Antti Peipon elokuvista: Kulttuurivihkojen dvd-arvostelu

Seuraava dvd-arvostelu julkaistiin viime vuoden puolella Kulttuurivihkoissa. Vihkot on klassikkojulkaisu, mutta juttujen näkyvyys varmaan aika pieni, joten jaetaan teksti vielä tänne. Arvostelu liittyi osittain siihen, että kirjoitin pyynnöstä Lähikuva-lehteen arvostelun laajasta ja hienosta Antti Peipon elokuvatuotantoa käsittelevästä kirjasta (juttu löytyy täältä - tai ainakin pitäisi löytyä, akateemisten nettijulkaisujen formaatit ovat minusta luvalla sanoen hankalakäyttöisiä), ja samalla sain kuulla, että Risto Jarva -seura on julkaisemassa dvd:tä Peipon tärkeimmistä lyhytelokuvista, joten pyysin senkin vielä arvosteltavaksi ja ehdotin juttua Kulttuurivihkoihin. (Kirjaa saa muuten ostaa täältä.) 

Elokuvathan ovat hienoja, Suomen mittakaavassa poikkeuksellisia, mutta erityisesti olen huomannut miettiväni Peipon viimeistä elokuvaa Valtakunnan sydän, jossa kuvataan järjestelyjunia VR:n varikolla Helsingissä. Se on kuvattu 1980-luvun lopulla, ja siinä nähdään höyryveturi, kuten jutun lopussa mainitsen. Se lienee tosiaan viimeisiä kertoja, kun (työ)ajossa oleva höyryveturi on Suomessa kuvattu filmille. Muutenkin koko lyhyt dokumentti tuntuu kuvaavan maailmaa, joka on peruuttamattomasti takanapäin: missä edes on enää sellaista inhimillistä hyörinää kuin tuossa elokuvassa, jossa kuvataan pakettien saapumista, käsittelyä, lähtemistä ja rahtaamista? Ehkä jossain postikeskuksessa, jossa sielläkin varmaan robotit tekevät ison osan töistä. Mutta keskeistä tässä ihmettelyssäni on myös se, millaisessa paikassa tuo nyt vähän rähjäiseltä näyttävä "valtakunnan sydän" on: kuvissa näkyy muun muassa eduskuntatalo. Ollaan aivan vallan ytimessä, silti kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät pyörät pyörimässä. Kaikki ei ole niin vimpan päälle, mutta silti homma toimii. Lievä unohtuneisuus tekee paikasta kiehtovamman kuin se ehkä muuten olisi. 

Tässä on toki sitäkin, että olen suuren osan elämästäni viettänyt juuri tuollaisissa paikoissa: tyhjentyneillä teollisuusalueilla, lakkautettuihin tehtaisiin tehdyissä kierrätyskeskuksissa, ratapihoilla, lakkautetuilla rataosuuksilla... Se on sekä nostalgiaa että surua siitä, että tällaisia paikkoja on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kävelen usein Turun ratapihan ylittävää Humalistonsiltaa ja mietin, että ratapihaa ei kohta enää ole. Jäljelle jää vain pari kolme henkilöliikenteen raidetta, kun Saku Koivun elämyskeskus rakentuu aseman päälle. No, ehkei suurin osa ihmisistä tavoita sitä surun tunnetta, jota koen tällaisissa paikoissa. "Pois vanhat rotiskot!" kuten maaherra Paavo Aitio sanoi kuullessaan, että nykyisen Hansa-korttelin tilalla olleita taloja oli alettu laittomasti purkaa. 

Uusi DVD-julkaisu paljastaa Antti Peipon olevan suomalaisen elokuvan visionäärejä

Suomalaisessa elokuvassa muodon kehittäjät ovat olleet harvassa. Fiktioelokuvan puolella heitä on ollut vähän, mutta dokumenttielokuvan puolella enemmän. Jo Aho-Soldanin dokumentit olivat usein modernimpia kuin ajan näytelmäelokuvat. Peter von Bagh, Lasse Naukkarinen ja Pirjo Honkasalo ovat osoittaneet, miten dokumenttielokuva voi taipua yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn. 

