Synttärikirja, osa 2: Opus necesse est

Tein itselleni pienen 50-vuotissynttärikirjan (ks. edellinen postaus), mutta osasin aavistaa, että minulle myös tehdään sellainen. Perhepiirissä on koottu useita eri juhlakirjoja puolin ja toisin, ja lisäksi ystävilleni Ville Hänniselle ja Vesa Kataistolle on tehty juhlakirjat. Olisi tuntunut suorastaan rikollisen väärältä, jos en olisi saanut omaa. Ehkä siksi en ollut niin yllättyneen näköinen kuin olisi kuulunut, kun Turun Dynamossa ("Dynkyssä") pidetyissä synttärijuhlissani juhlakirja julkistettiin. Kirja on joka tapauksessa hieno, ja sen Ilpo Koskelan tekemä kansikuva (jossa tosin näytän hiukan Ali Jahangirilta) on kehyksissä työpöytäni yläpuolella. Kansikuvaa käytettiin myös juhlapaikassa tarjolla olleissa kuohuviinipulloissa. Kirjan toimittivat vaimoni Elina Teerijoki sekä mainitut Vesa ja Ville, ja siihen kirjoittivat ja piirsivät monet ystäväni ja tuttavani. Kustantajaksi on merkitty Kähärin kartano, ja kustantamon logo on mainio karikatyyri kissastamme Lilith Hiiskusta. 

Juhlakirjan nimi on Opus necesse est eli "Teos on välttämätön". Alkuperäinen latinankielinen fraasi jatkuu: "mutta elämä ei" ("vivere non"). Varmasti vaikutan työnarkomaanilta, mutta olen varsinkin viime vuosina koettanut antaa painoa myös vapaa-ajalle, siinä ehkä välillä huonosti onnistuen. Nimi on kuitenkin osuva, koska olen usein ilmoittanut arvostavani vastausta, jonka marxilainen teoreetikko Georg Lukács antoi tuotantonsa laajuutta ihmettelevälle haastattelijalle: "Minulla ei ole yksityiselämää." Ehkä muokkaan itsekin kaikesta mitä puuhailen osan omaa työtäni, mikä osaltaan voi selittää tuotteliaisuuttani. 

Ville Hänninen kuvailee kieltämättä sekavaa tuotantoani. 

Opus necesse est ei ole pelkästään tekstiä, kuten juhlakirjat usein ovat. Tässä on mukana myös aseemisia (ts. merkittömiä) runoja (by Karri Kokko), karikatyyreja sekä fiktiivisiä kirjankansia ja mainoksia. Lisäksi on sanaristikko! Myös takasivuilla olevat kantapaikkojeni Dynamon ja Sarjakuvakaupan mainokset ovat hienoja visuaalisia elementtejä - kiitos niistäkin! 

Nostan esille Ville Hännisen laveasti maalailevan ja Marxiakin siteeraavan esseen tuotannostani, vaimoni Elinan kirjoituksen yhteisestä kirpputoriharrastuksestamme ja siihen liittyvästä tunteiden ja esineiden arkeologiasta, ja Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen runolliseksi yltyvän kuvauksen minusta. Myös opiskelu- ja elokuvakerhoaikojen ystäväni Markku Lehtimäen kirjoitus pitkien tv- ja suoratoistosarjojen kerronnasta vakuutti; teksti lienee pätkä Markun tulevaa tutkimusta, ryyditettynä alussa ja lopussa tulevilla anekdooteilla yhteisistä puuhistamme. Mutta erityisesti liikutuin siitä, että Elina oli saanut mukaan myös lapseni, joista varsinkin vanhempi tyttäreni Ottilia kirjoitti kauniisti siitä, miten olemme onnistuneet antamaan kuvan, että keski-ikäinen ei ole välttämättä tylsimys. 

Myös humoristiset  jutut toimivat, varsinkin Vesa Sisätön (fiktiivinen) kuvailu siitä, miten hän metsästää ahvenanmaalaista erotiikkaa käsittelevää kirjaani, jota on painettu kolme kappaletta. Tahtoo! Tapani Bagge ja Vesa Kataisto taas parodioivat lempeästi omia kirjahankkeitani. 

