Aiemmin siis kirjoitin Pulpografia Eroticasta, sen jälkeen Titaanien kostosta, nyt on vuorossa Yksi kela Dostojevskia. Kahta jälkimmäistä yhdistää se, että ne eivät ilmestyessään olleet enää uusia käsikirjoituksia, sillä Titaanien koston olin lähettänyt kustantajalle jo vuoden 2020 keväällä ja Yksi kela Dostojevskia on ollut eri muodoissa olemassa jo yli 20 vuotta.
Kyse on rikosromaanista, joka lähestyy yksityisetsivädekkaria. Sen päähenkilö on sanomalehden toimittaja, ja kun häntä pyydetään etsimään kadonnut filmikela, hän toimii kuin yksityisetsivä: jututtaa eri ihmisiä, murtautuu pariinkin kämppään, päätyy lopulta kovistelemaan paria gangsteria, löytää pari ruumista. Osan asioista hän tekee vastahakoisesti ja epäröiden. Minäkertojana toimiva päähenkilö on nimetön. En tiedä, miksi näin, mutta pidän lopputuloksesta. Ja nimettömiä yksityisetsiviähän genressä on useita, tunnetuimpana Hammettin Continental Op ja Bill Pronzinin The Nameless Detective.
Pystyn melko tarkasti ajoittamaan, milloin aloin romaania kirjoittaa. Asuimme keväällä 1999 Hämeenkadulla eksäni kanssa, ja hän oli viimeisillään raskaana. TYKS synnytysosastoineen oli lähellä, ja kun tuli aika lähteä synnyttämään, kävin aika usein kotona lyhyitä aikoja, syömässä, nukkumassa ja peseytymässä. Jostain syystä tuolloin jokin luova energia purkautui ja huomasin taukojen aikana kirjoittavani myös valtavalla vauhdilla yksityisetsivädekkaria. Joku voi pitää tätä ihmeellisenä toimintana - esikoiseni sentään oli juuri syntynyt! - mutta olen muutenkin huomannut, että miehissä lapsen syntymä näkyy valtavana toimeliaisuuden purkauksena (monet miehethän sanovat alkavansa harrastaa kaikenlaista, kun lapsi syntyy, mitä tietysti monet paheksuvat: eikö isän tarkoitus ole pysyä lapsen ja äidin luona?).
Joka tapauksessa tämä käsikirjoitus oli alkusysäys "Dostojevski-kelalle". Siinä vaiheessa sankarini oli oikea losangeleslainen yksityisetsivä Joe Novak, josta olin jo kirjoittanut sormiharjoitelmina novelleja; niitä ei siinä vaiheessa ollut vielä julkaistu, koska Isku-lehteen oli vielä matkaa. Jonnekin 1950- ja 1960-luvun taitteeseen sijoittuvan romaanin alussa Novakin toimistoon tulee nuori elokuvaohjaaja, joka kertoo, että hänen elokuvansa, yksikelainen kokeellinen filminpätkä, on kadonnut, todennäköisesti varastettu. Jo siinä vaiheessa kokeellinen filminpätkä oli yritys siirtää Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan, film noirin jälkilöylyjen aikakauteen. (Sellainen elokuvahan on kyllä tehty, Denis Sandersin Crime and Punishment, USA eli Varjoja auringossa, 1959.) Käsikirjoituksen työnimenä kulki "The Dostoyevsky Reel", joka teoksen nimenä edelleen käytännössä onkin.
Todennäköisesti en lähettänyt tätä Amerikkaan sijoittuvaa versiota koskaan mihinkään, mutta täysin varma en voi olla. Muistan lähettäneeni sen luettavaksi Tapani Baggelle, johon olin tutustunut Pulpografiaa tehdessäni. Tapani sanoi jotain sinnepäin, että vaikuttaahan tämä ihan sujuvalta, mutta eikö tämä ole tehty jo, toisin sanoen eikö maailma ole jo täynnä yksityisetsiväkirjoja, joissa asiakas tulee romaanin alussa elämäänsä kyllästyneen yksityisetsivän toimistoon ja sitten kohta löytyy ruumis ja niin edelleen? Olin itsekin ollut niihin kyllästynyt, ja sitten olin itse kirjoittanut sellaisen!
Jossain vaiheessa tulikin idea siirtää teksti Suomeen ja tehdä päähenkilöstä yksityisetsivän sijaan toimittaja. Siirsin tapahtumat Turkuun (ja San Diegosta tuli Karuna), mutta pidin aikakauden samana, jotta pystyin liittämään tapahtumat kiinnostavaan murrosaikaan, näyttelijälakon ja uuden aallon elokuvien aikakauteen, jossa ei ole vielä selvillä, mihin suuntaan elokuvateollisuus siirtyy. On uudenlaista elokuvallista ajattelua, on uusia tekijöitä, jotka joutuvat turvautumaan sekalaisiin töihin, ja on kaikenlaisia hämärämiehiä, jotka huseeraavat monella eri alalla. Mukana on alkava pohjoismainen ja saksalainen pornobisnes, johon epämääräinen turkulainen liikemies yrittää päästä mukaan. Olin kuullut kaikenlaisia jännittäviä anekdootteja muun muassa kriitikko Tapani Maskulalta (varsinkin liittyen hänen omiin elokuvaviritelmiinsä 60-luvun puolivälin tienoilla) ja kustantaja-toimittaja-kirjailija Harri Kumpulaiselta, jonka Turbator-kustantamolle tein töitä. Upotin tekstiin hahmon, jossa on piirteitä kummastakin. Karunassa olevan mökin, jossa romaanin kliimaksi tapahtuu, keksin, kun olimme vaimon kanssa katselleet siellä olevaa halpaa pulpettikattoista mökkiä (jota emme kuitenkaan ostaneet).