Tärkein innovaattori dokumenttielokuvan alalla on kuitenkin ollut Antti Peippo, jonka nimi taas on jäänyt suurelle yleisölle täysin tuntemattomaksi. Usein liikkumattomiin kuviin perustuvista essee-elokuvistaan tunnettu Peippo on ollut eräänlainen "tekijöiden tekijä", jonka muut elokuvantekijät ja kriitikot osaavat nostaa taiteenlajin kärkinimiin, mutta jonka teoksilla ei ole koskaan ollut laajaa levikkiä. Esimerkiksi Peipon yksi arvostetuimmista elokuvista, Suomenlinnan historiaa kuvaava Viapori (1973) on esitetty televisiossa vain kerran, vuonna 1981. Peipon toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva Sijainen oli vuoden 1989 festivaalivoittonsa jälkeen elokuvakerhosuosikki, mutta sen jälkeen sitä on ollut vaikeampi nähdä. Jos Elonetin tietoihin on uskominen, se on tullut televisiosta viimeksi vuonna 1991. 

Peippoa tekee tunnetummaksi Risto Jarva -seuran ja Aalto ARTS Booksin viime vuoden keväällä julkaisema artikkelikokoelma Dokumenttielokuvan suuri tuntematon sekä syksyllä ilmestynyt DVD, joka kokoaa yhteen Peipon keskeiset dokumentit. 

Dokumenttielokuvan suuri tuntematon on laadukkaasti tehty laaja kokonaisuus, joka kattaa lähes koko Peipon elokuvatuotannon. Kirjassa tarkastellaan dokumenttin lisäksi Peipon ainoaa näytelmäelokuvaa Ihmemiestä (1979). Myös Peipon tunteneet ihmiset pääsevät ääneen, ja Peipon omiakin tekstejä on tarjolla.

VLMedian julkaisema DVD Antti Peipon lyhytelokuvia tarjoaa kuitenkin konkreettisempaa todistusaineistoa Peipon lahjakkuudesta. Hänen ohjaamansa lyhyet dokumentit aina Viaporista Sijaiseen ja Valtakunnan sydämeen (kummatkin 1989) muodostavat komean sarjan, jollaista ei ole Suomessa kukaan muu tehnyt. 

Suomenlinnan väkivaltaista historiaa kuvaava Viapori nojasi vielä kertojan ääneen, mutta seuraavissa elokuvissaan Peippo luopui selostuksen käytöstä. Sellainen on esimerkiksi Graniittipoika (1979), joka on rakennettu kuville Wäinö Aaltosen lasta kuvaavan sankaripatsaasta. Mykkä, ilmeetön poika toimii itsenäisen Suomen verisen historian todistajana. Puheettomassa elokuvassa on valtavaa voimaa, mutta samalla se ei alistu helpoille tulkinnoille. Saman tyyppinen teos on Seinien silmät (1981), jonka perustana ovat TK-mies Niilo Helanderin talvisodan aikaisia Helsingin pommituksia kuvaavat filmit. Helanderin kuvien rinnalla elokuvassa näytetään pommitusten jälkiä Helsingin katukuvassa. 

Peipon tunnetuin elokuva Sijainen on häikäisevästi aikaansa edellä ollut henkilökohtainen dokumentti, joka kertoo Peipon vaikeasta suhteesta perheeseensä, sodassa kuolleen isäänsä, ankaraan äitiinsä ja mahdollisesti itsemurhan tehneeseen isoveljeensä. Elokuvan työnimi oli "Lapsi joka ei koskaan hymyillyt", ja sen taustalla oli terapia, jossa Peippo kävi. Psykologi Martti Siiralan kädenjälki on Sijaisessa merkittävä, sillä elokuva edustaa Siiralan kehittämää sosiaalipatologiaa, sitä miten ihminen on aina yhteisönsä osa ja kantaa psyykessään yhteisönsä historiaa. Sijainen laajeneekin yksilön trauman kuvauksesta koko itsenäisen Suomen historiaksi. Peipon perhe ei kohtaa tragedioitaan yksin, vaan he edustavat koko Suomen tarinaa ja kaikkia suomalaisia perheitä, joita 1900-luvun sodat koskettivat. 

Samantyyppisiä aiheita on myös psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin tekemiin muistiinpanoihin perustuvassa Kolmessa salaisuudessa (1984), jonka hurjat kuvat näyttävät eri aikoina mielenterveysongelmiin esimerkiksi sodassa ajautuneiden ihmisten kuvataidetta.  Ulkopuolisuutta käsittelee myös tsaarin upseerin Timirjasewin ottamiin valokuviin perustuva Sivullisena Suomessa (1983). Timirjasewin ottamat kuvat ovat upeita ja ne tulisi digitoida tai saattaa kirjan muotoon. Ratsastus Aasian halki (1987) perustuu sekin tsaarin armeijan upseerin valokuviin, sen pohjalla ovat nimittäin Mannerheimin Kiinan-matkalla ottamat kuvat. Elokuva on muita Peipon elokuvia vähemmän henkilökohtainen, mutta hienosti sekin välittää tunnetta historiasta, todella tapahtuneesta.  