Timo Tekri Niemen piirtämä kuvitteellinen sarjakuvakirjan kansi. 

Kiitos vielä kaikille juhlakirjaani osallistuneille, arvostan suuresti! Tähän postaukseen ei mahtunut paljon kuvia kirjasta, mutta jotain kuitenkin. Alla on vielä ystäväni Lotta Sonnisen juhlissa pitämä puhe, siinäkin näkyvät muutamat elämääni oleellisesti kuuluvat asiat. Sen jälkeen tulee vielä aloitus Elinan tekstistä "Muistojen kirpputorit"; olemme pitkään puhuneet, että tämän niminen kirja tulisi tehdä. 

Dynamossa 14.5.2022

Rakas ystäväni Juri, arvoisa juhlakansa –

vai pitäisikö ehkä sittenkin sanoa: jurvoisa kahla-ansa! Jontä es puma tähe tyystyisikin kokkanaan munansaannoksista? No, ehkä ei kuitenkaan. Mutta Juria ja minua yhdistää paitsi kiinnostus etunimiin ja kiintymys Elinaan myös rakkaus sananmuunnoksiin ja muihin älyttömiin tapoihin siirrellä sanoja ja katsoa minne ne vievät. Juri vain on vienyt tämänkin taitonsa ja taipumuksensa huomattavasti keskivertoa pidemmälle. Hän ei ole mikään tavujen pyörittelijä vaan rakettimaisten ideoiden räjäyttäjä.

Juri kuulee metelissä musiikkia, näkee sattumanvaraisesti sinkoilevassa informaatiotulvassa kirjaidean (tai viisi) ja löytää pölyisen kirppisryönäröykkiön keskeltä vintage-aarteen. Hänen ajattelunsa ei kulje myötävirtaan, mutta ei myöskään mihinkään niin laimeaan ja itsestään selvään vaihtoehtoon kuin ”vastavirtaan”. Ihmiset, jotka mielellään kertovat olevansa jotenkin epätavallisia, ovat useimmiten todella tavallisia. Jurilla on kiinnostavampaakin kerrottavaa, vähintään ei siis hai -vitsi kypsymässä kaljun alla.

Puoli vuosisataa on pitkä ja lyhyt aika. Siinä ajassa Aurinko on vaeltanut omalla kiertoradallaan galaksissa 346 miljardin kilometrin matkan, mutta ehtinyt kulkea vasta reilun viidesmiljoonasosan koko kierroksestaan. Porin rannikolla maa on kohonnut 50 vuodessa arviolta 30 senttiä, mutta samaan aikaan merenpinta maapallolla on noussut 13,5 senttiä. Suomalaisille on suotu sinä aikana 51 Miss Suomea, 44 olympiakultamitalistia, kaksi Nobelin palkintoa ja miehenkorkuinen pino Nummelianaa. Muille listan kohdille ei voi taata jatkoa, mutta viimeksi mainittu lienee vasta alkua.

Aloitin tämän puheen laatimisen googlaamalla numeron 50. Opin, että se on kuusikulmiopyramidiluku ja että titaani-50 on titaanin vakaa isotooppi (itse olet titaaninvakaa isotooppi!). Mutta lisäksi opin, että luku 50 on epätotientti.

Mikä mahtaa olla totientti? Onko se Tolkienin puupaimen, jolla on tissutteluongelma? Vai jokin lähetyskirppiksen uumenista kierähtänyt analogisen ajan talouskapine? Jotain yksitotista ja mahdollisesti mutkalle vääntynyttä se selvästi on, ja sitä sinä, Juri, et ole. Olet siis epätotientti, eli siis viisikymmentä. Lahjaksi saat kaikki maailman kummalliset sanat. Jäämme odottamaan, mihin ne vievät.

Saanen kohottaa maljan ja toivottaa syvää pyntymähäivää!

