiskasti ja silmäilemällä. Olen naputellut runoja puhtaaksi aina sellaisen tavatessani, samoin olen löytänyt runoja valmiiksi digitoituna Wikiaineistoista tai muualta netistä. Kiitos kaikille runoja skannanneille tai puhtaaksi kirjoittaneille!

Olen myös ottanut opikseni saamasta kritiikistä ja ollut tarkempi sen suhteen, että uuden teoksen runot olisivat selvemmin kertovia. Erityinen kiitos Juha-Pekka Kilpiölle, jonka arvostelu Tuli & Savu -lehdessä on ehkä oivaltavin, minkä olen ikinä mistään tekemästäni saanut. Jo arvion otsikko on mainio: "Genrerunon graal". Sillä juuri tästä on kyse: voimme tulkita vanhat korkeakulttuuriset tekstit genrerunoina ja lähestyä niitä vapaana nationalistista tai muista historiallisista rasitteista. Toki on muistettava, että tällaiset runot tapaavat esittää rasistisia ja seksistisiä näkemyksiä. Samalla kannattaa huomata, että kertova runo voi toimia vastapainona 1900-luvun runouden suurelle keskeislyyriselle kertomukselle: se ei kerro nimenomaisesti runoilijasta, tekijästä itsestään, vaan tarjoaa mahdollisuuden muille äänille. Esimerkiksi Leevi Lehto ja Teemu Manninen ovat tahoillaan olleet kiinnostuneita kertovan runouden mahdollisuuksista.

Erona edelliseen teokseen on myös se, että tämä on tarkemmin teemoiteltu, vaikka teemoiteltu oli aiempikin Titaanien laulu, sitä vain ei sisällysluettelon perusteella pystynyt päättelemään.

Edellisen teoksen tapaan lopussa on kirjailijaesittelyt. Osa kirjailijoista on tunnettuja, osa unohdettuja; mukana on myös vanhoja suomennoksia niin maamme ruotsinkielisiltä runoilijoilta kuin ulkomaisilta kirjailijoiltakin. Olen onnistunut myös selvittämään, missä ilmestyi alun perin Uuno Kailaan hermeettinen "Mysterio", jonka olisin halunnut jo edelliseen kirjaan. Huomautettakoon, että tässä välissä ilmestyi tekemäni valikoima Kailaan kauhurunoja ja -novelleja nimellä Hauta meren alla; "Mysterio"-runoa siinä ei kuitenkaan ole.

Edellisessä teoksessa ei ollut tekijänoikeussyistä yhtään Larin-Kyöstin runoa, tässä niitä on useita. Ehkä vielä saamme kokonaisen teoksen Larin-Kyöstin eksoottisia seikkailu- ja kauhurunoja!

Ja kirjan sisällysluettelo: 

I Historiallista seikkailua

 

Eino Leino: Temppeliherra (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Yrjö Weijola: Nuor' Roland (Nuori Suomi 1895)

Kössi Kaatra: Gamelyn (Rynnäkköön 1924)

Klaus U. Suomela: Ferenike (teoksesta Teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Juhani Suur-Juhola: Aleksanteri Suuri (teoksesta Talven tullessa. Weilin 1911)

Väinö (Kaarle Krohn): Ferencz Renyi (teoksesta Kokoelma suomalaista runoutta. Koonnut A. V. Forsman. Yrjö Weilin 1905)

Kustavi Lounasheimo: Bēda Venerābilis (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922)

Henrik Wrede: Karl Wilhelm Törnegren (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Gustaf Lönnbeck: Sotavanhus pidoissa (teoksesta Kertovaisia runoelmia. Koonnut Kaarle Leopold Krohn. Kansanvalistus-seura 1890; julkaistu nimellä G. Lbk.)

August Strindberg: Eri asein (teoksesta Eri asein. Valikoima runoja. Suom. Aarni Kouta. Otava 1914)

Aino Rännäri: Kuninkaan kartanon lilja (Juttu-Tupa 19/1924)

Oksanen: Koskenlaskijan morsiamet (teoksesta Säkeniä I–II. Edlund 1860, 1868)

Hjalmar Procopé: Kondottieri (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Larin-Kyösti: Viimeinen mauri (teoksesta Ballaadeja. Otava 1913)

Klaus U. Suomela: Mardonios (teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Aleksis Kivi: Atalantta (kirjoitettu 1860-luvulla, julkaistu ensimmäisen Kiven kootuissa teoksissa 1916)

 

II Raamatun henkilöitä

 

Pontus Artti: Eedenin ulkopuolla (Nuori Suomi 1903)

Larin-Kyösti: Elämänpuun neste (teoksesta Ballaadeja ja muita runoja. Otava 1913)

Simo Korpela: Johannes Kastajan Messiasnäky (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Verneri Liinamaa: Pyhän Hubertin tarina (Joulupukki 1953)

