Kosti Koskisen hieno näyttely Rauman taidemuseossa

Kuten tiedetään, vetämäni pienkustantamo on juuri julkaissut raumalaisen kuvataiteilijan Kosti Koskisen (1905-1983) ainoaksi jääneen proosateoksen Ihmeellinen kuherruskuukausi. Se ilmestyi alun perin WSOY:n kustantamana vuonna 1930 ja oli yksi viimeisiä 1920-luvun kauhubuumin teoksia (sen jälkeen isoilta kustantamoilta tuli käytännössä vain Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, 1934). Koskisen kirja on ollut täysin unohdettu, osittain siksi, että se näyttää ja kuulostaa harmittomalta romanttiselta hupailulta eikä mikään itse teoksessa viittaa siihen, että se olisi kauhua tai edes jännitystä. Lisäksi arvelen, että teoksen painoksesta suuri osa on makuloitu, koska kirjaa ei ole myyty; siitä ei löydy edes yhtään aikalaisarvostelua Arvostelevan kirjaluettelon lyhyen tekstin lisäksi. Uudemmistakin arvioista yksi harvoja on bloggaaja Mikael Luovan kirjoitus täällä.  

Alkuperäinen kansi,
jossa on mahdollisesti 
Koskisen oma maalaus. 

Ilman Boris Hurttaa (jonka liian varhainen kuolema on ollut tämän kevään surullisimpia uutisia) kukaan ei tietäisi Kosti Koskisen ainoasta kirjasta mitään. (Tosin olisin itse todennäköisesti hänet nostanut esille kauhukirjallisuuden historiassani, koska aikeissani oli joka tapauksessa käydä läpi Arvostelevat kirjaluettelot.) Hurtta osti kirjan sattumalta, tietämättä siitä etukäteen mitään, ja ällistyttyään sen vahvoista ja absurdeista kauhujutuista kirjoitti siitä Porttiin artikkelin vuonna 2007. Sen ansiosta moni alan keräilijä on herännyt etsimään teosta, usein sitä kuitenkaan löytämättä (Planeetta-divarit on näköjään myynyt kirjan kahdellatoista eurolla saatuaan sen ns. Wernerin helmistä eli WSOY:n varaston inventaariotyhjennyksistä; tämän kuultuaan Hurtta sanoi, että hän olisi maksanut kirjasta epäröimättä sata euroa). 

Mutta kuten sanottu, teoksen uusi laitos helposti saatavilla mistä tahansa verkkokaupasta, esimerkiksi täältä. Books on Demandin verkkokaupan sivu löytyy täältä (jos haluaa tukea pienkustantajaa, ostaa BoD:sta, koska sitä kautta kustantaja saa enemmän provikkaa). Lisäksi uusintalaitoksessa on ylimääräisiä novelleja, neljä eri lehdissä 1920-luvulla julkaistua sekä yksi aiemmin julkaisematon. Juuri tällä tavalla tehtynä uusintalaitokset ovat yksi hienoimpia kustantamisen muotoja, ja olen todella onnellinen, että sain tehdä tämän juuri näin. Pari detaljia: uuden kannen on tehnyt raumalainen taiteilija Susanna Liikala ja kirja on vanhan mustaselkäisen Sapo-sarjan kirjan kokoinen. Harmillisesti tajusin vasta jälkeenpäin, että selänkin olisi voinut tehdä niin kuin vanhat mustaselkäiset: kirjailijan sukunimi kursivoidulla gemenalla ja teoksen nimi kursivoidulla versaalilla, kummatkin haalealla keltaisella. Toivottavasti idea välittyy näinkin! Kirjalle otettiin alaotsikko Koskisen arkistosta, alkuperäisellä teoksella kun ei ole selittävää otsikointia. 