Lotta

Synttärikirja, osa 1: Muutamia sanoja Porista

Synttäkirjan kannen teki J.T. Lindroos
Kulttuurivihkoissa olleen kuvan perusteella. 

Kuten olen blogissa moneen kertaan kertonut, täytin keväällä 50. Perheen perinteisiin kuuluvat juhlakirjat: olen tehnyt itselleni ja vaimolleni useita, ja lisäksi teimme ystävällemme Lotta Sonniselle hääkirjan noin 15 vuotta sitten. Lisäksi vaimoni on aiemmin tehnyt minulle ainakin 30-vuotiskirjan. Tämä vuosi ei ollut poikkeus: tein itselleni pienen synttärikirjan, ja lisäksi sain vaimoni toimittaman juhlakirjan, jossa on useita hienoja tekstejä ja kuvia sekä yksi sanaristikko, jossa on minuun liittyviä sanoja. 

Itselleni tekemä synttärikirja on nimeltään Muutamia sanoja Porista, ja siinä on kolme vanhaa tekstiä, joissa kuvaan kotikaupunkiani. Kaksi teksteistä on enemmän esseistisiä, ja yksi on tietopuolinen, Satakunnan Työhön tehty juttu Porin funkisarkkitehtuurista. Ensimmäinen teksti "Pellavapää vesibussissa" taas on sarja impressioita, joissa muistelen lapsuuttani Pormestarinluodon lähiössä, ja toinen syntyi Kulttuurivihkoihin 90-luvun lopussa, kun päätoimittaja Tuomas Kilpi suunnitteli pikkukaupunkinumeroa. Näistä teksteistä "Pellavapää vesibussissa" löytyy aiemmin julkaistuna blogista täältä ja Porin funkistaloja käsittelevä juttu taas täältä. Kulttuurivihkojen juttua en ole blogissa julkaissut, koska minulle ei ole jäänyt siitä talteen sähköistä kopiota; kirjaa varten etsin sen yliopiston kirjaston kokoelmista. Muutin tekstiä hiukan, koska se tuntui osittain vieraalta. Toisaalta se on 25 vuotta vanha, olisi outoa, jos se ei tuntuisi edes jonkin verran vieraalta. Koska kirjaan oli jäädä yksi tyhjä sivu, kokosin loppuun listan aiemmista juhlakirjoista. Tämä on huumoria, joka ei varmaankaan kovin monelle aukea. 

Tässä ensiksi kirjasen esipuhe, sen jälkeen seuraa Kulttuurivihkoissa ilmestynyt juttu. Osittain esipuhe toistaa tässä jo sanottua. Juhlakirjaluettelo tulee vielä lopuksi perässä. 

Lukijalle

Kuten monet tietävät, olen kotoisin Porista. Se ei ole aivan sataprosenttisesti totta, sillä olen syntynyt Raumalla, mutta en siellä juuri ehtinyt asua, kun muutimme saman tien isompaan Poriin. Sen jälkeen olen asunut Tampereella ja Turussa (ja lisäksi viettänyt pitkiä aikoja Mikkelin kupeessa sekä kuukauden Vaasassa). 

Kuten kaikilla porilaisilla, suhteeni kotikaupunkiini on vähintäänkin traumaattinen. On ollut aikoja, jolloin en ole siellä halunnut käydä ja visiitit kaupunkiin ovat olleet tylsiä tai jopa raskaita. Porilainen kaupunkikulttuuri on viime vuosina myös muuttunut tylsemmäksi, kun sieltä ovat kadonneet divarit ja kirpparit (isoja hyllykirppiksiä lukuun ottamatta, mutta ne eivät ole kaupunkikulttuuria). Toisaalta Pori on yliopisto-opiskelijoiden myötä muuttunut kulttuuriystävällisemmäksi ja vapaammaksi (mistä esimerkkinä hieno Pori Film Festival). Pori on myös kaunis kaupunki, ja perheen kanssa siellä lomaillessa tajusin, että se on erinomainen pyöräilykaupunki. 