Joh. Edv. Leppäkoski: Marttyyrit (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Alkuperäinen julkaisuaika ei tiedossa)

Juhani Suur-Juhola: Simsonin uhka (teoksesta Talven tullessa)

A. Oksanen: Jodokon leipä (teoksesta Säkeniä)

III Sadun mailla

 

Uuno Kailas: Sumurun prinssi (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Aino Rännäri: Tarina yökehrääjästä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Larin-Kyösti: Prinsessa Tähtisilmä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Uuno Kailas: Mestari Amedée (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Jussi (Juhani Aho): Hovin herra (julkaistu teoksessa Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi, hänen täyttäessään kahdeksankymmentä vuotta 9.4.1882; tähän kirjaan otettu teoksesta Kertovaisia runoelmia, Kansanvalistusseura 1890)

Oskar Uotila: Kaarinan veri (teoksessa Oskar Uotilan kootut runoteokset I. Lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Kansa 1911) 

Suonio: Karkuri (teoksesta Suonion runoelmia. Clouberg ja K. 1869)

Henry Wadsworth Longfellow: Excelsior (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Suom. Kai.)

Larin-Kyösti: Kiinalainen uni (Nuori Suomi 1905)

Hjalmar Procopé: Galilealainen yö (suom. Osku Velho, teoksessa Osku Velho: "Umpimähkään": O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Lauri Soini: Kullervo hirsimetsässä (Nuori Suomi 1905)

Vilppu Kaukonen: Imatra (Nuori Suomi 1895)

Eino Leino: Kimmon kosto (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Larin-Kyösti: Lalmantin kotiintulo (teoksesta Ajan käänteessä. Isänmaallisia runoja sekä ballaadeja. Söderström 1899)

Johan Ludvig Runeberg: Epigrammi 24 (suom. Kaarlo Forsman, teoksessa Johan Ludvig Runebergin lyyrillisiä runoelmia, Söderström 1885)

 

IV Merellisiä maisemia

 

Uuno Kailas: Hauta meren alla (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Pekka Punnus: Zanzibarin pirut (Tulenkantajat, no. 3, 1926)

Unto Koskela: Kuollut laiva (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

Mihail Lermontov: Laiva (suom. Knut Karmanne, Hakkapeliitan joulu 1929)

Unto Koskela: Laulu "Amphionista" (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

 

V Kauhua

 

Unto Koskela: Laiva odottaa (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

J. G. Dahlman: Huuto kalmistosta (Sanomia Turusta 12.5.1865)

anonyymi: Selma kuoltuansa kummittelee (Joukahainen no. 9 / 1883)

Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuinka uskoton morsian sai ansaitun palkkansa (julkaistu arkkiveisuna vuonna 1889)

Karl A. Tavaststjerna: "Reqviem supremam..." (Nuori Voima 6–7/1916)

Uuno Kailas: Mysterio (Ruusu-Risti 10/1921)

Larin-Kyösti: Kyöpelin yö (teoksesta Korpinäkyjä. Kertomarunoja. WSOY 1915)

Aino Rännäri: Kummitushäät (Juttu-Tupa 6.9.1924)

Simo Korpela: Ajanhengen mies (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Pulp-saagani sai jatkoa: Pulpografia Erotica

Kansi: Ville Manninen

Julkaisin juuri uuden kirjan. Se tuli Helmivyön kautta, joten periaatteessa se on omakustanne, mutta kuten olen joskus aiemmin täällä sanonut, tietokirjan kohdalla omakustanteen tekeminen ei tunnu ihan niin nololta kuin proosan kohdalla. Ehkä se johtuu siitä, että tiedon jakaminen tuntuu samaan aikaan tärkeämmältä ja vähemmän henkilökohtaiselta kuin esimerkiksi romaani. 

Joku voisi tosin kyseenalaistaa sen, pitikö tätä nimenomaista tietoa jakaa lainkaan. Kyse on siis teoksesta Pulpografia Erotica, joka käsittelee suomeksi 1960-1980-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia seksipokkareita. Siis sellaisia kuin Paheellinen vaimo, Seksiriehaa ja Seksikesä -69. Kuka näistä tarvitsee tietoa? Eikö kioskiporno ole kaikkein huonointa kirjallisuutta mitä on? 