DVD:n viimeinen elokuva oli samalla Peipon viimeinen. Hän ohjasi Valtakunnan sydäntä (1989) ollessaan jo sairaalassa syövän takia. Se eroaa muista Peipon dokumenteista siinä, että sen kaikki kuvat on kuvattu elokuvaa varten. "Valtakunnan sydän" on VR:n varikko Helsingin ytimessä, nuhjuinen ja ruohottunut alue eduskuntatalon ja Finlandia-talon kupeessa. Hienosti valohämyä hyödyntäen kuvattu pieni elokuva osoittaa, että tällainenkin alue on oleellinen Suomelle. Lisäksi se on varmasti viimeisiä tallenteita, joissa Suomessa liikkuu höyryveturi muutenkin kuin nostalgiamatkalla.

Nukahtaminen elokuvissa

Saatanatango.

Kirjoitin Helsingin Sanomiin jokin aika sitten pienen yleisönosastokirjoituksen, kun kulttuurisivuilla ollut kolumni puhutteli minua - siinä toimittaja paljasti, että häntä alkaa aina näytelmissä ja elokuvissa nukuttaa eikä hän voi sille mitään. Olen "kärsinyt" samasta viasta melkein koko ikäni, ja nyttemmin olen alkanut oppia, ettei sitä kannata yrittää vastustaa, vaan parasta on torkahtaa hetkeksi. Herättyään voi jatkaa elokuvaa virkein mielin. 

Pakko sanoa, ettei aina tämä onnistu: viime syksynä näin valkokankaalla japanilaisen mykkäelokuvan Kurutta ippeiji (englanniksi tunnettu nimellä A Page of Madness), ja nukuin sen läpi, tajuamatta oikein mistään mitään missään vaiheessa. Parasta on, jos nukahtelun voi kokonaan välttää, esimerkiksi ottamalla nokoset ennen elokuvaa tai menemällä sellaiseen näytökseen, jolloin ei ole nukahtamisen vaaraa (aamukymmeneltä tai iltakahdeksalta ovat parhaat ajat). Eilen maanantaina KAVI:n Turun sarjassa nähty Punaiset kengät (Michael Powell ja Emeric Pressburger, 1948) oli sellainen: en kokenut missään kohtaa nukahtamisen tarvetta ja elokuva sentään kesti yli kaksi tuntia! Olinkin kotona torkahtanut hetkeksi ennen lähtöä esitykseen. Pakko vielä todeta, että nukahdan harvoin kotona television ääreen, ja silloinkin kyse on siitä, että on myöhä ilta ja pitäisi mennä nukkumaan. Cinénarkolepsia koskee ainoastaan teatterissa katsottuja elokuvia! 

Kirjoitukseni julkaistiin Hesarissa viime lauantaina. Siitä oli poistettu yksi lause (se, jossa puhutaan pilkkimisestä) ja siinä oli käynyt niin, että yksi piste lähti samalla. Painetussa versiossa oli otsikkona "Elokuvissa nukkuminen rentouttaa", mutta nettiversiossa otsikko oli vähän klikkimäinen "En voi mitään sille, että nukahtelen elokuvissa", aivan kuin paikalle olisi haluttu lukijoita, joita kiinnostaa pakonomainen nukahtelu tai muu sairaus. Minua vähän vaivaa, että Hesarissa on toimittajia, joiden työpäivästä menee pitkiä aikoja siihen, että he miettivät vetäviä otsikoita. En näe mitään syytä, miksi alkuperäistä otsikkoani ei olisi voinut käyttää. Alla joka tapauksessa tekstini. 

Elokuva kutsuu nukkumaan

Kiitos Riitta Koivurannalle mainiosta kolumnista (30.1.2022), joka käsitteli nukahtamista elokuvissa, konserteissa ja näytelmissä. Olen itse niitä, jotka nukahtelevat elokuvissa, enkä tosiaan voi asialle aina mitään, aivan samoin kuin Koivuranta kuvailee. Varsinkin työpäivän ja päivällisen jälkeen voi olla todella turhauttavaa yrittää pysyä elokuvissa hereillä, ja olenkin ottanut sen tavan, että mieluummin nukahdan viideksi tai kymmeneksi minuutiksi kuin yritän turhaan pysytellä hereillä. Silloin yleensä vain pilkin puoli tuntia enkä silti jaksa seurata loppuelokuvaa. 