Kun aloin suunnitella 50-vuotispäiviäni, tajusin, että olen kirjoittanut Porista tekstejä pienen synttärikirjan verran. Kirjasen avaavan tekstin tein asuinlähiöni Pormestarinluodon asukaslehteen Porkkanan Raasteisiin, mutta äitini oli sitä mieltä, että se on liian surullinen siinä julkaistavaksi. Joka tapauksessa kävin Porissa taittamassa lehteä pientä palkkiota vastaan parin vuoden ajan 1990-luvun lopulla. 

"Kolme haikeaa ristiriitaa" taas ilmestyi, kun Vihkojen päätoimittaja Tuomas Kilpi yritti tehdä pikkukaupunkiaiheista teemanumeroa, mutta muistaakseni tuo oli ainoa kokonaisuuteen tehty juttu, joka sitten näyttäytyi lehdessä varmasti aika orpona. Teksti edustaa myös tuolloin vielä päällä ollutta kevyttä bartheslaista vaihetta, jossa pyrittiin fragmentaarisuuteen ja henkevään esseistisyyteen - en tietenkään tiedä, kuinka henkevältä 25-vuotiaan teksti enää vaikuttaa. Olen tekstiä tähän muuttanut, kun en kaikkea kirjoittamaani enää voinut allekirjoittaa. Olin esimerkiksi käyttänyt Pori-suhteestani sanaa "viha", joka nyt tuntuu täysin ylimitoitetulta. Kirjasen viimeinen teksti on ilmestynyt Satakunnan Työssä ja liittyy aikaan, jolloin kirjoitin jonkin verran muutenkin arkkitehtuurista. 

Tästä puuttuu arvostelu Porin arkkitehtuurikartasta, joka julkaistiin parisenkymmentä vuotta sitten. Satakunnan Työhön tekemäni jutun oheen tein pienen kyselyn tutuille heidän suosikkirakennuksistaan. Juttua en omista arkistoistani kuitenkaan enää löytynyt. Olen pitkään suunnitellut Porin arkkitehtuuriopasta, mutta hanke lienee lopullisesti kuopattu. 

Omistan kirjasen äidilleni Raija Yliselle, joka kuoli 27.12.2021 pitkälle edenneeseen rintasyöpään. 

***

Kolme haikeaa ristiriitaa eli pikkukaupunkimuistelmia

Kun muutin pois Porista ja lähdin opiskelemaan Tampereelle, sain jatkuvasti kuulla puhuvani Porin murretta. Puuttui loppuhenkonen: en sanonut ‘hernekkeitto’, vaan ‘hernekeitto’. Tämä oli toistuva vitsinvaihe: “Tervetuloa syömään hernekeittoa lääketieteelliseen tiedekuntaan sadetaki päällä!” En aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, sittemmin, kun olin jo asunut monta vuotta pois kotikaupungistani, ymmärsin eron porilaisten ja muiden suomalaisten puheessa. “Ahaa! he sanovat tosiaan ‘hernekeitto’ ja se kuulostaa totta vie oudolta”, mietin itsekseni. 

En ole syntynyt Porissa, vaan Raumalla, jossa tosin ehdin asua vain muutaman kuukauden, kun jo muutimme Poriin vuonna 1972. Esiinnyn pienenä, erittäin söpönä pellava- ja pyöreäpäisenä ja hymyilevänä vauvana kaitafilmeissä, joita kuvattiin rakenteilla olleessa Pormestarinluodon lähiössä. Kammottava paikka, vaikkakin se tietysti synnyttää nostalgisia tunteita aina kun siellä käyn (tämä on pikkukaupungissa asuneiden ensimmäinen ristiriita: asua paikassa, joka on typerä ja ahdistava, mutta joka on silti koti). Asuin Pormestarinluodossa 18 vuotta. 

