Puheeni Zum Teufelin ja Turun sarjakuvakaupan syntymäpäiväjuhlissa

Pidin viime viikon lauantaina pienen juhlapuheen Zum Teufel -kustantamon 20-vuotis- ja Turun sarjakuvakaupan 15-vuotispäivillä. Puhuin itseäni viime aikoina paljon askarruttaneesta aiheesta, kaupunkikulttuurin katoamisesta. Lisäsin tähän versioon pari pientä kohtaa, joten tämä on hiukan laajempi kuin pitämäni puhe. 

Hyvä juhlaväki, 

ystävät, toverit, 

muistelen usein 80-lukua. 

Vuosikymmenen loppu oli elämäni kannalta merkittävää aikaa: menin mukaan elokuvakerhotoimintaan, kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, kirjoitin jatkuvasti novelleja tai oikeastaan niiden alkuja sekä kasapäin runoja. Aloin kerätä tai pikemminkin hamstrata kirjoja. Luin valtavasti sarjakuvia. 

Samalla kuljin ympäriinsä Porin kaupunkia. Tuntui että aina oli jotain uutta löydettävää. Oli paikkoja, joissa pistäytyä. 

Oli osto- ja myyntiliikkeitä Viidennen kaupunginosan puutaloissa, oli osto- ja myyntiliike Riihikedon koulun lähellä, jossa kävin lukioni, oli divareita Citymarketin tiloissa, niin linja-autoaseman lähellä kuin torin kupeessa, oli kirjakaupan alakerrassa oleva poistomyymälä, oli vanhoja pyöränosia myyvä pyöräliike Antinkadun päässä, oli vaikka mitä. 

Samanlaista oli Tampereella 90-luvulla. Näen edelleen unia, joissa joltain Pyynikin sivukujalta löytyy kivijalka-antikvariaatti. 

Nykyään tuntuu siltä että kaupunkien keskustoissa ei ole mitään. On vain ketjukahviloita, ketjukauppoja - eikä kohta niitäkään -, thaihierontapaikkoja, kynsihoitoloita, kampaamoita. 

Kaupungit tuntuvat nykyään tyhjemmiltä kuin 80-luvulla. Silti meille sanotaan, että ennen oli huonommin, nykyään on hyvin - no, ehkä nykyajan ongelmat alkavat olla jo kaikkien tiedossa eikä kukaan hehkuta enää kaupunkien vireitä keskustoja. Jan Vapaavuorikin myönsi Helsingin ydinkeskustan tyhjentyneen ihmisistä. 

Kun katsoo Turussa ympärilleen, keskustelu on hämmentävää. Miten niin Helsingin ydinkeskusta on tyhjentynyt? Ne eivät tiedä siellä mitään. 

Oli miten oli, kaikki mitä nykyään tapahtuu tyhjentää keskustoja edelleen: älykännykät, suoratoistopalvelut, verkkokaupat, tekoäly ja sillä turhan päiten leikkiminen, alkoholin ja elokuvalippujen jatkuvasti nouseva hinta, inflaatio, sota... Ennen kaikkea sinimustan hallituksen päätökset. Mikä voisi enemmän haitata kirjakauppoja ja kustantajia kuin kirjojen arvonlisäveron nosto ja kirjastojen laatutuen poistaminen? Se näkyy suoraan katukuvassa! 

Mutta Turun sarjakuvakauppa on edelleen olemassa ja viettää nyt 15-vuotisjuhliaan. Se on hieno saaavutus. Zum Teufel on ollut olemassa vielä pidempään. Ne ovat kuin majakoita henkisen tyhjyyden täyttämässä maailmassa. Olisipa sellainen ollut Porissa 80-luvulla. 

Sarjakuvakauppa onkin harvoja syitä tulla keskustaan. Siellä on aina jotain katseltavaa, selattavaa, uusia kirjoja, siellä on melkein aina tuttuja, joiden kanssa jutella. Tällaisia yhteisöjä on ikävä, niitä ei yksinkertaisesti muodostu ilman fyysistä tilaa, johon tulla. 

