Pulpografian poistettu liite

Kuten edellisessä merkinnässä kirjoitin, olen Facebook-tauolla pystynyt käymään läpi joitain keskeneräisiä kirjaprojektejani ja edistämään niitä. Yksi, jota aloin tällä viikolla käydä läpi, on alkuperäisen vuonna 2000 ilmestyneen Pulpografian suora jatko-osa, jossa esittelen sellaisia amerikkalaisia rikoskirjailijoita, joiden tekstejä on suomeksi ilmestynyt kioskipokkareina tai novelleina. Tiedän tiedän, ei kuulosta enää kauhean hohdokkaalta, mutta en osaa jättää teosta keskenkään, kun olen sen eteen kuitenkin jo nähnyt paljon vaivaa. 

Tässä joka tapauksessa (pitkään luonnoksena blogissa roikkunut) pätkä alkuperäisen Pulpografian käsikirjoituksesta, jota valmiissa teoksessa ei kuitenkaan nähty: kaksi liitettä, joissa olisin esitellyt aiheeseen liittyviä tekijöitä, joista ei ole omaa hakusanaa varsinaisessa tekstissä, ensiksi kirjailijoita, sitten kuvittajia. Ensimmäisessä tässä olevassa liitteessä oli tarkoitus esitellä tunnettuja kirjailijoita, jotka olivat myös tai ennen kaikkea pulp-kirjailijoita, toisessa oli tarkoitus esitellä kuvittajia. Tämä liittyi siihen, että Seikkailujen Maailma -lehdessä julkaistiin paljon alkuperäisiä pulp-lehtien kuvituksia, ja niistä taas ei kukaan Suomessa tiedä juuri mitään, joten ajattelin, että tällainen liite olisi tarpeellinen. Se jäi sitten kuitenkin tekemättä. Tässä mainitun Amos Sewellin lisäksi Seikkailujen Maailmassa oli paljon Monroe Eisenbergin kuvituksia. 

Osiossa olisi tietysti pitänyt esitellä pulp-lehtien kuvittajien lisäksi myös pokkarien kansikuvittajia (Robert McGinnis, Barye Phillips jne.), mutta siihen minulla ei olisi ollut ammattitaitoa enkä tiedä, mistä olisin tuolloin 20 vuotta sitten tietoa kaivanut. Nythän sitä löytää netistä helposti. On silti sääli, että Jukka Murtosaaren kirja kioskipokkarien kansikuvittajista jäi kesken hänen liian varhaisen kuolemansa takia. On mahdollista, että Helmivyöltä ilmestyy jossain vaiheessa jotain Murtosaaren tutkimuksiin liittyvää tai jokin alkuperäisteos pokkarien kansista. 

Sen verran vielä, että Pulpografian liitteistä numero 1 luettelee parhaat kioskidekkarisuomennokset ja liite 2 amerikkalaiset kioskidekkaristit, joilta ei ole suomennoksia. Liite 3 esittelee englantilaisia ja australialaisia pokkaristeja, joilta on suomennoksia (Peter Cheyney, Carter Brown, Peter Flynn jne.). Englantilaisista kirjailijoista teinkin oman hakuteoksen Pulpografia Britannican vuonna 2014. Australialaisista haluaisin vielä tehdä oman kirjan, mutta missä laajuudessa ja ennen kaikkea koska, se on vielä epäselvää.   

Liite 3: Kuuluisia kirjailijoita

Olen koonnut seuraavaan listan kirjailijoista, jotka ovat suomennostensa perusteella tunnettuja jollain muulla kirjallisuuden alalla, mutta jotka ovat kirjoittaneet pulp-tyyppisiin julkaisuihin.