Porin ja Rauman voi näin asettaa kätevästi rinnakkain. Pori on kolme kertaa suurempi kuin Rauma (Porissa on n. 77 000 asukasta, Raumalla n. 25 000 [huom. vuonna 1997]), mutta Rauma vaikuttaa silti enemmän kaupungilta. Syy on mittakaavan: Pori on kahden, ellei yhden kadun varaan rakennettu, Rauman keskusta leviää laajemmalle ja käsittää Vanhan Rauman puutaloalueen. Tietysti on niin, että Porissa on enemmän kaikkea. Siellä on parempi tarjonta niin elokuvien kuin teatterin (jopa Turkat ovat kirjoittaneet Poriin näytelmiä), niin museoelämän kuin divaritarjonnankin alalla. Porissa on myös enemmän kauppoja ja sinne pääsee junalla (Tampere-Rauma-henkilöliikenne lopetettiin samaan aikaan kuin lättähatutkin eli 1988). Olisinko raumalaisena kuitenkin onnellisempi? 

Jossain matkailuesitteessä selitettiin pari vuotta sitten, että Helsingissä, Turussa ja Imatrallakin voi tuntea olevansa ulkomailla, mutta Tampereella ei. Tampereella en olekaan koskaan saanut sellaista tunnelmaa (kävin siellä sentään montakin kertaa ennen kuin muutin sinne), jollaisen olen saanut kerran Raumalla: outouden, vierauden, muukalaisuuden tunteen, johon sekoittuu löytämisen tunnetta (kohdallani tämä liittyy usein siihen, mitä kirjoja löydän paikallisista divareista). Helsinki on tähän liian iso, koska sen hahmottaminen vaatii enemmän kuin yhden päivän vierailun. Tunteen saa paremmin pienemmissä kaupungissa ja olen ollut iloinen kokiessani sen Forssassa, Mikkelissä, Kankaanpäässä, Vammalassa (jossa tunne tosin katoaa nopeasti), Joensuussa, Oulussa, Kemissä, Lahdessa, Raahessa ja — niin, Raumalla. Porissa — luonnollisestikaan — en voi saada tällaista tunnetta ja siksi minun on vaikea sitä rakastaa.  

Poria kohtaan tuntemani tunne on enemmänkin ihmetyksen ja kaunan sekoitus. Se on myös ruumiillinen tunne: tunnen kotikaupunkini ruumiissani. Osaisin kulkea siellä silmät kiinni, antaen jalkojen viedä. Olen lukenut Arthur Rimbaudin suomennosvalikoiman Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä Porin kadulla kävellen: Rimbaud on muuttunut osaksi ruumistani. Porin mittakaava on muuttunut mielessäni makrokosmokseksi, jota ruumiini heijastaa mikrokosmoksena. Siksi olin niin häkeltynyt ja itkun partaalla, kun pääsin kesällä 1996 vierailemaan yhdellä Porin korkeimmista paikoista eli vesitornin huipulla: Pori, jonka sieltä näin, olikin erilainen kuin minkä ruumiini oli hahmottanut. Tunteessa sekoittuivat niin suuttumus sitä kohtaan, etten ollut tajunnut, millainen kotikaupunkini todella on, kuin nostalgia sitä kohtaan, etten asu siellä enää enkä voi hahmottaa sitä enää toisella tavalla. 

Pori ei enää vaikuttanut pikkukaupungilta vesitornin huipulta katsottuna. Monien mielestä se kuitenkin on sitä. Kun kerron, että siellä on liki 80 000 asukasta, ihmiset näyttävät äimistyneiltä. Monet sanovat: “Luulin että ennemminkin 25 000.” Pori näyttää siis Rauman kokoiselta kaupungilta. Sen keskusta on liian ahtaalle keskittynyt ja liian matalasti rakennettu — kukaan ei tiedä, millaisia suunnattomia lähiöitä leviää Porin laitamilla. Mainitussa Pormestarinluodossa asuu yksistään yli 5000 ihmistä. 