Monet nauravat elokuvissa nukkujalle, mutta kyse lienee erilaisesta fysiikasta: jotkut vain eivät nukahda. Itse joskus oikein nautin elokuvissa nukkumisesta ja tiedän, miten se voi rentouttaa: pimeä sali, mukava penkki, josta ei voi nousta, kukaan ympärilläni ei puhu eikä vaadi huomiota, ei voi ajatella työasioita tai ihmissuhdesotkuja... Aina penkinkään ei tarvitse olla niin mukava. 

Joskus elokuva on sen verran tylsä, että alkaa nukuttaa. Nukahdin esimerkiksi Christopher Nolanin mahtipontisen Tenetin lopputaistelun aikana. Jotkut elokuvat kuitenkin suorastaan kutsuvat nukkumaan. Olemme ystävieni kanssa puhuneet erityisestä nukahtamisen koulukunnasta, johon kuuluvat ainakin Andrei Tarkovski, Victor Erice, Abbas Kiarostami ja Apichatpong Weerasethakul. Viime syksynä näin valkokankaalta Béla Tarrin yli seitsentuntisen mestariteoksen Saatanatango, ja olin onnellinen, kun elokuvan esittelijä sanoi, että Tarrin mukaan on täysin suotavaa ottaa nokoset elokuvan aikana. Nukahdin kaksi kertaa, muun ajan seurasin elokuvaa täysin herkeämättä ja valppaana. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä lisää tutustuttavaa: Tytti Rantasen mainio pieni essee "Unelias Orionissa: cinénarkoleptikon tunnustuksia" sekä Topias Tiheäsalon radioessee "Nukahtamisen koulukunta". Siinä mainitaan minutkin, tosin nimeämättä. Tässä myös unitutkijan elokuva-aiheinen kirjoitus, jossa siteerataan Rantasta. 

PS. Paikalla olleet huomauttivat, että elokuvan esittelijä ei sanonut, että Béla Tarrin mukaan Saatanatangon aikana saa nukahtaa, vaan sen sanoi yksi katsojista, joka istui vieressäni. Hän kertoi olleensa Sodankylän leffafestareilla, kun Tarr oli siellä vieraana ja sanoi tuolloin nukahtamisen sallivan kommentin. Pahoittelut väärästä informaatiosta, jota vieläpä tuli jaettua maan valtalehden sivuilla! 

PS2. Niin ja vielä Hesarissa kommentoineelle Ullalle: itse en tiettääkseni kuorsaa elokuvissa. On käynyt useammankin kerran, että olen kertonut elokuvan jälkeen nukahtaneeni, mutta vierustoverini on sanonut, ettei huomannut sitä. Tämä on taitolaji, jota kannattaa kehittää! 

Äitini Raija Ylinen (1946-2021)

Äitini Raija Ylisen hautajaisia vietettiin viime viikon perjantaina. Häntä ei siunattu, sillä äitini ei ollut kuulunut kirkkoon yli 50 vuoteen eikä esimerkiksi minua ole kastettu. Tilaisuus pidettiin kuitenkin Porin hautausmaan siunauskappelin pienessä huoneessa, joka oli kaunis ja harmoninen tila. Paikalla olimme vain minä perheineni sekä isoveljeni kahden lapsensa kanssa. Puhujana oli papin virasta eronnut Pekka Aalto. Lyhyissä muistosanoissa kerroimme isoveljeni kanssa siitä, miten kutsuimme äitiämme Juskaksi, emmekä äidiksi (isäämme sanomme Matiksi), 60-lukulaisten tasa-arvoperiaatteiden mukaisesti: kukaan ei ole auktoriteetti. Juska-nimitys oli tullut siitä, että äiti kirjoitti 1960-luvulla juttuja turkulaiseen Uusi Päivä -sanomalehteen nimimerkillä Raijuska. 