Edgar Rice Burroughs (1875-1950) on yksi maailman tunnetuimpia ja luetuimpia kirjailijoita, jonka suosio ei näytä hiipuvan. Yleensä unohdetaan, että Burroughs oli alunperin pulp-kirjailija ja että hänen keskeiset teoksensa Tarzaneita myöten ilmestyivät jatkokertomuksina pulp-lehdissä. [Burroughsista eli ERB:stä olisi hyvin voinut kirjoittaa enemmänkin tässä kohtaa, mutta olen hänestä sittemmin kirjoittanut useita eri juttuja, ja tekstejä löytää esim. kirjasta Kovaa kyytiä ja kaunokaisia.]

William S. Burroughs (1914-1997) on modernin ja postmodernin amerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, kiistelty, mutta tunnustettu kirjoittaja, jonka cut-up -nimellä tunnettu tekniikka on tuottanut erikoisia, mutta usein kiinnostavia teoksia. Burroughsin esikoisteos, joka on suomennettu nimellä Nisti, ilmestyi nimellä William Lee pokkarikustantamo Acen tuotantona vuonna 1953 - kirja oli ns. double edition ja sen toinen puolisko oli Maurice Helbrantin kirjoittama Narcotic Agent, joka kertoi poliisin huumeiden vastaisesta työstä. Acen oli alunperin määrä julkaista myös Jack Kerouacin Matkalla, mutta Acen kustantajan Carl Solomonin ja Kerouacin välille tuli ristiriitoja ja Matkalla-kirjasta tuli lopulta kovakantinen teos. [Toisaalla, esim. tässä linkissä, sanotaan, että Solomon hylkäsi Matkalla-kirjan saman tien, koska käsikirjoitus tuli kustantajalle isona paperirullana, jollaiselle Kerouac oli sen alun perinkin kirjoittanut. Kerouacia julkaisi myöhemmin toinen pokkarikustantamo, Avon, joka julkaisi  Tristessa-pienoisromaanin vuonna 1960.]

L. Ron Hubbard on monille tuttu ainoastaan dianetiikan nimellä tunnetun psykoterapeuttisen kultin perustajana ja näin skientologien kiistellyn uskonnon isänä. Hubbard kirjoitti Dianetiikka-kirjansa vuonna 1950; sitä ennen hän oli tullut tunnetuksi pulp-lehtien perin tuotteliaana ja monipuolisena avustajana. Ja ilmestyiväthän Dianetiikan perustekstit scifi-lehti Astoundingissa alun perin! Lehdet, joissa on Hubbardin novelleja, ovat Yhdysvalloissa kerätyimpien ja hinnakkaimpien joukoissa. Hubbard julkaisi mm. sellaisissa lehdissä kuin Astounding, Unknown, Adventure Novels, Top-Notch, Thrilling Adventures, Romantic Range, Cowboy Stories, Western Story Magazine, Five Novels Monthly ja Argosy. Listasta - joka Hubbardin tuotteliaisuuteen nähden on ilmeisesti lyhyt - käy hyvin ilmi, että Hubbard kirjoitti mitä tahansa, scifistä ja kauhusta länkkäreihin ja seikkailutarinoihin. Hubbardin elämä olikin ollut seikkailullista: hän oli jo 18-vuotiaana kiertänyt koko maapallon ja hän tunsi henkilökohtaisesti monia eksoottisia paikkoja, joihin hänen novellensa sijoittuivat. [Nyttemmin olen käsittänyt, että Hubbardin väitteet maailmanympärimatkoistaan on kyseenalaistettu. Todennäköisesti hän ei kiertänyt maapalloa.]

Louis L'Amour (1908-1988) oli 1900-luvun suosituin lännenkirjailija, jolta on suomennettu melkein koko hänen suunnaton romaanituotantonsa. L'Amour kirjoitti myös rikoskirjallisuutta: Black Maskissa hän julkaisi yhden novellin vuonna 1949 ja kourallisen Kip Morgan -tarinoita eri lehdissä vuosina 1947-1953. Kip Morgan on utelias tyyppi, joka kantaa 380-kaliiperista Coltia mukanaan siltä varalta, että sille olisi käyttöä. Morgan-tarinoita ei tietääkseni ole koottu antologioihin. [Myöhemmin L'Amourin rikos- ja jännitysnovelleista on tullut ainakin tällainen kokoelma.]