Henkisesti Pori on edelleen pikkukaupunki: ahdasmielinen, sisäänpäinkääntynyt, perässäkulkeva. Kaupungin traditiot ovat käsittämättömiä ulkopuolisille (ja minullekin ne ovat jo muuttuneet sellaisiksi). Monien on vaikea käsittää, miksi Porista pitäisi edes sanoa mitään (on sellaisiakin, jotka eivät tiedä, missä se on, näin esimerkiksi taannoinen parturini, joka luuli että kyseessä on jokin pikkupaikka). Porin kulttuuri on Suomen väkivaltaisinta: jääkiekko on runnovaa, painonnosto ja nyrkkeily ovat suosittuja, elokuvaohjelmisto on koko maan kovinta (eniten K18-elokuvia, paitsi ei paradoksaalisesti Reservoir Dogsia). 

Mietin toisinaan, olisiko Pori erilainen kaupunki, jos olisin jäänyt sinne asumaan. (Miten kaupungin ilmapiiri muuttuu, kun joku — yksi — ihminen muuttaa sieltä pois?) Olisin melko varmasti puuhastellut siellä paljon kaikenlaisen kulttuurin — elokuvan, musiikin, kirjallisuuden — parissa: millaisia jälkiä olisin jättänyt Porin elämään? Millaisia jälkiä en jättänyt Porin elämään, kun muutin sieltä pois? Tämä on pikkukaupungissa asuneiden toinen ristiriita: samanaikaiset huono omatunto ja hyvä mieli siitä, että muutti pois. Voisinko muuttaa takaisin? (Jokin aika sitten huomasin, että melkein 90 neliön jugendasunnon Porin kauniista Etelärannasta olisi saanut 500 000 markalla, kun vastaava jossain Turussa maksaisi ainakin miljoonan.) Ei tule mitään: kerran poissa, aina poissa. 

Pikkukaupungin ajatukseen ja mytologiaan kuuluu se, että sen pettää. Ihminen muuttaa pois ja jättää taakseen ystävänsä (jotka alkavat näyttäytyä häviäjiksi), sukulaisensa ja tutut paikat. Porin kohdalla tämä mytologia sai joltisensakin koomisia muotoja Veturimiehet heiluttaa -elokuvassa: Pori oli henkisen pysähtyneisyyden ja häviämisen representaatio (mitä se tietysti on myös todellisuuden tasolla). Elokuvan kaupunki olisi tietysti voinut olla mikä tahansa Rovaniemestä Tammisaareen, mutta mytologian kannalta oli erityisen merkityksellistä, että kaupunki oli Pori: kaupunki, jonka olemassaoloa parturini ei tiennyt, kaupunki, jonka tunnetuin kesäjuhla väittää olevansa jazzfestivaali mutta ei sitä ole, kaupunki, jonka asukasmäärää ihmiset luulevat kahdella kolmanneksella pienemmäksi, kaupunki, jonne menevät rautatieyhteydet halutaan lakkauttaa. Suomen suurin kaupunki, jossa ei ole yliopistoa (jos Espoo ja Vantaa luetaan Helsinkiin), kaupunki, jossa on muualla tuntematon oikealta tulevan päälleajo-oikeus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Pori on kielteisten kuvausten kertymä. Näistä kuvauksista muihin kaupunkeihin muuttaneet porilaiset ovat ylpeitä. Tämä on pikkukaupunkiuden kolmas ja tärkein ristiriita: viha ei koskaan peitä alleen ylpeyttä kotikaupungistaan. 

(Kulttuurivihkot 1/1997.)

10 vuotta sitten tehdyssä synttärikirjassa oli 40 minuun liittyvää asiaa tai kuvaa.
Kansikuvan olin piirtänyt itse lasta viihdyttääkseni. 

Aiempia juhlakirjoja

30 – mies kuin unelma. Toim. Elina Teerijoki. 2002. 

Elina ja Juri 60 vuotta. 2004.

Nummeliniana: Juri Nummelinin alustava bibliografia. 2011. Huom! Tehty 10-vuotistaiteilijajuhliin. 

Juri: 40 asiaa. 2012.

Juri ja Elina 80 vuotta. 2013.

Keski-ikäinen androgyyni. 45 asukuvaa. 2017. 

Muista myös: 

Elina Teerijoki: Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta vuosilta 1997–2004. Toim. Juri Nummelin. 2004. 

40 – nainen kuin unelma. Toim. Juri Nummelin. 2014.