Lisäksi tiesin omien vanhempieni toiminnasta 1960-luvun Turussa sen verran, että pystyin lainaamaan sieltäkin, kuten työskentelyn SKDL:n sanomalehdessä Uudessa Päivässä (johon myös Tapani Maskula kirjoitti, ja olin tuossa kohtaa jo lukenut hänen vanhoja tekstejään, vasta myöhemmin sain toimittaa niistä valikoiman). Yhdessä kohtaa kirjaa käydään talossa, jossa tiedän isäni asuneen 60-luvulla. Tosin vanhempani asuivat Turussa vasta 60-luvun lopussa ja silloinkin melko vähän aikaa. Käytin kirjassa myös Uusi Päivä -lehdistä lukemaani juttua siitä, miten Turusta asti oli tullut oikeiston palkkaamia kätyrejä muiluttamaan loimaalainen kommunisti.
Tässä vaiheessa käsikirjoituksen nimi muuttui muotoon Yksi kela Dostojevskia. Lähetin tekstin Turbatorin Harri Kumpulaiselle, mutta tämä mainitsi myöhemmin vain vilaisseensa sitä, ei hän koskaan sanonut, että ei julkaise sitä. Ehkä teksti ei vakuuttanut. Harri kuitenkin julkaisi Joe Novak -novellien kokoelman vuonna 2012 ja pienoisromaanini Haamu (2013).
En ole varma, milloin tein nämä muutokset, ehkä joskus ennen vuotta 2010. Jossain kohtaa sain päähäni vielä kerran korjata tekstin, mutta en enää muista, mihin sitä silloin tarjosin. Osallistuinko sillä kenties johonkin dekkarikilpailuun? Valitettavasti en muista.
Joka tapauksessa kun kaivoin tekstin viime vuonna vielä kerran esille, huomasin, että olin päivännyt lyhyet loppusanat vuodelle 2012. Käsikirjoitus oli saanut levätä rauhassa kahdeksan vuotta. Miksi kaivoin tekstin esille? Koska tarvitsin rahaa. Olin älynnyt viime vuoden lopulla, että minulla ei ollut tiedossa apurahaa tälle vuodelle ja lisäksi en ollut sopinut yhdenkään kirjan julkaisua. Toisin sanoen en ollut saamassa rahaa yhtään mistään. Ajattelin, että Yksi kela Dostojevskia kyllä löytäisi kustantajan.
Kuten sanottu, kävin tekstin vielä kerran läpi ja pidin lukemastani. Korjailin sitä sieltä täältä pitkin matkaa, mutta isoja muutoksia en tehnyt. Tein työtä nopeasti, sillä halusin saada tekstin käsistäni ennen joululomaa ja olin aloittanut siihen nähden verraten myöhään. Jonain kertana editoin tekstiä bussissa, kun olin luvannut lähteä poikamme mukaan Myllyyn ostamaan hänelle uutta kännykkää. Oma teksti imaisi mukaansa, pidin sen kiihkeästä rytmistä. Pidin myös tekstiin upottamistani viittauksista elokuviin sekä yksityisetsiväkirjoihin ja -elokuviin, joita nimetön päähenkilöni diggailee, niin paljon että hän itsekin kirjoittaa rikosromaania. Hän huomaa jossain kohtaa, että hänen lukemistaan kirjoista ja katsomistaan elokuvista ei ole mitään apua todellisten rikosten edessä. Koetin kuitenkin tehdä niin, että viittaukset eivät ole itseisarvoisia eivätkä vie liikaa tilaa. En esimerkiksi selitä näyttelijälakkoa, vaan oletan, että lukija tietää sen itsekin jo kirjan pariin tullessaan. Joitain tarkoituksellisia historiallisia virheitä on mukana, mutta ne selitetään jälkisanoissa.
Tiesin koko ajan, että teksti on epäajanmukainen. Siinä ei ole oikeastaan mitään elementtejä, joita nykydekkareissa on. Päähenkilöllä ei ole nimeä, joten hänellä ei voi markkinoida teosta ja lisäksi kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa. Päähenkilö ei ole myöskään mikään poikkeusyksilö, kuten ruotsalaisten dekkarien autistiset rikostenratkojat, eikä hänen taustassaan ole mitään traumaattista. Rikokset, joita kirjassa kuvataan, ovat sattumanvaraisia ja sotkuisia eikä niiden taustalla ole mitään jättimäistä suunnitelmaa. Tosin monet kirjat jännitteet vievät sotaan, osa sisällissotaan. Ne ovat kylläkin vain sivujuonteita, dialogissa mainittuja. Lisäksi teksti on lyhyt, vain 46 000 sanaa, mikä on puolet siitä, minkä pituisia rikosromaanit nykyään tuntuvat järjestään olevan (poikkeuksia tietysti on). Kirja on käytännössä vanhan kioskipokkarin mittainen. Kirjasta puuttuvat myös kovaksikeitetylle dekkarille tyypilliset murjaisut ja vitsit. Päähenkilö on epävarma, myös siitä, miten hän suhtautuisi seksuaalisiin vähemmistöihin.