Kosti Koskisen arkistosta, jota Rauman taidemuseo hallinnoi, löytyy tieto, että Koskinen lähetti Ihmeellisen kuherruskuukauden kustantaneelle WSOY:lle toisenkin novellikokoelman, nimeltään "Salaperäinen vainooja". Käsikirjoitus kävi WSOY:lla kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla se hylättiin. Mielessäni väijyy ajatus, että toisen novellikokoelman voisi rekonstruoida Koskisen arkistosta löytyvien tekstien perusteella. Olen aivan varma, että Koskinen olisi saanut kirjansa julkaistua, jos hän olisi lähettänyt sen jollekin muulle kustantajalle ja ehkä madaltanut omaa kynnystään. Varsinkin 1940-luvun lopulla Suomessa toimi toistakymmentä viihdekustantamoa, jotka julkaisivat kaiken, minkä käsiinsä saivat. (Lisäksi kaikki, mitä julkaistiin, myös meni kaupaksi - kansan tarve lukea viihdettä, unohtaa juuri loppunut toinen maailmansota, oli suuri.)  On sääli, että Koskinen ei syystä tai toisesta tullut tällaista ajatelleeksi. Tietysti edelleenkin on olemassa sitä ajattelua, että kun kerran on yhden kustantamon kirjailija, on pakko saada aina olla juuri sen kustantamon kirjailija (kustantamojen vaihtaminenhan on suosittujen kirjailijoiden kohdalla aiemmin ollut iso uutinen). 

Koskisen myöhäinen omakuva.

Koskinen oli kuitenkin tunnetuin nimenomaan kuvataiteilijana. Tiesin kyllä hänen nimensä jo ennen kuin Hurtta alkoi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta puhua, ja viittaan lyhyesti hänen kuvataiteeseensa Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjassani. Lisäksi olin lukenut Henna Paunun noin 15 vuotta sitten tekemän näyttelyn oheiskirjasen Väri elää varjossa ja käyttänyt sitä lähteenä. Siinä on monia kuvia Koskisen mainioista maalauksista ja muista töistä. (Paunun kirjanen löytyy ainakin täältä.)

Mutta en olisi arvannut, että Koskinen oli näin hieno ja kiinnostava taiteilija kuin mitä paljastuu Rauman taidemuseossa olevasta näyttelystä! Näyttely on tällä hetkellä koronan takia tietenkin kiinni, ja itsekin näin sen hiihtolomaviikolla viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä niin että olin varannut ajan etukäteen ja olin museon ainoa kävijä vanhahkon pariskunnan lisäksi (ja kiersimme myös näyttelyä eri aikaan). 

Koskiselle tyypillinen
Pohjankadun katunäkymä.

Näyttely on tehty huolellisesti ja ajatuksella, ja se piirtää hienon ja varmasti mahdollisimman täyden kuvan Koskisesta taiteilijana ja ihmisenä ja läpi käydään hänen kaikki tyylivaiheensa impressionimista, jälki-impressionismista ja ekspressionismista aina pop- ja dadahenkiseen kollaasiin. Museon intendentti Heta Kaisto ja muut museon työntekijät ovat tehneet suuren työn. 

Näyttelyssä ei nähdä pelkästään Koskisen töitä, vaan niitä kommentoivat tai täydentävät usean nykytaiteilijan tekemät uudet teokset - ja nekään eivät ole "pelkkää" kuvataidetta, vaan myös äänitaidetta (esimerkiksi raumalaisten taiteilijoiden yhdessä lukema "Kadunmiehen päiväkirja", jota Koskinen piti 1970-luvulla, tai Taavi Heikkilän kirjoittama uusi runo, joka on saanut innoitusta Koskisen tekemistä sana- ja asialistauksista). On todella sääli, jos museota ei voida maaliskuun jälkeen avata ja näyttely jää näkemättä - toukokuussa on kuitenkin varattu alkavaksi uusi näyttely. 