Äiti oli päätynyt Turkuun Mäntästä Vaasan kautta. Mäntässä hän oli syntynyt vuonna 1946 Serlachius-tehtaan työntekijöiden perheeseen, ja hänellä oli yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Äitini perhe asui ruutukaavaan rakennetulla Tammikankaan alueella, joka oli vielä 1980-luvun alussa kuin minikaupunki kauppoineen, kioskeineen ja parturi-kampaamoineen. Lähellä olivat myös uimaranta ja seurakuntakeskus. Tammikangas oli minulle ja isoveljelleni jonkinlainen idylli, jonne äiti meidät aina välillä lähetti. Usein kuljimme lättähatulla Porista Haapamäelle, josta pappa meidät autolla haki. Olimme kaikki kolme mukana myös lättähatun viimeisellä reissulla vuonna 1981 – olimme ainoat matkustajat, jotka jatkoivat matkaa Haapamäelle saakka. 

Äiti lähti ylioppilaaksi tultuaan Vaasaan ja opiskeli siellä itsensä ylioppilasmerkonomiksi. Hän ei sen jälkeen kuitenkaan jatkanut opintojaan. Niin kauan kuin painettuja puhelinluetteloja tehtiin, hän oli aina sen sivuilla "yo. merkon".  Jatko-opintojen puutteeseen saattoi vaikuttaa perinteinen syy: naisten koulutusta ei perheissä pidetty niin tärkeänä. 

Äiti oli hetken aikaa töissä myös Vaasassa Mustasaaren sairaalassa, joka nykyään tunnetaan Vanhan Vaasan sairaalana. Äitiä alkoivat tällöin kiinnostaa vankien ja mielisairaiden olot. Hänellä oli loppuun asti hyllyssään Marraskuun liikkeen pamfletti Vaatteet pois ja aatteet (1969), ja hänen valokuviaan setviessäni löysin kuvan Kakolan sairaalan ankeasta sellistä. Äiti sanoi, että oli tehnyt aiheesta lehtijutun – ja säilyttänyt kuvaa 50 vuotta! Yleensä äiti halusi päästä kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon, jopa niin että hän hävitti minun tai isoveljeni tavaroita kysymättä meiltä ensiksi. 

Äiti 60-luvun lopulla. 

Vaasan jälkeen äiti lähti Turkuun ja asui Jarrumiehenkadulla puutalossa, samassa korttelissa, jossa Paavo Nurmen asunto on säilytetty museokunnossa. Äiti oli töissä SKDL:n Uusi Päivä -sanomalehdessä, ja lehden historiikista voi bongata äidistä kivan kuvan muun toimituksen seurassa. Toimituksessa hän tapasi myös isäni Matti Nummelinin, joka oli tullut Forssasta töihin samaan lehteen. Äiti kertoi joskus, että kun hän kävi isän luona ensimmäistä kertaa, tämä yritti keittää makaroneja paputölkin tomaattiliemessä. En tiedä, oliko kyse samasta asunnosta, mutta isä on kertonut asuneensa Puutorin varrella samassa kämpässä teatterimies Arvi Auvisen kanssa. Myöhemmin isä ja äiti asuivat Eerikinkadun päässä olevassa korkeassa kerrostalossa. Muistelen kuulleeni, että he asuivat alivuokralaisina Lehdistö-nimisen ihmisen asunnossa – toisin sanoen kaksi toimittajaa näin ilmoitti ammatinsa jo kättelyssä. 

2000- ja 2010-luvulla merkittäväksi työnantajakseni muodostuneen Turbatorin kustantaja Harri Kumpulainen väitti tavanneensa isäni ja äitini Turun Amnestyn tilaisuudessa Humalistonkadulla 60-luvun lopulla. Se on täysin mahdollista, varsinkin isäni on ollut mies, joka on ängennyt mukaan kaikenlaiseen toimintaan. Kotipaikkakunnallaan Forssassahan hän oli perustanut elokuvakerhon 1960-luvun puolivälissä. 

Isä ja äiti muuttivat Raumalle vuonna 1969, kun isä oli saanut työpaikan porilaisen Satakunnan Työn aluetoimittajana; aluetoimitus oli käsittääkseni jossain päin Vanhaa Raumaa. Isoveljeni syntyi joulupäivänä 1969. Perhe asui alivuokralaisena puutalossa lähellä Rauman vesitornia. Minäkin synnyin Raumalla, keväällä 1972. Olen käsittänyt, että isäni ja isoveljeni asuivat tällöin jo Porissa, josta isä oli saanut paremman työpaikan Satakunnan Työn varsinaisesta toimituksesta. Äiti ja minä tulimme sitten perässä. Monet luulevat, että olen syntynyt Porissa, mutta olen aina ylpeästi ilmoittanut, että olen syntynyt Raumalla, enkä ole voinut käsittää kahden kaupungin välistä typerää pottuilukisaa. 