Siksi toivon Sarjakuvakaupalle ja Zum Teufelille pitkää ikää! 

Synttärikirja, osa 2: Opus necesse est

Tein itselleni pienen 50-vuotissynttärikirjan (ks. edellinen postaus), mutta osasin aavistaa, että minulle myös tehdään sellainen. Perhepiirissä on koottu useita eri juhlakirjoja puolin ja toisin, ja lisäksi ystävilleni Ville Hänniselle ja Vesa Kataistolle on tehty juhlakirjat. Olisi tuntunut suorastaan rikollisen väärältä, jos en olisi saanut omaa. Ehkä siksi en ollut niin yllättyneen näköinen kuin olisi kuulunut, kun Turun Dynamossa ("Dynkyssä") pidetyissä synttärijuhlissani juhlakirja julkistettiin. Kirja on joka tapauksessa hieno, ja sen Ilpo Koskelan tekemä kansikuva (jossa tosin näytän hiukan Ali Jahangirilta) on kehyksissä työpöytäni yläpuolella. Kansikuvaa käytettiin myös juhlapaikassa tarjolla olleissa kuohuviinipulloissa. Kirjan toimittivat vaimoni Elina Teerijoki sekä mainitut Vesa ja Ville, ja siihen kirjoittivat ja piirsivät monet ystäväni ja tuttavani. Kustantajaksi on merkitty Kähärin kartano, ja kustantamon logo on mainio karikatyyri kissastamme Lilith Hiiskusta. 

Juhlakirjan nimi on Opus necesse est eli "Teos on välttämätön". Alkuperäinen latinankielinen fraasi jatkuu: "mutta elämä ei" ("vivere non"). Varmasti vaikutan työnarkomaanilta, mutta olen varsinkin viime vuosina koettanut antaa painoa myös vapaa-ajalle, siinä ehkä välillä huonosti onnistuen. Nimi on kuitenkin osuva, koska olen usein ilmoittanut arvostavani vastausta, jonka marxilainen teoreetikko Georg Lukács antoi tuotantonsa laajuutta ihmettelevälle haastattelijalle: "Minulla ei ole yksityiselämää." Ehkä muokkaan itsekin kaikesta mitä puuhailen osan omaa työtäni, mikä osaltaan voi selittää tuotteliaisuuttani. 

Ville Hänninen kuvailee kieltämättä sekavaa tuotantoani. 

Opus necesse est ei ole pelkästään tekstiä, kuten juhlakirjat usein ovat. Tässä on mukana myös aseemisia (ts. merkittömiä) runoja (by Karri Kokko), karikatyyreja sekä fiktiivisiä kirjankansia ja mainoksia. Lisäksi on sanaristikko! Myös takasivuilla olevat kantapaikkojeni Dynamon ja Sarjakuvakaupan mainokset ovat hienoja visuaalisia elementtejä - kiitos niistäkin! 

Nostan esille Ville Hännisen laveasti maalailevan ja Marxiakin siteeraavan esseen tuotannostani, vaimoni Elinan kirjoituksen yhteisestä kirpputoriharrastuksestamme ja siihen liittyvästä tunteiden ja esineiden arkeologiasta, ja Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen runolliseksi yltyvän kuvauksen minusta. Myös opiskelu- ja elokuvakerhoaikojen ystäväni Markku Lehtimäen kirjoitus pitkien tv- ja suoratoistosarjojen kerronnasta vakuutti; teksti lienee pätkä Markun tulevaa tutkimusta, ryyditettynä alussa ja lopussa tulevilla anekdooteilla yhteisistä puuhistamme. Mutta erityisesti liikutuin siitä, että Elina oli saanut mukaan myös lapseni, joista varsinkin vanhempi tyttäreni Ottilia kirjoitti kauniisti siitä, miten olemme onnistuneet antamaan kuvan, että keski-ikäinen ei ole välttämättä tylsimys. 