Koskisen kuvataide on näyttelyssä ryhmitelty eri osioihin ja sitä on rytmitetty otteilla Koskisen muusta toiminnasta. Hänen laajasta arkistostaan on nostettu esille kaikenlaista efemeraa: ostoskuitteja, todistuksia, pieniä nopeasti tehtyjä luonnoksia. Otteissa näkyy se, että Koskinen kamppaili elantonsa eteen: sen lisäksi, että hän teki kuvataidetta, hän toimi elokuvateatteri- ja ravintolamuusikkona ja kirjoitti lehtijuttuja, vielä myöhäisellä iällään (ilmeisesti saamatta julki mitään). Lisäksi hän toimi kuvataiteen opettajana. Koskinen myös maalasi sodan jälkeen kymmenittäin versioita Rauman Pohjankadun katumaisemasta: niitä oli helppo myydä paikallisille. 

Todella hieno olikin huone, johon oli koottu Koskisen tekemiä Rauma-aiheita, näkymiä kaupungilta, satamasta ja tehtaista. Värikylläisten ja impressionististen taulujen taustalla oli vahvalla sinisellä maalattu seinä, joka korosti maalauksia upeasti. Koskisen muotokuvia oli myös yksi seinällinen, ja niissäkin on oma kiinnostava tunnelmansa, vaikka ne eivät selvästikään olleet parasta Koskista (ja häntä ilmeisesti kritisoitiinkin siitä, etteivät hänen muotokuvansa ole kovin näköisiä). 

Varhainen värikokeilu. 

Pidin tavattomasti myös museon yläkerrassa olevista suurista, värikylläisistä töistä. Näistä esimerkiksi 1960-luvun alussa seurakunnalle tehty, mutta lunastamatta jäänyt "Exodus" oli erityisen hieno. (Tässä Instagramissa postaamani kuvasarja siitä.) Harmi, että Rauman kaupunginkirjastolle samoihin aikoihin tehtyä seinämaalausta ei saatu näyttelyyn; se on kuulemma jossain kaupungin varastossa. 

Erityisen kiinnostavia olivat 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt kollaasit, jotka lievästä 1920-lukulaisuudestaan huolimatta osoittivat, että Koskinen oli vielä vanhoillakin päivillään halukas uudistumaan. Työt sykkivät synkkää tunnelmaa ja kertovat, että taiteilija oli kiinnostunut makaabereista aiheista koko ikänsä. Esimerkiksi "Kummitustalo" (1970) olisi hyvin voinut toimia Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen kansikuvana! 

Kummitustalo (1970).

Jännittävän hetken koin, kun kävin näyttelyn jälkeen Vanhan Rauman läheisellä Torin Kymppi -kirppiksellä ja siellä oli myytävänä yksi Koskisen kollaasi! Se oli tosin jo varattu jollekulle, ja ehkä sen hinta olisi omalle budjettille ollut liian korkea, joskin teos oli melko huonossa kunnossa. (Kuva ohessa.) Satun muuten tietämään, että taidemuseon näyttelyssä on yksi työ, joka ostettiin museolle kirppikseltä viime syksynä, mikä kertoo siitä, että paljon kiinnostavaa taidehistoriaa on edelleen piilossa ihmisten kodeissa ja varastoissa ja päätyy myyntiin jos on päätyäkseen. 

Minut luonnollisesti mainittiin näyttelyn kiitoksissa, kun toimitin ja julkaisin Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen (sitä on myynnissä museossa), mutta erittäin kaunis teko oli omistaa näyttely Boris Hurtalle, jonka tapaturminen kuolema tapahtui vain vähän ennen näyttelyn aukeamista helmikuussa.

Seksipokkarit ja lesbonaisten lukijakokemukset

Naistenpäivän kunniaksi lesbopokkareita koskeva pätkä tulevan kirjani Pulpografia Erotica johdantoartikkelista. Teos johdattelee lähinnä amerikkalaisten seksipokkarien outoon ja sekavaan maailmaan ja sisältää kirjoittajaesittelyt useasta kymmenestä kirjailijasta, joiden teoksia on suomennettu 1960- ja 1970-luvuilla. (Pari on 1980-luvun puolelta.) Kuten nimi kertoo, Pulpografia Erotica on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografia (2000) ja sen jatko-osalle Pulpografia Britannica (2014). Olen päättänyt saada keskeneräiset kioskikirjallisuushakuteokseni valmiiksi muutaman seuraavan vuoden sisällä, vaikka välillä tuntuu, että aika on ajanut tematiikan ohitse. 