Porissa asuimme Pormestarinluodon lähiössä, joka oli rakennettu ilman kaavaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Talojen summittainen asettelu on tehnyt alueesta lopulta ilmavan, mutta aluksi, puuttomana ja pensaattomana, se oli varmasti ankea paikka. Äiti ja isä olivatkin mukana asukasyhdistystoiminnassa. Äiti kokosi Pormestarilainen-nimistä asukaslehteä. Se oli kaksipuolinen A4, jossa oli ilmoituksia yhdistyksen toiminnasta ja paikallisten yritysten mainoksia. Jaoimme sitä isoveljen ja jonkun kaverinkin kanssa Pormestarinluodon eri taloissa. En tiedä, onko näitä lehtiä säilynyt missään, en usko äitini niitä säilyttäneen. 

Vuonna 1978 pitkän riitelyjen täyttämän kauden jälkeen vanhempani kuitenkin erosivat. En ole aivan varma, minkälainen huoltajuussopimus tuolloin tehtiin, mutta olen nähnyt isääni hyvin paljon eronkin jälkeen eikä meillä ole ollut minkäänlaista katkosta suhteessamme. Äidille ero ja sen jälkeiset pitkät työttömyysjaksot eivät sen sijaan tehneet hyvää, ja hänellä oli mielenterveysongelmia, joiden luonne ei pienelle pojalle auennut. Ei meiltä kuitenkaan koskaan mitään puuttunut. Äiti teki aina ruokaa viikonloppuisin ja lomalla, vaikka koulupäivinä söimme kotona iltaisin vain voileipiä. Äiti teki usein iltapalaksi lämpimiä voileipiä tai lämmitti lihapiirakoita (pidin enemmän siivilässä höyryttämällä kuin uunissa lämmitetyistä), luistelemasta tullessa saimme kaakaota ja juustovoileipiä. Lauantaisin saatettiin hakea kioskilta paketti kallista jäätelöä tai irtokarkkeja (tosin usein vain markalla tai kahdella).  

Äiti 80-luvun lopulla, todennäköisesti Pori Jazzeilla. Pahoittelut huonosta kuvasta.

Voi olla, että näissä ruokamuistoissa näkyy se, että äiti pääsi jossain vaiheessa 1980-lukua töihin, ensiksi oikeustalolle, sitten kaupungintalolle, muistaakseni apulaiskaupunginjohtajan sihteeriksi. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen äiti kouluttautui graafiselle alalle ja opetteli käyttämään alan uusia laitteita, niin sanottuja valoladontalaitteita. Hän perusti oman yhden naisen firman, Mittelin ("mitteli" on 16 pisteen kirjasinkoko). Hän teki ladontaa alihankkijana porilaisille painoille ja oli käsittääkseni hyvin työllistetty ja arvostettu. 80-luvun loppu olikin hyvää aikaa, jota usein muistelen lämmöllä. Äiti myös seurusteli tuolloin, viimeisen kerran eläissään. 

Äiti teki myös grafiikalta hyvin pelkistettyjä julisteita ja ohjelmavihkojen kansia Porin elokuvakerholle, jossa olin alkanut huseerata vuonna 1986, vaikka olin tuolloin alle 16-vuotias eivätkä Suomen elokuvakerhojen liiton sääntöjen mukaan alle 16-vuotiaat voineet liittyä kerhojen jäseniksi. Äidin firma oli Finlaysonin isossa tehdasrakennuksessa, joka oli muutamia vuosia aiemmin sattuneen tulipalon jälkeen jäänyt osittain käyttämättömäksi. Nykyään se on yliopistokeskus ja mitä kaikkea muuta vielä (pahimmin palaneen osan päälle on rakennettu ostoskeskus), mutta 80-luvun lopulla tehdasrakennus oli yhdistelmä yksittäisiä pieniä firmoja ja valtavia tyhjiä halleja. Yhdessä hallissa kävimme ystäväni Sami Sippolan kanssa nauhoittamassa bändimme Ex Cathedran kasetteja: lausuin runoja ja Sami soitti saksofonia. Äiti myös kannusti tällaiseen toimintaan, ja hän jaksoi aina ihastella, jos oli tehnyt jotain taiteellista. Kun vuonna 1987 perustin runolehti Blinkity Blankin, äiti teki minulle syntymäpäivälahjaksi parikymmentä erilaista lehden nimiötä. 

Toiseksi viimeinen Blinkity Blank vuodelta 1996 tai 1997.
Tässä pääsin vielä käyttämään yhtä äidin tekemistä nimiöistä. 