Horace McCoy

[tätä tekstiä en tuolloin kirjoittanut, mutta tarkoitus oli mainita, että Ammutaanhan hevosiakin -romaanin kyyninen kirjoittaja oli aloittanut uransa Black Maskissa ja oli yksi ns. Cap Shawin pojista, toisin sanoen lehden legendaarisen päätoimittajan suojateista, ja hän kirjoitti myös muihin pulp-lehtiin (tässä linkki hänestä); McCoylta on suomennettu myös toinen romaani, Tapahtui Hollywoodissa (I Should Have Stayed Home, 1938, suom. 1944) 

B. Traven on kirjallisuudenhistorian yksi salaperäisimpiä hahmoja: hänestä ei tiedetä paljon mitään, edes hänen oikeata nimeään. Hän kirjoitti ennen toista maailmansotaa tärkeimmät romaaninsa, mm. Sierra Madren aarteen (1927) ja monta Meksiko-aiheista proletariaattiromaania. Traven palasi kirjallisuuden pariin vielä 1950- ja 1960-luvuilla ns. digest-lehdissä; novelli "Effective Medicine" on julkaistu Maxim Jakubowskin toimittamassa antologiassa The Mammoth Book of Pulp Fiction. Se oli alun perin ilmestynyt Manhunt-lehdessä vuonna 1954. [Tässä en jostain syystä olisi maininnut Travenin novellikokoelmaa Stories by the Man Nobody Knows. Sen julkaisi Regency-niminen pokkarikustantamo vuonna 1961. En ole aivan varma, ovatko novellit vanhempia tekstejä, jotka on vain koottu samoihin kansiin. Nykyään arvellaan, että Travenin oikea nimi oli Ret Marut, jonka oikea nimi taas oli Otto Feige. Totuutta tuskin enää saadaan selville.]

Tennessee Williams (1911-1983) on amerikkalaisen kirjallisuuden tärkeimpiä draamakirjailijoita, jonka kuuluisia teoksia ovat mm. Kissa kuumalla katolla (1955) ja Lasinen eläintarha (1945). Häneltä on suomennettu lyhyt proosateos Mrs. Williamsin Rooman-kevät (1950). Williams aloitti kirjailijanuransa kuitenkin Weird Tales -lehdessä lokakuussa 1928. 16-vuotiaana kirjoitettu novelli "The Vengeance of Nitocris" ilmestyi Williamsin oikealla nimellä Thomas Lanier Williams. Sittemmin novelli on julkaistu uudelleen mm. Tony Goodstonen antologiassa The Pulps (1970).

Liite 6: Kuvittajat

Pulp-lehtien kuvittajat ovat Yhdysvalloissa tällä hetkellä kuumaa kamaa, usein huomattavasti kuumempia kuin kirjailijat. Joitain kuvittajia on päässyt Suomeenkin asti, lähinnä Seikkailujen Maailmassa, mutta myös Ilmarisen lehdissä, joissa oli 50-luvun lopulla joitain Weird Talesin kuvituksia. Seuraavassa on tietoa niistä kuvittajista, jotka on tässä teoksessa mainittu.

Amos Sewell (1901–1983) toimi Popular Publicationsin kuvittajana ja teki töitä eritoten Horror Stories-, Terror Tales- ja Dime Mystery Book -lehdissä. Sewell erikoistui lehtien luonteen mukaisesti rajuihin kauhunäkyihin, joissa viattoman näköiset naiset ovat juuri joutumassa teloittajien, kiduttajien tai mielipuolisten raiskaajien silpomiksi. Siksi olikin yllätys, että kun Sewell vuonna 1937 siirtyi Saturday Evening Postiin, hän tuli tunnetuksi nimenomaan rauhallisten maaseutunäkymien ja lapsikuvien tekijänä. [Tämän enempää en tosiaan tuolloin kirjoittanut.]