En tiedä, onko se sitä, mutta ainakaan se ei ole tylsintä kirjallisuutta mitä on. Jotkut alan kirjat tietysti ovat, mutta monessa muussakin genressä jotkut kirjat ovat tylsintä kirjallisuutta maailmassa. Vanhat pornokirjat taas ovat usein hyvin camp-henkisiä, suurenneltuja, liioiteltuja, pöljiä, ihmeellisesti kirjoitettuja. Niiden suomennoksista saa outoa trash-henkistä hupia - miten muutenkaan kuin räkäisesti nauraen voi suhtautua pornokirjaan, jossa miehen elimestä puhutaan koko ajan "kikulina"? Tai jossa kerrotaan, että mies harjoittaa seksiä kuin "Melperi lähtisi sotaan"? Tietenkään porno ei tässä kohtaa ole enää kiihottavaa. Sellaisiakin pornokirjoja luin projektini aikana, vaikka ei niin kovin monta kyllä ollut. Myönnän tosin auliisti, että minua on helppo kiihottaa.  

Vanhoissa seksikirjoissa on usein hienosti kuvitetut kannet, 
kuten tässä Robert Bonfilsin kuvittamassa sangen misogynistisessä kannessa
kirjaan, jonka muuten on kirjoittanut Evan Hunter eli Ed McBain salanimellä.

Toisaalta Pulpografia Erotica täydentää aivan eri näkökulmasta sitä kirjallisuuden kenttää, jota olen erikoistunut muutenkin käymään läpi: halpaa käyttökirjallisuutta, kioskikirjallisuutta, pulp fictionia, pois heitettävää viihdettä. Olen aiemmin kirjoittanut dekkareista ja länkkäreistä, ja pornokirjailijoissa oli jonkin verran samoja tekijöitä tai kirjoittajat huseerasivat samoissa lehdissä ja samoissa kirjasarjoissa. Usein pornokirjailijat olivat kuitenkin huonompaa kastia, huonompia kirjoittajia tai huonommalla itsetunnolla varustettuja, eivätkä päässeet syystä tai toisesta käsiksi parempiin diileihin. 

Alallahan on myös omat klassikkonsa, ja vaikuttaa siltä, että jatkuvasti nousee esiin uusia kirjoittajia, joihin kriitikot, harrastajat ja keräilijät kiinnittävät huomiota. Pitkään on tietenkin tiedetty, että dekkariklassikot Lawrence Block ja Donald Westlake kirjoittivat nuorena miehenä seksikirjoja ja joitain on julkaistu uudestaankin; osa Blockin kirjoista on oikeasti hyviä. Scifi-klassikko Robert Silverberg on ehkä omassa luokassaan, ainakin parin lukemani uudelleenjulkaisun perusteella. Hän nivoi kovan toiminnan, kyynisen noir-meiningin ja vähän niljakkaan eli sleazyn pehmoerotiikan yhteen taitavasti. Ylipäätään noir-henkinen kyynisyys sopii hyvin yhteen tämän ajan erotiikan kanssa, ja rikosjuoni ryhdistää lähes mitä tahansa seksikirjaa. 

Viime aikoina esille on noussut myös epäonnisista duunareista noiria kirjoittanut Orrie Hitt, ja esimerkiksi Barry Malzbergin - taas yksi scifi-kirjailija - 60-luvun lopulla kirjoittamia pornokirjoja on julkaistu uudestaan aivan viime vuosina. Dekkaristien Harry Whittingtonin ja Gil Brewerin seksikirjoina ilmestyneitä rikosromaaneja on julkaistu alkuperäisillä nimillään ja niistä on päälle ympätyt seksikohtaukset editoitu pois. Esimerkkejä on paljon, kuten sähkökirjakustantamo Cutting Edgen esiin nostamat March Hastingsin, Bud Cliftonin ja John B. Thompsonin teokset. (On itse asiassa jännää seurata Yhdysvalloissa jatkuvasti laajentuvaa uudelleenjulkaisujen kenttää, kun Suomessa ei harrasteta uudelleenjulkaisuja juuri lainkaan, ei missään genressä. Paitsi äänikirjoina, joina on julkaistu esimerkiksi Eeva Joenpellon teoksia. Ne eivät kuitenkaan ole mitään kadonneita klassikkoja.) 

Cocktail-sarja oli suomenkielisistä seksipokkarisarjoista tärkein,
vaikka kirjat olivat sysirumia. Mark Clementsin Pomon tytär
ei kuulu sarjan parhaisiin kirjoihin, mutta sekin on omalla tavallaan kiinnostava
Mad Men -aikakauden kuvaus.