Lähetin tekstin Karistoon ja Myllylahdelle sekä Atrain & Nordille ja Warelialle, joiden olin huomannut julkaisevan dekkareita. Warelian Marko Vesterbacka kiitteli saman tien tarjouksesta, mutta sanoi, että ensi vuosi on jo aivan täynnä. Muut kustantamot passasivat kohteliaasti, Karisto ilman kommenttia, Myllylahden Niina With totesi, että teksti on kiinnostavaa, mutta ei ihan heille sopivaa - vaikka he kyllä julkaisevat hyvin monenlaisia dekkareita. Atrain & Nordista sanottiin, että heillä on dekkarikiintiö täynnä, mutta teksti "ei ole hullumpi". Sen sijaan Oppianin Tuomas Kilpi vastasi pitäneensä tekstistä kovasti, ja vaikka hänen mukaansa Oppian ei ole rikosromaanille paras kustantamo, hän mielellään julkaisisi teoksen. Niin kuin sanoin, löytäisin teokselle kustantajan. Saamani kertakorvaus ei tosin rahaongelmiani ratkaise, mutta oman kustantamoni Helmivyön myynnit ovat tänä vuonna olleet sen verran hyviä, että ei sen tarvitsekaan ratkaista (ja vaimollakin on tuloja).
Kävin tekstin läpi vielä kerran, ja nyt poistin sieltä kokonaisia pätkiä, joissa päähenkilö selittää jollekulle toiselle tai itselleen, mistä tapauksessa on kyse. Mietin jossain vaiheessa, että ne voisi poistaa kokonaan, mutta se tuntui liian radikaalilta ratkaisulta. Joka tapauksessa vielä tässä vaiheessa huomasin joitain ristiriitaisuuksia ja mokia, puutalossa esimerkiksi kuljettiin hissillä. Yhdellä fiktiivisellä elokuvalla - siis kirjaa varten keksityllä - oli kaksi eri nimeä, piti päättää, kumpi on "oikea". Viimeiset korjaukset tehtiin 15.4., ja kirja ilmestyi heinäkuussa. Tuomas Kilpi oli löytänyt siihen hienon kansikuvan - öisessä kuvassa tosin lentää lintuja, joita ei kertaakaan kirjassa muistaakseni mainita, ja mietinkin vedosvaiheessa, että olisin vielä lisännyt käsikirjoitukseen maininnan vaikka naakoista, mutta se unohtui sitten kuitenkin.
Pari pientä positiivista palautetta ovat ilahduttaneet, mutta en usko, että tästä tulee koskaan mitään muuta arvostelua kuin Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa. Sellainen on pienten kirjojen kohtalo nykymaailmassa. Itse olen tietysti löytänyt kirjasta korjattavaa, yksi henkilö ei esimerkiksi ensi kertaa tavattaessa valehtele riittävästi. Lisäksi en ole varma, ehtiikö yksi henkilö oikeasti siihen paikkaan, josta hänet löydetään kuolleena. Mutta niin kuin sanoin kustantajalle jossain vaiheessa, kovaksikeitettyjen dekkarien perinteeseen kuuluu se, että lukija on juonesta vähän pihalla. Tässä kohtaa voi mainita Chandlerin, joka ei itsekään tiennyt, kuka tappaa Syvässä unessa Sternwoodien autonkuljettajan - minä kyllä tiedän, kuka tässä tappaa kenet.
Tässä vielä kirja kustantamon sivuilla. Yksi kela Dostojevskia parhaiten saatavilla verkkokaupoista, mutta jos kirjailijaa haluaa tukea, kirjan lainaa kirjastosta, jolloin lainakorvaukset kilahtavat tilille.
PS. Sanoin tuossa yllä, että kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa, kun päähenkilöllä ei ole nimeä. Olen joka tapauksessa miettinyt, että sama nimetön päähenkilö voisi seikkailla 70-luvun Raumalla, jonne vanhempani Turusta muuttivat vuonna 1972. Keksin joku aika sitten, kenet todellisen raumalaisen henkilön hän voisi tavata. Ehkä tapaus vie päähenkilöni Poriin asti...? Sarjan kolmas osa, jos sellaisen teen, voisi sitten sijoittua Poriin 80-luvulle, Pori-rockin ja juppikauden kiihkeään aikakauteen, tai 90-luvun laman keskelle. Ehkä porilaisten punkkarien kärsivällisyys loppuu viimein, kun uusi kulttuuritoimenjohtaja vie kaiken rahoituksen...?