Mies oli käyttämättä Facebookia kahden kuukauden ajan - tuloksena uskomaton muodonmuutos!

Olen tänä keväänä tehnyt ihmiskoetta: en ole käyttänyt tai ainakin olen koettanut olla käyttämättä Facebookia yli kahden kuukauden ajan. Sitä ennen olin niin tarmokas somettaja, että monet naureskelivat minulle: "Sulla on aika paljon asiaa", "Aina kun tulen Facebookiin, näen vain Jurin ja XXX:n päivityksiä" (tästä on kyllä jo vuosia), "Miten sä ehdit tekemään mitään muuta?" ja niin edelleen. En tiedä, oliko kyse suoranaisesta addiktiosta, mutta facebookkaamisen lopettaminen tuntui jännittävältä ja ristiriitaiselta. 

Miksi sitten lopetin? Siihen oli monia syitä ja lisäksi lopettamisesta oli monia seurauksia. Koetan niitä seuraavassa vähän avata. 

Minulla on ollut univaikeuksia jo pitkään, itse asiassa useita vuosia. Joskus en saa illalla nukahdettua, joskus taas herään aamuyöllä enkä saa uudestaan unen päästä kiinni. Tässä on monia tekijöitä, joista ääni- ja kosketusherkkyys ovat vain joitain yksittäisiä. (Ja ennen kuin joku ehtii kysyä, meillä on makuuhuoneessa pimennysverhot ja luen aina kirjaa ennen kuin rupean nukkumaan. Vaimo käyttää kuorsausliuskoja ja olemme nyt koettaneet pitää makuuhuonetta viileämpänä, mistä vaimo tosin vähän kärsii.) 

Olen käyttänyt paljon Zopinoxia, josta ei tunnu olevan kauheasti haittoja, paitsi aamuisin paha maku suussa, hikoilua ja lievää kärttyisyyttä (no, olihan siinä niitä). Olen joka tapauksessa pärjännyt puolikkaalla pillerillä melkein koko ajan kaikkien näiden vuosien ajan (jossain haastattelussa joku nainen sanoi, että ottaa viisi Zopinoxia että saa nukuttua!). Lääkäri oli kuitenkin Zopinoxin käytöstä sen verran huolissaan ("haluatko dementoitua ennen vaimoasi?"), että määräsi minulle Mirtatsapiinia. Olin sitä aiemmin käyttänyt kerran, mutta kokenut vaikutukset sen verran epämiellyttäväksi, että olin vienyt lääkkeen takaisin apteekkiin. Nyt uskoin - tai ainakin halusin uskoa - lääkäriä, joka sanoi, että lääkkeen vaikutukset tasaantuvat ennen pitkää. Lisäksi eräs dj-hommia tekevä ystäväni oli kertonut, että hän saa aamuöisin nukuttua Mirtatsapiinin neljänneksellä. Juuri sellaista annosta lääkäri minullekin suositteli, joten hankin pillerinpuolittajan. Toimihan se. Muistan, että ensimmäisenä yönä - oli viikonloppu ja sai nukkua pitkään - nukuin todella sikeästi. Heräsin aamulla tyytyväisen raukeana - mutta raukeus ei koskaan lakannut. Se vain jatkui ja jatkui. 

Kestin vain muutaman yön. Koin oloni koko ajan täysin masentuneeksi, kaikki tuntui turhalta. Tiedän, että tämä on Mirtatsapiinin normaali sivuvaikutus (kysehän on masennuslääkkeestä, joilla on usein juuri tällainen vaikutus ennen kuin lääke lopullisesti alkaa vaikuttaa), mutta en yksinkertaisesti kestänyt sitä. Jonkinlainen päätepiste tuli, kun minun olisi pitänyt lähteä lääkärin niin ikään määräämään uniapneatestiin. Sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt menemään sairaalaan. Sain sentään soitettua sinne ja peruttua opastuksen. (Tällä hetkellä odottelen uutta aikaa, joka on toukokuussa.) 