Seksipokkareilla oli poliittista ulottuvuutta, jota ei helposti tule ajatelleeksi. Esimerkiksi afroamerikkalainen feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 1960-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja lesbokuvauksia sisältäviä kirjoja pehmopornofantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää. 1950-luvun Yhdysvallat oli kuitenkin vanhoillinen ja ahdasmielinen maa, jossa homoja voitiin erottaa valtion työpaikoista vain, koska heitä saatettiin kiristää. Kaapista tuleminen ei ollut mahdollista. 

Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin Summer Camp. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa muun muassa March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia (toisin sanoen Lawrence Blockia). Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä Allegra sanoi kavahtaneensa, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegra oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin ”unnatural”, ”strange” tai ”perverted”. Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.

Samantyyppisistä kokemuksista on kertonut myös kirjailija Ann Bannon, jonka oikea nimi on Ann Weldy. Vuonna 1932 syntynyt Bannon tunnetaan varsinkin lesbopiireissä hyvin vuosina 1957–1962 kirjoittamastaan Beebo Brinker -sarjasta, jossa hän kuvaa neljän nuoren naisen elämää sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa. Bannonin kirjat, jotka julkaisi suuri pokkarikustantamo Fawcett, poikkesivat monista muista ajan lesbokirjoista siinä, että niissä päähenkilöille kävi hyvin ja he onnistuivat elämään sellaista elämää kuin halusivatkin, toisin sanoen suhteessa toisen naisen kanssa. Bannon ei siis joutunut samaan tilanteeseen kuin saman sukupolven toinen lesbokirjailija, Vin Packer, joka oli 1950-luvun alussa joutunut päättämään omat lesbokirjansa synkeissä sävyissä, ettei häntä ja kustantajaa päästäisi syyttämään moraalittomuudesta.

Ann Bannon on haastatteluissa, esimerkiksi Andrew Netten toimittamassa artikkelikokoelmassa Beat Girls, Love Tribes and Real Cool Cats (2016), kertonut siitä, miten nimenomaan kioskipokkarit tarjosivat hänelle mahdollisuuden kirjoittaa omasta seksuaalisuudestaan ja hänen lukijoilleen mahdollisuuden lukea toisten lesbonaisten elämästä. Bannonin ja muiden lesbokirjat kertoivat lukijoille, etteivät he olleet yksin, että oli muitakin lesboja. Bannoninkaan tapauksessa elämä ei ollut yksinkertaista: hän oli kirjoja kirjoittaessaan naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta eikä hänen miehensä hyväksynyt hänen kirjojaan (palkkioshekit kuulemma kelpasivat). Bannon kuitenkin päätti kestää siihen asti, että lapset kasvaisivat isoiksi. Bannon on itsekin kertonut, että olisi tarvinnut opaskirjaa omaan lesbouteen. Hän ja miehensä erosivatkin 1980-luvulla, jolloin uudet lesbokustantamot julkaisivat Bannonin romaaneja uudestaan. Niistä on ilmestynyt useita uusintapainoksia myöhemminkin.

Allegran ja Bannonin kertomukset ovat kiinnostavia esimerkkejä siitä, että 1950- ja 1960-lukujen erotiikka ja pornografia ovat olleet tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo tajunneensa, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta silti hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 1970-luvulla alkoi ilmestyä enemmän lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, ”oikeaa” lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen useimmiten heteromiesten kirjoittamiin (ja myös heille kirjoitettuihin) kirjoihin. Yhtenä muutoksen airuena on nähty niin sanotut Stonewallin mellakat vuonna 1969, joita on usein pidetty homojen kansalaisoikeusliikkeen lähtöliikkeenä. Muutos oli kuitenkin myös alan sisäinen, kuten aiemmin on huomattu: kirjailijat, jotka olivat usein itsekin homoseksuaaleja tai muuten seksuaalisesti liberaaleja, saivat kustantajansa avaamaan uusia linjoja.