Myös humoristiset  jutut toimivat, varsinkin Vesa Sisätön (fiktiivinen) kuvailu siitä, miten hän metsästää ahvenanmaalaista erotiikkaa käsittelevää kirjaani, jota on painettu kolme kappaletta. Tahtoo! Tapani Bagge ja Vesa Kataisto taas parodioivat lempeästi omia kirjahankkeitani. 

Timo Tekri Niemen piirtämä kuvitteellinen sarjakuvakirjan kansi. 

Kiitos vielä kaikille juhlakirjaani osallistuneille, arvostan suuresti! Tähän postaukseen ei mahtunut paljon kuvia kirjasta, mutta jotain kuitenkin. Alla on vielä ystäväni Lotta Sonnisen juhlissa pitämä puhe, siinäkin näkyvät muutamat elämääni oleellisesti kuuluvat asiat. Sen jälkeen tulee vielä aloitus Elinan tekstistä "Muistojen kirpputorit"; olemme pitkään puhuneet, että tämän niminen kirja tulisi tehdä. 

Dynamossa 14.5.2022

Rakas ystäväni Juri, arvoisa juhlakansa –

vai pitäisikö ehkä sittenkin sanoa: jurvoisa kahla-ansa! Jontä es puma tähe tyystyisikin kokkanaan munansaannoksista? No, ehkä ei kuitenkaan. Mutta Juria ja minua yhdistää paitsi kiinnostus etunimiin ja kiintymys Elinaan myös rakkaus sananmuunnoksiin ja muihin älyttömiin tapoihin siirrellä sanoja ja katsoa minne ne vievät. Juri vain on vienyt tämänkin taitonsa ja taipumuksensa huomattavasti keskivertoa pidemmälle. Hän ei ole mikään tavujen pyörittelijä vaan rakettimaisten ideoiden räjäyttäjä.

Juri kuulee metelissä musiikkia, näkee sattumanvaraisesti sinkoilevassa informaatiotulvassa kirjaidean (tai viisi) ja löytää pölyisen kirppisryönäröykkiön keskeltä vintage-aarteen. Hänen ajattelunsa ei kulje myötävirtaan, mutta ei myöskään mihinkään niin laimeaan ja itsestään selvään vaihtoehtoon kuin ”vastavirtaan”. Ihmiset, jotka mielellään kertovat olevansa jotenkin epätavallisia, ovat useimmiten todella tavallisia. Jurilla on kiinnostavampaakin kerrottavaa, vähintään ei siis hai -vitsi kypsymässä kaljun alla.

Puoli vuosisataa on pitkä ja lyhyt aika. Siinä ajassa Aurinko on vaeltanut omalla kiertoradallaan galaksissa 346 miljardin kilometrin matkan, mutta ehtinyt kulkea vasta reilun viidesmiljoonasosan koko kierroksestaan. Porin rannikolla maa on kohonnut 50 vuodessa arviolta 30 senttiä, mutta samaan aikaan merenpinta maapallolla on noussut 13,5 senttiä. Suomalaisille on suotu sinä aikana 51 Miss Suomea, 44 olympiakultamitalistia, kaksi Nobelin palkintoa ja miehenkorkuinen pino Nummelianaa. Muille listan kohdille ei voi taata jatkoa, mutta viimeksi mainittu lienee vasta alkua.

Aloitin tämän puheen laatimisen googlaamalla numeron 50. Opin, että se on kuusikulmiopyramidiluku ja että titaani-50 on titaanin vakaa isotooppi (itse olet titaaninvakaa isotooppi!). Mutta lisäksi opin, että luku 50 on epätotientti.

Mikä mahtaa olla totientti? Onko se Tolkienin puupaimen, jolla on tissutteluongelma? Vai jokin lähetyskirppiksen uumenista kierähtänyt analogisen ajan talouskapine? Jotain yksitotista ja mahdollisesti mutkalle vääntynyttä se selvästi on, ja sitä sinä, Juri, et ole. Olet siis epätotientti, eli siis viisikymmentä. Lahjaksi saat kaikki maailman kummalliset sanat. Jäämme odottamaan, mihin ne vievät.

Saanen kohottaa maljan ja toivottaa syvää pyntymähäivää!

Lotta