Silloin viimeistään tuli olo, että asialle pitää tehdä jotain. Mietin, mitä elämässäni on liikaa, ja päätin, että voisin kokeilla olla ilman sosiaalista mediaa, varsinkin Facebookia. (Twitteristä olen häipynyt jo vuosia sitten, samoin LinkedInistä. Ilmankos tunnettuuteni on laskenut.) Samana iltana, kohtauksesta selvittyäni, olin räpläämättä kännykkää, ja kävin myös pitkähköllä kävelyllä. Nukuin hyvin ilman unilääkettä. Olin saman tien paremmalla tuulella, oli kuin en olisi koskaan tuntenutkaan niitä turhuuden ja olemattomuuden tunteita, joista olin muutaman päivän ajan kärsinyt. 

Päätin jatkaa kokeilua, tosin kirjoitin asiasta Facebookiin (pyysin ihmisiä olemaan kommentoimatta päivitystä, ettei minun tarvitsisi miettiä, mitähän joku nyt taas sanoo). Facebookin lopettaminen ei muuten ole aivan helppoa, jos on esimerkiksi joidenkin ryhmien ylläpitäjä - siihen työhön piti löytää sijaiset. Onneksi se sujui vaivattomasti. Lisäksi minun piti tehdä kustantamolleni Helmivyölle ajoitettua päivityksiä, kun uusia kirjoja ilmestyi alkukeväällä niin paljon. 

Aloitin myös päiväkirjan. Olin kyllä tiennyt ennenkin, että moni kirjoittaa huolensa ja mietteensä ylös ennen nukkumaanmenoa, mutta en ollut koskaan kokeillut sitä. Sattumalta juuri näihin aikoihin huomasin Facebookissa, kun eräs tuttu kirjoitti tekevänsä juuri näin: vartti kirjoittamista päivässä ja uni maistuu. Päätin kokeilla samaa ja se toimi. Olenkin jatkanut päiväkirjan pitämistä koko tämän kahden kuukauden ajan (olen kirjoittanut käsin ja huomannut, että käsialani on nykyään aivan karmea). En ole juuri heräillyt pohtimaan keskeneräisiä työasioita, ja olen onnistunut yöllä herätessänikin pitämään ajatukseni aisoissa ja nukahtamaan uudestaan ilman unilääkettä. 

En ole aivan johdonmukaisesti pitänyt kiinni facebookittomuudesta. Kun Boris Hurtta kuoli tapaturmaisesti helmikuun alussa, katkaisin lakkoni ja tein aiheesta päivityksen, sen verran tärkeältä asialta suurmiehen kuolema tuntui. Pari kertaa olen tehnyt Helmivyön päivityksiä, jonkun kerran tein pari muuta työaiheista päivitystä. Nyt olen viikon ajan tehnyt muutamia päivityksiä parissa työhön liittyvässä ryhmässä, mutta en ole osallistunut keskusteluihin enkä varsinkaan ole tehnyt omia päivityksiä. 

Yhden asian olen selvästi huomannut: olen ollut paljon vähemmän väsyneempi kuin aiemmin. Talvella saatoin normaalin työpäivän jälkeen olla aivan poikki, ja minun on pitänyt maata sohvalla puoli tuntia ennen kuin olen esimerkiksi jaksanut tehdä ruokaa perheelle. Ihan kuin happi olisi loppunut. Tämä katkesi kuin veitsellä leikaten samalla kun lopetin Facebookin. Nyt on helppo uskoa, että jokainen kiihkeä ketju, johon on osallistunut useilla kommenteilla, vie ihmisestä puhdin pois. Miten te jaksatte, tekee mieli kysyä. Oikeastaan koko Facebookin ajatus tuntuu nyt täysin uuvuttavalta: koko ajan pitää olla varuillaan, koska tahansa voi mennä ohi joku tärkeä keskustelu tai linkki tai bloggaus ja koska tahansa pitää olla valmis sanomaan mielipiteensä jostain kulloinkin tärkeästä asiasta ja koska tahansa pitää pystyä jakamaan jokin hauska meemi tai kuva. Nyt tuntuu siltä, etten enää jaksaisi. Tai edes viitsisi. Asia tuntuu täysin yhdentekevältä. 