Kun kymmenen vuotta myöhemmin ajoin pääni kaljuksi, äiti pelkäsi, että minua luullaan skinheadiksi, ja kehui samaan hengenvetoon porilaissyntyisen tv-juontajan Jussi-Pekka Rantasen lainehtivaa puolipitkää tukkaa. Äidin miesihanteisiin kuului myös Charles Bronson. Muistan, kun rupesin telkkarista katsomaan jotain Bronsonin tähdittämää länkkäriä ja äiti tuli ihastelemaan: "Onpas hyvännäköinen mies!" Mutta ei hän sitten itse elokuvaa jaksanut seurata. Toisen kerran katselin videolta isäni telkkarista nauhoittamaa pornoaiheista dokumenttia Tuote: nainen, ja seksikohtauksen ollessa päällä  äitini tuli sisään parvekkeelta ja huudahti: "Mitä sää oikein katsot?!" Tuntui nololta selittää, että kyse oli feministisestä dokkarista. En tiedä, uskoiko äiti minua.

Muutin Tampereelle vuonna 1990, isoveljeni asui Helsingissä, jossa hän oli töissä Kansan Uutisissa. Samaan aikaan Mittelin työt alkoivat loppua. Äiti ei suostunut opettelemaan alalle nopeasti tulleiden tietokoneiden käyttöä ja piti niillä tehtyjä töitä huonoina – mikä varmasti oli tottakin, valoladontalaitteilla tuli todella siistiä jälkeä. Samaan aikaan äidin terveys alkoi reistailla: hän sai ladontahommista tulehduksen olkavarteensa, jota myös hoidettiin väärin. Käsi ei koskaan tullut entiselleen. Äiti ehti kuitenkin vielä tehdä pieniä mainoksia elokuvakerho Monroelle, jota olin alkanut vetää Tampereelle muutettuani. En ole tosin aivan varma, käytettiinkö mainoksia lopulta. Viimeisiä töitään äiti teki niin että valoladontalaitteet ja niiden tulostin olivat hänen vessassaan. 

Töiden loppumista ja käsivarteen liittyviä ongelmia seurasi jokin, minkä olen tulkinnut masennukseksi. Äidistä tuli etäinen ja lopulta erakoitunut. Hän ei jaksanut pitää suhteita yllä, ja hänen luonaan käydessään ei välttämättä vaihtanut kuin muutamia lauseita. Viimeiseen asti äiti kuitenkin huolehti lapsistaan ja tarjosi rahaa, vaikka olin pärjännyt, ainakin jotenkuten, omalla työlläni jo 2000-luvun alusta saakka. Huolehtimisen kääntöpuolena näkyi selvästi pelko siitä, että rahani loppuvat ja kuolen nälkään. Se näkyi myös pienenä huomautteluna esimerkiksi siitä, ettei minusta ollut tullut kirjallisuuden professoria niin kuin eräästä opiskelukaveristani.

Äiti oli tupakoinut 1960-luvulta saakka. Isä oli lopettanut tupakoinnin jo 1970-luvun alussa (vedettyään sitä ennen kaksi askia päivässä), kun hän oli lukenut aiheesta jutun, jossa oli varoitettu tupakanpolton epäterveellisyydestä. Isä kertoi, että he yrittivät yhdessä lopettaa, mutta äiti ei ollut siihen lopulta pystynyt. Isoveljeni jatkoi äidin painostamista ja lupasi muistaakseni maksaa tuhat markkaa, jos äiti lopettaa tupakoinnin. Tupakoinnin lisäksi äidin terveyttä heikensi ylipaino, jota yritettiin 80-luvun alussa hoitaa laihdutusleikkauksella. Isoveljen kanssa tekemässämme kaitaelokuvassa on väliteksti: EPÄTERVEELLISIÄ ELÄMÄNTAPOJA, minkä jälkeen nähdään äiti tupakoimassa parvekkeella. Tällaisen "sketsin" tekeminen kaduttaa minua syvästi, se oli käytännössä kiusaamista.