Pulpografia Erotica liittyy osittain samaan ilmiöön, vaikka onkin tehty Suomessa ja suomeksi. Tiedän, että sille olisi kiinnostusta ulkomailla, mutta en usko, että juuri tästä valikoimasta tekijöitä syntyisi mielekäs kirja amerikkalaisille markkinoille, sillä kioskipornosuomennokset ovat väistämättä vain sattumanvarainen kokoelma, ja merkittävät klassikot puuttuvat lähes tyystin. Tosin näinkin löysin kiinnostavia kirjoja, joista ei ole koskaan aiemmin mitään kirjoitettu: Lester Morrisin Hekumaa (1962) oli tyrmäävän kyyninen noir-kirja, jossa itserakas naistenmies tappaa vahingossa entisen rakastajattarensa, Max Norticin Neitsyt (1969) oli jopa ahdistava kuvaus kahden kansainvälisen naisvakoojan kissa ja hiiri -leikistä, Ralph Hayesin Paheellinen vaimo (en löytänyt tälle alkuperäistä julkaisuvuotta) oli erittäin hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri naisesta, joka yrittää luovia maatilansa hoitamisen ja lainaeriä karhuavien pankinjohtajien välissä. Ja niin edelleen - ällistyttävästi hyviä seksikirjoja löytyi vielä 1970-luvulla julkaistujen joukosta, vaikka yleensä piireissä ajatellaan, että kultakausi päättyi 1960-luvun loppuun, kun mafia otti vallan amerikkalaisesta pornokirjabisneksestä. Tein kirjaan jopa leikkimielisen listauksen parhaista suomeksi ilmestyneistä seksipokkareista. 

Pulpografia Erotican esittelemistä ei ole muuten juuri lainkaan tietoa suomeksi eikä oikeastaan edes englanniksi. Juhani Niemen klassikkoteoksessa Populaarikirjallisuus Suomessa käydään pornoakin läpi, lähinnä paria Cocktail-sarjan kirjaa, mutta teoksen moralisoiva sävy tuntuu vanhentuneelta (joskin välillä myös raikkaalta kriittisyydessään), ja lisäksi kirjassa on virheitä esimerkiksi teosten lähtömaan suhteen. Teuvo Pohjolaisen 1970-luvun alussa ilmestynyt raportti pornografian julkaisemisesta taas on pelkästään akateeminen julkaisu eikä ole yleisesti saatavilla. Melkein kenestäkään Pulpografia Eroticassa käsitellystä kirjailijasta ei ole Wikipedia-hakusanaa eikä paria poikkeusta lukuun ottamatta kenestäkään ole hakusanaa esimerkiksi Twentieth Century Crime and Mystery Writers -teoksessa, joka muutoin on aika arvovaltainen hakuteos englanninkielisestä rikoskirjallisuudesta. Pornokirjailijoista ei ole hakuteoksia, vaikka muutama tärkeä teos aiheesta on ilmestynytkin. Moni niistä keskittyy alkuperäisten kirjojen hienoihin maalattuihin kansikuviin, osa taas pelkästään homo- ja lesbokirjoihin (jotka nekin ovat tärkeä osa tätä alakulttuuria). 

Kansi: Jukka Urho

Toisin sanoen tällaista kirjaa ei ole olemassa edes englanniksi! Eikö se jo ole riittävä syy tehdä aiheesta kirja? Itse asiassa väittäisin, että sellaista teoskokonaisuutta kuin Pulpografia (2000), Kuudestilaukeavat (2004), Pulpografia Britannica (2014), Viidestilaukeavat (2004/2020) ja Pulpografia Erotica ei ole millään kielellä, varsinkaan yhden kirjailijan tekemänä. Saagahan ei ole vielä edes päättynyt: tekeillä ovat vielä käsikirjoitukset Pulpografia 2 (toisin sanoen kirja, jossa lisää amerikkalaisia kioskidekkaristeja), Neljästilaukeavat (leikkisä työnimi teokselle, joka käsittelee englantilaisia länkkärikirjailijoita), Pulpografia Bellica (kirja sotapokkareista) ja Pulpografia Australiensis (eli teos aussipulpista). Näiden laajuutta en osaa vielä sanoa enkä sitä, kuinka tarkkaan teoksissa käsittelen eri kirjailijoita, tärkeintä on että saan ne edes jollain lailla valmiiksi. 

Vielä olisi tekeillä Pulpografia Fennica, jota olen pitkään miettinyt, mutta ehkä liian kunnianhimoisesti, kun olen ajatellut, että se voisi käsitellä koko ilmiötä, eri lehtiä ja kirjasarjoja, kustantajia, kääntäjiä ja kuvittajia myöten. Riittäisikö kuitenkin teos, jossa käsitellään "vain" kirjailijat? Alan kohta 50-vuotiaana tajuta, että aika on rajallista, enkä tee näitä töitä aktiivisesti kuin ehkä 15 vuotta. Pulpografia Erotican tekemiseen meni noin 20 vuotta, tosin välissä oli pitkiä aikoja, jolloin en kirjaa tehnyt. Kiitos Kalevi Kuitusen säätiölle, josta sain kirjan tekemiseen pienen apurahan! 

Pulpografia Erotica on saatavilla verkkokaupoissa: Books on Demandin verkkokaupasta, Booky.fin verkkokaupasta ja Adlibriksen verkkokaupasta sekä muista. Tässä vielä Helmivyön sivu.