Toki voi sanoa, että omaa Facebookin käyttöään voi rajoittaa. Ei ole pakko olla jotain mieltä jostain eikä mielipidettään tarvitse toitottaa julki. Tämä on totta kai totta, mutta Facebookissa on jotain syvästi addiktoivaa, joka korostaa juuri tähän liittyviä haitallisia piirteitä, varsinkin kun uskon, että saisin ADHD-diagnoosin (yhdellä perheenjäsenelläni on diagnosoitu ADHD, ja luulen, että piirre kulkee suvussa). Jokin uutisvirrassa pakottaa ottamaan kantaa, puhumaan silloinkin kun ei tarvitsisi. Facebookin addiktoivat piirteet - tykkäykset, kommentien, kommentien tykkäykset, reaktionappulat - ovat todella koukuttavia, ja olen kateellinen ihmiselle, joka pystyy sanomaan, ettei niistä välitä. 

Pystyin todella hyvin keskittymään töihini ensimmäisen kuukauden ajan. Kirjoitin suuren osan tulevaa kirjaani Pulpografia Eroticaa, ja kun luin siihen liittyviä hakuteoksia, sain idean käydä läpi toista keskeneräistä samanaiheista teosta, ja muokkasinkin sen johdantoartikkelia ja sain myös järjesteltyä käsikirjoitusta järkevämpään suuntaan. Lisäksi pystyin edistämään joitain muita Helmivyölle suunnittelemiani keskeneräisiä opuksia. Tajusin olevani onnellinen, kun saan puuhailla tällaista kaukana maailman kuohuista. Ei tarvinnut olla mitään mieltä mistään. 

Nyttemmin keskeneräisiä ja vähän hankaliakin töitä on kertynyt niin, että univaikeudet ovat tulleet takaisin. Teen aivan liikaa erilaisia hommia, se ei voi olla näkymättä muussa olossani. Olen koettanut pitää työpäivät järkevän kokoisina enkä juuri tee ilta- tai viikonlopputöitä, mutta Luojan kiitos, olen osannut pysyä poissa Facebookista! 

Kyse on ollut myös itsetutkiskelusta. Monet pitävät minua, suurelta osin Facebook-käytökseni takia, jotenkin äkkipikaisena ihmisenä, mitä olen usein ihmetellyt, kun järkevissä ympyröissä koetan aina käyttäytyä asiallisesti kaikkia kohtaan, ja mielestäni usein onnistunkin siinä. Olen joka tapauksessa tajunnut, että Facebookissa on piirteitä, jotka saavat vereni kuohahtamaan helposti. Ne liittyvät selvästi johonkin piirteeseen luonteessani (sekin asettuu johonkin kohtaan autismin kirjoa), sillä minun on joskus vaikea olla tulkitsematta kommentteja kirjaimellisesti. (Tämä näkyy joskus myös elävässä elämässä, minkä takia jotkut pitävät minua tosikkona ja ovat myös olleet auliita kertomaan sen.) En aina osaa erottaa ystävällismielistä naljailua oikeasta vittuilusta, minkä monet ovat saaneet huomata. Olen suuttunut kommenteista, jotka jonkun muun mielestä olisivat vain hassuja läppiä. 