Äiti onneksi pääsi tupakasta eroon joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolella. Hän sai tämän ansiosta varmasti useita vuosia lisäaikaa. Hänen jaksamisensa oli tullut vuosi vuodelta heikommaksi eikä hän jaksanut esimerkiksi koskaan hoitaa poikaamme Kautoa, vaikka tämän isosiskoa Ottiliaa hän oli usein hoitanut, joskaan ei aina kovin mielellään eikä pitkiä aikoja. Ottilia kolmesta lapsestani oli kuitenkin varmasti äidille kaikkein läheisin. Louna, joka tätä kirjoitettaessa on seitsemän, ei oppinut muodostamaan oikein minkäänlaista tunnesidettä äitiini, mutta teimme silti vaimoni Elinan kanssa Lounan kuvista vuosikirjoja valokuvapalvelun kautta ja annoimme niitä joululahjoiksi. Kävimme melko säännöllisesti äitiä katsomassa, mutta äiti saattoi myös estellä meitä sanomalla, että tulkaa vasta myöhemmin, sitten kun on kesällä hyvä ilma. 

Äiti kaatui ensimmäisen kerran syyskuussa 2020. Hän mursi olkapäänsä ja joutui sairaalaan. Sain tiedon tästä, kun vetämäni Suomalaisen elokuvan festivaali oli käynnissä. Päätin kuitenkin, että hoidan festivaalin loppun asti ja lähden Poriin vasta viikonlopun jälkeen. Maanantaiaamuna nousin bussiin ja kirjoitin Facebookissa, että väsyttää ja itkettää. Äidiltä löytyi sairaalassa tutkimusten yhteydessä myös patti toisesta rinnasta. Kysyin äidiltä, eikö hän sitä ollut huomannut. Oli kuulemma, mutta ei vain ollut kertonut lääkärille. 

Äidin jaksaminen heikkeni pitkään ja jossain vaiheessa hän ei jaksanut käydä edes kaupassa, vaikka kaupassa käymisestä oli tullut vierailujeni vakiotapa. Äiti kaatui uudestaan syksyllä 2021, jälleen kerran samaan aikaan Suomalaisen elokuvan festivaalin kanssa. Sairaalaolon aikana tehtiin viimein päätös, että äiti pääsisi palvelutaloon. Kun kävimme siellä ensimmäisen kerran Elinan kanssa lokakuussa 2021, äiti istui pyörätuolissa ja vaikutti pitkästä aikaa hyväntuuliselta ja reippaalta. Olen miettinyt, että hänen oikea minänsä pilkahti silloin erakoituneen pinnan alta, se sama joka näkyy setäni kuvaamassa kaitafilmissä jostain vuoden 1970 paikkeilta. 

Äidin olo kuitenkin heikkeni nopeasti ja kun myöhemmin kävimme häntä katsomassa hän oli aina vuoteenomana. Kerran hoitaja kuitenkin kertoi äidin osallistuneen yhteislauluun. Viimeisellä vierailullamme 16.12. kävimme ostamassa äidille peilin, hän kun ei ollut nähnyt itseään pitkään aikaan. Hän katsoi itseään peilistä ja sanoi: "Olempa mää vanhentunut, hyvänen aika!" Ja hetken päästä: "Kuoleva ihminen." 

Jonain toisena kertana hän sanoi, ettei olisi ikinä halunnut muuttaa Poriin. Siellä hän kuitenkin asui 50 vuotta, samassa lähiöasunnossa. 

Meidän piti käydä lasten kanssa katsomassa mummua heti joulunpyhien jälkeen, mutta niin vain kävi, että koko perhe sai koronatartunnan. Ehkä huonoimman olon päivän aamuna 27.12. palvelutalon hoitaja soitti ja kertoi, että äiti oli löytynyt aamulla kuolleena. Hän oli kuollut rauhassa nukkuessaan. Ajatus, että äiti ei ollut joutunut kärsimään kivuista pidempään, tietysti lohdutti, mutta en voi olla miettimättä, mitä olisin hänelle vielä sanonut tai mitä olisin häneltä kysynyt, mitä lapsenlapset olisivat hänelle sanoneet tai olisiko äitini edes enää tunnistanut heitä. Koronan vuoksi en voinut olla paikalla edes silloin, kun äiti siirrettiin palvelutalosta ruumishuoneelle. Kun lopulta sain soitetuksi hautaustoimistoon, kuulin, etten voi enää äitiä nähdä. 

Isoveljeni sanoi hautajaisissa perheellemme ominaisesti: "Hyvästi, Juska", minä taas sanoin, että tekee mieli käyttää sanaa "äiti". Se tuntui oikeammalta kuoleman edessä. Hyvästi, äiti.  

PS. Tekstiä on hiukan päivitetty 2.2.2022 n. klo 19. Lisäksi haluan esittää kiitoksen äidin serkulle Raisalle, jolta sain tarkistettua pari asiaa.