Lisäksi olen tajunnut, että kärsin nauretuksi tulemisen pelosta (olen mielestäni nähnyt tälle jonkin hienon nimen, mutta en nyt löydä sitä), ja sen paradoksaalisena kääntöpuolena on tarve provosoida, sanoa jotain tarkoituksellisen typerää tai esimerkiksi irvistellä kuvissa (minusta on hyvin vähän kuvia, joissa en pelleile), ja sitten niille kuville saatetaan nauraa - enkä osaa tulkita sitä muuten kuin kirjaimellisesti. Moni taas tuntuu luulevan, että kun pelleilen, hyväksyn samalla itseeni kohdistuvan naurun ja pilkan. Olen kyllä vilpittömästi pahoillani suuttumisistani, mutta joskus tuntuu, että tätä naljailua osuu omalle kohdalleni enemmän kuin toisille - kyse voi toki olla perspektiiviharhastakin, jotkuthan naljailevat kaikelle, mikä liikkuu. 

Lisäksi on tällaisia aivan triviaaleilta tuntuvia asioita, joita väkisinkin miettii: "Miksei se vastaa, vaikka laitoin ihan järkevän viestin?" "Miksei tuo muuten enää kommentoi päivityksiäni, onkohan se piilottanut minut, mitä olen tehnyt?" "Minkähän takia tuo poisti minut kavereistaan?" Olen myös joskus huomannut kadehtivani seiniä, joilla käydään hienoja keskusteluja. Toki niitä on joskus ollut omallakin seinälläni. Tietysti omien päivitystensä laatua voisi pohtia tarkemmin - mutta miksi?   

Oli miten oli, olen myös huomannut, että esimerkiksi ruoanlaitolle on nyt aivan valtavasti tilaa, kun ei pastaveden kiehumaan laittamisen ja suolan kaapista etsimisen välissä pysähdykään lukemaan uusia kommentteja. Olen jopa tehnyt joitain uusia ruokia, joiden reseptit olen aktiivisesti etsinyt! Olen myös katsonut enemmän elokuvia ja muita ohjelmia (katsoin esimerkiksi kaikki jaksot Peter von Baghin Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta käsittelevistä dokumenttisarjoista, kun satuin ne vanhoilla vhs-kaseteilla saamaan). Tein myös paluun bloggaamiseen: olen pitänyt vuosia myös työaiheista englanninkielistä blogia Pulpettia, johon innostuin tekemään useita Pulpografia Eroticaan liittyviä postauksia. Olisin voinut enemmänkin tehdä kaikenlaista. Laihtunut en sentään ole, vaikka periaatteessa olisin voinut käyttää kaiken tämän ylimääräisen ajan liikunnan harrastamiseen. Senkin voin kertoa, että aloitimme parin ystävän kanssa etävisailuperinteen: olemme suunnitelleet omia kysymyksiä ja pitäneet visaa Google Meetissä. Se on ollut hauskaa ja korvannut jonkin verran sitä, että koronan takia perinteinen leffavisa on ollut tauolla. 

Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi työasioissa palata Facebookiin. Sen voisi tehdä niin että teen vain jonkin oman päivityksen enkä jää selaamaan muuta uutisvirtaa. Jotkut tuntuvat pärjäävän näin aivan hyvin, mutta siltikin pitäisi kytätä kommentteja. Ainakin pitäisi rajoittaa asioita, joita virrassa tulee vastaan. Pitäisikö esimerkiksi poistaa kaikki roikkuvat ystäväpyynnöt? Olen joskus tehnyt tilistäni ns. seurattavan, jolloin julkisia postauksiani voi lukea ilman että minua tarvitsee pyytää kaveriksi. Kannattaisiko se ominaisuus lakkauttaa? Paljonko minulla menee energiaa päivässä siihen, että mietin, mikä päivitys kulloinkin kannattaisi tehdä julkiseksi? Joillakinhan kaikki postaukset ovat julkisia, itse en sellaiseen pystyisi. Riitti kun kirjailijasivullani on kommentoinut sapekkaasti joku arkkikonservatiivi, joka onneksi lopulta lopetti. 

Pitäisi myös erota kaikenlaisista ryhmistä, joihin on tullut liittyneeksi, ja lisäksi pitäisi lakata seuraamasta joitain aktiivisia sivuja, joiden postauksista uutisvirta täyttyy. Tarvitsenko jokaista kommenttia jokaisesta persujen generoimasta somekohusta tai jokaista nokkeluutta Saska Saarikosken typeristä kolumneista? Fanittamani tutkija ja vasemmistopoliitikko Minja Koskela analysoi hyvin näitä someajan poliittisia kohuja, joihin on täysin mahdoton reagoida järkevästi tai produktiivisesti, kannattaa lukea täältä. Toisaalta mietin aivan arkisesti myös, että olisi kiva kuulla ihmisten elämästä tai jakaa asioita omasta elämästään. Toisaalta mietin myös, ketä kiinnostaa. Onko kenelläkään ollut ikävä? Varmasti moni ei edes huomaa, etten ole tehnyt juuri lainkaan päivityksiä kahteen kuukauteen. ("Oletko ollut poissa?") Lisäksi on usein järkevämpää kertoa mieltä painavista asioista jollekin läheiselleen, kuten vaimolleen. Välillä tietysti tulee tilanteita, joista olisi hauska kertoa Facebookissa (kuten eilen, kun hain levennettävän sormuksen kultasepänliikkeestä, ja kuulin kun myyjä sanoi toiselle asiakkaalle: "Koru on traditionaalisesti perinteinen lahja"). 

Mitä voin hävitä, jos en jatka facebookkausta? Olen hyvien ystävieni ja kollegoideni Vesa Sisätön ja Ville Hännisen kanssa suunnittelemassa uutta kirjaa, ja Vesa ehdotti, että siihen voisi saada hyvää materiaalia Facebook-ryhmissä. "I'm through with joukkoistaminen", sanoin. En ole oikeasti ihan varma, jaksanko enää jotain 125 kommentin ketjua johonkin kysymykseen ("sanokaas hyviä suomalaisia kirjoja", "mitä katsoisin Netflixistä, suosituksia?", "missä syödä Kannuksessa?", "onko Hankasalmella intersektionaalisten feministien toimintaryhmiä?"). Totta kyllä, keskiviikkona selasin feediä jonkin aikaa ja luin yhdeltä seinältä mainion postauksen ja hauskoja kommentteja, ja mietin, että olisipa hauska olla osa tätä, edes yhden tykkäyksen verran. En kuitenkaan reagoinut mihinkään, vaikka jonkin kommentin lukiessani naurahdin jopa ääneen. 

Olen huomannut, että kun olen viime aikoina avannut Facebookin, minua on jännittänyt. Ehkä se on samanlainen tunne kuin entisellä tupakoitsijalla, joka näkee jossain tupakka-askin. Tuntuu typerältä, että tällainen palvelu on näin tärkeässä asemassa elämässäni, että se määrää nukkumiseni, jaksamiseni, aikatauluni, ihmissuhteeni. Joku voi tietysti sanoa: "Get a life", mutta niinhän minä teenkin. 

PS. Tähän kirjoitukseen liittyy sellainen ristiriita, etten tiedä, jaanko sen Facebookissa vai en. En jaksaisi tarkkailla kommentteja. Ehkä pyydän vaimoa jakamaan tekstin, mutta sitten kyselen häneltä, mitä ihmiset ovat sanoneet. Olisi kai meillä muutakin puhuttavaa. 

EDIT: korjattu lääkkeen nimeä. Aiemmin tekstissä mainittu lääke oli Sumatriptan, joka on migreeni-, ei masennuslääke. Tämä oli puhdas alitajuinen huolimattomuusvirhe, koska perheessä käytetään myös Sumatriptania ja siitä oli käyty keskustelua samoihin aikoihin, kun blogitekstiä kirjoitin.